Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalityöntekijänä haluan ottaa kantaa tähän köyhyyskeskusteluun
Vauvafoorumilla on puhuttu viime kuukausina hirveän paljon köyhyydestä. Onko se aina oma syy, onko se vain rahan puutetta, miten köyhyysongelma voitaisiin ratkaista, onko parempi antaa kala vai opettaa kalastamaan. Sekä lapsiperhepalveluissa että aikuissosiaalityössä työskennelleenä sosiaalityöntekijänä koen, että minun on päästävä sanomaan tähän aiheeseen jotakin.
Ensimmäinen pointti on se, että köyhyys tosiaan harvemmin on pelkästään rahan puutetta. Köyhyyteen liittyy usein ylisukupolvisuutta ja kasautuvaa epäonnea. Ihminen voi olla köyhä, mutta esimerkiksi hyvän perheen, runsaasti tukea tarjoavan ystäväpiirin, korkean koulutuksen tai mielekkään vapaa-ajantoiminnan ja yhteiskunnallisen osallistumisen mukanaan tuomat voimavaratekijät aiheuttavat sen, että ihminen selviää köyhyydestä huolimatta paremmin kuin ne, joilla tällaisia voimavaratekijöitä ei ole.
Toinen pointti on se, että opiskelijana pelkällä opintotuella sinnitteleminen tai lasten kotihoito pienellä kotihoidontuella vakituisen työpaikan odotellessa ei ole mitään oikeaa köyhyyttä. Se on vapaasta tahdosta tehty valinta, johon liittyy tieto siitä, että tilanne paranee merkittävästi pari kertaa sormia napsauttamalla. Lisäksi näihin tilanteisiin on useimmiten voitu valmistautua etukäteen. Minulla oli taannoin opiskelija, jonka kanssa pohdimme sitä, miksi asiakkaamme ovat varsin erilaisessa tilanteessa kuin tämä opiskelija, vaikka he saavat tosiasiassa enemmän rahaa käteen kuin opiskelijat - nopeasti selvisi, että opiskelijan isä maksaa opiskelijan puhelinlaskut ja vakuutukset, kotipuolessa käydessä mukaan tyrkitään ruokaa enemmän kuin jaksaa kantaa ja "kyllä sitä tämän alan opiskelijana aina jonkun työn saa, jos haluaa". Niinpä.
Av:lla puhutaan aina säästämisestä. "Miten ne eivät tuohon yllättävään menoon osanneet varautua, kyllä aina pitää olla säästössä sen verran että X". No niinpä. Mutta kun pitää olla säästössä myös sitä varten että Y, että Z, että C, että B. Menot kasaantuvat ja köyhillä on irvokkaasti monesti vielä vähemmän mahdollisuuksia suunnitella kulutustaan kuin keskituloisilla saati rikkailla. Ei köyhä voi ostaa koko vuodeksi bussikorttia kerrallaan, vaikka siinä säästääkin monen kuukausilatauksen verran rahaa, koska se lataus on sama kuin koko kuukauden vuokran jälkeen käteen jäävä raha. Jos on elokuusta asti säästänyt rahaa lapsen joululahjaan ja marraskuussa työssäkäynnin kannalta välttämätön auto tai lapsiperheen perusvarusteisiin kuuluva pyykinpesukone hajoaa - no can do. Ihan jo pelkästään joku ärhäkkä flunssa voi suistaa koko kuukauden budjetin, jos se tarkoittaa käyntiä terveyskeskuslääkärillä ja päivystyksessä ja sitten vielä muutaman kympin apteekkireissua.
Kommentit (702)
Vierailija kirjoitti:
Lue tää ketju. Miljoona negatiivista selitystä sille miksi mihinkään ei voi ryhtyä.
Voisitko miettiä sellaista mielikuvaharjoitetta, että asetut toisen ihmisen asemaan. Nyt, ala poistaa aivoistasi kaikkia niitä ominaisuuksia jotka elämäsi aikana ovat tehneet sinusta omatoimisen ja kyvykkään ja ala korvata niitä estosignaaleilla. Kun lapsen aivot kehittyvät niin moni asia vaikuttaa siihen. Lapsen temperamentti vaikuttaa myös. Otetaan nyt kuitenkin esimerkiksi ne henkilöt joille lapsuusvaiheessa aivot muodostuvat siihen suuntaan että heistä tulee passiivisia ja toimintakyvyttömiä koska heistähän tässä on kyse. Se mikä sinusta näyttää "helposti ratkaistavalta asenneongelmalta" on itse asiassa henkilön iästä riippuen vuosikymmenten aivojen rakentumiseen ja signaaleihin liittyvä ongelma suhteessa yhteiskunnan vaatimuksiin. Ei niitä vuosikymmenten "vaurioita" (nehän eivät ole vaurioita, vaan yleensä normaali vaste kyseisiin tilanteisiin, mutta lyhyt sana käyttää) korjata vain asennetta muuttamalla. Mieti lapsia joita aivopestään tappajiksi tiettyjen tahojen toimesta. He eivät opi leikkimään, he oppivat tappamaan. Lapsi kehittyy sellaiseksi kun hänet kasvatetaan. Et voi olettaa, että tällainen ihminen pystyisi sormia napsauttamalla olemaan samanlainen kuin sinä. Aivot tarvitsevat ihan samanlaisen uudelleenkoulutuksen jos niiden halutaan toimivan uudella tavalla. Siksi lapsuusaika, jolloin aivot vielä kehittyvät on kaikkein tärkeintä aikaa jolloin huonojen kotiolojen vaikutus voidaan minimoida. Koulu on lapselle ppaikka jossa hän viettää ison osan päivästä ja se on lapselle "ainoa" ulkopuolinen näkökulma, jos koulu on lapselle kiusatuksi tulemisen paikka 9 vuotta ja hänen aivonsa kehittyvät sen mukaan niin eivät vaikutukset sormia napsauttamalla katoa kun koulu loppuu. Siinä on 9 vuoden aikana ehtinyt aivonakertaja tehdä tuhojaan ja kaikki kodit eivät osaa lasta tukea ja korjata ja eheyttää koulussa syntyneitä vaurioita. Tarvitaan vaurioiden korjaamista ja aivojen uudelleen ohjelmointia. Ei vain teoriassa vaan käytännössä jolloin negatiivisesti linkittyneet aivosolut korvautuvat positiivisilla linkeillä. Aivotoimintaan liittyy paljon eri tilanteissa selkärankaan liittynyttä aktivoitumista ja kun yitetään korvata jotain opittua automaatiota niin ei se hetkessä tapahdu. Lisäksi ympäristöstä edelleen voi tulla enemmän tekijöitä jotka vahvistavat vanhaa linkkiä uuden sijaan. Ihminen tarvitsee noin 500 toistoa korjatakseen jonkun vanhan ajatusmallin itsestään. Fyysinen muisti toistaa tilanteessa aina sen ihan ajattelmatta mitä on aiemmin tehnyt. Osa toistoista menee fyysisen muistin uudelleen ohjelmointiin ja osa muistin ohjelmointiin. Ensin pitää ylipäätään muistaa, että jotain aikoi tehdä uudella tavalla. Itsensä muuttaminen on hankalaa ilman tukea ja apua mutta mahdollista. Toistojen määrä on kuitenkin huima niin, että asia sujuu luonnostaan ja sitä ajattelematta jolloin henkilö on sisäistänyt uuden mallin uudeksi toimintatavakseen. Jos aivot on pienestä asti opetettu latistumaan ja menemään pois päältä niin kyllä siinä tovi vierähtää niitä uudelleen aktivoidessa. Monellakaan ei ole siihen kykyä eikä mahdollisuutta. Ei tietoa eikä taitoa. Ja lisäksi edelleen neatiivinen ympäristö ei anna aivojen muuttua koska se saa edelleen enemmän negatiivista kuin positiivista vahvistetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Totta, mutta se että köyhä laittaa rahansa tupakkaan ja kaljaan on tuhlausta. Sen rahan kun laittaa säästöön on se vuoden bussikortti tai pyykinpesukone siinä, mutta ei, sen verran itsekäs se köyhä on että niistä ei luovu.
No ei tietenkään. Olen ikäni vetäny röökii ja kaljaa, ja tuun vetämään. Töitä ei ole ja laskut menköön ulosottoon, niinkun ne on menny jo 20 vuotta. Toiset raatakoot, perse ruvella pienellä liksalla, mä nautin elämästä. Ei sitä OK taloo ja mersua, sinne hautaan saa mukaan. Joten hölkyn kölkyn.
En jaksa lukea koko ketjua, mutta totean vaan, että toisin kuin yliopisto-opinnoissa opetetaan, ainakin aikuissosiaalityön asiakkaina on todella paljon henkilöitä, jotka ovat yksinkertaisesti vain LAISKOJA. Miksi tehdä mitään, kuin tuilla saa. Ennen tätä työtäni olen ollut poliittisesti huomattavasti vasemmalla, mutta kun huomaa, mihin niitä omia verorahoja käytetään niin välilllä pistää vihaksi, vaikkakin olen täällä töissä. Ei voi olla esimerkiksi niin, että kun on itse velkaantunut kavereilleen vipeistä, niin sossu niitä takaisin makselee ja vielä kahvirahat päälle. Toinen oma lukunsa on maahanmuuttajat, mutta heistä en viitsi edes mainita, koska tekstini muuten varmasti moderoitaisiin tai poistettaisiin.
Todettakoon vielä, että ne, jotka OIKEASTI apua tarvitsevat, eivät sitä välttämättä saa, koska ylpeys estää täydentävän toimeentulotuen hakemisen, tai sitten (esim. vanhukset) eivät kykene luovimaan tukiviidakoissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lue tää ketju. Miljoona negatiivista selitystä sille miksi mihinkään ei voi ryhtyä.
Voisitko miettiä sellaista mielikuvaharjoitetta, että asetut toisen ihmisen asemaan. Nyt, ala poistaa aivoistasi kaikkia niitä ominaisuuksia jotka elämäsi aikana ovat tehneet sinusta omatoimisen ja kyvykkään ja ala korvata niitä estosignaaleilla. Kun lapsen aivot kehittyvät niin moni asia vaikuttaa siihen. Lapsen temperamentti vaikuttaa myös. Otetaan nyt kuitenkin esimerkiksi ne henkilöt joille lapsuusvaiheessa aivot muodostuvat siihen suuntaan että heistä tulee passiivisia ja toimintakyvyttömiä koska heistähän tässä on kyse. Se mikä sinusta näyttää "helposti ratkaistavalta asenneongelmalta" on itse asiassa henkilön iästä riippuen vuosikymmenten aivojen rakentumiseen ja signaaleihin liittyvä ongelma suhteessa yhteiskunnan vaatimuksiin. Ei niitä vuosikymmenten "vaurioita" (nehän eivät ole vaurioita, vaan yleensä normaali vaste kyseisiin tilanteisiin, mutta lyhyt sana käyttää) korjata vain asennetta muuttamalla. Mieti lapsia joita aivopestään tappajiksi tiettyjen tahojen toimesta. He eivät opi leikkimään, he oppivat tappamaan. Lapsi kehittyy sellaiseksi kun hänet kasvatetaan. Et voi olettaa, että tällainen ihminen pystyisi sormia napsauttamalla olemaan samanlainen kuin sinä. Aivot tarvitsevat ihan samanlaisen uudelleenkoulutuksen jos niiden halutaan toimivan uudella tavalla. Siksi lapsuusaika, jolloin aivot vielä kehittyvät on kaikkein tärkeintä aikaa jolloin huonojen kotiolojen vaikutus voidaan minimoida. Koulu on lapselle ppaikka jossa hän viettää ison osan päivästä ja se on lapselle "ainoa" ulkopuolinen näkökulma, jos koulu on lapselle kiusatuksi tulemisen paikka 9 vuotta ja hänen aivonsa kehittyvät sen mukaan niin eivät vaikutukset sormia napsauttamalla katoa kun koulu loppuu. Siinä on 9 vuoden aikana ehtinyt aivonakertaja tehdä tuhojaan ja kaikki kodit eivät osaa lasta tukea ja korjata ja eheyttää koulussa syntyneitä vaurioita. Tarvitaan vaurioiden korjaamista ja aivojen uudelleen ohjelmointia. Ei vain teoriassa vaan käytännössä jolloin negatiivisesti linkittyneet aivosolut korvautuvat positiivisilla linkeillä. Aivotoimintaan liittyy paljon eri tilanteissa selkärankaan liittynyttä aktivoitumista ja kun yitetään korvata jotain opittua automaatiota niin ei se hetkessä tapahdu. Lisäksi ympäristöstä edelleen voi tulla enemmän tekijöitä jotka vahvistavat vanhaa linkkiä uuden sijaan. Ihminen tarvitsee noin 500 toistoa korjatakseen jonkun vanhan ajatusmallin itsestään. Fyysinen muisti toistaa tilanteessa aina sen ihan ajattelmatta mitä on aiemmin tehnyt. Osa toistoista menee fyysisen muistin uudelleen ohjelmointiin ja osa muistin ohjelmointiin. Ensin pitää ylipäätään muistaa, että jotain aikoi tehdä uudella tavalla. Itsensä muuttaminen on hankalaa ilman tukea ja apua mutta mahdollista. Toistojen määrä on kuitenkin huima niin, että asia sujuu luonnostaan ja sitä ajattelematta jolloin henkilö on sisäistänyt uuden mallin uudeksi toimintatavakseen. Jos aivot on pienestä asti opetettu latistumaan ja menemään pois päältä niin kyllä siinä tovi vierähtää niitä uudelleen aktivoidessa. Monellakaan ei ole siihen kykyä eikä mahdollisuutta. Ei tietoa eikä taitoa. Ja lisäksi edelleen neatiivinen ympäristö ei anna aivojen muuttua koska se saa edelleen enemmän negatiivista kuin positiivista vahvistetta.
Käsittämätön hahmoton möykky tekosyitä.
Selitys, selitys, selitys, tekosyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?
Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.
Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.
Unohdat yhden asian: aloittajan mainitsemat voimavaratekijät. Näillä aloituksessa puhutuilla ihmisillä ei ole elämässään mallia, miten voisi olla toistamatta edellisen polven virheitä. Nämä ihmiset ovat lapsesta lähtien oppineet, että on olemassa onnekkaita ja epäonnistujia. Ja että he itse kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Koska heillä ei ole omassa lähipiirissään mallia, miten huono-osaisuudesta voisi ponnistella pois, he uskovat vahvasti, että ponnistelu on kannattavaa vain niille, joilla on "onnekkuusgeeni" tai sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa onnistumiseen kannustetaan ja onnistumista tuetaan. Koska heiltä puuttuu sekä tuo "geeni" että ympäristö, he toistavat samaa elämäntapaa kuin lähipiirinsäkin.
Sen takia on enemmän kuin tarpeellista että yhteiskunta viimeistään antaa heille mallin siitä, että jokaisella on tehtävänsä.
Vai meinasitko, että näitä sitten paapottaisiin loppuelämä?
Nuorena on hyvä saada ajoissa se 'nyt olen omillani' fiilis.
Nuoren on joka tapauksessa tehtävä omat ratkaisunsa eikä sellaista mallia, että jatkat vaan samanlaista pummeilua kuin mutsis ja mitään pahaa ei käy, pidä missään nimessä antaa.
Miten? Minkä viranomaisen toimenkuvaan tämä mallin antaminen pitäisi lisätä? Sosiaalityöntekjöiden? Vai kenties jo päiväkotien, neuvoloiden ja peruskoulujen henkilökunnan tehtäviin? Millaisia konkreettisia keinoja heillä olisi antaa näiden perheiden lapsille ja nuorille tämä malli?
En todellakaan ole sitä mieltä, että heitä pitäisi paapoa loppuelämä. Jos mulla olisi jotain konkreettisia keinoja, olisin varmasti jo aikoja sitten lähtenyt mukaan politiikkaan. Mutta ei mulla ole. Onko sulla?
Ei siihen mitään resursseja tarvi eikä viranomaisia. Homma toimii niinkuin lintusilla. Jalankuva sinne pyrstönpuolelle ja pihalle.
Harva ihminen on oikeasti ihan tynnyrissä. Aina voi ottaa mallia, vaikka naapurinmiehestä, ihan kysymättäkin. Valtaosa myös käy koulua eli esikuvaa löytyy kyllä, jos on motivaatiota ja sitä väitän tulevan siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan äidillinen sokeus laitetaan aisoihin ja jokainen joutuu tekojensa hedelmille.
Kuinka moni tietää, millaiset lähtökohdat naapurin miehellä on ollut? Eli onko tämä kuulunut onnekkaisiin vai epäonnistujiin, mutta kuitenkin onnistunut? Lapset käyvät koulua, mutta koulukavereissa ei välttämättä ole ensimmäistäkään epäonnistujaksi syntynyttä, joka kuitenkin onnistuisi. Suurin ongelma näissä tapauksissa on, että he uskovat onnistujilla olevan aina jotain sellaista, jota heillä itsellään ei ole. Paremmat geenit, parempi perhe, paremmat harrastukset, paremmat kaverit, paremmat sosiaaliset verkostot jne jne. Ja valitetttavan usein he ovat myös oikeassa. Eivät he ota esimerkkiä niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat heidän näkökulmastaan syntyneetkin onnekkaammiksi. He tarvitsisivat mallin niistä lapsista, nuorista ja aikuisista, jotka ovat syntyneet epäonnistujiksi kuten he itsekin, mutta siitä huolimatta onnistuneet. Kyse on asenteesta eikä asenne muutu sillä, että hyväosainen sanoo, miten huono-osaisen tulisi elää. Kuulun itse onnekkaiksi syntyneisiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, että huono-osaisen on vaikea ottaa mallia hyväosaisista, kun heiltä puuttuu alussa mainitut voimavaratekijät. Pahinta on, että näiden lasten ja nuorten kohdalla heidän lähipiirinsä tukee tätä asennetta. Tässäkin ketjussa on monet - aloittaja mukaanlukien - sanonut, että menestyminen ja onnistuminen on kiinni paljon muustakin kuin vain yksilön omasta tahdosta.
Eli he käyttävät juuri niitä tekosyitä, joita aloittaja ja te haluattekin heidän käyttävän. Eli kenen teoria ei toimi?
He käyttävät noita syitä, koska heidät on pienestä pitäen saatu uskomaan, että ne ovat todellisia syitä. Kuten osittain ovatkin. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että mun elämäni varakkaan, korkeasti koulutetun perheen tyttärenä on ollut helpompaa kuin jonkun köyhän perheen lapsen elämä, jonka lapsuudenkodissa ei lasta rohkaistu, kannustettu, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, vanhemmat eivät pystyneet auttamaan ja neuvomaan vaikeissa koulutehtävissä, vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta maksaa valmemmuskursseja eikä tukea opiskeluaikana taloudellisesti. Ei mun ole tarvinnut pelätä epäonnistumisia vaan olen voinut ottaa riskejäkin, koska mulla on aina ollut taustalla tukiverkostot. Olisi typerää edes väittää muuta. Pointtini onkin, miten saadaan nämä lapset ja nuoret muuttamaan asennettaan, olemaan uskomatta olevansa syntyneitä epäonnistujiksi? Yhteiskunnan halutaan antavan näille lapsille heiltä puuttuvat voimavaratekijät, mutta miten? Miten annetaan voimavaratekijöitä? Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on ainoa, mitä mulle tulee mieleen, mutta sekin tapahtuu vasta sitten, kun lapsen asenteet ovat jo muovautuneet uskomaan, että eivät voi onnistua.
Mitä hyödyttää lahjoa seurauksia, kun syyt ovat kotona. Ei ne liity rahaan, vaan kasvatukseen. Tyhmää kuvitella, että raha toisi rakkauden. Varsinkin siellä "sosiaalipuolella" ollaan tietoisia, että vanhemmat eivät ota vastuuta ja valehtelevat. Joten vapaaehtoiset järjestämään vanhemmille vanhemmuuskursseja. Kai ymmärrät, että kun nämä lapset asuvat alaikäisinä kotonaan, ovat he vanhempiensa vallan alla alaikäisinä, vaikka mikä asenne olisi elämään. Typerää muuten väitteesi, etteikö elämässä pärjäisi ilman tukiverkostoja. Moni on pärjännyt, tiedän.
Nimenomaan ne liittyvät kasvatukseen. Eli miten saada tämä asennekasvatuskierre poikki? Ehdotatko aiempaa useammin lasten huostaanottoa? Tosin lastenkotilapsistakaan ei aina tule yhtään sen hyväosaisempia kuin vanhemmistaankaan.
Enkä väittänyt, ettei ilman tukiverkostoja pärjäisi. Väitin, että elämäni on varmasti ollut helpompaa kuin huono-osaisissa perheissä kasvaneilla, koska mulla on nuo tukiverkostot aina olleet ja olen saanut kasvaa ja elää hyväosaisten keskuudessa.
Sori, että vastailen ristiin sen toisen keskustelijan kanssa, mutta minun mielestäni se on jokaisen OMA tehtävä pistää poikki ne väärät 'kierteet'. Kaikilla ei tarvitse olla yhtä helppoa, se on hyvä muistutus siitä, miten asiat kannattaa hoitaa. Ja jokaista on turha kuvitella pelastavansa. Rakasta ensin itseäsi, sitten voit rakastaa perhettäsi ja jos sen teet suostun uskomaan, että sinua muka kiinnostaa OIKEASTI muiden asiat. Paljon on liikkeellä niitä 'lähetyssaarnaajia', joiden oma pesä on kaikkea muuta kuin puhdas.
Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä enkä mä nyt hae tässä mitään pelastusta kaikille. Mutta jos keskustelussa sanotaan, että yhteiskunnan pitäisi antaa voimavaratekijät perheille, joilla niitä ei ole, olen vain peräänkuuluttanut keinoja, miten yhteiskunta tuon tekisi. Koska minusta niitä ei oikein yhteiskunta voi antaa.
Jokainen varmaan myöntää sen, että osa lapsista syntyy hyväosaisempiin perheisiin ja osa taas huono-osaisempiin. Jos näiden huono-osaisten perheiden lasten OMA tehtävä on laittaa kierre poikki, niin se ei ole noin yksinkertaista. Kodin vaikutus on yllättävän suuri ja jos teininäkin viettää aikaansa lähinnä vain toisten huono-osaisten perheiden teinien kanssa, niin koko maailmankuva on tällöin ihan erilainen kuin hyväosaisemmaksi syntyneillä lapsilla. Nämä lapset ja nuoret tarvitsisivat ensisijaisesti mallin siitä, miten huono-osaisuudesta ponnistetaan omin avuin hyväosaisuuteen. Se on se, mikä heiltä puuttuu.
Voi hyvää päivää.
Mikä siinä on niin yliluonnollista.
Keskittyy opiskeluun, kuuntelee koulussa, valitsee kaverinsa.
Keskittyy.
Ja ei sen tavoitteen tarvitse olla mikään juristin elämä Westendissä tai ei mitään, vaan tavoitteeksi voi laittaa itsensä elättämisen, normaalipainon ja järkevän lapsiluvun.
Hyvä keskittymiskyky ei ole ihan itsestäänselvästi jokaisella. Kavereita ei voi tuosta vaan valikoida, kaveruuteen tarvitaan molemminpuolinen sympatia. Usein se tulee samankaltaisuudesta, yhteisistä harrastuksista yms. Hyväosaisten kanssa kaveeraamista kutsutaan opportunistiseksi ja ihan syystäkin. Eivätkä näiden paremmin toimeentulevien lasten vanhemmat ole typeriä, he voivat hyvinkin estää kaverisuhteen, jos epäilevät että siitä on haittaa omalle lapselle.
Hyvä tai huono keskittymiskyky, mikä ihmeen määrite tuo on. Keski-ikäisiin asti on ollut vain yksi mahdollisuus, otat loppujen lopuksi vain itse vastuun keskittymiskyvystäsi, viimeistään aikuisena. En ymmärrä, miten tämä nykyajan laiskuus ilmennetään joka helkkarin diagnoosin taakse. Kyse on kuitenkin asennekasvatuksesta, kasvatuksesta yleensäkin. Ja miten ihmeessä ei ymmärretä, että kaveripiiri syntyy sosiaalista kontakteista, ei liity pääasiassa rahaan. Kyllä niin vihloo näkemykset, että kaverillisuus syntyisi vanhempien varallisuuden perusteella. Nykyajan fiksuissa nuorissa eletään niin, ettei katsota mistä kaveri on tullut. Vaikka tietoisuus on siitä, katsotaan onko kaveri normaali empaattinen, järkevä, fiksu. Sosiaalisuus on ongelma, sitä ei voi kyllä mitenkään näytellä.
Onko sinulla alhainen ÄÖ vai miksi et ymmärrä käsitettä huono keskittymiskyky? Vaikka kuinka sitoisit itsesi paikalleen koneen ääreen tekemään tehtäviä lukemaan ja kirjoittamaan niin luet ja kirjoitat 3 riviä jonka jälkeen yrität lukea viisi kertaa seuraavaa riviä siinä onnistumatta ja sitä ymmärtämättä. Ihan sama kuinka "yrität" keskittyä, sanat vilisevät eikä tekstistä saa mitään tolkkua. Ei siinä asenteella ole mitään tekemistä jos kolme päivää köhötät koneella kirjat vieressä ja tulos on tuo kolme riviä tuotettua tekstiä edelleen. Se on keskittymishäiriöiselle aika kipeä asia kun kuitenkin haluaa olla tunnollinen, tehdä tehtävät ajoissa ja valmistua mutta ei voi. Se on myös todella turhauttavaa ja aihettaa vihaa itseä kohtaan koska ei voi muuttaa itseään. Keskittymiskyky ei ole motivaatiosidonnaista.
Minulta tulehtui näköhermo kesken yliopisto-opintojen. Nauhoitin kirjani ja opettelin kuuntelemalla. Samaten muistikikat ja kaikenlaiset -säännöt auttaa. Ja esim esikoiseni liikkuu aina samalla. Saattaa tanssia ja seistä päällään kun opettelee. Yksi keino on kirjoittaa käsin ja samalla ne asiat jää mieleen.
When there is a will there is a way.
Ja luulet olevasi ainoa joka on tehnyt omia nauhoituksia/ lainannut oppikirjoja äänikirjoina, kirjoittanut käsin jne.??? Näköhermon tulehtumista ei muuten voi verrata keskittymiskyvyn ongelmaan, sillä fyysinen este ja este aivoissa ovat eri asia. Moni keskittymisongelmainen käy vuosia terapiassa opintojen ohella ja luuletko, ettei siellä yritetä keksiä ratkaisua kokeilemalla kaikkea mahdotonta ja mahdollista? Jos osaat korjata keskittymiskyvyttömän aivot tuosta noin vaan niin ole kiltti ja perusta klinikka, saat hurjasti asiakkaita hetkessä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllästynyt sossu kirjoitti:
En jaksa lukea koko ketjua, mutta totean vaan, että toisin kuin yliopisto-opinnoissa opetetaan, ainakin aikuissosiaalityön asiakkaina on todella paljon henkilöitä, jotka ovat yksinkertaisesti vain LAISKOJA. Miksi tehdä mitään, kuin tuilla saa. Ennen tätä työtäni olen ollut poliittisesti huomattavasti vasemmalla, mutta kun huomaa, mihin niitä omia verorahoja käytetään niin välilllä pistää vihaksi, vaikkakin olen täällä töissä. Ei voi olla esimerkiksi niin, että kun on itse velkaantunut kavereilleen vipeistä, niin sossu niitä takaisin makselee ja vielä kahvirahat päälle. Toinen oma lukunsa on maahanmuuttajat, mutta heistä en viitsi edes mainita, koska tekstini muuten varmasti moderoitaisiin tai poistettaisiin.
Todettakoon vielä, että ne, jotka OIKEASTI apua tarvitsevat, eivät sitä välttämättä saa, koska ylpeys estää täydentävän toimeentulotuen hakemisen, tai sitten (esim. vanhukset) eivät kykene luovimaan tukiviidakoissa.
Mitä mieltä olet että jokainen velvoitettaisiin tekemään laskelma omista menoistaan, sen mukaan saisi tukia? Joku suunnitelma oli silloinkin kun 8 vuotta sitten jäin työkyvyttömyyseläkkeelle. Mielestäni asumistukeakin voisi porrastaa sen mukaan kuinka suuret lääkemenot on.
Ei näitä kovin tarkasti analysoitu silloin. Muistan senkin ajan kun ei tarvinnut viedä tiliotteita.
Asunut kaksiossa 20 vuotta, melkein koko ajan yksin, 100 e halvemmalla vuokralla en tarvitsisi näin paljon tukea.
Allekirjoitan meidän ikäisille oli tärkeää pärjätä omillaan, ilman näitä tukia en olisi selviytynyt silloin kun olin osa-aikaisella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?
Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.
Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.
Unohdat yhden asian: aloittajan mainitsemat voimavaratekijät. Näillä aloituksessa puhutuilla ihmisillä ei ole elämässään mallia, miten voisi olla toistamatta edellisen polven virheitä. Nämä ihmiset ovat lapsesta lähtien oppineet, että on olemassa onnekkaita ja epäonnistujia. Ja että he itse kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Koska heillä ei ole omassa lähipiirissään mallia, miten huono-osaisuudesta voisi ponnistella pois, he uskovat vahvasti, että ponnistelu on kannattavaa vain niille, joilla on "onnekkuusgeeni" tai sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa onnistumiseen kannustetaan ja onnistumista tuetaan. Koska heiltä puuttuu sekä tuo "geeni" että ympäristö, he toistavat samaa elämäntapaa kuin lähipiirinsäkin.
Sen takia on enemmän kuin tarpeellista että yhteiskunta viimeistään antaa heille mallin siitä, että jokaisella on tehtävänsä.
Vai meinasitko, että näitä sitten paapottaisiin loppuelämä?
Nuorena on hyvä saada ajoissa se 'nyt olen omillani' fiilis.
Nuoren on joka tapauksessa tehtävä omat ratkaisunsa eikä sellaista mallia, että jatkat vaan samanlaista pummeilua kuin mutsis ja mitään pahaa ei käy, pidä missään nimessä antaa.
Miten? Minkä viranomaisen toimenkuvaan tämä mallin antaminen pitäisi lisätä? Sosiaalityöntekjöiden? Vai kenties jo päiväkotien, neuvoloiden ja peruskoulujen henkilökunnan tehtäviin? Millaisia konkreettisia keinoja heillä olisi antaa näiden perheiden lapsille ja nuorille tämä malli?
En todellakaan ole sitä mieltä, että heitä pitäisi paapoa loppuelämä. Jos mulla olisi jotain konkreettisia keinoja, olisin varmasti jo aikoja sitten lähtenyt mukaan politiikkaan. Mutta ei mulla ole. Onko sulla?
Ei siihen mitään resursseja tarvi eikä viranomaisia. Homma toimii niinkuin lintusilla. Jalankuva sinne pyrstönpuolelle ja pihalle.
Harva ihminen on oikeasti ihan tynnyrissä. Aina voi ottaa mallia, vaikka naapurinmiehestä, ihan kysymättäkin. Valtaosa myös käy koulua eli esikuvaa löytyy kyllä, jos on motivaatiota ja sitä väitän tulevan siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan äidillinen sokeus laitetaan aisoihin ja jokainen joutuu tekojensa hedelmille.
Kuinka moni tietää, millaiset lähtökohdat naapurin miehellä on ollut? Eli onko tämä kuulunut onnekkaisiin vai epäonnistujiin, mutta kuitenkin onnistunut? Lapset käyvät koulua, mutta koulukavereissa ei välttämättä ole ensimmäistäkään epäonnistujaksi syntynyttä, joka kuitenkin onnistuisi. Suurin ongelma näissä tapauksissa on, että he uskovat onnistujilla olevan aina jotain sellaista, jota heillä itsellään ei ole. Paremmat geenit, parempi perhe, paremmat harrastukset, paremmat kaverit, paremmat sosiaaliset verkostot jne jne. Ja valitetttavan usein he ovat myös oikeassa. Eivät he ota esimerkkiä niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat heidän näkökulmastaan syntyneetkin onnekkaammiksi. He tarvitsisivat mallin niistä lapsista, nuorista ja aikuisista, jotka ovat syntyneet epäonnistujiksi kuten he itsekin, mutta siitä huolimatta onnistuneet. Kyse on asenteesta eikä asenne muutu sillä, että hyväosainen sanoo, miten huono-osaisen tulisi elää. Kuulun itse onnekkaiksi syntyneisiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, että huono-osaisen on vaikea ottaa mallia hyväosaisista, kun heiltä puuttuu alussa mainitut voimavaratekijät. Pahinta on, että näiden lasten ja nuorten kohdalla heidän lähipiirinsä tukee tätä asennetta. Tässäkin ketjussa on monet - aloittaja mukaanlukien - sanonut, että menestyminen ja onnistuminen on kiinni paljon muustakin kuin vain yksilön omasta tahdosta.
Eli he käyttävät juuri niitä tekosyitä, joita aloittaja ja te haluattekin heidän käyttävän. Eli kenen teoria ei toimi?
He käyttävät noita syitä, koska heidät on pienestä pitäen saatu uskomaan, että ne ovat todellisia syitä. Kuten osittain ovatkin. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että mun elämäni varakkaan, korkeasti koulutetun perheen tyttärenä on ollut helpompaa kuin jonkun köyhän perheen lapsen elämä, jonka lapsuudenkodissa ei lasta rohkaistu, kannustettu, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, vanhemmat eivät pystyneet auttamaan ja neuvomaan vaikeissa koulutehtävissä, vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta maksaa valmemmuskursseja eikä tukea opiskeluaikana taloudellisesti. Ei mun ole tarvinnut pelätä epäonnistumisia vaan olen voinut ottaa riskejäkin, koska mulla on aina ollut taustalla tukiverkostot. Olisi typerää edes väittää muuta. Pointtini onkin, miten saadaan nämä lapset ja nuoret muuttamaan asennettaan, olemaan uskomatta olevansa syntyneitä epäonnistujiksi? Yhteiskunnan halutaan antavan näille lapsille heiltä puuttuvat voimavaratekijät, mutta miten? Miten annetaan voimavaratekijöitä? Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on ainoa, mitä mulle tulee mieleen, mutta sekin tapahtuu vasta sitten, kun lapsen asenteet ovat jo muovautuneet uskomaan, että eivät voi onnistua.
Mitä hyödyttää lahjoa seurauksia, kun syyt ovat kotona. Ei ne liity rahaan, vaan kasvatukseen. Tyhmää kuvitella, että raha toisi rakkauden. Varsinkin siellä "sosiaalipuolella" ollaan tietoisia, että vanhemmat eivät ota vastuuta ja valehtelevat. Joten vapaaehtoiset järjestämään vanhemmille vanhemmuuskursseja. Kai ymmärrät, että kun nämä lapset asuvat alaikäisinä kotonaan, ovat he vanhempiensa vallan alla alaikäisinä, vaikka mikä asenne olisi elämään. Typerää muuten väitteesi, etteikö elämässä pärjäisi ilman tukiverkostoja. Moni on pärjännyt, tiedän.
Nimenomaan ne liittyvät kasvatukseen. Eli miten saada tämä asennekasvatuskierre poikki? Ehdotatko aiempaa useammin lasten huostaanottoa? Tosin lastenkotilapsistakaan ei aina tule yhtään sen hyväosaisempia kuin vanhemmistaankaan.
Enkä väittänyt, ettei ilman tukiverkostoja pärjäisi. Väitin, että elämäni on varmasti ollut helpompaa kuin huono-osaisissa perheissä kasvaneilla, koska mulla on nuo tukiverkostot aina olleet ja olen saanut kasvaa ja elää hyväosaisten keskuudessa.
Sori, että vastailen ristiin sen toisen keskustelijan kanssa, mutta minun mielestäni se on jokaisen OMA tehtävä pistää poikki ne väärät 'kierteet'. Kaikilla ei tarvitse olla yhtä helppoa, se on hyvä muistutus siitä, miten asiat kannattaa hoitaa. Ja jokaista on turha kuvitella pelastavansa. Rakasta ensin itseäsi, sitten voit rakastaa perhettäsi ja jos sen teet suostun uskomaan, että sinua muka kiinnostaa OIKEASTI muiden asiat. Paljon on liikkeellä niitä 'lähetyssaarnaajia', joiden oma pesä on kaikkea muuta kuin puhdas.
Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä enkä mä nyt hae tässä mitään pelastusta kaikille. Mutta jos keskustelussa sanotaan, että yhteiskunnan pitäisi antaa voimavaratekijät perheille, joilla niitä ei ole, olen vain peräänkuuluttanut keinoja, miten yhteiskunta tuon tekisi. Koska minusta niitä ei oikein yhteiskunta voi antaa.
Jokainen varmaan myöntää sen, että osa lapsista syntyy hyväosaisempiin perheisiin ja osa taas huono-osaisempiin. Jos näiden huono-osaisten perheiden lasten OMA tehtävä on laittaa kierre poikki, niin se ei ole noin yksinkertaista. Kodin vaikutus on yllättävän suuri ja jos teininäkin viettää aikaansa lähinnä vain toisten huono-osaisten perheiden teinien kanssa, niin koko maailmankuva on tällöin ihan erilainen kuin hyväosaisemmaksi syntyneillä lapsilla. Nämä lapset ja nuoret tarvitsisivat ensisijaisesti mallin siitä, miten huono-osaisuudesta ponnistetaan omin avuin hyväosaisuuteen. Se on se, mikä heiltä puuttuu.
Voi hyvää päivää.
Mikä siinä on niin yliluonnollista.
Keskittyy opiskeluun, kuuntelee koulussa, valitsee kaverinsa.
Keskittyy.
Ja ei sen tavoitteen tarvitse olla mikään juristin elämä Westendissä tai ei mitään, vaan tavoitteeksi voi laittaa itsensä elättämisen, normaalipainon ja järkevän lapsiluvun.
Hyvä keskittymiskyky ei ole ihan itsestäänselvästi jokaisella. Kavereita ei voi tuosta vaan valikoida, kaveruuteen tarvitaan molemminpuolinen sympatia. Usein se tulee samankaltaisuudesta, yhteisistä harrastuksista yms. Hyväosaisten kanssa kaveeraamista kutsutaan opportunistiseksi ja ihan syystäkin. Eivätkä näiden paremmin toimeentulevien lasten vanhemmat ole typeriä, he voivat hyvinkin estää kaverisuhteen, jos epäilevät että siitä on haittaa omalle lapselle.
Hyvä tai huono keskittymiskyky, mikä ihmeen määrite tuo on. Keski-ikäisiin asti on ollut vain yksi mahdollisuus, otat loppujen lopuksi vain itse vastuun keskittymiskyvystäsi, viimeistään aikuisena. En ymmärrä, miten tämä nykyajan laiskuus ilmennetään joka helkkarin diagnoosin taakse. Kyse on kuitenkin asennekasvatuksesta, kasvatuksesta yleensäkin. Ja miten ihmeessä ei ymmärretä, että kaveripiiri syntyy sosiaalista kontakteista, ei liity pääasiassa rahaan. Kyllä niin vihloo näkemykset, että kaverillisuus syntyisi vanhempien varallisuuden perusteella. Nykyajan fiksuissa nuorissa eletään niin, ettei katsota mistä kaveri on tullut. Vaikka tietoisuus on siitä, katsotaan onko kaveri normaali empaattinen, järkevä, fiksu. Sosiaalisuus on ongelma, sitä ei voi kyllä mitenkään näytellä.
Onko sinulla alhainen ÄÖ vai miksi et ymmärrä käsitettä huono keskittymiskyky? Vaikka kuinka sitoisit itsesi paikalleen koneen ääreen tekemään tehtäviä lukemaan ja kirjoittamaan niin luet ja kirjoitat 3 riviä jonka jälkeen yrität lukea viisi kertaa seuraavaa riviä siinä onnistumatta ja sitä ymmärtämättä. Ihan sama kuinka "yrität" keskittyä, sanat vilisevät eikä tekstistä saa mitään tolkkua. Ei siinä asenteella ole mitään tekemistä jos kolme päivää köhötät koneella kirjat vieressä ja tulos on tuo kolme riviä tuotettua tekstiä edelleen. Se on keskittymishäiriöiselle aika kipeä asia kun kuitenkin haluaa olla tunnollinen, tehdä tehtävät ajoissa ja valmistua mutta ei voi. Se on myös todella turhauttavaa ja aihettaa vihaa itseä kohtaan koska ei voi muuttaa itseään. Keskittymiskyky ei ole motivaatiosidonnaista.
Minulta tulehtui näköhermo kesken yliopisto-opintojen. Nauhoitin kirjani ja opettelin kuuntelemalla. Samaten muistikikat ja kaikenlaiset -säännöt auttaa. Ja esim esikoiseni liikkuu aina samalla. Saattaa tanssia ja seistä päällään kun opettelee. Yksi keino on kirjoittaa käsin ja samalla ne asiat jää mieleen.
When there is a will there is a way.
Ja luulet olevasi ainoa joka on tehnyt omia nauhoituksia/ lainannut oppikirjoja äänikirjoina, kirjoittanut käsin jne.??? Näköhermon tulehtumista ei muuten voi verrata keskittymiskyvyn ongelmaan, sillä fyysinen este ja este aivoissa ovat eri asia. Moni keskittymisongelmainen käy vuosia terapiassa opintojen ohella ja luuletko, ettei siellä yritetä keksiä ratkaisua kokeilemalla kaikkea mahdotonta ja mahdollista? Jos osaat korjata keskittymiskyvyttömän aivot tuosta noin vaan niin ole kiltti ja perusta klinikka, saat hurjasti asiakkaita hetkessä!
En luule, enkä niin väittänyt. Kerroin miten vakavasti sairaanakin pystyy opiskelemaan, jos on halua.
Näköhermontulehdus aiheuttaa helvetillisen kiputilan. Paljon pahempaa.
Ja miksi se keskittymisvaikeuksinen terapiassa käy? Ja miksei hän keksi itse? Ai niin, koska selitys/tekosyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?
Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.
Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.
Unohdat yhden asian: aloittajan mainitsemat voimavaratekijät. Näillä aloituksessa puhutuilla ihmisillä ei ole elämässään mallia, miten voisi olla toistamatta edellisen polven virheitä. Nämä ihmiset ovat lapsesta lähtien oppineet, että on olemassa onnekkaita ja epäonnistujia. Ja että he itse kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Koska heillä ei ole omassa lähipiirissään mallia, miten huono-osaisuudesta voisi ponnistella pois, he uskovat vahvasti, että ponnistelu on kannattavaa vain niille, joilla on "onnekkuusgeeni" tai sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa onnistumiseen kannustetaan ja onnistumista tuetaan. Koska heiltä puuttuu sekä tuo "geeni" että ympäristö, he toistavat samaa elämäntapaa kuin lähipiirinsäkin.
Sen takia on enemmän kuin tarpeellista että yhteiskunta viimeistään antaa heille mallin siitä, että jokaisella on tehtävänsä.
Vai meinasitko, että näitä sitten paapottaisiin loppuelämä?
Nuorena on hyvä saada ajoissa se 'nyt olen omillani' fiilis.
Nuoren on joka tapauksessa tehtävä omat ratkaisunsa eikä sellaista mallia, että jatkat vaan samanlaista pummeilua kuin mutsis ja mitään pahaa ei käy, pidä missään nimessä antaa.
Miten? Minkä viranomaisen toimenkuvaan tämä mallin antaminen pitäisi lisätä? Sosiaalityöntekjöiden? Vai kenties jo päiväkotien, neuvoloiden ja peruskoulujen henkilökunnan tehtäviin? Millaisia konkreettisia keinoja heillä olisi antaa näiden perheiden lapsille ja nuorille tämä malli?
En todellakaan ole sitä mieltä, että heitä pitäisi paapoa loppuelämä. Jos mulla olisi jotain konkreettisia keinoja, olisin varmasti jo aikoja sitten lähtenyt mukaan politiikkaan. Mutta ei mulla ole. Onko sulla?
Ei siihen mitään resursseja tarvi eikä viranomaisia. Homma toimii niinkuin lintusilla. Jalankuva sinne pyrstönpuolelle ja pihalle.
Harva ihminen on oikeasti ihan tynnyrissä. Aina voi ottaa mallia, vaikka naapurinmiehestä, ihan kysymättäkin. Valtaosa myös käy koulua eli esikuvaa löytyy kyllä, jos on motivaatiota ja sitä väitän tulevan siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan äidillinen sokeus laitetaan aisoihin ja jokainen joutuu tekojensa hedelmille.
Kuinka moni tietää, millaiset lähtökohdat naapurin miehellä on ollut? Eli onko tämä kuulunut onnekkaisiin vai epäonnistujiin, mutta kuitenkin onnistunut? Lapset käyvät koulua, mutta koulukavereissa ei välttämättä ole ensimmäistäkään epäonnistujaksi syntynyttä, joka kuitenkin onnistuisi. Suurin ongelma näissä tapauksissa on, että he uskovat onnistujilla olevan aina jotain sellaista, jota heillä itsellään ei ole. Paremmat geenit, parempi perhe, paremmat harrastukset, paremmat kaverit, paremmat sosiaaliset verkostot jne jne. Ja valitetttavan usein he ovat myös oikeassa. Eivät he ota esimerkkiä niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat heidän näkökulmastaan syntyneetkin onnekkaammiksi. He tarvitsisivat mallin niistä lapsista, nuorista ja aikuisista, jotka ovat syntyneet epäonnistujiksi kuten he itsekin, mutta siitä huolimatta onnistuneet. Kyse on asenteesta eikä asenne muutu sillä, että hyväosainen sanoo, miten huono-osaisen tulisi elää. Kuulun itse onnekkaiksi syntyneisiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, että huono-osaisen on vaikea ottaa mallia hyväosaisista, kun heiltä puuttuu alussa mainitut voimavaratekijät. Pahinta on, että näiden lasten ja nuorten kohdalla heidän lähipiirinsä tukee tätä asennetta. Tässäkin ketjussa on monet - aloittaja mukaanlukien - sanonut, että menestyminen ja onnistuminen on kiinni paljon muustakin kuin vain yksilön omasta tahdosta.
Eli he käyttävät juuri niitä tekosyitä, joita aloittaja ja te haluattekin heidän käyttävän. Eli kenen teoria ei toimi?
He käyttävät noita syitä, koska heidät on pienestä pitäen saatu uskomaan, että ne ovat todellisia syitä. Kuten osittain ovatkin. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että mun elämäni varakkaan, korkeasti koulutetun perheen tyttärenä on ollut helpompaa kuin jonkun köyhän perheen lapsen elämä, jonka lapsuudenkodissa ei lasta rohkaistu, kannustettu, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, vanhemmat eivät pystyneet auttamaan ja neuvomaan vaikeissa koulutehtävissä, vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta maksaa valmemmuskursseja eikä tukea opiskeluaikana taloudellisesti. Ei mun ole tarvinnut pelätä epäonnistumisia vaan olen voinut ottaa riskejäkin, koska mulla on aina ollut taustalla tukiverkostot. Olisi typerää edes väittää muuta. Pointtini onkin, miten saadaan nämä lapset ja nuoret muuttamaan asennettaan, olemaan uskomatta olevansa syntyneitä epäonnistujiksi? Yhteiskunnan halutaan antavan näille lapsille heiltä puuttuvat voimavaratekijät, mutta miten? Miten annetaan voimavaratekijöitä? Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on ainoa, mitä mulle tulee mieleen, mutta sekin tapahtuu vasta sitten, kun lapsen asenteet ovat jo muovautuneet uskomaan, että eivät voi onnistua.
Mitä hyödyttää lahjoa seurauksia, kun syyt ovat kotona. Ei ne liity rahaan, vaan kasvatukseen. Tyhmää kuvitella, että raha toisi rakkauden. Varsinkin siellä "sosiaalipuolella" ollaan tietoisia, että vanhemmat eivät ota vastuuta ja valehtelevat. Joten vapaaehtoiset järjestämään vanhemmille vanhemmuuskursseja. Kai ymmärrät, että kun nämä lapset asuvat alaikäisinä kotonaan, ovat he vanhempiensa vallan alla alaikäisinä, vaikka mikä asenne olisi elämään. Typerää muuten väitteesi, etteikö elämässä pärjäisi ilman tukiverkostoja. Moni on pärjännyt, tiedän.
Nimenomaan ne liittyvät kasvatukseen. Eli miten saada tämä asennekasvatuskierre poikki? Ehdotatko aiempaa useammin lasten huostaanottoa? Tosin lastenkotilapsistakaan ei aina tule yhtään sen hyväosaisempia kuin vanhemmistaankaan.
Enkä väittänyt, ettei ilman tukiverkostoja pärjäisi. Väitin, että elämäni on varmasti ollut helpompaa kuin huono-osaisissa perheissä kasvaneilla, koska mulla on nuo tukiverkostot aina olleet ja olen saanut kasvaa ja elää hyväosaisten keskuudessa.
Sori, että vastailen ristiin sen toisen keskustelijan kanssa, mutta minun mielestäni se on jokaisen OMA tehtävä pistää poikki ne väärät 'kierteet'. Kaikilla ei tarvitse olla yhtä helppoa, se on hyvä muistutus siitä, miten asiat kannattaa hoitaa. Ja jokaista on turha kuvitella pelastavansa. Rakasta ensin itseäsi, sitten voit rakastaa perhettäsi ja jos sen teet suostun uskomaan, että sinua muka kiinnostaa OIKEASTI muiden asiat. Paljon on liikkeellä niitä 'lähetyssaarnaajia', joiden oma pesä on kaikkea muuta kuin puhdas.
Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä enkä mä nyt hae tässä mitään pelastusta kaikille. Mutta jos keskustelussa sanotaan, että yhteiskunnan pitäisi antaa voimavaratekijät perheille, joilla niitä ei ole, olen vain peräänkuuluttanut keinoja, miten yhteiskunta tuon tekisi. Koska minusta niitä ei oikein yhteiskunta voi antaa.
Jokainen varmaan myöntää sen, että osa lapsista syntyy hyväosaisempiin perheisiin ja osa taas huono-osaisempiin. Jos näiden huono-osaisten perheiden lasten OMA tehtävä on laittaa kierre poikki, niin se ei ole noin yksinkertaista. Kodin vaikutus on yllättävän suuri ja jos teininäkin viettää aikaansa lähinnä vain toisten huono-osaisten perheiden teinien kanssa, niin koko maailmankuva on tällöin ihan erilainen kuin hyväosaisemmaksi syntyneillä lapsilla. Nämä lapset ja nuoret tarvitsisivat ensisijaisesti mallin siitä, miten huono-osaisuudesta ponnistetaan omin avuin hyväosaisuuteen. Se on se, mikä heiltä puuttuu.
Voi hyvää päivää.
Mikä siinä on niin yliluonnollista.
Keskittyy opiskeluun, kuuntelee koulussa, valitsee kaverinsa.
Keskittyy.
Ja ei sen tavoitteen tarvitse olla mikään juristin elämä Westendissä tai ei mitään, vaan tavoitteeksi voi laittaa itsensä elättämisen, normaalipainon ja järkevän lapsiluvun.
Hyvä keskittymiskyky ei ole ihan itsestäänselvästi jokaisella. Kavereita ei voi tuosta vaan valikoida, kaveruuteen tarvitaan molemminpuolinen sympatia. Usein se tulee samankaltaisuudesta, yhteisistä harrastuksista yms. Hyväosaisten kanssa kaveeraamista kutsutaan opportunistiseksi ja ihan syystäkin. Eivätkä näiden paremmin toimeentulevien lasten vanhemmat ole typeriä, he voivat hyvinkin estää kaverisuhteen, jos epäilevät että siitä on haittaa omalle lapselle.
Hyvä tai huono keskittymiskyky, mikä ihmeen määrite tuo on. Keski-ikäisiin asti on ollut vain yksi mahdollisuus, otat loppujen lopuksi vain itse vastuun keskittymiskyvystäsi, viimeistään aikuisena. En ymmärrä, miten tämä nykyajan laiskuus ilmennetään joka helkkarin diagnoosin taakse. Kyse on kuitenkin asennekasvatuksesta, kasvatuksesta yleensäkin. Ja miten ihmeessä ei ymmärretä, että kaveripiiri syntyy sosiaalista kontakteista, ei liity pääasiassa rahaan. Kyllä niin vihloo näkemykset, että kaverillisuus syntyisi vanhempien varallisuuden perusteella. Nykyajan fiksuissa nuorissa eletään niin, ettei katsota mistä kaveri on tullut. Vaikka tietoisuus on siitä, katsotaan onko kaveri normaali empaattinen, järkevä, fiksu. Sosiaalisuus on ongelma, sitä ei voi kyllä mitenkään näytellä.
Onko sinulla alhainen ÄÖ vai miksi et ymmärrä käsitettä huono keskittymiskyky? Vaikka kuinka sitoisit itsesi paikalleen koneen ääreen tekemään tehtäviä lukemaan ja kirjoittamaan niin luet ja kirjoitat 3 riviä jonka jälkeen yrität lukea viisi kertaa seuraavaa riviä siinä onnistumatta ja sitä ymmärtämättä. Ihan sama kuinka "yrität" keskittyä, sanat vilisevät eikä tekstistä saa mitään tolkkua. Ei siinä asenteella ole mitään tekemistä jos kolme päivää köhötät koneella kirjat vieressä ja tulos on tuo kolme riviä tuotettua tekstiä edelleen. Se on keskittymishäiriöiselle aika kipeä asia kun kuitenkin haluaa olla tunnollinen, tehdä tehtävät ajoissa ja valmistua mutta ei voi. Se on myös todella turhauttavaa ja aihettaa vihaa itseä kohtaan koska ei voi muuttaa itseään. Keskittymiskyky ei ole motivaatiosidonnaista.
Minulta tulehtui näköhermo kesken yliopisto-opintojen. Nauhoitin kirjani ja opettelin kuuntelemalla. Samaten muistikikat ja kaikenlaiset -säännöt auttaa. Ja esim esikoiseni liikkuu aina samalla. Saattaa tanssia ja seistä päällään kun opettelee. Yksi keino on kirjoittaa käsin ja samalla ne asiat jää mieleen.
When there is a will there is a way.
Ja luulet olevasi ainoa joka on tehnyt omia nauhoituksia/ lainannut oppikirjoja äänikirjoina, kirjoittanut käsin jne.??? Näköhermon tulehtumista ei muuten voi verrata keskittymiskyvyn ongelmaan, sillä fyysinen este ja este aivoissa ovat eri asia. Moni keskittymisongelmainen käy vuosia terapiassa opintojen ohella ja luuletko, ettei siellä yritetä keksiä ratkaisua kokeilemalla kaikkea mahdotonta ja mahdollista? Jos osaat korjata keskittymiskyvyttömän aivot tuosta noin vaan niin ole kiltti ja perusta klinikka, saat hurjasti asiakkaita hetkessä!
En luule, enkä niin väittänyt. Kerroin miten vakavasti sairaanakin pystyy opiskelemaan, jos on halua.
Näköhermontulehdus aiheuttaa helvetillisen kiputilan. Paljon pahempaa.
Ja miksi se keskittymisvaikeuksinen terapiassa käy? Ja miksei hän keksi itse? Ai niin, koska selitys/tekosyy.
Olet joko todella älyllisesti rajoittunut tai tunne-elämältäsi vajaa.
Kävisiköhän keskittymishäiriöinen terapiassa juuri siksi että saisi apua ongelmaansa? Jos ei pysty itse keksimään ratkaisua on äärimmäisen hienoa että osaa/uskaltaa/jaksaa hakea apua.
On kammottavaa huomata miten tasa-arvoinen kansalaisyhteiskunta Suomi on muuttunut narsististen raivoajien minäminämaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?
Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.
Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.
Unohdat yhden asian: aloittajan mainitsemat voimavaratekijät. Näillä aloituksessa puhutuilla ihmisillä ei ole elämässään mallia, miten voisi olla toistamatta edellisen polven virheitä. Nämä ihmiset ovat lapsesta lähtien oppineet, että on olemassa onnekkaita ja epäonnistujia. Ja että he itse kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Koska heillä ei ole omassa lähipiirissään mallia, miten huono-osaisuudesta voisi ponnistella pois, he uskovat vahvasti, että ponnistelu on kannattavaa vain niille, joilla on "onnekkuusgeeni" tai sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa onnistumiseen kannustetaan ja onnistumista tuetaan. Koska heiltä puuttuu sekä tuo "geeni" että ympäristö, he toistavat samaa elämäntapaa kuin lähipiirinsäkin.
Sen takia on enemmän kuin tarpeellista että yhteiskunta viimeistään antaa heille mallin siitä, että jokaisella on tehtävänsä.
Vai meinasitko, että näitä sitten paapottaisiin loppuelämä?
Nuorena on hyvä saada ajoissa se 'nyt olen omillani' fiilis.
Nuoren on joka tapauksessa tehtävä omat ratkaisunsa eikä sellaista mallia, että jatkat vaan samanlaista pummeilua kuin mutsis ja mitään pahaa ei käy, pidä missään nimessä antaa.
Miten? Minkä viranomaisen toimenkuvaan tämä mallin antaminen pitäisi lisätä? Sosiaalityöntekjöiden? Vai kenties jo päiväkotien, neuvoloiden ja peruskoulujen henkilökunnan tehtäviin? Millaisia konkreettisia keinoja heillä olisi antaa näiden perheiden lapsille ja nuorille tämä malli?
En todellakaan ole sitä mieltä, että heitä pitäisi paapoa loppuelämä. Jos mulla olisi jotain konkreettisia keinoja, olisin varmasti jo aikoja sitten lähtenyt mukaan politiikkaan. Mutta ei mulla ole. Onko sulla?
Ei siihen mitään resursseja tarvi eikä viranomaisia. Homma toimii niinkuin lintusilla. Jalankuva sinne pyrstönpuolelle ja pihalle.
Harva ihminen on oikeasti ihan tynnyrissä. Aina voi ottaa mallia, vaikka naapurinmiehestä, ihan kysymättäkin. Valtaosa myös käy koulua eli esikuvaa löytyy kyllä, jos on motivaatiota ja sitä väitän tulevan siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan äidillinen sokeus laitetaan aisoihin ja jokainen joutuu tekojensa hedelmille.
Kuinka moni tietää, millaiset lähtökohdat naapurin miehellä on ollut? Eli onko tämä kuulunut onnekkaisiin vai epäonnistujiin, mutta kuitenkin onnistunut? Lapset käyvät koulua, mutta koulukavereissa ei välttämättä ole ensimmäistäkään epäonnistujaksi syntynyttä, joka kuitenkin onnistuisi. Suurin ongelma näissä tapauksissa on, että he uskovat onnistujilla olevan aina jotain sellaista, jota heillä itsellään ei ole. Paremmat geenit, parempi perhe, paremmat harrastukset, paremmat kaverit, paremmat sosiaaliset verkostot jne jne. Ja valitetttavan usein he ovat myös oikeassa. Eivät he ota esimerkkiä niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat heidän näkökulmastaan syntyneetkin onnekkaammiksi. He tarvitsisivat mallin niistä lapsista, nuorista ja aikuisista, jotka ovat syntyneet epäonnistujiksi kuten he itsekin, mutta siitä huolimatta onnistuneet. Kyse on asenteesta eikä asenne muutu sillä, että hyväosainen sanoo, miten huono-osaisen tulisi elää. Kuulun itse onnekkaiksi syntyneisiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, että huono-osaisen on vaikea ottaa mallia hyväosaisista, kun heiltä puuttuu alussa mainitut voimavaratekijät. Pahinta on, että näiden lasten ja nuorten kohdalla heidän lähipiirinsä tukee tätä asennetta. Tässäkin ketjussa on monet - aloittaja mukaanlukien - sanonut, että menestyminen ja onnistuminen on kiinni paljon muustakin kuin vain yksilön omasta tahdosta.
Eli he käyttävät juuri niitä tekosyitä, joita aloittaja ja te haluattekin heidän käyttävän. Eli kenen teoria ei toimi?
He käyttävät noita syitä, koska heidät on pienestä pitäen saatu uskomaan, että ne ovat todellisia syitä. Kuten osittain ovatkin. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että mun elämäni varakkaan, korkeasti koulutetun perheen tyttärenä on ollut helpompaa kuin jonkun köyhän perheen lapsen elämä, jonka lapsuudenkodissa ei lasta rohkaistu, kannustettu, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, vanhemmat eivät pystyneet auttamaan ja neuvomaan vaikeissa koulutehtävissä, vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta maksaa valmemmuskursseja eikä tukea opiskeluaikana taloudellisesti. Ei mun ole tarvinnut pelätä epäonnistumisia vaan olen voinut ottaa riskejäkin, koska mulla on aina ollut taustalla tukiverkostot. Olisi typerää edes väittää muuta. Pointtini onkin, miten saadaan nämä lapset ja nuoret muuttamaan asennettaan, olemaan uskomatta olevansa syntyneitä epäonnistujiksi? Yhteiskunnan halutaan antavan näille lapsille heiltä puuttuvat voimavaratekijät, mutta miten? Miten annetaan voimavaratekijöitä? Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on ainoa, mitä mulle tulee mieleen, mutta sekin tapahtuu vasta sitten, kun lapsen asenteet ovat jo muovautuneet uskomaan, että eivät voi onnistua.
Mitä hyödyttää lahjoa seurauksia, kun syyt ovat kotona. Ei ne liity rahaan, vaan kasvatukseen. Tyhmää kuvitella, että raha toisi rakkauden. Varsinkin siellä "sosiaalipuolella" ollaan tietoisia, että vanhemmat eivät ota vastuuta ja valehtelevat. Joten vapaaehtoiset järjestämään vanhemmille vanhemmuuskursseja. Kai ymmärrät, että kun nämä lapset asuvat alaikäisinä kotonaan, ovat he vanhempiensa vallan alla alaikäisinä, vaikka mikä asenne olisi elämään. Typerää muuten väitteesi, etteikö elämässä pärjäisi ilman tukiverkostoja. Moni on pärjännyt, tiedän.
Nimenomaan ne liittyvät kasvatukseen. Eli miten saada tämä asennekasvatuskierre poikki? Ehdotatko aiempaa useammin lasten huostaanottoa? Tosin lastenkotilapsistakaan ei aina tule yhtään sen hyväosaisempia kuin vanhemmistaankaan.
Enkä väittänyt, ettei ilman tukiverkostoja pärjäisi. Väitin, että elämäni on varmasti ollut helpompaa kuin huono-osaisissa perheissä kasvaneilla, koska mulla on nuo tukiverkostot aina olleet ja olen saanut kasvaa ja elää hyväosaisten keskuudessa.
Sori, että vastailen ristiin sen toisen keskustelijan kanssa, mutta minun mielestäni se on jokaisen OMA tehtävä pistää poikki ne väärät 'kierteet'. Kaikilla ei tarvitse olla yhtä helppoa, se on hyvä muistutus siitä, miten asiat kannattaa hoitaa. Ja jokaista on turha kuvitella pelastavansa. Rakasta ensin itseäsi, sitten voit rakastaa perhettäsi ja jos sen teet suostun uskomaan, että sinua muka kiinnostaa OIKEASTI muiden asiat. Paljon on liikkeellä niitä 'lähetyssaarnaajia', joiden oma pesä on kaikkea muuta kuin puhdas.
Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä enkä mä nyt hae tässä mitään pelastusta kaikille. Mutta jos keskustelussa sanotaan, että yhteiskunnan pitäisi antaa voimavaratekijät perheille, joilla niitä ei ole, olen vain peräänkuuluttanut keinoja, miten yhteiskunta tuon tekisi. Koska minusta niitä ei oikein yhteiskunta voi antaa.
Jokainen varmaan myöntää sen, että osa lapsista syntyy hyväosaisempiin perheisiin ja osa taas huono-osaisempiin. Jos näiden huono-osaisten perheiden lasten OMA tehtävä on laittaa kierre poikki, niin se ei ole noin yksinkertaista. Kodin vaikutus on yllättävän suuri ja jos teininäkin viettää aikaansa lähinnä vain toisten huono-osaisten perheiden teinien kanssa, niin koko maailmankuva on tällöin ihan erilainen kuin hyväosaisemmaksi syntyneillä lapsilla. Nämä lapset ja nuoret tarvitsisivat ensisijaisesti mallin siitä, miten huono-osaisuudesta ponnistetaan omin avuin hyväosaisuuteen. Se on se, mikä heiltä puuttuu.
Voi hyvää päivää.
Mikä siinä on niin yliluonnollista.
Keskittyy opiskeluun, kuuntelee koulussa, valitsee kaverinsa.
Keskittyy.
Ja ei sen tavoitteen tarvitse olla mikään juristin elämä Westendissä tai ei mitään, vaan tavoitteeksi voi laittaa itsensä elättämisen, normaalipainon ja järkevän lapsiluvun.
Hyvä keskittymiskyky ei ole ihan itsestäänselvästi jokaisella. Kavereita ei voi tuosta vaan valikoida, kaveruuteen tarvitaan molemminpuolinen sympatia. Usein se tulee samankaltaisuudesta, yhteisistä harrastuksista yms. Hyväosaisten kanssa kaveeraamista kutsutaan opportunistiseksi ja ihan syystäkin. Eivätkä näiden paremmin toimeentulevien lasten vanhemmat ole typeriä, he voivat hyvinkin estää kaverisuhteen, jos epäilevät että siitä on haittaa omalle lapselle.
Hyvä tai huono keskittymiskyky, mikä ihmeen määrite tuo on. Keski-ikäisiin asti on ollut vain yksi mahdollisuus, otat loppujen lopuksi vain itse vastuun keskittymiskyvystäsi, viimeistään aikuisena. En ymmärrä, miten tämä nykyajan laiskuus ilmennetään joka helkkarin diagnoosin taakse. Kyse on kuitenkin asennekasvatuksesta, kasvatuksesta yleensäkin. Ja miten ihmeessä ei ymmärretä, että kaveripiiri syntyy sosiaalista kontakteista, ei liity pääasiassa rahaan. Kyllä niin vihloo näkemykset, että kaverillisuus syntyisi vanhempien varallisuuden perusteella. Nykyajan fiksuissa nuorissa eletään niin, ettei katsota mistä kaveri on tullut. Vaikka tietoisuus on siitä, katsotaan onko kaveri normaali empaattinen, järkevä, fiksu. Sosiaalisuus on ongelma, sitä ei voi kyllä mitenkään näytellä.
Onko sinulla alhainen ÄÖ vai miksi et ymmärrä käsitettä huono keskittymiskyky? Vaikka kuinka sitoisit itsesi paikalleen koneen ääreen tekemään tehtäviä lukemaan ja kirjoittamaan niin luet ja kirjoitat 3 riviä jonka jälkeen yrität lukea viisi kertaa seuraavaa riviä siinä onnistumatta ja sitä ymmärtämättä. Ihan sama kuinka "yrität" keskittyä, sanat vilisevät eikä tekstistä saa mitään tolkkua. Ei siinä asenteella ole mitään tekemistä jos kolme päivää köhötät koneella kirjat vieressä ja tulos on tuo kolme riviä tuotettua tekstiä edelleen. Se on keskittymishäiriöiselle aika kipeä asia kun kuitenkin haluaa olla tunnollinen, tehdä tehtävät ajoissa ja valmistua mutta ei voi. Se on myös todella turhauttavaa ja aihettaa vihaa itseä kohtaan koska ei voi muuttaa itseään. Keskittymiskyky ei ole motivaatiosidonnaista.
Minulta tulehtui näköhermo kesken yliopisto-opintojen. Nauhoitin kirjani ja opettelin kuuntelemalla. Samaten muistikikat ja kaikenlaiset -säännöt auttaa. Ja esim esikoiseni liikkuu aina samalla. Saattaa tanssia ja seistä päällään kun opettelee. Yksi keino on kirjoittaa käsin ja samalla ne asiat jää mieleen.
When there is a will there is a way.
Ja luulet olevasi ainoa joka on tehnyt omia nauhoituksia/ lainannut oppikirjoja äänikirjoina, kirjoittanut käsin jne.??? Näköhermon tulehtumista ei muuten voi verrata keskittymiskyvyn ongelmaan, sillä fyysinen este ja este aivoissa ovat eri asia. Moni keskittymisongelmainen käy vuosia terapiassa opintojen ohella ja luuletko, ettei siellä yritetä keksiä ratkaisua kokeilemalla kaikkea mahdotonta ja mahdollista? Jos osaat korjata keskittymiskyvyttömän aivot tuosta noin vaan niin ole kiltti ja perusta klinikka, saat hurjasti asiakkaita hetkessä!
En luule, enkä niin väittänyt. Kerroin miten vakavasti sairaanakin pystyy opiskelemaan, jos on halua.
Näköhermontulehdus aiheuttaa helvetillisen kiputilan. Paljon pahempaa.
Ja miksi se keskittymisvaikeuksinen terapiassa käy? Ja miksei hän keksi itse? Ai niin, koska selitys/tekosyy.
Olet joko todella älyllisesti rajoittunut tai tunne-elämältäsi vajaa.
Kävisiköhän keskittymishäiriöinen terapiassa juuri siksi että saisi apua ongelmaansa? Jos ei pysty itse keksimään ratkaisua on äärimmäisen hienoa että osaa/uskaltaa/jaksaa hakea apua.
Eihän keskittymishäiriöisen aivoissa mitään vikaa ole. Ja kai se keskittymishäiriöinen voi itsekin jotain tehdä. Ihmettelen mitä se terapia siihen kuuluu että itse muokkaa omat oppimistapansa. Neuvoja saa ihan ilman vuosikausien prosesseja esim opettajilta ja Erilaiset oppijat -neuvonnasta.
Ai niin mutta tokihan helpompaa on vaan roikkua "terapiassa" ja passivoitua perässä vedettäväksi.
Suomeen tarvitaan köyhäintalot takaisin. Vähän syrjäisemmällä alueille, iso kolhoosi, jossa yhteisvessat ja - keittiöt. Köyhällä oma huone ja ruoka ja lääkkeet. Siihen olisi tyytyminen. Ei maksettaisi vuokria Helsingin keskustassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Totta, mutta se että köyhä laittaa rahansa tupakkaan ja kaljaan on tuhlausta. Sen rahan kun laittaa säästöön on se vuoden bussikortti tai pyykinpesukone siinä, mutta ei, sen verran itsekäs se köyhä on että niistä ei luovu.
Katsos kun maailma ei toimi näin. Jos olisit jaksanut lukea koko jutun olisit huomannut tuon parin satasen säästön laskettavan tuloksi, joten se vähentää tukia.
Tukimatematiikka on korkeampaa matematiikkaa, mutta yksinkertaistaen tasaluvuilla.
Ihmiselle pitää jäädä 500€/kk. Jos vuokra on 800€/kk, työttömyyskorvaus 500€/kk ja asumistuki 200€/kk, niin saat toimeentulotukea 600€/kk (600+500+200 = 800+500) . Nyt jos sinulla on säästössä 200€/kk niin saat toimeentulotukea 400€ (400+200+500+200 = 800+500).
Tämä pätee vain silloin, kun tukea haetaan ensimmäisen kerran. Toimeentuloasiakkaana toimeentulotuesta on lupa säästää ilman että nämä säästöt otettaisiin mukaan seuraavaan laskelmaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?
Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.
Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.
Unohdat yhden asian: aloittajan mainitsemat voimavaratekijät. Näillä aloituksessa puhutuilla ihmisillä ei ole elämässään mallia, miten voisi olla toistamatta edellisen polven virheitä. Nämä ihmiset ovat lapsesta lähtien oppineet, että on olemassa onnekkaita ja epäonnistujia. Ja että he itse kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Koska heillä ei ole omassa lähipiirissään mallia, miten huono-osaisuudesta voisi ponnistella pois, he uskovat vahvasti, että ponnistelu on kannattavaa vain niille, joilla on "onnekkuusgeeni" tai sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa onnistumiseen kannustetaan ja onnistumista tuetaan. Koska heiltä puuttuu sekä tuo "geeni" että ympäristö, he toistavat samaa elämäntapaa kuin lähipiirinsäkin.
Sen takia on enemmän kuin tarpeellista että yhteiskunta viimeistään antaa heille mallin siitä, että jokaisella on tehtävänsä.
Vai meinasitko, että näitä sitten paapottaisiin loppuelämä?
Nuorena on hyvä saada ajoissa se 'nyt olen omillani' fiilis.
Nuoren on joka tapauksessa tehtävä omat ratkaisunsa eikä sellaista mallia, että jatkat vaan samanlaista pummeilua kuin mutsis ja mitään pahaa ei käy, pidä missään nimessä antaa.
Miten? Minkä viranomaisen toimenkuvaan tämä mallin antaminen pitäisi lisätä? Sosiaalityöntekjöiden? Vai kenties jo päiväkotien, neuvoloiden ja peruskoulujen henkilökunnan tehtäviin? Millaisia konkreettisia keinoja heillä olisi antaa näiden perheiden lapsille ja nuorille tämä malli?
En todellakaan ole sitä mieltä, että heitä pitäisi paapoa loppuelämä. Jos mulla olisi jotain konkreettisia keinoja, olisin varmasti jo aikoja sitten lähtenyt mukaan politiikkaan. Mutta ei mulla ole. Onko sulla?
Ei siihen mitään resursseja tarvi eikä viranomaisia. Homma toimii niinkuin lintusilla. Jalankuva sinne pyrstönpuolelle ja pihalle.
Harva ihminen on oikeasti ihan tynnyrissä. Aina voi ottaa mallia, vaikka naapurinmiehestä, ihan kysymättäkin. Valtaosa myös käy koulua eli esikuvaa löytyy kyllä, jos on motivaatiota ja sitä väitän tulevan siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan äidillinen sokeus laitetaan aisoihin ja jokainen joutuu tekojensa hedelmille.
Kuinka moni tietää, millaiset lähtökohdat naapurin miehellä on ollut? Eli onko tämä kuulunut onnekkaisiin vai epäonnistujiin, mutta kuitenkin onnistunut? Lapset käyvät koulua, mutta koulukavereissa ei välttämättä ole ensimmäistäkään epäonnistujaksi syntynyttä, joka kuitenkin onnistuisi. Suurin ongelma näissä tapauksissa on, että he uskovat onnistujilla olevan aina jotain sellaista, jota heillä itsellään ei ole. Paremmat geenit, parempi perhe, paremmat harrastukset, paremmat kaverit, paremmat sosiaaliset verkostot jne jne. Ja valitetttavan usein he ovat myös oikeassa. Eivät he ota esimerkkiä niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat heidän näkökulmastaan syntyneetkin onnekkaammiksi. He tarvitsisivat mallin niistä lapsista, nuorista ja aikuisista, jotka ovat syntyneet epäonnistujiksi kuten he itsekin, mutta siitä huolimatta onnistuneet. Kyse on asenteesta eikä asenne muutu sillä, että hyväosainen sanoo, miten huono-osaisen tulisi elää. Kuulun itse onnekkaiksi syntyneisiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, että huono-osaisen on vaikea ottaa mallia hyväosaisista, kun heiltä puuttuu alussa mainitut voimavaratekijät. Pahinta on, että näiden lasten ja nuorten kohdalla heidän lähipiirinsä tukee tätä asennetta. Tässäkin ketjussa on monet - aloittaja mukaanlukien - sanonut, että menestyminen ja onnistuminen on kiinni paljon muustakin kuin vain yksilön omasta tahdosta.
Eli he käyttävät juuri niitä tekosyitä, joita aloittaja ja te haluattekin heidän käyttävän. Eli kenen teoria ei toimi?
He käyttävät noita syitä, koska heidät on pienestä pitäen saatu uskomaan, että ne ovat todellisia syitä. Kuten osittain ovatkin. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että mun elämäni varakkaan, korkeasti koulutetun perheen tyttärenä on ollut helpompaa kuin jonkun köyhän perheen lapsen elämä, jonka lapsuudenkodissa ei lasta rohkaistu, kannustettu, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, vanhemmat eivät pystyneet auttamaan ja neuvomaan vaikeissa koulutehtävissä, vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta maksaa valmemmuskursseja eikä tukea opiskeluaikana taloudellisesti. Ei mun ole tarvinnut pelätä epäonnistumisia vaan olen voinut ottaa riskejäkin, koska mulla on aina ollut taustalla tukiverkostot. Olisi typerää edes väittää muuta. Pointtini onkin, miten saadaan nämä lapset ja nuoret muuttamaan asennettaan, olemaan uskomatta olevansa syntyneitä epäonnistujiksi? Yhteiskunnan halutaan antavan näille lapsille heiltä puuttuvat voimavaratekijät, mutta miten? Miten annetaan voimavaratekijöitä? Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on ainoa, mitä mulle tulee mieleen, mutta sekin tapahtuu vasta sitten, kun lapsen asenteet ovat jo muovautuneet uskomaan, että eivät voi onnistua.
Mitä hyödyttää lahjoa seurauksia, kun syyt ovat kotona. Ei ne liity rahaan, vaan kasvatukseen. Tyhmää kuvitella, että raha toisi rakkauden. Varsinkin siellä "sosiaalipuolella" ollaan tietoisia, että vanhemmat eivät ota vastuuta ja valehtelevat. Joten vapaaehtoiset järjestämään vanhemmille vanhemmuuskursseja. Kai ymmärrät, että kun nämä lapset asuvat alaikäisinä kotonaan, ovat he vanhempiensa vallan alla alaikäisinä, vaikka mikä asenne olisi elämään. Typerää muuten väitteesi, etteikö elämässä pärjäisi ilman tukiverkostoja. Moni on pärjännyt, tiedän.
Nimenomaan ne liittyvät kasvatukseen. Eli miten saada tämä asennekasvatuskierre poikki? Ehdotatko aiempaa useammin lasten huostaanottoa? Tosin lastenkotilapsistakaan ei aina tule yhtään sen hyväosaisempia kuin vanhemmistaankaan.
Enkä väittänyt, ettei ilman tukiverkostoja pärjäisi. Väitin, että elämäni on varmasti ollut helpompaa kuin huono-osaisissa perheissä kasvaneilla, koska mulla on nuo tukiverkostot aina olleet ja olen saanut kasvaa ja elää hyväosaisten keskuudessa.
Sori, että vastailen ristiin sen toisen keskustelijan kanssa, mutta minun mielestäni se on jokaisen OMA tehtävä pistää poikki ne väärät 'kierteet'. Kaikilla ei tarvitse olla yhtä helppoa, se on hyvä muistutus siitä, miten asiat kannattaa hoitaa. Ja jokaista on turha kuvitella pelastavansa. Rakasta ensin itseäsi, sitten voit rakastaa perhettäsi ja jos sen teet suostun uskomaan, että sinua muka kiinnostaa OIKEASTI muiden asiat. Paljon on liikkeellä niitä 'lähetyssaarnaajia', joiden oma pesä on kaikkea muuta kuin puhdas.
Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä enkä mä nyt hae tässä mitään pelastusta kaikille. Mutta jos keskustelussa sanotaan, että yhteiskunnan pitäisi antaa voimavaratekijät perheille, joilla niitä ei ole, olen vain peräänkuuluttanut keinoja, miten yhteiskunta tuon tekisi. Koska minusta niitä ei oikein yhteiskunta voi antaa.
Jokainen varmaan myöntää sen, että osa lapsista syntyy hyväosaisempiin perheisiin ja osa taas huono-osaisempiin. Jos näiden huono-osaisten perheiden lasten OMA tehtävä on laittaa kierre poikki, niin se ei ole noin yksinkertaista. Kodin vaikutus on yllättävän suuri ja jos teininäkin viettää aikaansa lähinnä vain toisten huono-osaisten perheiden teinien kanssa, niin koko maailmankuva on tällöin ihan erilainen kuin hyväosaisemmaksi syntyneillä lapsilla. Nämä lapset ja nuoret tarvitsisivat ensisijaisesti mallin siitä, miten huono-osaisuudesta ponnistetaan omin avuin hyväosaisuuteen. Se on se, mikä heiltä puuttuu.
Voi hyvää päivää.
Mikä siinä on niin yliluonnollista.
Keskittyy opiskeluun, kuuntelee koulussa, valitsee kaverinsa.
Keskittyy.
Ja ei sen tavoitteen tarvitse olla mikään juristin elämä Westendissä tai ei mitään, vaan tavoitteeksi voi laittaa itsensä elättämisen, normaalipainon ja järkevän lapsiluvun.
Hyvä keskittymiskyky ei ole ihan itsestäänselvästi jokaisella. Kavereita ei voi tuosta vaan valikoida, kaveruuteen tarvitaan molemminpuolinen sympatia. Usein se tulee samankaltaisuudesta, yhteisistä harrastuksista yms. Hyväosaisten kanssa kaveeraamista kutsutaan opportunistiseksi ja ihan syystäkin. Eivätkä näiden paremmin toimeentulevien lasten vanhemmat ole typeriä, he voivat hyvinkin estää kaverisuhteen, jos epäilevät että siitä on haittaa omalle lapselle.
Hyvä tai huono keskittymiskyky, mikä ihmeen määrite tuo on. Keski-ikäisiin asti on ollut vain yksi mahdollisuus, otat loppujen lopuksi vain itse vastuun keskittymiskyvystäsi, viimeistään aikuisena. En ymmärrä, miten tämä nykyajan laiskuus ilmennetään joka helkkarin diagnoosin taakse. Kyse on kuitenkin asennekasvatuksesta, kasvatuksesta yleensäkin. Ja miten ihmeessä ei ymmärretä, että kaveripiiri syntyy sosiaalista kontakteista, ei liity pääasiassa rahaan. Kyllä niin vihloo näkemykset, että kaverillisuus syntyisi vanhempien varallisuuden perusteella. Nykyajan fiksuissa nuorissa eletään niin, ettei katsota mistä kaveri on tullut. Vaikka tietoisuus on siitä, katsotaan onko kaveri normaali empaattinen, järkevä, fiksu. Sosiaalisuus on ongelma, sitä ei voi kyllä mitenkään näytellä.
Onko sinulla alhainen ÄÖ vai miksi et ymmärrä käsitettä huono keskittymiskyky? Vaikka kuinka sitoisit itsesi paikalleen koneen ääreen tekemään tehtäviä lukemaan ja kirjoittamaan niin luet ja kirjoitat 3 riviä jonka jälkeen yrität lukea viisi kertaa seuraavaa riviä siinä onnistumatta ja sitä ymmärtämättä. Ihan sama kuinka "yrität" keskittyä, sanat vilisevät eikä tekstistä saa mitään tolkkua. Ei siinä asenteella ole mitään tekemistä jos kolme päivää köhötät koneella kirjat vieressä ja tulos on tuo kolme riviä tuotettua tekstiä edelleen. Se on keskittymishäiriöiselle aika kipeä asia kun kuitenkin haluaa olla tunnollinen, tehdä tehtävät ajoissa ja valmistua mutta ei voi. Se on myös todella turhauttavaa ja aihettaa vihaa itseä kohtaan koska ei voi muuttaa itseään. Keskittymiskyky ei ole motivaatiosidonnaista.
Minulta tulehtui näköhermo kesken yliopisto-opintojen. Nauhoitin kirjani ja opettelin kuuntelemalla. Samaten muistikikat ja kaikenlaiset -säännöt auttaa. Ja esim esikoiseni liikkuu aina samalla. Saattaa tanssia ja seistä päällään kun opettelee. Yksi keino on kirjoittaa käsin ja samalla ne asiat jää mieleen.
When there is a will there is a way.
Ja luulet olevasi ainoa joka on tehnyt omia nauhoituksia/ lainannut oppikirjoja äänikirjoina, kirjoittanut käsin jne.??? Näköhermon tulehtumista ei muuten voi verrata keskittymiskyvyn ongelmaan, sillä fyysinen este ja este aivoissa ovat eri asia. Moni keskittymisongelmainen käy vuosia terapiassa opintojen ohella ja luuletko, ettei siellä yritetä keksiä ratkaisua kokeilemalla kaikkea mahdotonta ja mahdollista? Jos osaat korjata keskittymiskyvyttömän aivot tuosta noin vaan niin ole kiltti ja perusta klinikka, saat hurjasti asiakkaita hetkessä!
En luule, enkä niin väittänyt. Kerroin miten vakavasti sairaanakin pystyy opiskelemaan, jos on halua.
Näköhermontulehdus aiheuttaa helvetillisen kiputilan. Paljon pahempaa.
Ja miksi se keskittymisvaikeuksinen terapiassa käy? Ja miksei hän keksi itse? Ai niin, koska selitys/tekosyy.
Olet joko todella älyllisesti rajoittunut tai tunne-elämältäsi vajaa.
Kävisiköhän keskittymishäiriöinen terapiassa juuri siksi että saisi apua ongelmaansa? Jos ei pysty itse keksimään ratkaisua on äärimmäisen hienoa että osaa/uskaltaa/jaksaa hakea apua.
Eihän keskittymishäiriöisen aivoissa mitään vikaa ole. Ja kai se keskittymishäiriöinen voi itsekin jotain tehdä. Ihmettelen mitä se terapia siihen kuuluu että itse muokkaa omat oppimistapansa. Neuvoja saa ihan ilman vuosikausien prosesseja esim opettajilta ja Erilaiset oppijat -neuvonnasta.
Ai niin mutta tokihan helpompaa on vaan roikkua "terapiassa" ja passivoitua perässä vedettäväksi.
Monilla on muitakin ongelmia kuin se keskittyminen ja ne ongelmat vaikuttavat keskittymiseen, siinä ei opettajien neuvot tai eo-ryhmät auta. Turha tässä on alkaa avaamaan kaikkia mahdollisuuksia. Miksi halveksit niitä jotka hakevat terapiasta apua, miksi "Erilaiset oppijat" on ok mutta terapia ei?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suomeen tarvitaan köyhäintalot takaisin. Vähän syrjäisemmällä alueille, iso kolhoosi, jossa yhteisvessat ja - keittiöt. Köyhällä oma huone ja ruoka ja lääkkeet. Siihen olisi tyytyminen. Ei maksettaisi vuokria Helsingin keskustassa.
Elämä on arvaamatonta. Kuka tahansa voi joku kaunis päivä olla köyhä. Oletko itse valmis tuollaiseen jos omalle kohdalle osuu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?
Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.
Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.
Unohdat yhden asian: aloittajan mainitsemat voimavaratekijät. Näillä aloituksessa puhutuilla ihmisillä ei ole elämässään mallia, miten voisi olla toistamatta edellisen polven virheitä. Nämä ihmiset ovat lapsesta lähtien oppineet, että on olemassa onnekkaita ja epäonnistujia. Ja että he itse kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Koska heillä ei ole omassa lähipiirissään mallia, miten huono-osaisuudesta voisi ponnistella pois, he uskovat vahvasti, että ponnistelu on kannattavaa vain niille, joilla on "onnekkuusgeeni" tai sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa onnistumiseen kannustetaan ja onnistumista tuetaan. Koska heiltä puuttuu sekä tuo "geeni" että ympäristö, he toistavat samaa elämäntapaa kuin lähipiirinsäkin.
Sen takia on enemmän kuin tarpeellista että yhteiskunta viimeistään antaa heille mallin siitä, että jokaisella on tehtävänsä.
Vai meinasitko, että näitä sitten paapottaisiin loppuelämä?
Nuorena on hyvä saada ajoissa se 'nyt olen omillani' fiilis.
Nuoren on joka tapauksessa tehtävä omat ratkaisunsa eikä sellaista mallia, että jatkat vaan samanlaista pummeilua kuin mutsis ja mitään pahaa ei käy, pidä missään nimessä antaa.
Miten? Minkä viranomaisen toimenkuvaan tämä mallin antaminen pitäisi lisätä? Sosiaalityöntekjöiden? Vai kenties jo päiväkotien, neuvoloiden ja peruskoulujen henkilökunnan tehtäviin? Millaisia konkreettisia keinoja heillä olisi antaa näiden perheiden lapsille ja nuorille tämä malli?
En todellakaan ole sitä mieltä, että heitä pitäisi paapoa loppuelämä. Jos mulla olisi jotain konkreettisia keinoja, olisin varmasti jo aikoja sitten lähtenyt mukaan politiikkaan. Mutta ei mulla ole. Onko sulla?
Ei siihen mitään resursseja tarvi eikä viranomaisia. Homma toimii niinkuin lintusilla. Jalankuva sinne pyrstönpuolelle ja pihalle.
Harva ihminen on oikeasti ihan tynnyrissä. Aina voi ottaa mallia, vaikka naapurinmiehestä, ihan kysymättäkin. Valtaosa myös käy koulua eli esikuvaa löytyy kyllä, jos on motivaatiota ja sitä väitän tulevan siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan äidillinen sokeus laitetaan aisoihin ja jokainen joutuu tekojensa hedelmille.
Kuinka moni tietää, millaiset lähtökohdat naapurin miehellä on ollut? Eli onko tämä kuulunut onnekkaisiin vai epäonnistujiin, mutta kuitenkin onnistunut? Lapset käyvät koulua, mutta koulukavereissa ei välttämättä ole ensimmäistäkään epäonnistujaksi syntynyttä, joka kuitenkin onnistuisi. Suurin ongelma näissä tapauksissa on, että he uskovat onnistujilla olevan aina jotain sellaista, jota heillä itsellään ei ole. Paremmat geenit, parempi perhe, paremmat harrastukset, paremmat kaverit, paremmat sosiaaliset verkostot jne jne. Ja valitetttavan usein he ovat myös oikeassa. Eivät he ota esimerkkiä niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat heidän näkökulmastaan syntyneetkin onnekkaammiksi. He tarvitsisivat mallin niistä lapsista, nuorista ja aikuisista, jotka ovat syntyneet epäonnistujiksi kuten he itsekin, mutta siitä huolimatta onnistuneet. Kyse on asenteesta eikä asenne muutu sillä, että hyväosainen sanoo, miten huono-osaisen tulisi elää. Kuulun itse onnekkaiksi syntyneisiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, että huono-osaisen on vaikea ottaa mallia hyväosaisista, kun heiltä puuttuu alussa mainitut voimavaratekijät. Pahinta on, että näiden lasten ja nuorten kohdalla heidän lähipiirinsä tukee tätä asennetta. Tässäkin ketjussa on monet - aloittaja mukaanlukien - sanonut, että menestyminen ja onnistuminen on kiinni paljon muustakin kuin vain yksilön omasta tahdosta.
Eli he käyttävät juuri niitä tekosyitä, joita aloittaja ja te haluattekin heidän käyttävän. Eli kenen teoria ei toimi?
He käyttävät noita syitä, koska heidät on pienestä pitäen saatu uskomaan, että ne ovat todellisia syitä. Kuten osittain ovatkin. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että mun elämäni varakkaan, korkeasti koulutetun perheen tyttärenä on ollut helpompaa kuin jonkun köyhän perheen lapsen elämä, jonka lapsuudenkodissa ei lasta rohkaistu, kannustettu, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, vanhemmat eivät pystyneet auttamaan ja neuvomaan vaikeissa koulutehtävissä, vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta maksaa valmemmuskursseja eikä tukea opiskeluaikana taloudellisesti. Ei mun ole tarvinnut pelätä epäonnistumisia vaan olen voinut ottaa riskejäkin, koska mulla on aina ollut taustalla tukiverkostot. Olisi typerää edes väittää muuta. Pointtini onkin, miten saadaan nämä lapset ja nuoret muuttamaan asennettaan, olemaan uskomatta olevansa syntyneitä epäonnistujiksi? Yhteiskunnan halutaan antavan näille lapsille heiltä puuttuvat voimavaratekijät, mutta miten? Miten annetaan voimavaratekijöitä? Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on ainoa, mitä mulle tulee mieleen, mutta sekin tapahtuu vasta sitten, kun lapsen asenteet ovat jo muovautuneet uskomaan, että eivät voi onnistua.
Mitä hyödyttää lahjoa seurauksia, kun syyt ovat kotona. Ei ne liity rahaan, vaan kasvatukseen. Tyhmää kuvitella, että raha toisi rakkauden. Varsinkin siellä "sosiaalipuolella" ollaan tietoisia, että vanhemmat eivät ota vastuuta ja valehtelevat. Joten vapaaehtoiset järjestämään vanhemmille vanhemmuuskursseja. Kai ymmärrät, että kun nämä lapset asuvat alaikäisinä kotonaan, ovat he vanhempiensa vallan alla alaikäisinä, vaikka mikä asenne olisi elämään. Typerää muuten väitteesi, etteikö elämässä pärjäisi ilman tukiverkostoja. Moni on pärjännyt, tiedän.
Nimenomaan ne liittyvät kasvatukseen. Eli miten saada tämä asennekasvatuskierre poikki? Ehdotatko aiempaa useammin lasten huostaanottoa? Tosin lastenkotilapsistakaan ei aina tule yhtään sen hyväosaisempia kuin vanhemmistaankaan.
Enkä väittänyt, ettei ilman tukiverkostoja pärjäisi. Väitin, että elämäni on varmasti ollut helpompaa kuin huono-osaisissa perheissä kasvaneilla, koska mulla on nuo tukiverkostot aina olleet ja olen saanut kasvaa ja elää hyväosaisten keskuudessa.
Sori, että vastailen ristiin sen toisen keskustelijan kanssa, mutta minun mielestäni se on jokaisen OMA tehtävä pistää poikki ne väärät 'kierteet'. Kaikilla ei tarvitse olla yhtä helppoa, se on hyvä muistutus siitä, miten asiat kannattaa hoitaa. Ja jokaista on turha kuvitella pelastavansa. Rakasta ensin itseäsi, sitten voit rakastaa perhettäsi ja jos sen teet suostun uskomaan, että sinua muka kiinnostaa OIKEASTI muiden asiat. Paljon on liikkeellä niitä 'lähetyssaarnaajia', joiden oma pesä on kaikkea muuta kuin puhdas.
Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä enkä mä nyt hae tässä mitään pelastusta kaikille. Mutta jos keskustelussa sanotaan, että yhteiskunnan pitäisi antaa voimavaratekijät perheille, joilla niitä ei ole, olen vain peräänkuuluttanut keinoja, miten yhteiskunta tuon tekisi. Koska minusta niitä ei oikein yhteiskunta voi antaa.
Jokainen varmaan myöntää sen, että osa lapsista syntyy hyväosaisempiin perheisiin ja osa taas huono-osaisempiin. Jos näiden huono-osaisten perheiden lasten OMA tehtävä on laittaa kierre poikki, niin se ei ole noin yksinkertaista. Kodin vaikutus on yllättävän suuri ja jos teininäkin viettää aikaansa lähinnä vain toisten huono-osaisten perheiden teinien kanssa, niin koko maailmankuva on tällöin ihan erilainen kuin hyväosaisemmaksi syntyneillä lapsilla. Nämä lapset ja nuoret tarvitsisivat ensisijaisesti mallin siitä, miten huono-osaisuudesta ponnistetaan omin avuin hyväosaisuuteen. Se on se, mikä heiltä puuttuu.
Voi hyvää päivää.
Mikä siinä on niin yliluonnollista.
Keskittyy opiskeluun, kuuntelee koulussa, valitsee kaverinsa.
Keskittyy.
Ja ei sen tavoitteen tarvitse olla mikään juristin elämä Westendissä tai ei mitään, vaan tavoitteeksi voi laittaa itsensä elättämisen, normaalipainon ja järkevän lapsiluvun.
Hyvä keskittymiskyky ei ole ihan itsestäänselvästi jokaisella. Kavereita ei voi tuosta vaan valikoida, kaveruuteen tarvitaan molemminpuolinen sympatia. Usein se tulee samankaltaisuudesta, yhteisistä harrastuksista yms. Hyväosaisten kanssa kaveeraamista kutsutaan opportunistiseksi ja ihan syystäkin. Eivätkä näiden paremmin toimeentulevien lasten vanhemmat ole typeriä, he voivat hyvinkin estää kaverisuhteen, jos epäilevät että siitä on haittaa omalle lapselle.
Hyvä tai huono keskittymiskyky, mikä ihmeen määrite tuo on. Keski-ikäisiin asti on ollut vain yksi mahdollisuus, otat loppujen lopuksi vain itse vastuun keskittymiskyvystäsi, viimeistään aikuisena. En ymmärrä, miten tämä nykyajan laiskuus ilmennetään joka helkkarin diagnoosin taakse. Kyse on kuitenkin asennekasvatuksesta, kasvatuksesta yleensäkin. Ja miten ihmeessä ei ymmärretä, että kaveripiiri syntyy sosiaalista kontakteista, ei liity pääasiassa rahaan. Kyllä niin vihloo näkemykset, että kaverillisuus syntyisi vanhempien varallisuuden perusteella. Nykyajan fiksuissa nuorissa eletään niin, ettei katsota mistä kaveri on tullut. Vaikka tietoisuus on siitä, katsotaan onko kaveri normaali empaattinen, järkevä, fiksu. Sosiaalisuus on ongelma, sitä ei voi kyllä mitenkään näytellä.
Onko sinulla alhainen ÄÖ vai miksi et ymmärrä käsitettä huono keskittymiskyky? Vaikka kuinka sitoisit itsesi paikalleen koneen ääreen tekemään tehtäviä lukemaan ja kirjoittamaan niin luet ja kirjoitat 3 riviä jonka jälkeen yrität lukea viisi kertaa seuraavaa riviä siinä onnistumatta ja sitä ymmärtämättä. Ihan sama kuinka "yrität" keskittyä, sanat vilisevät eikä tekstistä saa mitään tolkkua. Ei siinä asenteella ole mitään tekemistä jos kolme päivää köhötät koneella kirjat vieressä ja tulos on tuo kolme riviä tuotettua tekstiä edelleen. Se on keskittymishäiriöiselle aika kipeä asia kun kuitenkin haluaa olla tunnollinen, tehdä tehtävät ajoissa ja valmistua mutta ei voi. Se on myös todella turhauttavaa ja aihettaa vihaa itseä kohtaan koska ei voi muuttaa itseään. Keskittymiskyky ei ole motivaatiosidonnaista.
Minulta tulehtui näköhermo kesken yliopisto-opintojen. Nauhoitin kirjani ja opettelin kuuntelemalla. Samaten muistikikat ja kaikenlaiset -säännöt auttaa. Ja esim esikoiseni liikkuu aina samalla. Saattaa tanssia ja seistä päällään kun opettelee. Yksi keino on kirjoittaa käsin ja samalla ne asiat jää mieleen.
When there is a will there is a way.
Ja luulet olevasi ainoa joka on tehnyt omia nauhoituksia/ lainannut oppikirjoja äänikirjoina, kirjoittanut käsin jne.??? Näköhermon tulehtumista ei muuten voi verrata keskittymiskyvyn ongelmaan, sillä fyysinen este ja este aivoissa ovat eri asia. Moni keskittymisongelmainen käy vuosia terapiassa opintojen ohella ja luuletko, ettei siellä yritetä keksiä ratkaisua kokeilemalla kaikkea mahdotonta ja mahdollista? Jos osaat korjata keskittymiskyvyttömän aivot tuosta noin vaan niin ole kiltti ja perusta klinikka, saat hurjasti asiakkaita hetkessä!
En luule, enkä niin väittänyt. Kerroin miten vakavasti sairaanakin pystyy opiskelemaan, jos on halua.
Näköhermontulehdus aiheuttaa helvetillisen kiputilan. Paljon pahempaa.
Ja miksi se keskittymisvaikeuksinen terapiassa käy? Ja miksei hän keksi itse? Ai niin, koska selitys/tekosyy.
Olet joko todella älyllisesti rajoittunut tai tunne-elämältäsi vajaa.
Kävisiköhän keskittymishäiriöinen terapiassa juuri siksi että saisi apua ongelmaansa? Jos ei pysty itse keksimään ratkaisua on äärimmäisen hienoa että osaa/uskaltaa/jaksaa hakea apua.
Eihän keskittymishäiriöisen aivoissa mitään vikaa ole. Ja kai se keskittymishäiriöinen voi itsekin jotain tehdä. Ihmettelen mitä se terapia siihen kuuluu että itse muokkaa omat oppimistapansa. Neuvoja saa ihan ilman vuosikausien prosesseja esim opettajilta ja Erilaiset oppijat -neuvonnasta.
Ai niin mutta tokihan helpompaa on vaan roikkua "terapiassa" ja passivoitua perässä vedettäväksi.
Minä en kutsuisi terapiassa käyviä passiivisiksi perässä vedettäviksi vaan ihmisiksi jotka haluavat kyetä ottamaan itse ohjat käsiinsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?
Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.
Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.
Unohdat yhden asian: aloittajan mainitsemat voimavaratekijät. Näillä aloituksessa puhutuilla ihmisillä ei ole elämässään mallia, miten voisi olla toistamatta edellisen polven virheitä. Nämä ihmiset ovat lapsesta lähtien oppineet, että on olemassa onnekkaita ja epäonnistujia. Ja että he itse kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Koska heillä ei ole omassa lähipiirissään mallia, miten huono-osaisuudesta voisi ponnistella pois, he uskovat vahvasti, että ponnistelu on kannattavaa vain niille, joilla on "onnekkuusgeeni" tai sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa onnistumiseen kannustetaan ja onnistumista tuetaan. Koska heiltä puuttuu sekä tuo "geeni" että ympäristö, he toistavat samaa elämäntapaa kuin lähipiirinsäkin.
Sen takia on enemmän kuin tarpeellista että yhteiskunta viimeistään antaa heille mallin siitä, että jokaisella on tehtävänsä.
Vai meinasitko, että näitä sitten paapottaisiin loppuelämä?
Nuorena on hyvä saada ajoissa se 'nyt olen omillani' fiilis.
Nuoren on joka tapauksessa tehtävä omat ratkaisunsa eikä sellaista mallia, että jatkat vaan samanlaista pummeilua kuin mutsis ja mitään pahaa ei käy, pidä missään nimessä antaa.
Miten? Minkä viranomaisen toimenkuvaan tämä mallin antaminen pitäisi lisätä? Sosiaalityöntekjöiden? Vai kenties jo päiväkotien, neuvoloiden ja peruskoulujen henkilökunnan tehtäviin? Millaisia konkreettisia keinoja heillä olisi antaa näiden perheiden lapsille ja nuorille tämä malli?
En todellakaan ole sitä mieltä, että heitä pitäisi paapoa loppuelämä. Jos mulla olisi jotain konkreettisia keinoja, olisin varmasti jo aikoja sitten lähtenyt mukaan politiikkaan. Mutta ei mulla ole. Onko sulla?
Ei siihen mitään resursseja tarvi eikä viranomaisia. Homma toimii niinkuin lintusilla. Jalankuva sinne pyrstönpuolelle ja pihalle.
Harva ihminen on oikeasti ihan tynnyrissä. Aina voi ottaa mallia, vaikka naapurinmiehestä, ihan kysymättäkin. Valtaosa myös käy koulua eli esikuvaa löytyy kyllä, jos on motivaatiota ja sitä väitän tulevan siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan äidillinen sokeus laitetaan aisoihin ja jokainen joutuu tekojensa hedelmille.
Kuinka moni tietää, millaiset lähtökohdat naapurin miehellä on ollut? Eli onko tämä kuulunut onnekkaisiin vai epäonnistujiin, mutta kuitenkin onnistunut? Lapset käyvät koulua, mutta koulukavereissa ei välttämättä ole ensimmäistäkään epäonnistujaksi syntynyttä, joka kuitenkin onnistuisi. Suurin ongelma näissä tapauksissa on, että he uskovat onnistujilla olevan aina jotain sellaista, jota heillä itsellään ei ole. Paremmat geenit, parempi perhe, paremmat harrastukset, paremmat kaverit, paremmat sosiaaliset verkostot jne jne. Ja valitetttavan usein he ovat myös oikeassa. Eivät he ota esimerkkiä niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat heidän näkökulmastaan syntyneetkin onnekkaammiksi. He tarvitsisivat mallin niistä lapsista, nuorista ja aikuisista, jotka ovat syntyneet epäonnistujiksi kuten he itsekin, mutta siitä huolimatta onnistuneet. Kyse on asenteesta eikä asenne muutu sillä, että hyväosainen sanoo, miten huono-osaisen tulisi elää. Kuulun itse onnekkaiksi syntyneisiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, että huono-osaisen on vaikea ottaa mallia hyväosaisista, kun heiltä puuttuu alussa mainitut voimavaratekijät. Pahinta on, että näiden lasten ja nuorten kohdalla heidän lähipiirinsä tukee tätä asennetta. Tässäkin ketjussa on monet - aloittaja mukaanlukien - sanonut, että menestyminen ja onnistuminen on kiinni paljon muustakin kuin vain yksilön omasta tahdosta.
Eli he käyttävät juuri niitä tekosyitä, joita aloittaja ja te haluattekin heidän käyttävän. Eli kenen teoria ei toimi?
He käyttävät noita syitä, koska heidät on pienestä pitäen saatu uskomaan, että ne ovat todellisia syitä. Kuten osittain ovatkin. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että mun elämäni varakkaan, korkeasti koulutetun perheen tyttärenä on ollut helpompaa kuin jonkun köyhän perheen lapsen elämä, jonka lapsuudenkodissa ei lasta rohkaistu, kannustettu, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, vanhemmat eivät pystyneet auttamaan ja neuvomaan vaikeissa koulutehtävissä, vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta maksaa valmemmuskursseja eikä tukea opiskeluaikana taloudellisesti. Ei mun ole tarvinnut pelätä epäonnistumisia vaan olen voinut ottaa riskejäkin, koska mulla on aina ollut taustalla tukiverkostot. Olisi typerää edes väittää muuta. Pointtini onkin, miten saadaan nämä lapset ja nuoret muuttamaan asennettaan, olemaan uskomatta olevansa syntyneitä epäonnistujiksi? Yhteiskunnan halutaan antavan näille lapsille heiltä puuttuvat voimavaratekijät, mutta miten? Miten annetaan voimavaratekijöitä? Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on ainoa, mitä mulle tulee mieleen, mutta sekin tapahtuu vasta sitten, kun lapsen asenteet ovat jo muovautuneet uskomaan, että eivät voi onnistua.
Mitä hyödyttää lahjoa seurauksia, kun syyt ovat kotona. Ei ne liity rahaan, vaan kasvatukseen. Tyhmää kuvitella, että raha toisi rakkauden. Varsinkin siellä "sosiaalipuolella" ollaan tietoisia, että vanhemmat eivät ota vastuuta ja valehtelevat. Joten vapaaehtoiset järjestämään vanhemmille vanhemmuuskursseja. Kai ymmärrät, että kun nämä lapset asuvat alaikäisinä kotonaan, ovat he vanhempiensa vallan alla alaikäisinä, vaikka mikä asenne olisi elämään. Typerää muuten väitteesi, etteikö elämässä pärjäisi ilman tukiverkostoja. Moni on pärjännyt, tiedän.
Nimenomaan ne liittyvät kasvatukseen. Eli miten saada tämä asennekasvatuskierre poikki? Ehdotatko aiempaa useammin lasten huostaanottoa? Tosin lastenkotilapsistakaan ei aina tule yhtään sen hyväosaisempia kuin vanhemmistaankaan.
Enkä väittänyt, ettei ilman tukiverkostoja pärjäisi. Väitin, että elämäni on varmasti ollut helpompaa kuin huono-osaisissa perheissä kasvaneilla, koska mulla on nuo tukiverkostot aina olleet ja olen saanut kasvaa ja elää hyväosaisten keskuudessa.
Sori, että vastailen ristiin sen toisen keskustelijan kanssa, mutta minun mielestäni se on jokaisen OMA tehtävä pistää poikki ne väärät 'kierteet'. Kaikilla ei tarvitse olla yhtä helppoa, se on hyvä muistutus siitä, miten asiat kannattaa hoitaa. Ja jokaista on turha kuvitella pelastavansa. Rakasta ensin itseäsi, sitten voit rakastaa perhettäsi ja jos sen teet suostun uskomaan, että sinua muka kiinnostaa OIKEASTI muiden asiat. Paljon on liikkeellä niitä 'lähetyssaarnaajia', joiden oma pesä on kaikkea muuta kuin puhdas.
Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä enkä mä nyt hae tässä mitään pelastusta kaikille. Mutta jos keskustelussa sanotaan, että yhteiskunnan pitäisi antaa voimavaratekijät perheille, joilla niitä ei ole, olen vain peräänkuuluttanut keinoja, miten yhteiskunta tuon tekisi. Koska minusta niitä ei oikein yhteiskunta voi antaa.
Jokainen varmaan myöntää sen, että osa lapsista syntyy hyväosaisempiin perheisiin ja osa taas huono-osaisempiin. Jos näiden huono-osaisten perheiden lasten OMA tehtävä on laittaa kierre poikki, niin se ei ole noin yksinkertaista. Kodin vaikutus on yllättävän suuri ja jos teininäkin viettää aikaansa lähinnä vain toisten huono-osaisten perheiden teinien kanssa, niin koko maailmankuva on tällöin ihan erilainen kuin hyväosaisemmaksi syntyneillä lapsilla. Nämä lapset ja nuoret tarvitsisivat ensisijaisesti mallin siitä, miten huono-osaisuudesta ponnistetaan omin avuin hyväosaisuuteen. Se on se, mikä heiltä puuttuu.
Voi hyvää päivää.
Mikä siinä on niin yliluonnollista.
Keskittyy opiskeluun, kuuntelee koulussa, valitsee kaverinsa.
Keskittyy.
Ja ei sen tavoitteen tarvitse olla mikään juristin elämä Westendissä tai ei mitään, vaan tavoitteeksi voi laittaa itsensä elättämisen, normaalipainon ja järkevän lapsiluvun.
Hyvä keskittymiskyky ei ole ihan itsestäänselvästi jokaisella. Kavereita ei voi tuosta vaan valikoida, kaveruuteen tarvitaan molemminpuolinen sympatia. Usein se tulee samankaltaisuudesta, yhteisistä harrastuksista yms. Hyväosaisten kanssa kaveeraamista kutsutaan opportunistiseksi ja ihan syystäkin. Eivätkä näiden paremmin toimeentulevien lasten vanhemmat ole typeriä, he voivat hyvinkin estää kaverisuhteen, jos epäilevät että siitä on haittaa omalle lapselle.
Hyvä tai huono keskittymiskyky, mikä ihmeen määrite tuo on. Keski-ikäisiin asti on ollut vain yksi mahdollisuus, otat loppujen lopuksi vain itse vastuun keskittymiskyvystäsi, viimeistään aikuisena. En ymmärrä, miten tämä nykyajan laiskuus ilmennetään joka helkkarin diagnoosin taakse. Kyse on kuitenkin asennekasvatuksesta, kasvatuksesta yleensäkin. Ja miten ihmeessä ei ymmärretä, että kaveripiiri syntyy sosiaalista kontakteista, ei liity pääasiassa rahaan. Kyllä niin vihloo näkemykset, että kaverillisuus syntyisi vanhempien varallisuuden perusteella. Nykyajan fiksuissa nuorissa eletään niin, ettei katsota mistä kaveri on tullut. Vaikka tietoisuus on siitä, katsotaan onko kaveri normaali empaattinen, järkevä, fiksu. Sosiaalisuus on ongelma, sitä ei voi kyllä mitenkään näytellä.
Onko sinulla alhainen ÄÖ vai miksi et ymmärrä käsitettä huono keskittymiskyky? Vaikka kuinka sitoisit itsesi paikalleen koneen ääreen tekemään tehtäviä lukemaan ja kirjoittamaan niin luet ja kirjoitat 3 riviä jonka jälkeen yrität lukea viisi kertaa seuraavaa riviä siinä onnistumatta ja sitä ymmärtämättä. Ihan sama kuinka "yrität" keskittyä, sanat vilisevät eikä tekstistä saa mitään tolkkua. Ei siinä asenteella ole mitään tekemistä jos kolme päivää köhötät koneella kirjat vieressä ja tulos on tuo kolme riviä tuotettua tekstiä edelleen. Se on keskittymishäiriöiselle aika kipeä asia kun kuitenkin haluaa olla tunnollinen, tehdä tehtävät ajoissa ja valmistua mutta ei voi. Se on myös todella turhauttavaa ja aihettaa vihaa itseä kohtaan koska ei voi muuttaa itseään. Keskittymiskyky ei ole motivaatiosidonnaista.
Minulta tulehtui näköhermo kesken yliopisto-opintojen. Nauhoitin kirjani ja opettelin kuuntelemalla. Samaten muistikikat ja kaikenlaiset -säännöt auttaa. Ja esim esikoiseni liikkuu aina samalla. Saattaa tanssia ja seistä päällään kun opettelee. Yksi keino on kirjoittaa käsin ja samalla ne asiat jää mieleen.
When there is a will there is a way.
Ja luulet olevasi ainoa joka on tehnyt omia nauhoituksia/ lainannut oppikirjoja äänikirjoina, kirjoittanut käsin jne.??? Näköhermon tulehtumista ei muuten voi verrata keskittymiskyvyn ongelmaan, sillä fyysinen este ja este aivoissa ovat eri asia. Moni keskittymisongelmainen käy vuosia terapiassa opintojen ohella ja luuletko, ettei siellä yritetä keksiä ratkaisua kokeilemalla kaikkea mahdotonta ja mahdollista? Jos osaat korjata keskittymiskyvyttömän aivot tuosta noin vaan niin ole kiltti ja perusta klinikka, saat hurjasti asiakkaita hetkessä!
En luule, enkä niin väittänyt. Kerroin miten vakavasti sairaanakin pystyy opiskelemaan, jos on halua.
Näköhermontulehdus aiheuttaa helvetillisen kiputilan. Paljon pahempaa.
Ja miksi se keskittymisvaikeuksinen terapiassa käy? Ja miksei hän keksi itse? Ai niin, koska selitys/tekosyy.
Olet joko todella älyllisesti rajoittunut tai tunne-elämältäsi vajaa.
Kävisiköhän keskittymishäiriöinen terapiassa juuri siksi että saisi apua ongelmaansa? Jos ei pysty itse keksimään ratkaisua on äärimmäisen hienoa että osaa/uskaltaa/jaksaa hakea apua.
Eihän keskittymishäiriöisen aivoissa mitään vikaa ole. Ja kai se keskittymishäiriöinen voi itsekin jotain tehdä. Ihmettelen mitä se terapia siihen kuuluu että itse muokkaa omat oppimistapansa. Neuvoja saa ihan ilman vuosikausien prosesseja esim opettajilta ja Erilaiset oppijat -neuvonnasta.
Ai niin mutta tokihan helpompaa on vaan roikkua "terapiassa" ja passivoitua perässä vedettäväksi.
Monilla on muitakin ongelmia kuin se keskittyminen ja ne ongelmat vaikuttavat keskittymiseen, siinä ei opettajien neuvot tai eo-ryhmät auta. Turha tässä on alkaa avaamaan kaikkia mahdollisuuksia. Miksi halveksit niitä jotka hakevat terapiasta apua, miksi "Erilaiset oppijat" on ok mutta terapia ei?
Eli se ongelma onkin nyt sitten jokin muu kun edelliseen ongelmaan löytyi ratkaisu.
Joopa.
Sinun terapiasi on vain vuosikausia pitkä yksi iso tekosyy olla itse tekemättä mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?
Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.
Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.
Unohdat yhden asian: aloittajan mainitsemat voimavaratekijät. Näillä aloituksessa puhutuilla ihmisillä ei ole elämässään mallia, miten voisi olla toistamatta edellisen polven virheitä. Nämä ihmiset ovat lapsesta lähtien oppineet, että on olemassa onnekkaita ja epäonnistujia. Ja että he itse kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Koska heillä ei ole omassa lähipiirissään mallia, miten huono-osaisuudesta voisi ponnistella pois, he uskovat vahvasti, että ponnistelu on kannattavaa vain niille, joilla on "onnekkuusgeeni" tai sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa onnistumiseen kannustetaan ja onnistumista tuetaan. Koska heiltä puuttuu sekä tuo "geeni" että ympäristö, he toistavat samaa elämäntapaa kuin lähipiirinsäkin.
Sen takia on enemmän kuin tarpeellista että yhteiskunta viimeistään antaa heille mallin siitä, että jokaisella on tehtävänsä.
Vai meinasitko, että näitä sitten paapottaisiin loppuelämä?
Nuorena on hyvä saada ajoissa se 'nyt olen omillani' fiilis.
Nuoren on joka tapauksessa tehtävä omat ratkaisunsa eikä sellaista mallia, että jatkat vaan samanlaista pummeilua kuin mutsis ja mitään pahaa ei käy, pidä missään nimessä antaa.
Miten? Minkä viranomaisen toimenkuvaan tämä mallin antaminen pitäisi lisätä? Sosiaalityöntekjöiden? Vai kenties jo päiväkotien, neuvoloiden ja peruskoulujen henkilökunnan tehtäviin? Millaisia konkreettisia keinoja heillä olisi antaa näiden perheiden lapsille ja nuorille tämä malli?
En todellakaan ole sitä mieltä, että heitä pitäisi paapoa loppuelämä. Jos mulla olisi jotain konkreettisia keinoja, olisin varmasti jo aikoja sitten lähtenyt mukaan politiikkaan. Mutta ei mulla ole. Onko sulla?
Ei siihen mitään resursseja tarvi eikä viranomaisia. Homma toimii niinkuin lintusilla. Jalankuva sinne pyrstönpuolelle ja pihalle.
Harva ihminen on oikeasti ihan tynnyrissä. Aina voi ottaa mallia, vaikka naapurinmiehestä, ihan kysymättäkin. Valtaosa myös käy koulua eli esikuvaa löytyy kyllä, jos on motivaatiota ja sitä väitän tulevan siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan äidillinen sokeus laitetaan aisoihin ja jokainen joutuu tekojensa hedelmille.
Kuinka moni tietää, millaiset lähtökohdat naapurin miehellä on ollut? Eli onko tämä kuulunut onnekkaisiin vai epäonnistujiin, mutta kuitenkin onnistunut? Lapset käyvät koulua, mutta koulukavereissa ei välttämättä ole ensimmäistäkään epäonnistujaksi syntynyttä, joka kuitenkin onnistuisi. Suurin ongelma näissä tapauksissa on, että he uskovat onnistujilla olevan aina jotain sellaista, jota heillä itsellään ei ole. Paremmat geenit, parempi perhe, paremmat harrastukset, paremmat kaverit, paremmat sosiaaliset verkostot jne jne. Ja valitetttavan usein he ovat myös oikeassa. Eivät he ota esimerkkiä niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat heidän näkökulmastaan syntyneetkin onnekkaammiksi. He tarvitsisivat mallin niistä lapsista, nuorista ja aikuisista, jotka ovat syntyneet epäonnistujiksi kuten he itsekin, mutta siitä huolimatta onnistuneet. Kyse on asenteesta eikä asenne muutu sillä, että hyväosainen sanoo, miten huono-osaisen tulisi elää. Kuulun itse onnekkaiksi syntyneisiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, että huono-osaisen on vaikea ottaa mallia hyväosaisista, kun heiltä puuttuu alussa mainitut voimavaratekijät. Pahinta on, että näiden lasten ja nuorten kohdalla heidän lähipiirinsä tukee tätä asennetta. Tässäkin ketjussa on monet - aloittaja mukaanlukien - sanonut, että menestyminen ja onnistuminen on kiinni paljon muustakin kuin vain yksilön omasta tahdosta.
Eli he käyttävät juuri niitä tekosyitä, joita aloittaja ja te haluattekin heidän käyttävän. Eli kenen teoria ei toimi?
He käyttävät noita syitä, koska heidät on pienestä pitäen saatu uskomaan, että ne ovat todellisia syitä. Kuten osittain ovatkin. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että mun elämäni varakkaan, korkeasti koulutetun perheen tyttärenä on ollut helpompaa kuin jonkun köyhän perheen lapsen elämä, jonka lapsuudenkodissa ei lasta rohkaistu, kannustettu, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, vanhemmat eivät pystyneet auttamaan ja neuvomaan vaikeissa koulutehtävissä, vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta maksaa valmemmuskursseja eikä tukea opiskeluaikana taloudellisesti. Ei mun ole tarvinnut pelätä epäonnistumisia vaan olen voinut ottaa riskejäkin, koska mulla on aina ollut taustalla tukiverkostot. Olisi typerää edes väittää muuta. Pointtini onkin, miten saadaan nämä lapset ja nuoret muuttamaan asennettaan, olemaan uskomatta olevansa syntyneitä epäonnistujiksi? Yhteiskunnan halutaan antavan näille lapsille heiltä puuttuvat voimavaratekijät, mutta miten? Miten annetaan voimavaratekijöitä? Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on ainoa, mitä mulle tulee mieleen, mutta sekin tapahtuu vasta sitten, kun lapsen asenteet ovat jo muovautuneet uskomaan, että eivät voi onnistua.
Mitä hyödyttää lahjoa seurauksia, kun syyt ovat kotona. Ei ne liity rahaan, vaan kasvatukseen. Tyhmää kuvitella, että raha toisi rakkauden. Varsinkin siellä "sosiaalipuolella" ollaan tietoisia, että vanhemmat eivät ota vastuuta ja valehtelevat. Joten vapaaehtoiset järjestämään vanhemmille vanhemmuuskursseja. Kai ymmärrät, että kun nämä lapset asuvat alaikäisinä kotonaan, ovat he vanhempiensa vallan alla alaikäisinä, vaikka mikä asenne olisi elämään. Typerää muuten väitteesi, etteikö elämässä pärjäisi ilman tukiverkostoja. Moni on pärjännyt, tiedän.
Nimenomaan ne liittyvät kasvatukseen. Eli miten saada tämä asennekasvatuskierre poikki? Ehdotatko aiempaa useammin lasten huostaanottoa? Tosin lastenkotilapsistakaan ei aina tule yhtään sen hyväosaisempia kuin vanhemmistaankaan.
Enkä väittänyt, ettei ilman tukiverkostoja pärjäisi. Väitin, että elämäni on varmasti ollut helpompaa kuin huono-osaisissa perheissä kasvaneilla, koska mulla on nuo tukiverkostot aina olleet ja olen saanut kasvaa ja elää hyväosaisten keskuudessa.
Sori, että vastailen ristiin sen toisen keskustelijan kanssa, mutta minun mielestäni se on jokaisen OMA tehtävä pistää poikki ne väärät 'kierteet'. Kaikilla ei tarvitse olla yhtä helppoa, se on hyvä muistutus siitä, miten asiat kannattaa hoitaa. Ja jokaista on turha kuvitella pelastavansa. Rakasta ensin itseäsi, sitten voit rakastaa perhettäsi ja jos sen teet suostun uskomaan, että sinua muka kiinnostaa OIKEASTI muiden asiat. Paljon on liikkeellä niitä 'lähetyssaarnaajia', joiden oma pesä on kaikkea muuta kuin puhdas.
Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä enkä mä nyt hae tässä mitään pelastusta kaikille. Mutta jos keskustelussa sanotaan, että yhteiskunnan pitäisi antaa voimavaratekijät perheille, joilla niitä ei ole, olen vain peräänkuuluttanut keinoja, miten yhteiskunta tuon tekisi. Koska minusta niitä ei oikein yhteiskunta voi antaa.
Jokainen varmaan myöntää sen, että osa lapsista syntyy hyväosaisempiin perheisiin ja osa taas huono-osaisempiin. Jos näiden huono-osaisten perheiden lasten OMA tehtävä on laittaa kierre poikki, niin se ei ole noin yksinkertaista. Kodin vaikutus on yllättävän suuri ja jos teininäkin viettää aikaansa lähinnä vain toisten huono-osaisten perheiden teinien kanssa, niin koko maailmankuva on tällöin ihan erilainen kuin hyväosaisemmaksi syntyneillä lapsilla. Nämä lapset ja nuoret tarvitsisivat ensisijaisesti mallin siitä, miten huono-osaisuudesta ponnistetaan omin avuin hyväosaisuuteen. Se on se, mikä heiltä puuttuu.
Voi hyvää päivää.
Mikä siinä on niin yliluonnollista.
Keskittyy opiskeluun, kuuntelee koulussa, valitsee kaverinsa.
Keskittyy.
Ja ei sen tavoitteen tarvitse olla mikään juristin elämä Westendissä tai ei mitään, vaan tavoitteeksi voi laittaa itsensä elättämisen, normaalipainon ja järkevän lapsiluvun.
Hyvä keskittymiskyky ei ole ihan itsestäänselvästi jokaisella. Kavereita ei voi tuosta vaan valikoida, kaveruuteen tarvitaan molemminpuolinen sympatia. Usein se tulee samankaltaisuudesta, yhteisistä harrastuksista yms. Hyväosaisten kanssa kaveeraamista kutsutaan opportunistiseksi ja ihan syystäkin. Eivätkä näiden paremmin toimeentulevien lasten vanhemmat ole typeriä, he voivat hyvinkin estää kaverisuhteen, jos epäilevät että siitä on haittaa omalle lapselle.
Hyvä tai huono keskittymiskyky, mikä ihmeen määrite tuo on. Keski-ikäisiin asti on ollut vain yksi mahdollisuus, otat loppujen lopuksi vain itse vastuun keskittymiskyvystäsi, viimeistään aikuisena. En ymmärrä, miten tämä nykyajan laiskuus ilmennetään joka helkkarin diagnoosin taakse. Kyse on kuitenkin asennekasvatuksesta, kasvatuksesta yleensäkin. Ja miten ihmeessä ei ymmärretä, että kaveripiiri syntyy sosiaalista kontakteista, ei liity pääasiassa rahaan. Kyllä niin vihloo näkemykset, että kaverillisuus syntyisi vanhempien varallisuuden perusteella. Nykyajan fiksuissa nuorissa eletään niin, ettei katsota mistä kaveri on tullut. Vaikka tietoisuus on siitä, katsotaan onko kaveri normaali empaattinen, järkevä, fiksu. Sosiaalisuus on ongelma, sitä ei voi kyllä mitenkään näytellä.
Onko sinulla alhainen ÄÖ vai miksi et ymmärrä käsitettä huono keskittymiskyky? Vaikka kuinka sitoisit itsesi paikalleen koneen ääreen tekemään tehtäviä lukemaan ja kirjoittamaan niin luet ja kirjoitat 3 riviä jonka jälkeen yrität lukea viisi kertaa seuraavaa riviä siinä onnistumatta ja sitä ymmärtämättä. Ihan sama kuinka "yrität" keskittyä, sanat vilisevät eikä tekstistä saa mitään tolkkua. Ei siinä asenteella ole mitään tekemistä jos kolme päivää köhötät koneella kirjat vieressä ja tulos on tuo kolme riviä tuotettua tekstiä edelleen. Se on keskittymishäiriöiselle aika kipeä asia kun kuitenkin haluaa olla tunnollinen, tehdä tehtävät ajoissa ja valmistua mutta ei voi. Se on myös todella turhauttavaa ja aihettaa vihaa itseä kohtaan koska ei voi muuttaa itseään. Keskittymiskyky ei ole motivaatiosidonnaista.
Minulta tulehtui näköhermo kesken yliopisto-opintojen. Nauhoitin kirjani ja opettelin kuuntelemalla. Samaten muistikikat ja kaikenlaiset -säännöt auttaa. Ja esim esikoiseni liikkuu aina samalla. Saattaa tanssia ja seistä päällään kun opettelee. Yksi keino on kirjoittaa käsin ja samalla ne asiat jää mieleen.
When there is a will there is a way.
Ja luulet olevasi ainoa joka on tehnyt omia nauhoituksia/ lainannut oppikirjoja äänikirjoina, kirjoittanut käsin jne.??? Näköhermon tulehtumista ei muuten voi verrata keskittymiskyvyn ongelmaan, sillä fyysinen este ja este aivoissa ovat eri asia. Moni keskittymisongelmainen käy vuosia terapiassa opintojen ohella ja luuletko, ettei siellä yritetä keksiä ratkaisua kokeilemalla kaikkea mahdotonta ja mahdollista? Jos osaat korjata keskittymiskyvyttömän aivot tuosta noin vaan niin ole kiltti ja perusta klinikka, saat hurjasti asiakkaita hetkessä!
En luule, enkä niin väittänyt. Kerroin miten vakavasti sairaanakin pystyy opiskelemaan, jos on halua.
Näköhermontulehdus aiheuttaa helvetillisen kiputilan. Paljon pahempaa.
Ja miksi se keskittymisvaikeuksinen terapiassa käy? Ja miksei hän keksi itse? Ai niin, koska selitys/tekosyy.
Olet joko todella älyllisesti rajoittunut tai tunne-elämältäsi vajaa.
Kävisiköhän keskittymishäiriöinen terapiassa juuri siksi että saisi apua ongelmaansa? Jos ei pysty itse keksimään ratkaisua on äärimmäisen hienoa että osaa/uskaltaa/jaksaa hakea apua.
Eihän keskittymishäiriöisen aivoissa mitään vikaa ole. Ja kai se keskittymishäiriöinen voi itsekin jotain tehdä. Ihmettelen mitä se terapia siihen kuuluu että itse muokkaa omat oppimistapansa. Neuvoja saa ihan ilman vuosikausien prosesseja esim opettajilta ja Erilaiset oppijat -neuvonnasta.
Ai niin mutta tokihan helpompaa on vaan roikkua "terapiassa" ja passivoitua perässä vedettäväksi.
Minä en kutsuisi terapiassa käyviä passiivisiksi perässä vedettäviksi vaan ihmisiksi jotka haluavat kyetä ottamaan itse ohjat käsiinsä.
Minä kutsuisin heitä ihmisiksi jotka on keksineet näppärän tekosyyn vuosikausien passiivisuudelle.
"Kyllähän minä mutta terapia"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomeen tarvitaan köyhäintalot takaisin. Vähän syrjäisemmällä alueille, iso kolhoosi, jossa yhteisvessat ja - keittiöt. Köyhällä oma huone ja ruoka ja lääkkeet. Siihen olisi tyytyminen. Ei maksettaisi vuokria Helsingin keskustassa.
Elämä on arvaamatonta. Kuka tahansa voi joku kaunis päivä olla köyhä. Oletko itse valmis tuollaiseen jos omalle kohdalle osuu?
Ehdottomasti!
En odota omalle kohdalleni että lapseni tai yhteiskunta huolehtisi minusta esim. Vanhuksena. Omalla työllä on elatuksensa hankittava ja jos ei siihen pysty, on oltava nöyrä sivustakatsoja.
Noin voi ajatella kunnes lupsahtaa syystä tai toisesta siihen sivustakatsojan rooliin. Aivan kaikki ei ole aina omissa käsissä ihan loppuun asti vaikka niin usein luulemme. Se luulo onkin tärkeä ja saa meidät uskomaan ja yrittämään. Vaikka se ei ihan koko totuus olekaan.
Se on laitonta. Valita esimiehelle.