Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mikä hinku naisilla on kihloihin/naimisiin?
25.10.2017 |
Kysymys otsikossa. Miksi niin moni ajattelee, että kihlaus/naimisiinmeno tekee jotenkin autuaaksi? Mikä pakkomielteisellä avioitumisella tai kihloihin haluamisessa on pohjimmiltaan taustalla? Itse olen 28-vuotias nainen ja ajattelen, että kyllä joskus haluan naimisiin ja vakiinnuttaa liittoni, mutta en ymmärrä sitä pakkomielteistä suhtautumista ja miehen painostusta? Miksi sinulle ei riitä, että mies kertoo rakastavansa ja haluavansa jakaa elämänsä kanssasi? Mihin tarvit sitä sormustamista? Ja et kai kuvittele, että muuten paska liitto sormuksen avulla parantuisi? Vai mikä tässä taustalla on? Itse en ymmärrä.
Kommentit (147)
Olen nainen enkä todennäköisesti tule koskaan menemään naimisiin. Itse voin sitoutua mieheen ja taistella vaikeuksienkin läpi, mutta en halua syyn siihen olevan kymmenen vuotta sitten tehty lupaus, jota tunnontuskissani haluan noudattaa. Jos esim. rakastamani mies sairastuu, totta kai pysyn rinnalla. Jos menettää omaisuutensa, pysyn rinnalla. Mutta jos mies alkaa ottaa suhteemme ja minut itsestään selvyytenä, kääntää minulle tavalla tai toisella selkänsä tai menettää kiinnostuksensa minuun jostain syystä, niin se on soronnoo, joka on helpompi sanoa ilman mitään laillisia sitoumuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en ymmärrä miksi se on nykyään jotenkin kamala asia jos haluaa sitoutua ja hui kauhea, omasta mielestään kauniin sormuksenkin! Kaikessa pitäisi tyytyä rumaan ja halpaan että on jotenkin hyvä ihminen.
Tämä. Varsinkin tällä palstalla ajatellaan usein, että mitä koruttomampi vihkiminen maistraatissa ruokatunnilla, sitä onnellisempi avioliitto, enkä kyllä ymmärrä yhtään, mistä tällainen ajatus juontaa juurensa? Jos tykkää juhlia ja järjestää niitä, niin miksi ei saisi juhlia myös avioliiton solmimista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kysymys minusta. Itse odotan vähän salaa kosintaa, 4v merkkipäivä seurustelun alkamisesta on jo lähellä. En ole asiasta pakkomielteinen mutta odotan vähän kuitenkin. Kai se on sitä, että itse kosinta on kamalan romanttinen ajatus, haluan sitoutua juuri tähän mieheen lopuksi ikääni ja kosinta olisi sellainen suora merkki mieheltä että rakastaa minua kovasti. Olemme onnellisia kyllä ilman sormuksiakin, mutta yleensä kaikenlaiset yllärit tai toisen muistamiset tai kehut ovat minun puolelta tulevia. Ehkä odotan alitajuisesti ihan kaikenlaisia isompia rakkaudenosoituksia miehen suunnalta, kosinta nyt on vain merkittävin ja näkyvin sellainen mitä keksin.
Tässä oli hyvää pohdintaa! Älkääkä ymmärtäkö väärin. Arvostan itsekin suhteeseen sitoutumista ja lupausta olla yhdessä elämän iloissa ja myrskyissä. Itse en siihen sormusta välttämättä tarvitse. Toki se olisi romanttista, kuten ylemmässä kommentissa, mutta uskon, että suhteeseen voi olla yhtä sitoutunut tai miks ei sitoutuneempikin vaikka sormusta ei olisi.
Kihlautuminen ja avioliitto eivät edes tarvitse sormusta merkikseen. Mikä tässä nyt on noin vaikeaa ymmärtää, että on järkevää sitoutua ihan laillisesti? On monissa asioissa iso ero sillä, onko naimisissa vai ei.
No tuskin se naisten aviojano mistään laillisista oikeuksista johtuu vaan kyllä he pitävät liittoa suurinpiirtein elämänsä kohokohtana. Miksi muuten avioliitto on aina perustunut naisen alistamiseen ja sen estämiseksi on pitänyt raataa? Ei kovin hyvä enne. :)
Mun yksi naispuoleinen kaveri on naimisissa, jotta se siitä yleisyydestä. Me tosin ollaan jo kohta nelikymppisiä, että aloittaja on vielä aika nuori ;) Odotappas 10 vuotta, ja tule sitten kertomaan miltä se tuntuu kun mies ei sinua halua kihlata, naimisiinmenosta puhumattakaan ;) Toki hän kihlaa seuraavan vastaantulijan heti, kun olette eronneet. Kyllä se vaan jotain ihmisestä kertoo minulle, jollei koskaan haluaisi vakiinnuttaa juridisesti puolisonsa asemaa avioliitolla( tai rek. parisuhde), tai ei suostuisi suurin surminkaan sormuksella näyttämään ympäristölle että on kanssasi yhdessä. Minä en tee semmoisella "miehellä" mitään, ja ihmettelen miten toisten naimisiinmeno tai kihlaus voi niin ärsyttää. Taitaa sitä semmoisella itsellään kummitella takaraivossa ajatus, että miksimies ei halua ;) nimittäin jos asia olisi itselle ok, ei kihloja, ei naimisiin, niin eipä sitä jaksaisi toisten valinnoilla päätään vaivata ;)
Vierailija kirjoitti:
Olen nainen enkä todennäköisesti tule koskaan menemään naimisiin. Itse voin sitoutua mieheen ja taistella vaikeuksienkin läpi, mutta en halua syyn siihen olevan kymmenen vuotta sitten tehty lupaus, jota tunnontuskissani haluan noudattaa. Jos esim. rakastamani mies sairastuu, totta kai pysyn rinnalla. Jos menettää omaisuutensa, pysyn rinnalla. Mutta jos mies alkaa ottaa suhteemme ja minut itsestään selvyytenä, kääntää minulle tavalla tai toisella selkänsä tai menettää kiinnostuksensa minuun jostain syystä, niin se on soronnoo, joka on helpompi sanoa ilman mitään laillisia sitoumuksia.
Jos rakastamasi mies sairastuu, et avopuolisona saa tehdä hänen terveyttään koskevia päätöksiä. Tämä on yksi syy, miksi minä halusin naimisiin. En halua, että esim. onnettomuuden jälkeen joutuisin makaamaan vihanneksena, koska vanhempani eivät suostuisi tekemään päätöstä hoidon lopettamisesta, tai että minä joutuisin kyselemään miehen kuolinsyytä hänen sukulaisiltaan, koska minulla ei olisi siihen tietoon oikeutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kysymys minusta. Itse odotan vähän salaa kosintaa, 4v merkkipäivä seurustelun alkamisesta on jo lähellä. En ole asiasta pakkomielteinen mutta odotan vähän kuitenkin. Kai se on sitä, että itse kosinta on kamalan romanttinen ajatus, haluan sitoutua juuri tähän mieheen lopuksi ikääni ja kosinta olisi sellainen suora merkki mieheltä että rakastaa minua kovasti. Olemme onnellisia kyllä ilman sormuksiakin, mutta yleensä kaikenlaiset yllärit tai toisen muistamiset tai kehut ovat minun puolelta tulevia. Ehkä odotan alitajuisesti ihan kaikenlaisia isompia rakkaudenosoituksia miehen suunnalta, kosinta nyt on vain merkittävin ja näkyvin sellainen mitä keksin.
Tässä oli hyvää pohdintaa! Älkääkä ymmärtäkö väärin. Arvostan itsekin suhteeseen sitoutumista ja lupausta olla yhdessä elämän iloissa ja myrskyissä. Itse en siihen sormusta välttämättä tarvitse. Toki se olisi romanttista, kuten ylemmässä kommentissa, mutta uskon, että suhteeseen voi olla yhtä sitoutunut tai miks ei sitoutuneempikin vaikka sormusta ei olisi.
Kihlautuminen ja avioliitto eivät edes tarvitse sormusta merkikseen. Mikä tässä nyt on noin vaikeaa ymmärtää, että on järkevää sitoutua ihan laillisesti? On monissa asioissa iso ero sillä, onko naimisissa vai ei.
No tuskin se naisten aviojano mistään laillisista oikeuksista johtuu vaan kyllä he pitävät liittoa suurinpiirtein elämänsä kohokohtana. Miksi muuten avioliitto on aina perustunut naisen alistamiseen ja sen estämiseksi on pitänyt raataa? Ei kovin hyvä enne. :)
Avioliitollahan nimenomaan on pyritty turvaamaan naisen taloudellinen tilanne miehen kuoleman/eron jälkeen aikoinaan, kun naiset eivät voineet kerryttää omaisuuttaan työelämässä, kuten miehet.
Olen toista kertaa naimisissa. Ensimmäisellä kerralla olin nuori tytönhupakko (21-vuotias, joku toinen voi toki siinä iässä olla fiksumpi kuin itse olin) ja halusin nimenomaan ne häät. Enkä ottanut mieheni sukunimeä, vaan pidin omani. Kaksi vuotta jaksoin olla naimisissa ja sitten erosin. Toisella kierroksella en halunnut häitä, vaan miehen. Maistraatissa mentiin naimisiin kaksistaan ja otin mieheni nimen. Ja niin reppana olen, että vielä 18 avioliittovuoden jälkeen olen otettu siitä, että olen päässyt noin hienon miehen vaimoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaan, enpä tiedä - itselläni ei ole moista hinkua, vaikka olenkin ainakin papereiden mukaan nainen, samoin näytän naiselta ja tunnen itseni sellaiseksi.
Kai te nyt hyvät ihmiset ymmärrätte, että testamenttaamalla puolisolle omaisuuttaan, on perintövero korkeampi kuin aviopuolisolla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun yksi naispuoleinen kaveri on naimisissa, jotta se siitä yleisyydestä. Me tosin ollaan jo kohta nelikymppisiä, että aloittaja on vielä aika nuori ;) Odotappas 10 vuotta, ja tule sitten kertomaan miltä se tuntuu kun mies ei sinua halua kihlata, naimisiinmenosta puhumattakaan ;) Toki hän kihlaa seuraavan vastaantulijan heti, kun olette eronneet. Kyllä se vaan jotain ihmisestä kertoo minulle, jollei koskaan haluaisi vakiinnuttaa juridisesti puolisonsa asemaa avioliitolla( tai rek. parisuhde), tai ei suostuisi suurin surminkaan sormuksella näyttämään ympäristölle että on kanssasi yhdessä. Minä en tee semmoisella "miehellä" mitään, ja ihmettelen miten toisten naimisiinmeno tai kihlaus voi niin ärsyttää. Taitaa sitä semmoisella itsellään kummitella takaraivossa ajatus, että miksimies ei halua ;) nimittäin jos asia olisi itselle ok, ei kihloja, ei naimisiin, niin eipä sitä jaksaisi toisten valinnoilla päätään vaivata ;)
Miten nelikymppinen ihminen ei voi osata kirjoittaa parempaa viestiä? Säälittäviä passiivis-aggressiivisia hymiöitä. On jo todettu että miehet pettävät eniten avioliitossa ja eiväthän miehet sitoumusta teihin näytä edes nimenvaihdolla. Miksette saa enempää kuin yhtä prosenttia miehistä tekemään tätä elettä? Ja tässähän myönnät että naiset ovat niitä odottajia ja pakkomielteisiä kun miehille taas vapaus merkitsee. Vaimo on miehelle piika ja seksinukke, ei siinä ole mitään hienoa. Aina olette olleet miehille alisteisia.
Tietysti vaivaan päätäni liitolla koska se on yhteiskunnallinen ilmiö joka on edelleen naista alentavassa muodossa.
Avioliitossa on jotain hyvin vääristyneen patriarkaalista ja se perustuu ikiaikaiseen omistamiseen. Nainen siirtyy miehen omistukseen.
Juu ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Minä taas en usko avioliittoon. Mielestäni yhteinen lapsi suurempi sitoumus, kuin avioliitto."
Avioliitto kun nyt vain ei ole mikään uskonto, vaikka sinä sitä sellaiseksi väittäisitkin, vaan juridinen sopimus.
Vierailija kirjoitti:
Olen toista kertaa naimisissa. Ensimmäisellä kerralla olin nuori tytönhupakko (21-vuotias, joku toinen voi toki siinä iässä olla fiksumpi kuin itse olin) ja halusin nimenomaan ne häät. Enkä ottanut mieheni sukunimeä, vaan pidin omani. Kaksi vuotta jaksoin olla naimisissa ja sitten erosin. Toisella kierroksella en halunnut häitä, vaan miehen. Maistraatissa mentiin naimisiin kaksistaan ja otin mieheni nimen. Ja niin reppana olen, että vielä 18 avioliittovuoden jälkeen olen otettu siitä, että olen päässyt noin hienon miehen vaimoksi.
Miksi alistat itsesi miehen nimelle? Oksettavaa miten menet huonompaan suuntaan toisella kierroksella. Jos yksi ero tuli jo niin eikö kannattaisi vähän miettiä? Missä ne miesten nimenvaihdot? Eipä näy vaivantekoa eteenne;)). Se nimenvaihto on alistustapa, noloa että teette sen edelleen.
Raukkamainen nainen. Miehesi pettää varmasti noin halpaa hupakkoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kysymys minusta. Itse odotan vähän salaa kosintaa, 4v merkkipäivä seurustelun alkamisesta on jo lähellä. En ole asiasta pakkomielteinen mutta odotan vähän kuitenkin. Kai se on sitä, että itse kosinta on kamalan romanttinen ajatus, haluan sitoutua juuri tähän mieheen lopuksi ikääni ja kosinta olisi sellainen suora merkki mieheltä että rakastaa minua kovasti. Olemme onnellisia kyllä ilman sormuksiakin, mutta yleensä kaikenlaiset yllärit tai toisen muistamiset tai kehut ovat minun puolelta tulevia. Ehkä odotan alitajuisesti ihan kaikenlaisia isompia rakkaudenosoituksia miehen suunnalta, kosinta nyt on vain merkittävin ja näkyvin sellainen mitä keksin.
Tässä oli hyvää pohdintaa! Älkääkä ymmärtäkö väärin. Arvostan itsekin suhteeseen sitoutumista ja lupausta olla yhdessä elämän iloissa ja myrskyissä. Itse en siihen sormusta välttämättä tarvitse. Toki se olisi romanttista, kuten ylemmässä kommentissa, mutta uskon, että suhteeseen voi olla yhtä sitoutunut tai miks ei sitoutuneempikin vaikka sormusta ei olisi.
Kihlautuminen ja avioliitto eivät edes tarvitse sormusta merkikseen. Mikä tässä nyt on noin vaikeaa ymmärtää, että on järkevää sitoutua ihan laillisesti? On monissa asioissa iso ero sillä, onko naimisissa vai ei.
No tuskin se naisten aviojano mistään laillisista oikeuksista johtuu vaan kyllä he pitävät liittoa suurinpiirtein elämänsä kohokohtana. Miksi muuten avioliitto on aina perustunut naisen alistamiseen ja sen estämiseksi on pitänyt raataa? Ei kovin hyvä enne. :)
Avioliitollahan nimenomaan on pyritty turvaamaan naisen taloudellinen tilanne miehen kuoleman/eron jälkeen aikoinaan, kun naiset eivät voineet kerryttää omaisuuttaan työelämässä, kuten miehet.
No eipä takaa kun miehillä ei Suomessa mitään elatuvelvollisuuksia ole.
Suomessa on avoliittolaki. Että se siitäkin syystä.
Avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta annetun lain (26/2011, jäljempänä avoliittolaki) 8 §:n mukaan avopuolisolla on oikeus hyvitykseen, jos hän on yhteistalouden hyväksi antamallaan panoksella auttanut toista avopuolisoa kartuttamaan tai säilyttämään tämän omaisuutta siten, että yhteistalouden purkaminen yksinomaan omistussuhteiden perusteella johtaisi perusteettoman edun saamiseen toisen kustannuksella.
Avopuolisoiden yhteistalous purkautuu avoliiton päättyessä avioliiton solmimisen, eron tai avopuolison kuoleman vuoksi. Tässä ohjeessa käsitellään pääasiassa tilanteita, joissa avoliitto purkautuu eron vuoksi. Myös puolison kuolemasta johtuvaa yhteistalouden purkautumista käsitellään lyhyesti.
Hyvityksen maksamiseen ja saamiseen liittyy erilaisia veroseuraamuksia. Tässä ohjeessa käsitellään henkilökohtaisen tulon verotukseen ja varainsiirtoverotukseen liittyviä veroseuraamuksia. Ohjeessa ei käsitellä perintökaaren (40/1965) 8 luvun 2 §:n mukaisen avustuksen eikä saman luvun 5 §:n mukaisen hyvityksen verotusta.
Miksi se sormus on niin kamala peikko? Harmittaa, jos joku näkee heti nimetöntä vilkaisemalla että olet parisuhteessa. Niin, mitä sitten? Vai onko se oma parisuhde niin häpeällinen, että ei kehdattaisi oikein kertoa yhdessä olemisesta kenellekään? Eikö uskalleta yhdessä näyttää olevansa yksikkö, ja että jakaa elämäänsä jonkun kanssa? Vai pitääkö koko ajan olla toinen jalka oven välissä, jos löytyisikin joku parempi, ja siinä olisi vain tiellä se että tosi moni tietää parisuhteestanne.
Me ei miehen kanssa olla kihloissa eikä naimisissa, mutta meillä on kummallakin sormukset sormissamme näyttämään juuri MUILLE henkilöille HETI että olemme varattuja toisillemme. Ei mietä haittaa että se näkyy. Miksi haittaisi? Emme me pelkää muiden ihmisten reaktioita asiaan. Onko se jotenkin noloa olla yhdessä tosissaan toisen ihmisen kanssa? Itse en tuollalailla ajattelevaa miestä ottaisi kuunaan! Pelätäänkö, että jos ero tulee, niin sitten joutuu selittelemään sormuksettomuutta? Me emme pelkää näitä asioita ollenkaan, vaan olemme toisistamme ylpeä yksikkö.
Jos välttämättä haluaa salata joltain parisuhteen, niin sen sormuksen saa sormesta myös pois, ellei sitä ole siihen tatuoitu. Siinä vaiheessa jos tulee mieleen salata suhde ottamalla sormus pois, kannattaisi alkaa hyvin vahvasti miettimään onko siinä suhteessa kaikki ihan kohdallaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nainen enkä todennäköisesti tule koskaan menemään naimisiin. Itse voin sitoutua mieheen ja taistella vaikeuksienkin läpi, mutta en halua syyn siihen olevan kymmenen vuotta sitten tehty lupaus, jota tunnontuskissani haluan noudattaa. Jos esim. rakastamani mies sairastuu, totta kai pysyn rinnalla. Jos menettää omaisuutensa, pysyn rinnalla. Mutta jos mies alkaa ottaa suhteemme ja minut itsestään selvyytenä, kääntää minulle tavalla tai toisella selkänsä tai menettää kiinnostuksensa minuun jostain syystä, niin se on soronnoo, joka on helpompi sanoa ilman mitään laillisia sitoumuksia.
Jos rakastamasi mies sairastuu, et avopuolisona saa tehdä hänen terveyttään koskevia päätöksiä. Tämä on yksi syy, miksi minä halusin naimisiin. En halua, että esim. onnettomuuden jälkeen joutuisin makaamaan vihanneksena, koska vanhempani eivät suostuisi tekemään päätöstä hoidon lopettamisesta, tai että minä joutuisin kyselemään miehen kuolinsyytä hänen sukulaisiltaan, koska minulla ei olisi siihen tietoon oikeutta.
Miehen ja naisen välillä ei ole rakkautta. Sori, mutta jos luulette että teitä alempina vaihtotavaroina pitävät rakastavat teitä niin olette aika tyhmiä. Ja nämä juridiset seikat eivät ole syy avioliittoon, avioliitosta haaveilevat naiset tunteen takia.
Onhan noita molemmin puolin. Mä tunnen miehiäkin, joilla on jumalaton tarve päästä rengastamaan ensimmäinen vastaantulija.
Vierailija kirjoitti:
Miksi se sormus on niin kamala peikko? Harmittaa, jos joku näkee heti nimetöntä vilkaisemalla että olet parisuhteessa. Niin, mitä sitten? Vai onko se oma parisuhde niin häpeällinen, että ei kehdattaisi oikein kertoa yhdessä olemisesta kenellekään? Eikö uskalleta yhdessä näyttää olevansa yksikkö, ja että jakaa elämäänsä jonkun kanssa? Vai pitääkö koko ajan olla toinen jalka oven välissä, jos löytyisikin joku parempi, ja siinä olisi vain tiellä se että tosi moni tietää parisuhteestanne.
Me ei miehen kanssa olla kihloissa eikä naimisissa, mutta meillä on kummallakin sormukset sormissamme näyttämään juuri MUILLE henkilöille HETI että olemme varattuja toisillemme. Ei mietä haittaa että se näkyy. Miksi haittaisi? Emme me pelkää muiden ihmisten reaktioita asiaan. Onko se jotenkin noloa olla yhdessä tosissaan toisen ihmisen kanssa? Itse en tuollalailla ajattelevaa miestä ottaisi kuunaan! Pelätäänkö, että jos ero tulee, niin sitten joutuu selittelemään sormuksettomuutta? Me emme pelkää näitä asioita ollenkaan, vaan olemme toisistamme ylpeä yksikkö.
Jos välttämättä haluaa salata joltain parisuhteen, niin sen sormuksen saa sormesta myös pois, ellei sitä ole siihen tatuoitu. Siinä vaiheessa jos tulee mieleen salata suhde ottamalla sormus pois, kannattaisi alkaa hyvin vahvasti miettimään onko siinä suhteessa kaikki ihan kohdallaan.
Voisiko vielä enemmän ymmärtää aloituksen viestin metsään. Nimenomaan kysymys oli siitä, että sitoutua voi täysillä ilman ulkoisia merkkejä, juridiikkaa, sormuksia. Ei mikään sormus tai juridiikkakaan tuo sitä sitoutumista, vaikka kuinka haluaisi sitä vängätä. Minulle sitoutuminen on toisen lupaus ja oma lupaus, johon luotan, koska olen niin päättänyt, en sen takia, että jollain on sormus sormessa tai nimikirjoitus jossain paperissa.
Alue: Aihe vapaa
Anteeksi, mutta tyypillistä vaimon sepustelua. Kyllä vaimot ovat ihan olleet miehen omaisuutta ja se liitto näkee nimenomaan naisen miehelle alistuneena. Onhan teillä edelleen käytössä kaikki nimiperinteetkin ja miehen nimi on aina tärkeämpi myös naisten mielestä. On ihan perusteltua pitää avioituvia naisia alistuneina. Nainen joka avioituu ei nyt vain ole mikään vapaa sielu. Nainen on aina kahlittu liittoon ja mieheen enemmän kuin toisinpäin.
Ja sittenhän on näitä "olen mieheni omistuksessa, mieheni on pääni, mieheni omistaa seksuaalisuuteni"-vaimoja jotka silti väittävät etteivät ole alistuneita. Kyllä ovat.
Outoa myös miten naisia ei haittaa yhtää esineellistyä avioliiton sisällä mutta kaikki kyllä kritisoivat esimerkiksi seksiä harrastavia naisia mitä rajummilla sanoilla.