Sosiaalityöntekijänä haluan ottaa kantaa tähän köyhyyskeskusteluun

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?

Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.

Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.

Unohdat yhden asian: aloittajan mainitsemat voimavaratekijät. Näillä aloituksessa puhutuilla ihmisillä ei ole elämässään mallia, miten voisi olla toistamatta edellisen polven virheitä. Nämä ihmiset ovat lapsesta lähtien oppineet, että on olemassa onnekkaita ja epäonnistujia. Ja että he itse kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Koska heillä ei ole omassa lähipiirissään mallia, miten huono-osaisuudesta voisi ponnistella pois, he uskovat vahvasti, että ponnistelu on kannattavaa vain niille, joilla on "onnekkuusgeeni" tai sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa onnistumiseen kannustetaan ja onnistumista tuetaan.  Koska heiltä puuttuu sekä tuo "geeni" että ympäristö, he toistavat samaa elämäntapaa kuin lähipiirinsäkin. 

Sen takia on enemmän kuin tarpeellista että yhteiskunta viimeistään antaa heille mallin siitä, että jokaisella on tehtävänsä. 

Vai meinasitko, että näitä sitten paapottaisiin loppuelämä? 

Nuorena on hyvä saada ajoissa se 'nyt olen omillani' fiilis. 

Nuoren on joka tapauksessa tehtävä omat ratkaisunsa eikä sellaista mallia, että jatkat vaan samanlaista pummeilua kuin mutsis ja mitään pahaa ei käy, pidä missään nimessä antaa.

Miten? Minkä viranomaisen toimenkuvaan tämä mallin antaminen pitäisi lisätä? Sosiaalityöntekjöiden? Vai kenties jo päiväkotien, neuvoloiden  ja peruskoulujen henkilökunnan tehtäviin? Millaisia konkreettisia keinoja heillä olisi antaa näiden perheiden lapsille ja nuorille tämä malli? 

En todellakaan ole sitä mieltä, että heitä pitäisi paapoa loppuelämä. Jos mulla olisi jotain konkreettisia keinoja, olisin varmasti jo aikoja sitten lähtenyt mukaan politiikkaan. Mutta ei mulla ole. Onko sulla? 

Ei siihen mitään resursseja tarvi eikä viranomaisia. Homma toimii niinkuin lintusilla. Jalankuva sinne pyrstönpuolelle ja pihalle.

Harva ihminen on oikeasti ihan tynnyrissä. Aina voi ottaa mallia, vaikka naapurinmiehestä, ihan kysymättäkin. Valtaosa myös käy koulua eli esikuvaa löytyy kyllä, jos on motivaatiota ja sitä väitän tulevan siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan äidillinen sokeus laitetaan aisoihin ja jokainen joutuu tekojensa hedelmille.  

Kuinka moni tietää, millaiset lähtökohdat naapurin miehellä on ollut? Eli onko tämä kuulunut onnekkaisiin vai epäonnistujiin, mutta kuitenkin onnistunut? Lapset käyvät koulua, mutta koulukavereissa ei välttämättä ole ensimmäistäkään epäonnistujaksi syntynyttä, joka kuitenkin onnistuisi. Suurin ongelma näissä tapauksissa on, että he uskovat onnistujilla olevan aina jotain sellaista, jota heillä itsellään ei ole. Paremmat geenit, parempi perhe, paremmat harrastukset, paremmat kaverit, paremmat sosiaaliset verkostot jne jne. Ja valitetttavan usein he ovat myös oikeassa. Eivät he ota esimerkkiä niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat heidän näkökulmastaan syntyneetkin onnekkaammiksi. He tarvitsisivat mallin niistä lapsista, nuorista ja aikuisista, jotka ovat syntyneet epäonnistujiksi kuten he itsekin, mutta siitä huolimatta onnistuneet. Kyse on asenteesta eikä asenne muutu sillä, että hyväosainen sanoo, miten huono-osaisen tulisi elää. Kuulun itse onnekkaiksi syntyneisiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, että huono-osaisen on vaikea ottaa mallia hyväosaisista, kun heiltä puuttuu alussa mainitut voimavaratekijät. Pahinta on, että näiden lasten ja nuorten kohdalla heidän lähipiirinsä tukee tätä asennetta. Tässäkin ketjussa on monet - aloittaja mukaanlukien - sanonut, että menestyminen ja onnistuminen on kiinni paljon muustakin kuin vain yksilön omasta tahdosta. 

Eli he käyttävät juuri niitä tekosyitä, joita aloittaja ja te haluattekin heidän käyttävän. Eli kenen teoria ei toimi?

He käyttävät noita syitä, koska heidät on pienestä pitäen saatu uskomaan, että ne ovat todellisia syitä. Kuten osittain ovatkin. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että mun elämäni varakkaan, korkeasti koulutetun perheen tyttärenä on ollut helpompaa kuin jonkun köyhän perheen lapsen elämä, jonka lapsuudenkodissa ei lasta rohkaistu, kannustettu, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, vanhemmat eivät pystyneet auttamaan ja neuvomaan vaikeissa koulutehtävissä, vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta maksaa valmemmuskursseja eikä tukea opiskeluaikana taloudellisesti. Ei mun ole tarvinnut pelätä epäonnistumisia vaan olen voinut ottaa riskejäkin, koska mulla on aina ollut taustalla tukiverkostot. Olisi typerää edes väittää muuta. Pointtini onkin, miten saadaan nämä lapset ja nuoret muuttamaan asennettaan, olemaan uskomatta olevansa syntyneitä epäonnistujiksi? Yhteiskunnan halutaan antavan näille lapsille heiltä puuttuvat voimavaratekijät, mutta miten? Miten annetaan voimavaratekijöitä? Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on ainoa, mitä mulle tulee mieleen, mutta sekin tapahtuu vasta sitten, kun lapsen asenteet ovat jo muovautuneet uskomaan, että eivät voi onnistua. 

Mitä hyödyttää lahjoa seurauksia, kun syyt ovat kotona. Ei ne liity rahaan, vaan kasvatukseen. Tyhmää kuvitella, että raha toisi rakkauden. Varsinkin siellä "sosiaalipuolella" ollaan tietoisia, että vanhemmat eivät ota vastuuta ja valehtelevat. Joten vapaaehtoiset järjestämään vanhemmille vanhemmuuskursseja. Kai ymmärrät, että kun nämä lapset asuvat alaikäisinä kotonaan, ovat he vanhempiensa vallan alla alaikäisinä, vaikka mikä asenne olisi elämään. Typerää muuten väitteesi, etteikö elämässä pärjäisi ilman tukiverkostoja. Moni on pärjännyt, tiedän.

Nimenomaan ne liittyvät kasvatukseen. Eli miten saada tämä asennekasvatuskierre poikki? Ehdotatko aiempaa useammin lasten huostaanottoa? Tosin lastenkotilapsistakaan ei aina tule yhtään sen hyväosaisempia kuin vanhemmistaankaan. 

Enkä väittänyt, ettei ilman tukiverkostoja pärjäisi. Väitin, että elämäni on varmasti ollut helpompaa kuin huono-osaisissa perheissä kasvaneilla, koska mulla on nuo tukiverkostot aina olleet ja olen saanut kasvaa ja elää hyväosaisten keskuudessa. 

Sori, että vastailen ristiin sen toisen keskustelijan kanssa, mutta minun mielestäni se on jokaisen OMA tehtävä pistää poikki ne väärät 'kierteet'. Kaikilla ei tarvitse olla yhtä helppoa, se on hyvä muistutus siitä, miten asiat kannattaa hoitaa. Ja jokaista on turha kuvitella pelastavansa. Rakasta ensin itseäsi, sitten voit rakastaa perhettäsi ja jos sen teet suostun uskomaan, että sinua muka kiinnostaa OIKEASTI muiden asiat. Paljon on liikkeellä niitä 'lähetyssaarnaajia', joiden oma pesä on kaikkea muuta kuin puhdas. 

Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä enkä mä nyt hae tässä mitään pelastusta kaikille. Mutta jos keskustelussa sanotaan, että yhteiskunnan pitäisi antaa voimavaratekijät perheille, joilla niitä ei ole, olen vain peräänkuuluttanut keinoja, miten yhteiskunta tuon tekisi. Koska minusta niitä ei oikein yhteiskunta voi antaa.

Jokainen varmaan myöntää sen, että osa lapsista syntyy hyväosaisempiin perheisiin ja osa taas huono-osaisempiin. Jos näiden huono-osaisten perheiden lasten OMA tehtävä on laittaa kierre poikki, niin se ei ole noin yksinkertaista. Kodin vaikutus on yllättävän suuri ja jos teininäkin viettää aikaansa lähinnä vain toisten huono-osaisten perheiden teinien kanssa, niin koko maailmankuva on tällöin ihan erilainen kuin hyväosaisemmaksi syntyneillä lapsilla. Nämä lapset ja nuoret tarvitsisivat ensisijaisesti mallin siitä, miten huono-osaisuudesta ponnistetaan omin avuin hyväosaisuuteen. Se on se, mikä heiltä puuttuu. 

Huomaa kyllä, ettet tunne kunnolla aluetta. En jaksa lukea jokaista vääntöäsi, miten tartut nytkin ajatukseen jotenkin kummallisesti kyseenalaistaen, pitäisikö lapsen itse laittaa kierre poikki. Huoh.

Tunnen aluetta paremmin kuin arvaatkaan. Mutta kuka sen kierteen laittaa poikki jos ei seuraava sukupolvi? Ne ihmiset, jotka ovat tuohon asennemaailmaan jo kasvaneet, jättäneet koulunsa käymättä, tehneet liudan lapsia jne, eivät enää voi aloittaa alusta nk puhtaalta pöydältä. Heidän lapsensa voivat, mutta nämä lapset tarvitsevat siinä tukea. Vanhemmiltaan he eivät tarvittavaa tukea saa. Jotenkin ajattelen, että pitäisi ihan sieltä päiväkodista lähtien kannustaa lapsia kilpailemaan itsensä (ei muiden) kanssa. Saada lapset onnistumaan omien kykyjensä mukaan. Kaikista ei tarvitse tulla juristeja tai neurokirurgeja, mutta jotenkin pitäisi saada lapset olemaan menemättä sieltä, missä aita on matalin. Olemaan luovuttamatta.

Miltä ihmeen puhtaalta pöydältä? Kommenttisi ovat kovin ääripäihin vieviä. Tässähän me ollaan seuraava sukupolvi vaikuttamassa, puhumassa asioista niiden oikeilla nimillä ja vaikuttamassa, tabuja rikkomassa.

Siltä puhtaalta pöydältä, että olisi vasta aloittamassa koulunkäynnin (keskittyisi, opiskelisi ja saisi hyviä arvosanoja), jatko-opinnot (lukisi kunnolla pääsykokeisiin, pyrkisi uudelleen, jos ei ekalla yrityksellä päässyt, suorittaisi tutkinnon loppuun) ja perheen perustamisen (olisi vasta suunnittelemassa ensimmäisen lapsen hankkimista). Jos on tilanteessa, jossa peruskoulu meni jo persiilleen, ammattitutkintoa ei tullut hankittua ja lapsiakin on pykätty jo viisi, niin ei voi palata ajassa taaksepäin ja tehdä toisenlaiset valinnat. Mutta näiden ihmisten lapset voivat tehdä toisenlaiset valinnat. 

On hyvä, että asiasta puhutaan. Vielä tärkeämpää on miettiä keinoja, joilla näiden perheiden lapset ja nuoret saataisiin haluamaan järkevämpiä valintoja kuin mitä heidän vanhempansa ovat tehneet. Pelkkä puhuminen ei kuitenkaan riitä, jos puhumisen seurauksena ei synny keinoja. 

Alan jo toivoa, että olisit nuorehko toimittaja, etkä työskentele sosiaalialalla. Puhdas pöytä on käsite, joka ei kirjaimellisesti tarkoita sitä. Jokaisella ihmisellä, lapsellakin on menneisyys, jota ei voi muuttaa. Joten voitko lopettaa tarttumisen jokaikiseen yleistermiin, tai googleta ensin. Helpommin valintoja voivat tehdä aikuiset, vanhemmat, ja heidän asenteisiin tulisi vaikuttaa. Lapsia voidaan ulkopuolisten tahojen kautta tietysti ohjata (koulu, kaveripiiri, sukulaiset), nykyään paljolti median kautta. Media onkin melkoinen avainsana. Ei auta, jos mediassa kirjoitetaan vain seurauksista. Näitä ovat esimerkiksi kun isovanhemmat eivät saa tavata lapsenlapsiaan (syistä vaietaan, täällä on kyllä ilmennyt, että vanhemmat pelkäävät isovanhempien kohtelevan lapsiaan samoin kuin itseään aina, kaltoin). Uutiset yksinäisistä vanhuksista, kun kukaan ei käy heitä katsomassa (syy sama kuin edellisessä, lapsesta aikuisuuten asti kaltoinkohtelu). Uutiset nuorten pahoinvoinnista, päihteiden lisääntynyt käyttö, rikollisuus (kaltoinkohtelu kotona, välinpitämättömyys). Uutiset yh-äiti meni baariin, exä poltti talon (molemmilla vanhemmilla taustalla kaltoinkohtelu omien vanhempiensa taholta). Missä siis edes puhutaan muualla kuin täällä? Muistan kun täällä oli joskus ketju, jossa pohdittiin tavallaan tätä ongelmaa. Mietittiin, miten lapset osaisivat hakea itse apua huomatessaan, että kotona ei ole kaikki hyvin. Päädyttiin että kouluissa pitäisi jakaa lapsille opas, josta tulisi "kauniisti" ilmaistua hyvät ja turvalliset kotiolosuhteet. Sama opas pitäisi lähettää koteihin. Näin ainakin saisi tietoa perille, mikä on oikein ja mikä ei ole. Kaikille kun se ei ole ollenkaan itsestäänselvää, ei lapsille, eikä vanhemmille.

Toinen toiveesi toteutui. En ole sosiaalialalla. Toinen ei toteutunut, en ole nuori enkä toimittaja. Ikää on jo ihan kiitettävästi ja työskentelen kovassa liike-elämässä. Mutta se ei ole este sille, että olen jossain määrin huolestunut nykysysteemistä, jossa köyhyys ja huono-osaisuus periytyy. 

Mä kuitenkin katson, että ekalle luokalle menevä lapsi - vaikka hänellä onkin jo 6-7 vuoden elämänkokemus ja menneisyys- aloittaa kuitenkin tulevaisuutensa aika puhtaalta pöydältä. Hänellä on vielä erinomaiset mahdollisuudet tehdä hyviä ja järkeviä valintoja. Toisin kuin vanhemmillaan, jotka ovat jo ...miten sen nyt diplomaattisesti sanoisi ...sössineet asiansa ja uhriutuneet. Tässä koko ketjussahan ei puhuta normaaleista, tavallisista vanhemmista vaan niistä, joilta puuttuu voimavaratekijät. Heidän asenteitaan on erittäin vaikea muuttaa. Oletko muuten itse koskaan kokeillut? Siis ihan konkreettisesti ja reaalimaailmassa? Minä olen. Huonolla menestyksellä. Helpompaa on yrittää muuttaa heidän lastensa asenteita, mutta sekään ei ole helppoa. Vaatii aika pitkäjänteistä ja kärsivällistä kannustusta, rohkaisua ja tsemppaamista. Pitää valaa teiniin uskoa, että kyllä hän oppii, osaa ja pärjää. Pitää selvittää erilaisia vaihtoehtoja ja kertoa heille niistä. Ihan alkaen siitä, miten peruskoulun jälkeenkin voi vielä korottaa peruskoulun arvosanoja. 

Kirjoituksesi loppuosasta olen kanssasi aivan samaa mieltä. Lasten tulisi saada tieto, mikä on normaalia ja mikä ei. On lapsia, jotka vasta koouluikäisinä kavereidensa luona huomaavat, että perheissä saatetaankin syödä yhdessä päivällinen, käydä joka päivä pesulla, lapsia ei jätetä yöksi yksin jne. Lapsilla ja nuorilla tulisi elämässään olla vähintään yksi luotettava ja turvallinen aikuinen, jonka puoleen kääntyä asioissa, joissa vanhempien puoleen ei voi kääntyä. Omina kouluaikoinani koulussa oli joka päivä kouluterveydenhoitaja ja sama nainen oli siinä koulussa th:na vuosikymmeniä. Opettajatkaan eivät vaihtuneet jatkuvasti eikä luokkajako. Nykyisin lapset ja nuoret ovat vähän ulapalla, kun koulumaailmassa ei ole mitään pysyvää. 

Lapsiin ja nuoriin medialla on suuri vaikutus. Tästä on jo pieni ikuisuus, kun aloin ärsyyntyä median toitotuksesta "ketään ei saa syyllistää". Mitä ihmettä? Syyllisyydentunnehan on ainoa asia, joka todellakin kertoo ihmiselle, että hän on tehnyt tai toiminut väärin. Ilman syyllisyydentunnetta anteeksipyyntö on vain sanahelinää eikä tarkoita yhtään mitään. Olen samaa mieltä, että pitäisi enemmän puhua syistä eikä seurauksista. Mutta seurauksistakin pitää puhua, jotta voidaan alkaa etsiä syitä. Seuraushan on se, mikä vasta tulee näkyviin. Jos seurauksia ei näy, kukaan ei ole kiinnostunut syistäkään. Koska mitään ongelmaa ei ole. 

Mä näen yhtenä suurena ongelmana toivottomuuden ja näköalattomuuden. Vaikka kuulunkin onnekkaisiin, on itsellenikin joskus vaikea valaa toivoa tulevaisuudesta muihin. Vanhin lapsistani on liikuntavammainen ja hänen kohdallaan on joskus tuntunut siltä, että en mä jaksa uskoa ja toivoa itsekään. Tapa ja voimat rohkaista ja kannustaa on kuitenkin pitänyt löytää jostain. Saada hänetkin uskomaan, että opiskelu ja yrittäminen kannattaa. Ja se kannatti, mutta aina ei ole ollut hänelläkään ihan helppoa, vaikka vanhemmat ovat ottaneetkin vastaan, kun lapsi alkaa kieriä yhteiskunnan alamäkeä alas, ja työntäneet taas takaisin ylöspäin.  

Millaista sitten on "normaali elämä"?

Kun on niin paljon erilaisia perheitä ja tilanteita.

Varmaan tuollaisen oppaan mukaan mun perhe on elänyt ihan väärin, ja tehnyt älyttömästi virheitä, vaikka totuus on päinvastoin.

Normaali elämä on sellaista elämää, jossa lasten tarpeista huolehditaan, lapsille annetaan rakkautta ja asetetaan rajat, lapsia kannustetaan, rohkaistaan, ohjataan, neuvotaan ja tuetaan. Lasten elämästä ollaan kiinnostuneita. 

Tämä! Voisi painantta Postinen- lehteen vakiotekstiksi. Tiivistettynä vanhemmuus.

Irti sossuriippuvuudesta kirjoitti:

Riippuvuudesta sossun ja yhteiskunnan tukiverkkoon ei katkea muuten kuin lottovoiton tai perinnön kautta, itselleni kävi niin että sain pienen perinnön 12kE.

Sossu äkkäsi että nyt on sulla perintö, syöppäs se ensin ennenkuin on sulla asiaa taas meille, viisaana heppuna tein pysyväisluoneisen irtioton koko sossun palveluista, menin kiinteistövälittäjän luokse ja hankin pienen omakotitalon (mummonmökki ja perunamaa) aika kaukaa kaupungista.

Täällä on nyt hyvä ollut elellä, varsinkin kun ei tupakka eikä viina maistu, työttömyyskorvaus juoksee kyllä, ja välillä saa tehdä pikku hommia joista muutaman satkun saan.

Vuoden perunat kasvaa tuossa ikkunan alla, ja metsään on lyhyt matka mennä hakemaan marjat ja sienet.

Tämmöisen liikkeen kun osais jokainen tehä ennenkuin joutuu sossun kynsiin, tosin ei näitä halpoja mummon mökkejä riitä kuin muutamille tuhansille edes koko suomen mittakaavassa.

olen ihan nautinnolla syrjäytynyt tänne sivuun, täällä pärjää taloudellisesti paremmin kuin kaupungissa.

Sulla on ihanne-elämä. Kaupunkilaisen fantasia. Halpoja mummonmökkejä kyllä löytyy, mutta sitä ongelmaa en ole vielä ratkaissut, miten erityisalan ammattilainen saisi pikkuhommia siellä. Perunalla, marjoilla ja paistilla elää, mutta millä maksaa kiinteistöveron ja joulukuusen koristeet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos ap sosiaalityöntekijä avauksestasi, se vahvisti näkemystäni. On oikeasti olemassa laiskoja, itsekkäitä ihmisiä, jotka ruunebergeinä kerjäävät itselleen ne rahat, jotka meni viime kuussa johonkin tarpeettomaan. Kyllä on sossu höveli, jos säälipuheperustein jakelee rahoja. Lakkaa kiinnostamasta työnteko, taidan kävellä itsekin sinne sossuun runoilemaan.

Siis ne menot näkyvät ihan tiliotteilta. Sossusta saa harkinnanvaraista tukea. Toimeentulotuki tulee kelalta, ja ne tekevät laskelmat papereiden perusteella, ei puheiden. Itse hain harkinnanvaraista kun pesukone hajosi. En saanut koska taloyhtiöllä on pyykkitupa. Niinpä nyt pesen pyykit pyykkituvalla kahdensadan metrin päässä ja kuskaan pyykkejä ja kahta erityislasta edes takaisin. Yksin heitä ei voi jättää edes siksi aikaa. En koe olevani laiska. Tein töissä ollessani paljon vähemmän työtä kuin nyt. Mitähän tarpeetonta olen ostanut viime aikoina. No ostin kaksi lasten kirjaa suomaisen alesta, kun lapset tykkäävät kuunnella.

Taloyhtiöissä on pyykkituvat, koska monet käyttävät niitä ihan mielellään ja vapaaehtoisesti ja kokevat sen taloudellisesti järkevämpänä kuin kalliin oman koneen hankinta ja ylläpito, kun koko perheen pyykit saa kuitenkin pestyä näppärästi kerralla isolla koneella ja kuivumaan kunnon kuivaushuoneeseen eikä niitä tarvitse ympäri asuntoa levitellä.

Vastauksesi kyllä korostaa edellisen kommentoijan toteamusta laiskuudesta, ahneudesta ja itsekkyydestä sekä tukien passivoivasta vaikutuksesta, kun saat tuon 200 metriä pyykkituvalle kuulostamaan todelliselta kärsimykseltä.

Kun asumisen, ruuan ja muut elämiseen liittyvät asiat tottuu saamaan ilmaiseksi pyytämällä, vaatimalla ja olosuhteistaan valittamalla tuosta usealle normaalista pyykkituvan käytöstäkin tulee näemmä rasittava "joudun kuskaamaan pyykit 200 metrin päähän pyykkituvalle, mikä tekee elämästäni hirvittävän vaivalloista ja itse katsonkin olevani enemmän kuin oikeutettu itselleni ilmaiseen (lue verovaroin kustannettuun) pesukoneeseen kotiin kannettuna, sillä onhan minulla kaksi erikoislastakin ja elämäni on jo muutoinkin niin kamalan työlästä ja vaikeaa, kyllä vaan työssä käyvät pääsevät niin paljon helpommalla."

Kokemuksen syvällä rintaäänellä kommentoit... Joo arvasin, sen kun vaan lätiset tietämättä mitään. Lähde itse pyykit viemään kahden valvottavan lapsen kanssa, joista toinen karkailee, ja toinen ei kävele ilman tukea. Sitten pukkaat jotenkin ne pyykit vanhoilla vaunuilla pyykkituvalle. Ja yrität pitää toisen pystyssä ja toisen mukana koko matkat, ettet taas joudu juoksemaan perään (kunhan lasket toisen istumaan maahan). Ja talvella sitä ennen joudut toisen pukemaan ja toista muistuttamaan pukemisesta. Pyykinpesun ajan leikit pihalla, jossa edelleen yrität toisen pitää piha-alueella. Niin termi on muuten erityislapsi, ei mikään erikoislapsi. Molemmilla on toki oikeat diagnoosit olemassa. En ole keksinyt itse mitään erityisyyksiä.

Tiedätkö miten kalliksi yhteiskunnalle tulisi kun laittaisin lapseni laitokseen. Puhutaan ihan eri summista, kuin pyykkikoneen hinnasta. Toinen menisi tod.näk perhekotiin ja toinen laitosmaisempaan. Arvaa kuka kustantaisi. No valtio verorahoista. Minun tilanteessa on huono olla passivoitunut. Lapsia pitää kuskata kuntoutuksissa ym. Joka viikko. Sitten pitää huolehtia heidän asioiden hoito lääkärien, terapeuttien, kelan, koulujen ym. kanssa. Passiivinen tuskin kykenisi siihen. Ole onnellinen jos sinulla on terveet lapset, puoliso ja sukulaiset elossa ja siinä kunnossa, että voivat auttaa. Kaikilla ei ole.

Pakko kommentoida, että aloittajan mainitsema "säälipuhe" on kyllä erittäin osuva termi tähänkin purkaukseen.

Ihan 200 metriä ja kaksi omaa lasta.

Tuplarattaisiin ne lapset (saa ilmaiseksi noita rattaita, minäkin sain ja panin eteenpäin) ja ne pyykit sitten sinne tavaratilaan, kasseihin, reppuun jne.

Molemmat lapset ovat koululaisia eivätkä mahdu rattaisiin. Tekstissä kerroin asioivani koulunkin kanssa...

Mikä siis estää käymästä pyykkituvassa lasten ollessa koulussa, kun mainitsit ettet käy myöskään töissä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No tää liittyy siihen, kun täällä kehutaan omaa itseään niin pirusti, että se on vaan omasta itsestä kiinni kuinka menestyy ja köyhät on kaikki luusereita ja laiskoja.

Siis köyhyyteen tämä liittyy siten, että kun saa potkut, niin yleensä tulotaso alenee ja kun on vielä määrätyn ikäinen (lisäksi ehkä masentunut jo muusta vastoinkäymisestä) niin saattaa pudota todelliseen köyhyysloukkuun.

Tismalleen niin se onkin oma valinta miten työpaikalla toimii: kunnollinen ja hyvä työntekijä saattaa saada pientä palkkaa ja lisäksi potkut ja laiska ilkeästi ja kierosti käyttäytyvä saa jäädä ja "hyvästä" käytöksestä maksetaan vielä lisäliksaa.

Kumpikohan on köyhempi?

Onko sun älyssä enemmänkin vikaa jos et ymmärtänyt mitä yritin sanoa?

Oma valinta on se mitä opiskelee, miten laajoja ammattitaitoja hankkii, miten verkostoituu, miten toimii.

Miten kestää takaiskut.

Miten varautuu niihin.

Kaikki on omaa valintaa.

Aivan. Ja siis omaa valintaahan on sekin, että ihminen vaikka sairastuu ja joutuu työkyvyttömäksi. Psyykkisesti sairastuneetkin ihan valitsee itse saada sen vakavan masennuksen, paniikkihäiriön tai psykoosin, koska ne paniikkohtaukset ja harhat on niin kivoja. Reumapotilaatkin itse valitsevat saada sen reuman, koska ja kivut ja jatkuvat leikkaukset, jotka estävät lopulta työnteon, ovat niin ihania. Nämä ihmisethän sitten huvikseen elävät yhteiskunnan rahoilla, eivätkä edes halua käydä töissä, koska sairaana köyhänä kitkuttelu on niin paljon mukavampaa. Niinkö luulet? Että kaikki on aina vaan omaa valintaa? Aivan, sitähän minäkin. Vähän valoja päälle nyt!

Ihminen valitsee sen miten vastoinkäymisiin suhtautuu.

Itselläni on myös kolme kroonista sairautta.

Valot päälle, todellakin.

Toki suhtautumista ja positiivista ajattelua on hyvä harjoitella, mutta ei se aina vaan mene noin. Toinen voi selvitä trauumaattisesta tapahtumiasta työstämällä sitä päänsä sisällä, urheilemalla, rentoutusharjoituksilla, kuka milläkin. Joku toinen taas saattaa reagoida sairastumalla psyykkisesti. Ja jos sitä valinnaksi väität, mennään jo naurettavuuksiin. Ihan käsi sydämellä, pystyykö sun mielestä esim. akuutissa psykoosissa oleva potilas pelkästään ajatuksen voimalla toipumaan tilastaan, kunhan vaan suhtautuu oikein? Eihän meillä olisi sairaita, jos näin olisi. Psykiatriset hoitoyksiköt voisi tällöin purkaa. Tunnen useita sairastavia ja kaikilla on halu mennä eteen eteen päin elämässä, mutta onko se ihan oikeasti niin mahdotonta ymmärtää, että kaikki eivät vaan kuntoudu työkykyisiksi, vaikka haluaisivat ja opettelisivat suhtautumaan ja valmistautumaan takaiskuihin niin kuin neuvoit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vauvafoorumilla on puhuttu viime kuukausina hirveän paljon köyhyydestä. Onko se aina oma syy, onko se vain rahan puutetta, miten köyhyysongelma voitaisiin ratkaista, onko parempi antaa kala vai opettaa kalastamaan. Sekä lapsiperhepalveluissa että aikuissosiaalityössä työskennelleenä sosiaalityöntekijänä koen, että minun on päästävä sanomaan tähän aiheeseen jotakin.

Ensimmäinen pointti on se, että köyhyys tosiaan harvemmin on pelkästään rahan puutetta. Köyhyyteen liittyy usein ylisukupolvisuutta ja kasautuvaa epäonnea. Ihminen voi olla köyhä, mutta esimerkiksi hyvän perheen, runsaasti tukea tarjoavan ystäväpiirin, korkean koulutuksen tai mielekkään vapaa-ajantoiminnan ja yhteiskunnallisen osallistumisen mukanaan tuomat voimavaratekijät aiheuttavat sen, että ihminen selviää köyhyydestä huolimatta paremmin kuin ne, joilla tällaisia voimavaratekijöitä ei ole. 

Toinen pointti on se, että opiskelijana pelkällä opintotuella sinnitteleminen tai lasten kotihoito pienellä kotihoidontuella vakituisen työpaikan odotellessa ei ole mitään oikeaa köyhyyttä. Se on vapaasta tahdosta tehty valinta, johon liittyy tieto siitä, että tilanne paranee merkittävästi pari kertaa sormia napsauttamalla. Lisäksi näihin tilanteisiin on useimmiten voitu valmistautua etukäteen. Minulla oli taannoin opiskelija, jonka kanssa pohdimme sitä, miksi asiakkaamme ovat varsin erilaisessa tilanteessa kuin tämä opiskelija, vaikka he saavat tosiasiassa enemmän rahaa käteen kuin opiskelijat - nopeasti selvisi, että opiskelijan isä maksaa opiskelijan puhelinlaskut ja vakuutukset, kotipuolessa käydessä mukaan tyrkitään ruokaa enemmän kuin jaksaa kantaa ja "kyllä sitä tämän alan opiskelijana aina jonkun työn saa, jos haluaa". Niinpä.

Av:lla puhutaan aina säästämisestä. "Miten ne eivät tuohon yllättävään menoon osanneet varautua, kyllä aina pitää olla säästössä sen verran että X". No niinpä. Mutta kun pitää olla säästössä myös sitä varten että Y, että Z, että C, että B. Menot kasaantuvat ja köyhillä on irvokkaasti monesti vielä vähemmän mahdollisuuksia suunnitella kulutustaan kuin keskituloisilla saati rikkailla. Ei köyhä voi ostaa koko vuodeksi bussikorttia kerrallaan, vaikka siinä säästääkin monen kuukausilatauksen verran rahaa, koska se lataus on sama kuin koko kuukauden vuokran jälkeen käteen jäävä raha. Jos on elokuusta asti säästänyt rahaa lapsen joululahjaan ja marraskuussa työssäkäynnin kannalta välttämätön auto tai lapsiperheen perusvarusteisiin kuuluva pyykinpesukone hajoaa - no can do. Ihan jo pelkästään joku ärhäkkä flunssa voi suistaa koko kuukauden budjetin, jos se tarkoittaa käyntiä terveyskeskuslääkärillä ja päivystyksessä ja sitten vielä muutaman kympin apteekkireissua. 

Eipä se ärhäkkä flunssaa kaada köyhän taloutta, jos nyt siis puhutaan köyhistä jotka saavat muiden tukien lisäksi toimeentulotukea, kun julkisen puolen terveydenkäyntimaksut ja julkiselta puolelta määrätyt reseptilääkkeet, nehän kuuluu ttt:n perusosaan, maksusitoumus apteekkiin ja tk-lasku sossuun, tai siis nykyisin kelalle.

Eri asia jos kyseessä henkilö joka ei kuulu ttt:n piiriin.

Vähän sinäkin köyhän elämästä tiedät... Ilman reseptiä olevia tuotteita ei korvata. Kunnilla ja lääkäreillä on keskinäinen sopimus jättää köyhät reseptittä jotta lääkkeitä ei tarvitsisi korvata. Lisäksi fysiotrapiaan ei köyhä saa lähetettä koska lääkäreitä on kielletty etteivät kunnat joudu niitä maksamaan. Sama lääkäriaikojen ja hoidon kanssa.

Kun minä olin toimeentulotuella ja sairastin esim poskiontelotulehduksen niin pyysin tk-lääkäriä kirjoittamaan kaikki mahdolliset lääkkeet reseptille. Ja sen poskiontelotulehduksen hoitoon määrätyt antibiootit ja yskänlääke reseptillä hyväksyttiin sossun maksusitoumuksella maksettavaksi. (Tietenkään ei voi vaan marssia lääkäriin ja pyytää reseptiä vähän kaikkeen mitä apteekissa myydään.) Ja oikeassa olet, ilman reseptiä olevia tuotteita ei korvata, siksi kirjoitinkin "korvataan reseptilääkkeet".

Fysioterapialla en koskaan ole flunssaa kuullut hoidettavan, en ärhkkääkään flunssaa.

Tosin olen tuon jälkeen ollut jo pari vuotta töissä, mutta käsittääkseni nuo kulut kuuluu edelleen ttt:n perusosaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No tää liittyy siihen, kun täällä kehutaan omaa itseään niin pirusti, että se on vaan omasta itsestä kiinni kuinka menestyy ja köyhät on kaikki luusereita ja laiskoja.

Siis köyhyyteen tämä liittyy siten, että kun saa potkut, niin yleensä tulotaso alenee ja kun on vielä määrätyn ikäinen (lisäksi ehkä masentunut jo muusta vastoinkäymisestä) niin saattaa pudota todelliseen köyhyysloukkuun.

Tismalleen niin se onkin oma valinta miten työpaikalla toimii: kunnollinen ja hyvä työntekijä saattaa saada pientä palkkaa ja lisäksi potkut ja laiska ilkeästi ja kierosti käyttäytyvä saa jäädä ja "hyvästä" käytöksestä maksetaan vielä lisäliksaa.

Kumpikohan on köyhempi?

Onko sun älyssä enemmänkin vikaa jos et ymmärtänyt mitä yritin sanoa?

Oma valinta on se mitä opiskelee, miten laajoja ammattitaitoja hankkii, miten verkostoituu, miten toimii.

Miten kestää takaiskut.

Miten varautuu niihin.

Kaikki on omaa valintaa.

Aivan. Ja siis omaa valintaahan on sekin, että ihminen vaikka sairastuu ja joutuu työkyvyttömäksi. Psyykkisesti sairastuneetkin ihan valitsee itse saada sen vakavan masennuksen, paniikkihäiriön tai psykoosin, koska ne paniikkohtaukset ja harhat on niin kivoja. Reumapotilaatkin itse valitsevat saada sen reuman, koska ja kivut ja jatkuvat leikkaukset, jotka estävät lopulta työnteon, ovat niin ihania. Nämä ihmisethän sitten huvikseen elävät yhteiskunnan rahoilla, eivätkä edes halua käydä töissä, koska sairaana köyhänä kitkuttelu on niin paljon mukavampaa. Niinkö luulet? Että kaikki on aina vaan omaa valintaa? Aivan, sitähän minäkin. Vähän valoja päälle nyt!

Ihminen valitsee sen miten vastoinkäymisiin suhtautuu.

Itselläni on myös kolme kroonista sairautta.

Valot päälle, todellakin.

Toki suhtautumista ja positiivista ajattelua on hyvä harjoitella, mutta ei se aina vaan mene noin. Toinen voi selvitä trauumaattisesta tapahtumiasta työstämällä sitä päänsä sisällä, urheilemalla, rentoutusharjoituksilla, kuka milläkin. Joku toinen taas saattaa reagoida sairastumalla psyykkisesti. Ja jos sitä valinnaksi väität, mennään jo naurettavuuksiin. Ihan käsi sydämellä, pystyykö sun mielestä esim. akuutissa psykoosissa oleva potilas pelkästään ajatuksen voimalla toipumaan tilastaan, kunhan vaan suhtautuu oikein? Eihän meillä olisi sairaita, jos näin olisi. Psykiatriset hoitoyksiköt voisi tällöin purkaa. Tunnen useita sairastavia ja kaikilla on halu mennä eteen eteen päin elämässä, mutta onko se ihan oikeasti niin mahdotonta ymmärtää, että kaikki eivät vaan kuntoudu työkykyisiksi, vaikka haluaisivat ja opettelisivat suhtautumaan ja valmistautumaan takaiskuihin niin kuin neuvoit.

Lue tää ketju. Miljoona negatiivista selitystä sille miksi mihinkään ei voi ryhtyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?

Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.

Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.

Unohdat yhden asian: aloittajan mainitsemat voimavaratekijät. Näillä aloituksessa puhutuilla ihmisillä ei ole elämässään mallia, miten voisi olla toistamatta edellisen polven virheitä. Nämä ihmiset ovat lapsesta lähtien oppineet, että on olemassa onnekkaita ja epäonnistujia. Ja että he itse kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Koska heillä ei ole omassa lähipiirissään mallia, miten huono-osaisuudesta voisi ponnistella pois, he uskovat vahvasti, että ponnistelu on kannattavaa vain niille, joilla on "onnekkuusgeeni" tai sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa onnistumiseen kannustetaan ja onnistumista tuetaan.  Koska heiltä puuttuu sekä tuo "geeni" että ympäristö, he toistavat samaa elämäntapaa kuin lähipiirinsäkin. 

Sen takia on enemmän kuin tarpeellista että yhteiskunta viimeistään antaa heille mallin siitä, että jokaisella on tehtävänsä. 

Vai meinasitko, että näitä sitten paapottaisiin loppuelämä? 

Nuorena on hyvä saada ajoissa se 'nyt olen omillani' fiilis. 

Nuoren on joka tapauksessa tehtävä omat ratkaisunsa eikä sellaista mallia, että jatkat vaan samanlaista pummeilua kuin mutsis ja mitään pahaa ei käy, pidä missään nimessä antaa.

Miten? Minkä viranomaisen toimenkuvaan tämä mallin antaminen pitäisi lisätä? Sosiaalityöntekjöiden? Vai kenties jo päiväkotien, neuvoloiden  ja peruskoulujen henkilökunnan tehtäviin? Millaisia konkreettisia keinoja heillä olisi antaa näiden perheiden lapsille ja nuorille tämä malli? 

En todellakaan ole sitä mieltä, että heitä pitäisi paapoa loppuelämä. Jos mulla olisi jotain konkreettisia keinoja, olisin varmasti jo aikoja sitten lähtenyt mukaan politiikkaan. Mutta ei mulla ole. Onko sulla? 

Ei siihen mitään resursseja tarvi eikä viranomaisia. Homma toimii niinkuin lintusilla. Jalankuva sinne pyrstönpuolelle ja pihalle.

Harva ihminen on oikeasti ihan tynnyrissä. Aina voi ottaa mallia, vaikka naapurinmiehestä, ihan kysymättäkin. Valtaosa myös käy koulua eli esikuvaa löytyy kyllä, jos on motivaatiota ja sitä väitän tulevan siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan äidillinen sokeus laitetaan aisoihin ja jokainen joutuu tekojensa hedelmille.  

Kuinka moni tietää, millaiset lähtökohdat naapurin miehellä on ollut? Eli onko tämä kuulunut onnekkaisiin vai epäonnistujiin, mutta kuitenkin onnistunut? Lapset käyvät koulua, mutta koulukavereissa ei välttämättä ole ensimmäistäkään epäonnistujaksi syntynyttä, joka kuitenkin onnistuisi. Suurin ongelma näissä tapauksissa on, että he uskovat onnistujilla olevan aina jotain sellaista, jota heillä itsellään ei ole. Paremmat geenit, parempi perhe, paremmat harrastukset, paremmat kaverit, paremmat sosiaaliset verkostot jne jne. Ja valitetttavan usein he ovat myös oikeassa. Eivät he ota esimerkkiä niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat heidän näkökulmastaan syntyneetkin onnekkaammiksi. He tarvitsisivat mallin niistä lapsista, nuorista ja aikuisista, jotka ovat syntyneet epäonnistujiksi kuten he itsekin, mutta siitä huolimatta onnistuneet. Kyse on asenteesta eikä asenne muutu sillä, että hyväosainen sanoo, miten huono-osaisen tulisi elää. Kuulun itse onnekkaiksi syntyneisiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, että huono-osaisen on vaikea ottaa mallia hyväosaisista, kun heiltä puuttuu alussa mainitut voimavaratekijät. Pahinta on, että näiden lasten ja nuorten kohdalla heidän lähipiirinsä tukee tätä asennetta. Tässäkin ketjussa on monet - aloittaja mukaanlukien - sanonut, että menestyminen ja onnistuminen on kiinni paljon muustakin kuin vain yksilön omasta tahdosta. 

Eli he käyttävät juuri niitä tekosyitä, joita aloittaja ja te haluattekin heidän käyttävän. Eli kenen teoria ei toimi?

He käyttävät noita syitä, koska heidät on pienestä pitäen saatu uskomaan, että ne ovat todellisia syitä. Kuten osittain ovatkin. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että mun elämäni varakkaan, korkeasti koulutetun perheen tyttärenä on ollut helpompaa kuin jonkun köyhän perheen lapsen elämä, jonka lapsuudenkodissa ei lasta rohkaistu, kannustettu, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, vanhemmat eivät pystyneet auttamaan ja neuvomaan vaikeissa koulutehtävissä, vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta maksaa valmemmuskursseja eikä tukea opiskeluaikana taloudellisesti. Ei mun ole tarvinnut pelätä epäonnistumisia vaan olen voinut ottaa riskejäkin, koska mulla on aina ollut taustalla tukiverkostot. Olisi typerää edes väittää muuta. Pointtini onkin, miten saadaan nämä lapset ja nuoret muuttamaan asennettaan, olemaan uskomatta olevansa syntyneitä epäonnistujiksi? Yhteiskunnan halutaan antavan näille lapsille heiltä puuttuvat voimavaratekijät, mutta miten? Miten annetaan voimavaratekijöitä? Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on ainoa, mitä mulle tulee mieleen, mutta sekin tapahtuu vasta sitten, kun lapsen asenteet ovat jo muovautuneet uskomaan, että eivät voi onnistua. 

Mitä hyödyttää lahjoa seurauksia, kun syyt ovat kotona. Ei ne liity rahaan, vaan kasvatukseen. Tyhmää kuvitella, että raha toisi rakkauden. Varsinkin siellä "sosiaalipuolella" ollaan tietoisia, että vanhemmat eivät ota vastuuta ja valehtelevat. Joten vapaaehtoiset järjestämään vanhemmille vanhemmuuskursseja. Kai ymmärrät, että kun nämä lapset asuvat alaikäisinä kotonaan, ovat he vanhempiensa vallan alla alaikäisinä, vaikka mikä asenne olisi elämään. Typerää muuten väitteesi, etteikö elämässä pärjäisi ilman tukiverkostoja. Moni on pärjännyt, tiedän.

Nimenomaan ne liittyvät kasvatukseen. Eli miten saada tämä asennekasvatuskierre poikki? Ehdotatko aiempaa useammin lasten huostaanottoa? Tosin lastenkotilapsistakaan ei aina tule yhtään sen hyväosaisempia kuin vanhemmistaankaan. 

Enkä väittänyt, ettei ilman tukiverkostoja pärjäisi. Väitin, että elämäni on varmasti ollut helpompaa kuin huono-osaisissa perheissä kasvaneilla, koska mulla on nuo tukiverkostot aina olleet ja olen saanut kasvaa ja elää hyväosaisten keskuudessa. 

Sori, että vastailen ristiin sen toisen keskustelijan kanssa, mutta minun mielestäni se on jokaisen OMA tehtävä pistää poikki ne väärät 'kierteet'. Kaikilla ei tarvitse olla yhtä helppoa, se on hyvä muistutus siitä, miten asiat kannattaa hoitaa. Ja jokaista on turha kuvitella pelastavansa. Rakasta ensin itseäsi, sitten voit rakastaa perhettäsi ja jos sen teet suostun uskomaan, että sinua muka kiinnostaa OIKEASTI muiden asiat. Paljon on liikkeellä niitä 'lähetyssaarnaajia', joiden oma pesä on kaikkea muuta kuin puhdas. 

Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä enkä mä nyt hae tässä mitään pelastusta kaikille. Mutta jos keskustelussa sanotaan, että yhteiskunnan pitäisi antaa voimavaratekijät perheille, joilla niitä ei ole, olen vain peräänkuuluttanut keinoja, miten yhteiskunta tuon tekisi. Koska minusta niitä ei oikein yhteiskunta voi antaa.

Jokainen varmaan myöntää sen, että osa lapsista syntyy hyväosaisempiin perheisiin ja osa taas huono-osaisempiin. Jos näiden huono-osaisten perheiden lasten OMA tehtävä on laittaa kierre poikki, niin se ei ole noin yksinkertaista. Kodin vaikutus on yllättävän suuri ja jos teininäkin viettää aikaansa lähinnä vain toisten huono-osaisten perheiden teinien kanssa, niin koko maailmankuva on tällöin ihan erilainen kuin hyväosaisemmaksi syntyneillä lapsilla. Nämä lapset ja nuoret tarvitsisivat ensisijaisesti mallin siitä, miten huono-osaisuudesta ponnistetaan omin avuin hyväosaisuuteen. Se on se, mikä heiltä puuttuu. 

Voi hyvää päivää.

Mikä siinä on niin yliluonnollista.

Keskittyy opiskeluun, kuuntelee koulussa, valitsee kaverinsa.

Keskittyy.

Ja ei sen tavoitteen tarvitse olla mikään juristin elämä Westendissä tai ei mitään, vaan tavoitteeksi voi laittaa itsensä elättämisen, normaalipainon ja järkevän lapsiluvun.

Hyvä keskittymiskyky ei ole ihan itsestäänselvästi jokaisella. Kavereita ei voi tuosta vaan valikoida, kaveruuteen tarvitaan molemminpuolinen sympatia. Usein se tulee samankaltaisuudesta, yhteisistä harrastuksista yms. Hyväosaisten kanssa kaveeraamista kutsutaan opportunistiseksi ja ihan syystäkin. Eivätkä näiden paremmin toimeentulevien lasten vanhemmat ole typeriä, he voivat hyvinkin estää kaverisuhteen, jos epäilevät että siitä on haittaa omalle lapselle. 

Hyvä tai huono keskittymiskyky, mikä ihmeen määrite tuo on. Keski-ikäisiin asti on ollut vain yksi mahdollisuus, otat loppujen lopuksi vain itse vastuun keskittymiskyvystäsi, viimeistään aikuisena. En ymmärrä, miten tämä nykyajan laiskuus ilmennetään joka helkkarin diagnoosin taakse. Kyse on kuitenkin asennekasvatuksesta, kasvatuksesta yleensäkin. Ja miten ihmeessä ei ymmärretä, että kaveripiiri syntyy sosiaalista kontakteista, ei liity pääasiassa rahaan.  Kyllä niin vihloo näkemykset, että kaverillisuus syntyisi vanhempien varallisuuden perusteella. Nykyajan fiksuissa nuorissa eletään niin, ettei katsota mistä kaveri on tullut. Vaikka tietoisuus on siitä, katsotaan onko kaveri normaali empaattinen, järkevä, fiksu. Sosiaalisuus on ongelma, sitä ei voi kyllä mitenkään näytellä.

346 jatkaa vielä: Ja entäs se reumapotilas, jota lääkäri on laittamassa sairaseläkkeelle? Parantaako oikea suhtautuminen hänen sairutensa ja nostaa pienet tulonsa? Toivon todella, että "kaikki on vaan kiinni suhtautumisesta ja omasta halusta ja työttömät on laiskoja ja pälälä" eivät KOSKAAN työskentele köyhien parissa. Luulette olevanne niin paljon parempia ihmisiä, mutta arvatkaa mitä? Ette te ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?

Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.

Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.

Unohdat yhden asian: aloittajan mainitsemat voimavaratekijät. Näillä aloituksessa puhutuilla ihmisillä ei ole elämässään mallia, miten voisi olla toistamatta edellisen polven virheitä. Nämä ihmiset ovat lapsesta lähtien oppineet, että on olemassa onnekkaita ja epäonnistujia. Ja että he itse kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Koska heillä ei ole omassa lähipiirissään mallia, miten huono-osaisuudesta voisi ponnistella pois, he uskovat vahvasti, että ponnistelu on kannattavaa vain niille, joilla on "onnekkuusgeeni" tai sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa onnistumiseen kannustetaan ja onnistumista tuetaan.  Koska heiltä puuttuu sekä tuo "geeni" että ympäristö, he toistavat samaa elämäntapaa kuin lähipiirinsäkin. 

Sen takia on enemmän kuin tarpeellista että yhteiskunta viimeistään antaa heille mallin siitä, että jokaisella on tehtävänsä. 

Vai meinasitko, että näitä sitten paapottaisiin loppuelämä? 

Nuorena on hyvä saada ajoissa se 'nyt olen omillani' fiilis. 

Nuoren on joka tapauksessa tehtävä omat ratkaisunsa eikä sellaista mallia, että jatkat vaan samanlaista pummeilua kuin mutsis ja mitään pahaa ei käy, pidä missään nimessä antaa.

Miten? Minkä viranomaisen toimenkuvaan tämä mallin antaminen pitäisi lisätä? Sosiaalityöntekjöiden? Vai kenties jo päiväkotien, neuvoloiden  ja peruskoulujen henkilökunnan tehtäviin? Millaisia konkreettisia keinoja heillä olisi antaa näiden perheiden lapsille ja nuorille tämä malli? 

En todellakaan ole sitä mieltä, että heitä pitäisi paapoa loppuelämä. Jos mulla olisi jotain konkreettisia keinoja, olisin varmasti jo aikoja sitten lähtenyt mukaan politiikkaan. Mutta ei mulla ole. Onko sulla? 

Ei siihen mitään resursseja tarvi eikä viranomaisia. Homma toimii niinkuin lintusilla. Jalankuva sinne pyrstönpuolelle ja pihalle.

Harva ihminen on oikeasti ihan tynnyrissä. Aina voi ottaa mallia, vaikka naapurinmiehestä, ihan kysymättäkin. Valtaosa myös käy koulua eli esikuvaa löytyy kyllä, jos on motivaatiota ja sitä väitän tulevan siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan äidillinen sokeus laitetaan aisoihin ja jokainen joutuu tekojensa hedelmille.  

Kuinka moni tietää, millaiset lähtökohdat naapurin miehellä on ollut? Eli onko tämä kuulunut onnekkaisiin vai epäonnistujiin, mutta kuitenkin onnistunut? Lapset käyvät koulua, mutta koulukavereissa ei välttämättä ole ensimmäistäkään epäonnistujaksi syntynyttä, joka kuitenkin onnistuisi. Suurin ongelma näissä tapauksissa on, että he uskovat onnistujilla olevan aina jotain sellaista, jota heillä itsellään ei ole. Paremmat geenit, parempi perhe, paremmat harrastukset, paremmat kaverit, paremmat sosiaaliset verkostot jne jne. Ja valitetttavan usein he ovat myös oikeassa. Eivät he ota esimerkkiä niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat heidän näkökulmastaan syntyneetkin onnekkaammiksi. He tarvitsisivat mallin niistä lapsista, nuorista ja aikuisista, jotka ovat syntyneet epäonnistujiksi kuten he itsekin, mutta siitä huolimatta onnistuneet. Kyse on asenteesta eikä asenne muutu sillä, että hyväosainen sanoo, miten huono-osaisen tulisi elää. Kuulun itse onnekkaiksi syntyneisiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, että huono-osaisen on vaikea ottaa mallia hyväosaisista, kun heiltä puuttuu alussa mainitut voimavaratekijät. Pahinta on, että näiden lasten ja nuorten kohdalla heidän lähipiirinsä tukee tätä asennetta. Tässäkin ketjussa on monet - aloittaja mukaanlukien - sanonut, että menestyminen ja onnistuminen on kiinni paljon muustakin kuin vain yksilön omasta tahdosta. 

Eli he käyttävät juuri niitä tekosyitä, joita aloittaja ja te haluattekin heidän käyttävän. Eli kenen teoria ei toimi?

He käyttävät noita syitä, koska heidät on pienestä pitäen saatu uskomaan, että ne ovat todellisia syitä. Kuten osittain ovatkin. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että mun elämäni varakkaan, korkeasti koulutetun perheen tyttärenä on ollut helpompaa kuin jonkun köyhän perheen lapsen elämä, jonka lapsuudenkodissa ei lasta rohkaistu, kannustettu, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, vanhemmat eivät pystyneet auttamaan ja neuvomaan vaikeissa koulutehtävissä, vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta maksaa valmemmuskursseja eikä tukea opiskeluaikana taloudellisesti. Ei mun ole tarvinnut pelätä epäonnistumisia vaan olen voinut ottaa riskejäkin, koska mulla on aina ollut taustalla tukiverkostot. Olisi typerää edes väittää muuta. Pointtini onkin, miten saadaan nämä lapset ja nuoret muuttamaan asennettaan, olemaan uskomatta olevansa syntyneitä epäonnistujiksi? Yhteiskunnan halutaan antavan näille lapsille heiltä puuttuvat voimavaratekijät, mutta miten? Miten annetaan voimavaratekijöitä? Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on ainoa, mitä mulle tulee mieleen, mutta sekin tapahtuu vasta sitten, kun lapsen asenteet ovat jo muovautuneet uskomaan, että eivät voi onnistua. 

Minä olen todella huonoista oloista (lapsuudesta henkistä ja fyysistä väkivaltaa, kaltoinkohtelua, raiskauksia) ponnistanut ihminen, josta et päällepäin arvaisi, mikä taustani on. Kaltaiseni ihmiset olisivat hyvä kannustin niille, jotka ovat myös saaneet vähän. Mutta.

Taustastaan kertomalla asemoituu aika monen ihmisen silmissä "huonommaksi", kuten tämä keskustelu osoittaa. Kun siitä leimasta on päässyt eroon, ei todellakaan halua, että myös aikuisuus leimautuu sen vuoksi, että kotitausta oli hirveä. Tämä leimaantuminen saattaa kuulostaa pikkuasialta, minulle se olisi menneisyyden kantamista näkyvillä kaikkine hirveyksineen. Ihmisten asenteet ovat itselläni tiedossa netin lisäksi siksi, että kun minua luullaan "hyväosaiseksi", minulle myös puhutaan "niistä toisista" varsin vapautuneesti.

Piilottelen elämäntilannettani esimerkiksi talouden osalta lähes kaikilta. Syy on yksinkertaisesti se, että olen köyhä. Olen tuon kaiken lapsuudessa koetun jälkeen joutunut vuosien terapiaan ja työkyvyttömäksi, mikä siirsi opiskeluita myös vuosilla. Lisäksi sairastin syövän, mikä edelleen siirsi opintoja. Olen ilmeisesti riittävän älykäs pärjätäkseni silti hyvin, koska kirin kiinni ikäiseni ammatillisessa asemassa, vaikka hankin yliopistokoulutuksen yli kolmikymppisenä. 

Rahallisesti olenkin sitten ihan eri maailmassa. Nyt nelikymppisenä omistan vain irtaimistoni. Voisin toki säästää asuntoon jne. mutta olen vasta pari vuotta elänyt työssäkäyvän ihmisen elämää ilman jatkuvaa pihistelyä. En yksinkertaisesti näe mitään järkeä siinä, että jatkaisin samaa ikuisesti. En tuhlaile, mutta en myöskään säästä. Perussairauteni pitävät huolen siitä, että pakollisia kuluja on sen verran, että suuri osa tuloista menee joka tapauksessa pakollisiin menoihin.

Vaikka siis ulkoisesti pääsisikin kohtalaisen hyvään asemaan, muutama muuttuja kuten sairaus saattaa vaikuttaa paljon, kun ei ole mitään pohjaakaan, miltä ponnistaa. Jos yleinen asenneilmapiiri ei olisi se, mikä tässä ketjussa on, voisin tullakin esiin ja kertoa elämästäni, olisin varmaan sellainen riittävän tavallinen selviytyjä, josta ei tullut suurta menestyjää. Samaistuttavakin ehkä. En aio tehdä sitä, paitsi anonyymisti, siksi että en jaksa elää sen lapsuuden olojen vuoksi leimaamista uudelleen. 

 

Minulla aikalailla samanlainen tarina kuin sinulla, enkä menneisyyttäni todella mainosta, aiheuttaa häpeääkin. Moni ei siis arvaa kokemuksiani ja tämä luo mielenkiintoisen asetelman jossa ihmisten ennakkoluulot tulevat hyvin selvästi esille. Huomaa, ettei ihmisillä usein ole käsitystä sen oman viitekehyksen ulkopuolelta, asioita sitten päivitellään minulle, "vertaiselle". Itse huomaan maailmankatsomukseni olevan laajempi kuin monilla, kun itsellä kokemusta kahdesta erilaisesta maailmasta. Myös ymmärrys erilaisia elämäntilanteita kohtaan kasvanut merkittävästi ja sen tiedostaminen, että lopulta tiedämme hyvin vähän kunkin haasteista elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No tää liittyy siihen, kun täällä kehutaan omaa itseään niin pirusti, että se on vaan omasta itsestä kiinni kuinka menestyy ja köyhät on kaikki luusereita ja laiskoja.

Siis köyhyyteen tämä liittyy siten, että kun saa potkut, niin yleensä tulotaso alenee ja kun on vielä määrätyn ikäinen (lisäksi ehkä masentunut jo muusta vastoinkäymisestä) niin saattaa pudota todelliseen köyhyysloukkuun.

Tismalleen niin se onkin oma valinta miten työpaikalla toimii: kunnollinen ja hyvä työntekijä saattaa saada pientä palkkaa ja lisäksi potkut ja laiska ilkeästi ja kierosti käyttäytyvä saa jäädä ja "hyvästä" käytöksestä maksetaan vielä lisäliksaa.

Kumpikohan on köyhempi?

Onko sun älyssä enemmänkin vikaa jos et ymmärtänyt mitä yritin sanoa?

Oma valinta on se mitä opiskelee, miten laajoja ammattitaitoja hankkii, miten verkostoituu, miten toimii.

Miten kestää takaiskut.

Miten varautuu niihin.

Kaikki on omaa valintaa.

Aivan. Ja siis omaa valintaahan on sekin, että ihminen vaikka sairastuu ja joutuu työkyvyttömäksi. Psyykkisesti sairastuneetkin ihan valitsee itse saada sen vakavan masennuksen, paniikkihäiriön tai psykoosin, koska ne paniikkohtaukset ja harhat on niin kivoja. Reumapotilaatkin itse valitsevat saada sen reuman, koska ja kivut ja jatkuvat leikkaukset, jotka estävät lopulta työnteon, ovat niin ihania. Nämä ihmisethän sitten huvikseen elävät yhteiskunnan rahoilla, eivätkä edes halua käydä töissä, koska sairaana köyhänä kitkuttelu on niin paljon mukavampaa. Niinkö luulet? Että kaikki on aina vaan omaa valintaa? Aivan, sitähän minäkin. Vähän valoja päälle nyt!

Ihminen valitsee sen miten vastoinkäymisiin suhtautuu.

Itselläni on myös kolme kroonista sairautta.

Valot päälle, todellakin.

Toki suhtautumista ja positiivista ajattelua on hyvä harjoitella, mutta ei se aina vaan mene noin. Toinen voi selvitä trauumaattisesta tapahtumiasta työstämällä sitä päänsä sisällä, urheilemalla, rentoutusharjoituksilla, kuka milläkin. Joku toinen taas saattaa reagoida sairastumalla psyykkisesti. Ja jos sitä valinnaksi väität, mennään jo naurettavuuksiin. Ihan käsi sydämellä, pystyykö sun mielestä esim. akuutissa psykoosissa oleva potilas pelkästään ajatuksen voimalla toipumaan tilastaan, kunhan vaan suhtautuu oikein? Eihän meillä olisi sairaita, jos näin olisi. Psykiatriset hoitoyksiköt voisi tällöin purkaa. Tunnen useita sairastavia ja kaikilla on halu mennä eteen eteen päin elämässä, mutta onko se ihan oikeasti niin mahdotonta ymmärtää, että kaikki eivät vaan kuntoudu työkykyisiksi, vaikka haluaisivat ja opettelisivat suhtautumaan ja valmistautumaan takaiskuihin niin kuin neuvoit.

Lue tää ketju. Miljoona negatiivista selitystä sille miksi mihinkään ei voi ryhtyä.

Olen lueskellut, mutta en nyt aivan saa kiinni, mitä tarkoittaa mihinkään ryhtyminen tässä yhteydessä. Mun tuntemat vähätuloiset ovat kyllä hyvin aktiivisia ja ryhtyvät moneenkin, mutta kun ei työtä ole, niin ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Ja se, että kun rahaa on tosi vähän, sitä näkee yhtäkkiä kaikkialla. Kun lapsen talvikenkä ei sujahdakaan enää helposti jalkaan, kun kylpyhuoneen lamppu pimenee, kun ottaa viimeisen e-pillerin liuskasta, kun herää taas kerran kipeisiin leukapieliin ja muistaa hammaslääkärin suosituksen hammaskiskosta, kun paukautat pyykinpesukonetta muutaman kerran kylkeen ja nostat sieltä litimärkiä vaatteita - setelit vain lentävät silmissäsi. Lapsen päiväkodin joulujuhlalle tulee hintalappu, samoin kuin ystävän polttareille ja häille, oman mummon hautajaisille ja kesälomalle. SE on ihan äärettömän surullista. 

Tiivistit hyvin asian.  Asia on juuri näin, että ensimmäisenä syntympäpäivistäkin tulee mieleen "mitä lahjaksi ja millä rahalla".  

Vierailija kirjoitti:

Ja se, että kun rahaa on tosi vähän, sitä näkee yhtäkkiä kaikkialla. Kun lapsen talvikenkä ei sujahdakaan enää helposti jalkaan, kun kylpyhuoneen lamppu pimenee, kun ottaa viimeisen e-pillerin liuskasta, kun herää taas kerran kipeisiin leukapieliin ja muistaa hammaslääkärin suosituksen hammaskiskosta, kun paukautat pyykinpesukonetta muutaman kerran kylkeen ja nostat sieltä litimärkiä vaatteita - setelit vain lentävät silmissäsi. Lapsen päiväkodin joulujuhlalle tulee hintalappu, samoin kuin ystävän polttareille ja häille, oman mummon hautajaisille ja kesälomalle. SE on ihan äärettömän surullista. 

Tämä on tuttua ihan työssäkäyvällekin. Matalapalkka-aloilla olevat kitkuttelee viikosta toiseen ja säästää kaikesta eikä sossusta edes saa mitään tukea. Käteen voi jäädä vähemmän kuin tuilla elävillä.

Ja ihan keskituloisetkin kärsii oravanpyörässä jossa työ vetää voimat niin ettei ole aikaa ja voimia ostaa lapselle uusia kenkiä ja luistimia vaikka niille olisi tarvetta, lääkäriin ei ehdi ja leukaa pakottaa. Ja silti on rahat aina loppu vaikka työnteolle on uhrattu koko elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos ap sosiaalityöntekijä avauksestasi, se vahvisti näkemystäni. On oikeasti olemassa laiskoja, itsekkäitä ihmisiä, jotka ruunebergeinä kerjäävät itselleen ne rahat, jotka meni viime kuussa johonkin tarpeettomaan. Kyllä on sossu höveli, jos säälipuheperustein jakelee rahoja. Lakkaa kiinnostamasta työnteko, taidan kävellä itsekin sinne sossuun runoilemaan.

Siis ne menot näkyvät ihan tiliotteilta. Sossusta saa harkinnanvaraista tukea. Toimeentulotuki tulee kelalta, ja ne tekevät laskelmat papereiden perusteella, ei puheiden. Itse hain harkinnanvaraista kun pesukone hajosi. En saanut koska taloyhtiöllä on pyykkitupa. Niinpä nyt pesen pyykit pyykkituvalla kahdensadan metrin päässä ja kuskaan pyykkejä ja kahta erityislasta edes takaisin. Yksin heitä ei voi jättää edes siksi aikaa. En koe olevani laiska. Tein töissä ollessani paljon vähemmän työtä kuin nyt. Mitähän tarpeetonta olen ostanut viime aikoina. No ostin kaksi lasten kirjaa suomaisen alesta, kun lapset tykkäävät kuunnella.

Taloyhtiöissä on pyykkituvat, koska monet käyttävät niitä ihan mielellään ja vapaaehtoisesti ja kokevat sen taloudellisesti järkevämpänä kuin kalliin oman koneen hankinta ja ylläpito, kun koko perheen pyykit saa kuitenkin pestyä näppärästi kerralla isolla koneella ja kuivumaan kunnon kuivaushuoneeseen eikä niitä tarvitse ympäri asuntoa levitellä.

Vastauksesi kyllä korostaa edellisen kommentoijan toteamusta laiskuudesta, ahneudesta ja itsekkyydestä sekä tukien passivoivasta vaikutuksesta, kun saat tuon 200 metriä pyykkituvalle kuulostamaan todelliselta kärsimykseltä.

Kun asumisen, ruuan ja muut elämiseen liittyvät asiat tottuu saamaan ilmaiseksi pyytämällä, vaatimalla ja olosuhteistaan valittamalla tuosta usealle normaalista pyykkituvan käytöstäkin tulee näemmä rasittava "joudun kuskaamaan pyykit 200 metrin päähän pyykkituvalle, mikä tekee elämästäni hirvittävän vaivalloista ja itse katsonkin olevani enemmän kuin oikeutettu itselleni ilmaiseen (lue verovaroin kustannettuun) pesukoneeseen kotiin kannettuna, sillä onhan minulla kaksi erikoislastakin ja elämäni on jo muutoinkin niin kamalan työlästä ja vaikeaa, kyllä vaan työssä käyvät pääsevät niin paljon helpommalla."

Kokemuksen syvällä rintaäänellä kommentoit... Joo arvasin, sen kun vaan lätiset tietämättä mitään. Lähde itse pyykit viemään kahden valvottavan lapsen kanssa, joista toinen karkailee, ja toinen ei kävele ilman tukea. Sitten pukkaat jotenkin ne pyykit vanhoilla vaunuilla pyykkituvalle. Ja yrität pitää toisen pystyssä ja toisen mukana koko matkat, ettet taas joudu juoksemaan perään (kunhan lasket toisen istumaan maahan). Ja talvella sitä ennen joudut toisen pukemaan ja toista muistuttamaan pukemisesta. Pyykinpesun ajan leikit pihalla, jossa edelleen yrität toisen pitää piha-alueella. Niin termi on muuten erityislapsi, ei mikään erikoislapsi. Molemmilla on toki oikeat diagnoosit olemassa. En ole keksinyt itse mitään erityisyyksiä.

Tiedätkö miten kalliksi yhteiskunnalle tulisi kun laittaisin lapseni laitokseen. Puhutaan ihan eri summista, kuin pyykkikoneen hinnasta. Toinen menisi tod.näk perhekotiin ja toinen laitosmaisempaan. Arvaa kuka kustantaisi. No valtio verorahoista. Minun tilanteessa on huono olla passivoitunut. Lapsia pitää kuskata kuntoutuksissa ym. Joka viikko. Sitten pitää huolehtia heidän asioiden hoito lääkärien, terapeuttien, kelan, koulujen ym. kanssa. Passiivinen tuskin kykenisi siihen. Ole onnellinen jos sinulla on terveet lapset, puoliso ja sukulaiset elossa ja siinä kunnossa, että voivat auttaa. Kaikilla ei ole.

Pakko kommentoida, että aloittajan mainitsema "säälipuhe" on kyllä erittäin osuva termi tähänkin purkaukseen.

Ihan 200 metriä ja kaksi omaa lasta.

Tuplarattaisiin ne lapset (saa ilmaiseksi noita rattaita, minäkin sain ja panin eteenpäin) ja ne pyykit sitten sinne tavaratilaan, kasseihin, reppuun jne.

Molemmat lapset ovat koululaisia eivätkä mahdu rattaisiin. Tekstissä kerroin asioivani koulunkin kanssa...

Mikä siis estää käymästä pyykkituvassa lasten ollessa koulussa, kun mainitsit ettet käy myöskään töissä?

Pakko kommentoida tähän väliin, että koko ketjun paukku oli kyllä että pitää kävellä 200 m pesukoneelle. Ja sillä perusteella sai sossusta rahat pesukoneeseen? Lasketaanko tuohon kerrostalon rappuset? Nyt alkoi meillä juhlat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?

Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.

Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.

Unohdat yhden asian: aloittajan mainitsemat voimavaratekijät. Näillä aloituksessa puhutuilla ihmisillä ei ole elämässään mallia, miten voisi olla toistamatta edellisen polven virheitä. Nämä ihmiset ovat lapsesta lähtien oppineet, että on olemassa onnekkaita ja epäonnistujia. Ja että he itse kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Koska heillä ei ole omassa lähipiirissään mallia, miten huono-osaisuudesta voisi ponnistella pois, he uskovat vahvasti, että ponnistelu on kannattavaa vain niille, joilla on "onnekkuusgeeni" tai sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa onnistumiseen kannustetaan ja onnistumista tuetaan.  Koska heiltä puuttuu sekä tuo "geeni" että ympäristö, he toistavat samaa elämäntapaa kuin lähipiirinsäkin. 

Sen takia on enemmän kuin tarpeellista että yhteiskunta viimeistään antaa heille mallin siitä, että jokaisella on tehtävänsä. 

Vai meinasitko, että näitä sitten paapottaisiin loppuelämä? 

Nuorena on hyvä saada ajoissa se 'nyt olen omillani' fiilis. 

Nuoren on joka tapauksessa tehtävä omat ratkaisunsa eikä sellaista mallia, että jatkat vaan samanlaista pummeilua kuin mutsis ja mitään pahaa ei käy, pidä missään nimessä antaa.

Miten? Minkä viranomaisen toimenkuvaan tämä mallin antaminen pitäisi lisätä? Sosiaalityöntekjöiden? Vai kenties jo päiväkotien, neuvoloiden  ja peruskoulujen henkilökunnan tehtäviin? Millaisia konkreettisia keinoja heillä olisi antaa näiden perheiden lapsille ja nuorille tämä malli? 

En todellakaan ole sitä mieltä, että heitä pitäisi paapoa loppuelämä. Jos mulla olisi jotain konkreettisia keinoja, olisin varmasti jo aikoja sitten lähtenyt mukaan politiikkaan. Mutta ei mulla ole. Onko sulla? 

Ei siihen mitään resursseja tarvi eikä viranomaisia. Homma toimii niinkuin lintusilla. Jalankuva sinne pyrstönpuolelle ja pihalle.

Harva ihminen on oikeasti ihan tynnyrissä. Aina voi ottaa mallia, vaikka naapurinmiehestä, ihan kysymättäkin. Valtaosa myös käy koulua eli esikuvaa löytyy kyllä, jos on motivaatiota ja sitä väitän tulevan siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan äidillinen sokeus laitetaan aisoihin ja jokainen joutuu tekojensa hedelmille.  

Kuinka moni tietää, millaiset lähtökohdat naapurin miehellä on ollut? Eli onko tämä kuulunut onnekkaisiin vai epäonnistujiin, mutta kuitenkin onnistunut? Lapset käyvät koulua, mutta koulukavereissa ei välttämättä ole ensimmäistäkään epäonnistujaksi syntynyttä, joka kuitenkin onnistuisi. Suurin ongelma näissä tapauksissa on, että he uskovat onnistujilla olevan aina jotain sellaista, jota heillä itsellään ei ole. Paremmat geenit, parempi perhe, paremmat harrastukset, paremmat kaverit, paremmat sosiaaliset verkostot jne jne. Ja valitetttavan usein he ovat myös oikeassa. Eivät he ota esimerkkiä niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat heidän näkökulmastaan syntyneetkin onnekkaammiksi. He tarvitsisivat mallin niistä lapsista, nuorista ja aikuisista, jotka ovat syntyneet epäonnistujiksi kuten he itsekin, mutta siitä huolimatta onnistuneet. Kyse on asenteesta eikä asenne muutu sillä, että hyväosainen sanoo, miten huono-osaisen tulisi elää. Kuulun itse onnekkaiksi syntyneisiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, että huono-osaisen on vaikea ottaa mallia hyväosaisista, kun heiltä puuttuu alussa mainitut voimavaratekijät. Pahinta on, että näiden lasten ja nuorten kohdalla heidän lähipiirinsä tukee tätä asennetta. Tässäkin ketjussa on monet - aloittaja mukaanlukien - sanonut, että menestyminen ja onnistuminen on kiinni paljon muustakin kuin vain yksilön omasta tahdosta. 

Eli he käyttävät juuri niitä tekosyitä, joita aloittaja ja te haluattekin heidän käyttävän. Eli kenen teoria ei toimi?

He käyttävät noita syitä, koska heidät on pienestä pitäen saatu uskomaan, että ne ovat todellisia syitä. Kuten osittain ovatkin. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että mun elämäni varakkaan, korkeasti koulutetun perheen tyttärenä on ollut helpompaa kuin jonkun köyhän perheen lapsen elämä, jonka lapsuudenkodissa ei lasta rohkaistu, kannustettu, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, vanhemmat eivät pystyneet auttamaan ja neuvomaan vaikeissa koulutehtävissä, vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta maksaa valmemmuskursseja eikä tukea opiskeluaikana taloudellisesti. Ei mun ole tarvinnut pelätä epäonnistumisia vaan olen voinut ottaa riskejäkin, koska mulla on aina ollut taustalla tukiverkostot. Olisi typerää edes väittää muuta. Pointtini onkin, miten saadaan nämä lapset ja nuoret muuttamaan asennettaan, olemaan uskomatta olevansa syntyneitä epäonnistujiksi? Yhteiskunnan halutaan antavan näille lapsille heiltä puuttuvat voimavaratekijät, mutta miten? Miten annetaan voimavaratekijöitä? Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on ainoa, mitä mulle tulee mieleen, mutta sekin tapahtuu vasta sitten, kun lapsen asenteet ovat jo muovautuneet uskomaan, että eivät voi onnistua. 

Mitä hyödyttää lahjoa seurauksia, kun syyt ovat kotona. Ei ne liity rahaan, vaan kasvatukseen. Tyhmää kuvitella, että raha toisi rakkauden. Varsinkin siellä "sosiaalipuolella" ollaan tietoisia, että vanhemmat eivät ota vastuuta ja valehtelevat. Joten vapaaehtoiset järjestämään vanhemmille vanhemmuuskursseja. Kai ymmärrät, että kun nämä lapset asuvat alaikäisinä kotonaan, ovat he vanhempiensa vallan alla alaikäisinä, vaikka mikä asenne olisi elämään. Typerää muuten väitteesi, etteikö elämässä pärjäisi ilman tukiverkostoja. Moni on pärjännyt, tiedän.

Nimenomaan ne liittyvät kasvatukseen. Eli miten saada tämä asennekasvatuskierre poikki? Ehdotatko aiempaa useammin lasten huostaanottoa? Tosin lastenkotilapsistakaan ei aina tule yhtään sen hyväosaisempia kuin vanhemmistaankaan. 

Enkä väittänyt, ettei ilman tukiverkostoja pärjäisi. Väitin, että elämäni on varmasti ollut helpompaa kuin huono-osaisissa perheissä kasvaneilla, koska mulla on nuo tukiverkostot aina olleet ja olen saanut kasvaa ja elää hyväosaisten keskuudessa. 

Sori, että vastailen ristiin sen toisen keskustelijan kanssa, mutta minun mielestäni se on jokaisen OMA tehtävä pistää poikki ne väärät 'kierteet'. Kaikilla ei tarvitse olla yhtä helppoa, se on hyvä muistutus siitä, miten asiat kannattaa hoitaa. Ja jokaista on turha kuvitella pelastavansa. Rakasta ensin itseäsi, sitten voit rakastaa perhettäsi ja jos sen teet suostun uskomaan, että sinua muka kiinnostaa OIKEASTI muiden asiat. Paljon on liikkeellä niitä 'lähetyssaarnaajia', joiden oma pesä on kaikkea muuta kuin puhdas. 

Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä enkä mä nyt hae tässä mitään pelastusta kaikille. Mutta jos keskustelussa sanotaan, että yhteiskunnan pitäisi antaa voimavaratekijät perheille, joilla niitä ei ole, olen vain peräänkuuluttanut keinoja, miten yhteiskunta tuon tekisi. Koska minusta niitä ei oikein yhteiskunta voi antaa.

Jokainen varmaan myöntää sen, että osa lapsista syntyy hyväosaisempiin perheisiin ja osa taas huono-osaisempiin. Jos näiden huono-osaisten perheiden lasten OMA tehtävä on laittaa kierre poikki, niin se ei ole noin yksinkertaista. Kodin vaikutus on yllättävän suuri ja jos teininäkin viettää aikaansa lähinnä vain toisten huono-osaisten perheiden teinien kanssa, niin koko maailmankuva on tällöin ihan erilainen kuin hyväosaisemmaksi syntyneillä lapsilla. Nämä lapset ja nuoret tarvitsisivat ensisijaisesti mallin siitä, miten huono-osaisuudesta ponnistetaan omin avuin hyväosaisuuteen. Se on se, mikä heiltä puuttuu. 

Huomaa kyllä, ettet tunne kunnolla aluetta. En jaksa lukea jokaista vääntöäsi, miten tartut nytkin ajatukseen jotenkin kummallisesti kyseenalaistaen, pitäisikö lapsen itse laittaa kierre poikki. Huoh.

Tunnen aluetta paremmin kuin arvaatkaan. Mutta kuka sen kierteen laittaa poikki jos ei seuraava sukupolvi? Ne ihmiset, jotka ovat tuohon asennemaailmaan jo kasvaneet, jättäneet koulunsa käymättä, tehneet liudan lapsia jne, eivät enää voi aloittaa alusta nk puhtaalta pöydältä. Heidän lapsensa voivat, mutta nämä lapset tarvitsevat siinä tukea. Vanhemmiltaan he eivät tarvittavaa tukea saa. Jotenkin ajattelen, että pitäisi ihan sieltä päiväkodista lähtien kannustaa lapsia kilpailemaan itsensä (ei muiden) kanssa. Saada lapset onnistumaan omien kykyjensä mukaan. Kaikista ei tarvitse tulla juristeja tai neurokirurgeja, mutta jotenkin pitäisi saada lapset olemaan menemättä sieltä, missä aita on matalin. Olemaan luovuttamatta.

Miltä ihmeen puhtaalta pöydältä? Kommenttisi ovat kovin ääripäihin vieviä. Tässähän me ollaan seuraava sukupolvi vaikuttamassa, puhumassa asioista niiden oikeilla nimillä ja vaikuttamassa, tabuja rikkomassa.

Siltä puhtaalta pöydältä, että olisi vasta aloittamassa koulunkäynnin (keskittyisi, opiskelisi ja saisi hyviä arvosanoja), jatko-opinnot (lukisi kunnolla pääsykokeisiin, pyrkisi uudelleen, jos ei ekalla yrityksellä päässyt, suorittaisi tutkinnon loppuun) ja perheen perustamisen (olisi vasta suunnittelemassa ensimmäisen lapsen hankkimista). Jos on tilanteessa, jossa peruskoulu meni jo persiilleen, ammattitutkintoa ei tullut hankittua ja lapsiakin on pykätty jo viisi, niin ei voi palata ajassa taaksepäin ja tehdä toisenlaiset valinnat. Mutta näiden ihmisten lapset voivat tehdä toisenlaiset valinnat. 

On hyvä, että asiasta puhutaan. Vielä tärkeämpää on miettiä keinoja, joilla näiden perheiden lapset ja nuoret saataisiin haluamaan järkevämpiä valintoja kuin mitä heidän vanhempansa ovat tehneet. Pelkkä puhuminen ei kuitenkaan riitä, jos puhumisen seurauksena ei synny keinoja. 

Alan jo toivoa, että olisit nuorehko toimittaja, etkä työskentele sosiaalialalla. Puhdas pöytä on käsite, joka ei kirjaimellisesti tarkoita sitä. Jokaisella ihmisellä, lapsellakin on menneisyys, jota ei voi muuttaa. Joten voitko lopettaa tarttumisen jokaikiseen yleistermiin, tai googleta ensin. Helpommin valintoja voivat tehdä aikuiset, vanhemmat, ja heidän asenteisiin tulisi vaikuttaa. Lapsia voidaan ulkopuolisten tahojen kautta tietysti ohjata (koulu, kaveripiiri, sukulaiset), nykyään paljolti median kautta. Media onkin melkoinen avainsana. Ei auta, jos mediassa kirjoitetaan vain seurauksista. Näitä ovat esimerkiksi kun isovanhemmat eivät saa tavata lapsenlapsiaan (syistä vaietaan, täällä on kyllä ilmennyt, että vanhemmat pelkäävät isovanhempien kohtelevan lapsiaan samoin kuin itseään aina, kaltoin). Uutiset yksinäisistä vanhuksista, kun kukaan ei käy heitä katsomassa (syy sama kuin edellisessä, lapsesta aikuisuuten asti kaltoinkohtelu). Uutiset nuorten pahoinvoinnista, päihteiden lisääntynyt käyttö, rikollisuus (kaltoinkohtelu kotona, välinpitämättömyys). Uutiset yh-äiti meni baariin, exä poltti talon (molemmilla vanhemmilla taustalla kaltoinkohtelu omien vanhempiensa taholta). Missä siis edes puhutaan muualla kuin täällä? Muistan kun täällä oli joskus ketju, jossa pohdittiin tavallaan tätä ongelmaa. Mietittiin, miten lapset osaisivat hakea itse apua huomatessaan, että kotona ei ole kaikki hyvin. Päädyttiin että kouluissa pitäisi jakaa lapsille opas, josta tulisi "kauniisti" ilmaistua hyvät ja turvalliset kotiolosuhteet. Sama opas pitäisi lähettää koteihin. Näin ainakin saisi tietoa perille, mikä on oikein ja mikä ei ole. Kaikille kun se ei ole ollenkaan itsestäänselvää, ei lapsille, eikä vanhemmille.

Toinen toiveesi toteutui. En ole sosiaalialalla. Toinen ei toteutunut, en ole nuori enkä toimittaja. Ikää on jo ihan kiitettävästi ja työskentelen kovassa liike-elämässä. Mutta se ei ole este sille, että olen jossain määrin huolestunut nykysysteemistä, jossa köyhyys ja huono-osaisuus periytyy. 

Mä kuitenkin katson, että ekalle luokalle menevä lapsi - vaikka hänellä onkin jo 6-7 vuoden elämänkokemus ja menneisyys- aloittaa kuitenkin tulevaisuutensa aika puhtaalta pöydältä. Hänellä on vielä erinomaiset mahdollisuudet tehdä hyviä ja järkeviä valintoja. Toisin kuin vanhemmillaan, jotka ovat jo ...miten sen nyt diplomaattisesti sanoisi ...sössineet asiansa ja uhriutuneet. Tässä koko ketjussahan ei puhuta normaaleista, tavallisista vanhemmista vaan niistä, joilta puuttuu voimavaratekijät. Heidän asenteitaan on erittäin vaikea muuttaa. Oletko muuten itse koskaan kokeillut? Siis ihan konkreettisesti ja reaalimaailmassa? Minä olen. Huonolla menestyksellä. Helpompaa on yrittää muuttaa heidän lastensa asenteita, mutta sekään ei ole helppoa. Vaatii aika pitkäjänteistä ja kärsivällistä kannustusta, rohkaisua ja tsemppaamista. Pitää valaa teiniin uskoa, että kyllä hän oppii, osaa ja pärjää. Pitää selvittää erilaisia vaihtoehtoja ja kertoa heille niistä. Ihan alkaen siitä, miten peruskoulun jälkeenkin voi vielä korottaa peruskoulun arvosanoja. 

Kirjoituksesi loppuosasta olen kanssasi aivan samaa mieltä. Lasten tulisi saada tieto, mikä on normaalia ja mikä ei. On lapsia, jotka vasta koouluikäisinä kavereidensa luona huomaavat, että perheissä saatetaankin syödä yhdessä päivällinen, käydä joka päivä pesulla, lapsia ei jätetä yöksi yksin jne. Lapsilla ja nuorilla tulisi elämässään olla vähintään yksi luotettava ja turvallinen aikuinen, jonka puoleen kääntyä asioissa, joissa vanhempien puoleen ei voi kääntyä. Omina kouluaikoinani koulussa oli joka päivä kouluterveydenhoitaja ja sama nainen oli siinä koulussa th:na vuosikymmeniä. Opettajatkaan eivät vaihtuneet jatkuvasti eikä luokkajako. Nykyisin lapset ja nuoret ovat vähän ulapalla, kun koulumaailmassa ei ole mitään pysyvää. 

Lapsiin ja nuoriin medialla on suuri vaikutus. Tästä on jo pieni ikuisuus, kun aloin ärsyyntyä median toitotuksesta "ketään ei saa syyllistää". Mitä ihmettä? Syyllisyydentunnehan on ainoa asia, joka todellakin kertoo ihmiselle, että hän on tehnyt tai toiminut väärin. Ilman syyllisyydentunnetta anteeksipyyntö on vain sanahelinää eikä tarkoita yhtään mitään. Olen samaa mieltä, että pitäisi enemmän puhua syistä eikä seurauksista. Mutta seurauksistakin pitää puhua, jotta voidaan alkaa etsiä syitä. Seuraushan on se, mikä vasta tulee näkyviin. Jos seurauksia ei näy, kukaan ei ole kiinnostunut syistäkään. Koska mitään ongelmaa ei ole. 

Mä näen yhtenä suurena ongelmana toivottomuuden ja näköalattomuuden. Vaikka kuulunkin onnekkaisiin, on itsellenikin joskus vaikea valaa toivoa tulevaisuudesta muihin. Vanhin lapsistani on liikuntavammainen ja hänen kohdallaan on joskus tuntunut siltä, että en mä jaksa uskoa ja toivoa itsekään. Tapa ja voimat rohkaista ja kannustaa on kuitenkin pitänyt löytää jostain. Saada hänetkin uskomaan, että opiskelu ja yrittäminen kannattaa. Ja se kannatti, mutta aina ei ole ollut hänelläkään ihan helppoa, vaikka vanhemmat ovat ottaneetkin vastaan, kun lapsi alkaa kieriä yhteiskunnan alamäkeä alas, ja työntäneet taas takaisin ylöspäin.  

Millaista sitten on "normaali elämä"?

Kun on niin paljon erilaisia perheitä ja tilanteita.

Varmaan tuollaisen oppaan mukaan mun perhe on elänyt ihan väärin, ja tehnyt älyttömästi virheitä, vaikka totuus on päinvastoin.

Normaali elämä on sellaista elämää, jossa lasten tarpeista huolehditaan, lapsille annetaan rakkautta ja asetetaan rajat, lapsia kannustetaan, rohkaistaan, ohjataan, neuvotaan ja tuetaan. Lasten elämästä ollaan kiinnostuneita. 

No tuohon rimpsuun ei tarvita opaskirjasta.

Siis kun täällä oli jotain kommenttia kirjoittaa opaskirjanen josta vaikka lapsi voisi itse huomata jos perheessä on epäkohtia, niin vaikeaa on yleispätevää ohjetta antaa erilaisiin elämäntilanteisiin ja perheisiin. Ja ongelmana on se, että lapsi voi nähdä rajat rangaistuksena, vaikka myöhemmin ymmärtää niiden tarkoituksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No tää liittyy siihen, kun täällä kehutaan omaa itseään niin pirusti, että se on vaan omasta itsestä kiinni kuinka menestyy ja köyhät on kaikki luusereita ja laiskoja.

Siis köyhyyteen tämä liittyy siten, että kun saa potkut, niin yleensä tulotaso alenee ja kun on vielä määrätyn ikäinen (lisäksi ehkä masentunut jo muusta vastoinkäymisestä) niin saattaa pudota todelliseen köyhyysloukkuun.

Tismalleen niin se onkin oma valinta miten työpaikalla toimii: kunnollinen ja hyvä työntekijä saattaa saada pientä palkkaa ja lisäksi potkut ja laiska ilkeästi ja kierosti käyttäytyvä saa jäädä ja "hyvästä" käytöksestä maksetaan vielä lisäliksaa.

Kumpikohan on köyhempi?

Onko sun älyssä enemmänkin vikaa jos et ymmärtänyt mitä yritin sanoa?

Oma valinta on se mitä opiskelee, miten laajoja ammattitaitoja hankkii, miten verkostoituu, miten toimii.

Miten kestää takaiskut.

Miten varautuu niihin.

Kaikki on omaa valintaa.

Aivan. Ja siis omaa valintaahan on sekin, että ihminen vaikka sairastuu ja joutuu työkyvyttömäksi. Psyykkisesti sairastuneetkin ihan valitsee itse saada sen vakavan masennuksen, paniikkihäiriön tai psykoosin, koska ne paniikkohtaukset ja harhat on niin kivoja. Reumapotilaatkin itse valitsevat saada sen reuman, koska ja kivut ja jatkuvat leikkaukset, jotka estävät lopulta työnteon, ovat niin ihania. Nämä ihmisethän sitten huvikseen elävät yhteiskunnan rahoilla, eivätkä edes halua käydä töissä, koska sairaana köyhänä kitkuttelu on niin paljon mukavampaa. Niinkö luulet? Että kaikki on aina vaan omaa valintaa? Aivan, sitähän minäkin. Vähän valoja päälle nyt!

Ihminen valitsee sen miten vastoinkäymisiin suhtautuu.

Itselläni on myös kolme kroonista sairautta.

Valot päälle, todellakin.

Toki suhtautumista ja positiivista ajattelua on hyvä harjoitella, mutta ei se aina vaan mene noin. Toinen voi selvitä trauumaattisesta tapahtumiasta työstämällä sitä päänsä sisällä, urheilemalla, rentoutusharjoituksilla, kuka milläkin. Joku toinen taas saattaa reagoida sairastumalla psyykkisesti. Ja jos sitä valinnaksi väität, mennään jo naurettavuuksiin. Ihan käsi sydämellä, pystyykö sun mielestä esim. akuutissa psykoosissa oleva potilas pelkästään ajatuksen voimalla toipumaan tilastaan, kunhan vaan suhtautuu oikein? Eihän meillä olisi sairaita, jos näin olisi. Psykiatriset hoitoyksiköt voisi tällöin purkaa. Tunnen useita sairastavia ja kaikilla on halu mennä eteen eteen päin elämässä, mutta onko se ihan oikeasti niin mahdotonta ymmärtää, että kaikki eivät vaan kuntoudu työkykyisiksi, vaikka haluaisivat ja opettelisivat suhtautumaan ja valmistautumaan takaiskuihin niin kuin neuvoit.

Lue tää ketju. Miljoona negatiivista selitystä sille miksi mihinkään ei voi ryhtyä.

Olen lueskellut, mutta en nyt aivan saa kiinni, mitä tarkoittaa mihinkään ryhtyminen tässä yhteydessä. Mun tuntemat vähätuloiset ovat kyllä hyvin aktiivisia ja ryhtyvät moneenkin, mutta kun ei työtä ole, niin ei ole.

Mihinkään.

Miljoona selitystä. Jq tekosyytä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja se, että kun rahaa on tosi vähän, sitä näkee yhtäkkiä kaikkialla. Kun lapsen talvikenkä ei sujahdakaan enää helposti jalkaan, kun kylpyhuoneen lamppu pimenee, kun ottaa viimeisen e-pillerin liuskasta, kun herää taas kerran kipeisiin leukapieliin ja muistaa hammaslääkärin suosituksen hammaskiskosta, kun paukautat pyykinpesukonetta muutaman kerran kylkeen ja nostat sieltä litimärkiä vaatteita - setelit vain lentävät silmissäsi. Lapsen päiväkodin joulujuhlalle tulee hintalappu, samoin kuin ystävän polttareille ja häille, oman mummon hautajaisille ja kesälomalle. SE on ihan äärettömän surullista. 

Tiivistit hyvin asian.  Asia on juuri näin, että ensimmäisenä syntympäpäivistäkin tulee mieleen "mitä lahjaksi ja millä rahalla".  

En kyllä ymmärrä, miksi ystävän polttareihin pitäisi lykätä rahaa, tai häillle, muutakuin lahja. Enkä ymmärrä kesälomaakaan. Mummon hautajaisiin ymmärrän, että jos on itse maksajana, arvostettavuus mummolle. Työssäkäyvälle, pienipalkkaiselle ei käy järkeen.

Vierailija kirjoitti:

Irti sossuriippuvuudesta kirjoitti:

Riippuvuudesta sossun ja yhteiskunnan tukiverkkoon ei katkea muuten kuin lottovoiton tai perinnön kautta, itselleni kävi niin että sain pienen perinnön 12kE.

Sossu äkkäsi että nyt on sulla perintö, syöppäs se ensin ennenkuin on sulla asiaa taas meille, viisaana heppuna tein pysyväisluoneisen irtioton koko sossun palveluista, menin kiinteistövälittäjän luokse ja hankin pienen omakotitalon (mummonmökki ja perunamaa) aika kaukaa kaupungista.

Täällä on nyt hyvä ollut elellä, varsinkin kun ei tupakka eikä viina maistu, työttömyyskorvaus juoksee kyllä, ja välillä saa tehdä pikku hommia joista muutaman satkun saan.

Vuoden perunat kasvaa tuossa ikkunan alla, ja metsään on lyhyt matka mennä hakemaan marjat ja sienet.

Tämmöisen liikkeen kun osais jokainen tehä ennenkuin joutuu sossun kynsiin, tosin ei näitä halpoja mummon mökkejä riitä kuin muutamille tuhansille edes koko suomen mittakaavassa.

olen ihan nautinnolla syrjäytynyt tänne sivuun, täällä pärjää taloudellisesti paremmin kuin kaupungissa.

Sulla on ihanne-elämä. Kaupunkilaisen fantasia. Halpoja mummonmökkejä kyllä löytyy, mutta sitä ongelmaa en ole vielä ratkaissut, miten erityisalan ammattilainen saisi pikkuhommia siellä. Perunalla, marjoilla ja paistilla elää, mutta millä maksaa kiinteistöveron ja joulukuusen koristeet?

Kiinteistövero on vaan vaivaisen 192 euroa vuodessa, autokin minulla on, ruostekukkasia täynnä, naapurit on ymmärtäväisiä maalaisia joita auttelen ja tulen vastavuoroisesti autetuksi (tuo minulle keväällä ison traktorikuorman leppärankaa, joista sitten itse teen polttopuut) sähköäkään ei paljoa kulu kun puulämmitys, pakastin ja jääkaappi pääasiassa kuluttaa.

lainarahallahan tämmöistä mökkiä ei pidä mennä ostamaan, mutta jos on omaa rahaa vähäsen, niin kannattaahan se sijoittaa hyvin, tämä mökki oli paras sijoitukseni aikoihin.

Voi kouluttautua uudelleen vaikka lähihoitajaksi tai alkaa henkilökohtaiseksi avustajaksi, kuten itse tein, niin niitä kotiasumisessa avustettavia vanhuksia löytyy jokunen näiltäkin kyliltä, sen kyllä tunnustan että ei mun tulot euromäärissä köyhyysrajaa ylitä, mutta sitä kautta kyllä ylittää että saan luonnosta elintarvikkeita sekä polttopuut, säästyy tonnitolkulla rahaa vuosittain, kun on maalainen, kuinkas tekisit tämän kaupungissa vuokrayksiössä? kaikkihan siellä pitää rahalla maksaa.

Täällä naapurit vielä lahjoittaa vanhat kodinkoneensakkin, hyvin olen ollut palveltuna niin autovaraosien ja muidenkin tarpeiden suhteen.

Kun vähitellen naapurit oppi minut tuntemaan niin eivät mitenkään haluaisi minun muuttavan pois, aluksi kun ei tunnettu, niin oli vähän semmoista hylkimisreaktiota että mikähän sossupummi se tuokin.

Naapurit tekee nykyisin paljonkin sen eteen että viihtyisin mökissäni, millonka tuovat ilmaiset kalakukot, ja milloinka jotain muuta, mutta vastavuoroisesti sitten autan maalaisia toukotöissä ja syystöissä, eli saavat sitä kausityöapua, ja minä saan sen muutaman satkun ylimääräistä, minkä saa tienata ilman että varsinainen työttömyyskorvaus siitä alenisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?

Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.

Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.

Unohdat yhden asian: aloittajan mainitsemat voimavaratekijät. Näillä aloituksessa puhutuilla ihmisillä ei ole elämässään mallia, miten voisi olla toistamatta edellisen polven virheitä. Nämä ihmiset ovat lapsesta lähtien oppineet, että on olemassa onnekkaita ja epäonnistujia. Ja että he itse kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Koska heillä ei ole omassa lähipiirissään mallia, miten huono-osaisuudesta voisi ponnistella pois, he uskovat vahvasti, että ponnistelu on kannattavaa vain niille, joilla on "onnekkuusgeeni" tai sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa onnistumiseen kannustetaan ja onnistumista tuetaan.  Koska heiltä puuttuu sekä tuo "geeni" että ympäristö, he toistavat samaa elämäntapaa kuin lähipiirinsäkin. 

Sen takia on enemmän kuin tarpeellista että yhteiskunta viimeistään antaa heille mallin siitä, että jokaisella on tehtävänsä. 

Vai meinasitko, että näitä sitten paapottaisiin loppuelämä? 

Nuorena on hyvä saada ajoissa se 'nyt olen omillani' fiilis. 

Nuoren on joka tapauksessa tehtävä omat ratkaisunsa eikä sellaista mallia, että jatkat vaan samanlaista pummeilua kuin mutsis ja mitään pahaa ei käy, pidä missään nimessä antaa.

Miten? Minkä viranomaisen toimenkuvaan tämä mallin antaminen pitäisi lisätä? Sosiaalityöntekjöiden? Vai kenties jo päiväkotien, neuvoloiden  ja peruskoulujen henkilökunnan tehtäviin? Millaisia konkreettisia keinoja heillä olisi antaa näiden perheiden lapsille ja nuorille tämä malli? 

En todellakaan ole sitä mieltä, että heitä pitäisi paapoa loppuelämä. Jos mulla olisi jotain konkreettisia keinoja, olisin varmasti jo aikoja sitten lähtenyt mukaan politiikkaan. Mutta ei mulla ole. Onko sulla? 

Ei siihen mitään resursseja tarvi eikä viranomaisia. Homma toimii niinkuin lintusilla. Jalankuva sinne pyrstönpuolelle ja pihalle.

Harva ihminen on oikeasti ihan tynnyrissä. Aina voi ottaa mallia, vaikka naapurinmiehestä, ihan kysymättäkin. Valtaosa myös käy koulua eli esikuvaa löytyy kyllä, jos on motivaatiota ja sitä väitän tulevan siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan äidillinen sokeus laitetaan aisoihin ja jokainen joutuu tekojensa hedelmille.  

Kuinka moni tietää, millaiset lähtökohdat naapurin miehellä on ollut? Eli onko tämä kuulunut onnekkaisiin vai epäonnistujiin, mutta kuitenkin onnistunut? Lapset käyvät koulua, mutta koulukavereissa ei välttämättä ole ensimmäistäkään epäonnistujaksi syntynyttä, joka kuitenkin onnistuisi. Suurin ongelma näissä tapauksissa on, että he uskovat onnistujilla olevan aina jotain sellaista, jota heillä itsellään ei ole. Paremmat geenit, parempi perhe, paremmat harrastukset, paremmat kaverit, paremmat sosiaaliset verkostot jne jne. Ja valitetttavan usein he ovat myös oikeassa. Eivät he ota esimerkkiä niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat heidän näkökulmastaan syntyneetkin onnekkaammiksi. He tarvitsisivat mallin niistä lapsista, nuorista ja aikuisista, jotka ovat syntyneet epäonnistujiksi kuten he itsekin, mutta siitä huolimatta onnistuneet. Kyse on asenteesta eikä asenne muutu sillä, että hyväosainen sanoo, miten huono-osaisen tulisi elää. Kuulun itse onnekkaiksi syntyneisiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, että huono-osaisen on vaikea ottaa mallia hyväosaisista, kun heiltä puuttuu alussa mainitut voimavaratekijät. Pahinta on, että näiden lasten ja nuorten kohdalla heidän lähipiirinsä tukee tätä asennetta. Tässäkin ketjussa on monet - aloittaja mukaanlukien - sanonut, että menestyminen ja onnistuminen on kiinni paljon muustakin kuin vain yksilön omasta tahdosta. 

Eli he käyttävät juuri niitä tekosyitä, joita aloittaja ja te haluattekin heidän käyttävän. Eli kenen teoria ei toimi?

He käyttävät noita syitä, koska heidät on pienestä pitäen saatu uskomaan, että ne ovat todellisia syitä. Kuten osittain ovatkin. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että mun elämäni varakkaan, korkeasti koulutetun perheen tyttärenä on ollut helpompaa kuin jonkun köyhän perheen lapsen elämä, jonka lapsuudenkodissa ei lasta rohkaistu, kannustettu, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, vanhemmat eivät pystyneet auttamaan ja neuvomaan vaikeissa koulutehtävissä, vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta maksaa valmemmuskursseja eikä tukea opiskeluaikana taloudellisesti. Ei mun ole tarvinnut pelätä epäonnistumisia vaan olen voinut ottaa riskejäkin, koska mulla on aina ollut taustalla tukiverkostot. Olisi typerää edes väittää muuta. Pointtini onkin, miten saadaan nämä lapset ja nuoret muuttamaan asennettaan, olemaan uskomatta olevansa syntyneitä epäonnistujiksi? Yhteiskunnan halutaan antavan näille lapsille heiltä puuttuvat voimavaratekijät, mutta miten? Miten annetaan voimavaratekijöitä? Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on ainoa, mitä mulle tulee mieleen, mutta sekin tapahtuu vasta sitten, kun lapsen asenteet ovat jo muovautuneet uskomaan, että eivät voi onnistua. 

Minä olen todella huonoista oloista (lapsuudesta henkistä ja fyysistä väkivaltaa, kaltoinkohtelua, raiskauksia) ponnistanut ihminen, josta et päällepäin arvaisi, mikä taustani on. Kaltaiseni ihmiset olisivat hyvä kannustin niille, jotka ovat myös saaneet vähän. Mutta.

Taustastaan kertomalla asemoituu aika monen ihmisen silmissä "huonommaksi", kuten tämä keskustelu osoittaa. Kun siitä leimasta on päässyt eroon, ei todellakaan halua, että myös aikuisuus leimautuu sen vuoksi, että kotitausta oli hirveä. Tämä leimaantuminen saattaa kuulostaa pikkuasialta, minulle se olisi menneisyyden kantamista näkyvillä kaikkine hirveyksineen. Ihmisten asenteet ovat itselläni tiedossa netin lisäksi siksi, että kun minua luullaan "hyväosaiseksi", minulle myös puhutaan "niistä toisista" varsin vapautuneesti.

Piilottelen elämäntilannettani esimerkiksi talouden osalta lähes kaikilta. Syy on yksinkertaisesti se, että olen köyhä. Olen tuon kaiken lapsuudessa koetun jälkeen joutunut vuosien terapiaan ja työkyvyttömäksi, mikä siirsi opiskeluita myös vuosilla. Lisäksi sairastin syövän, mikä edelleen siirsi opintoja. Olen ilmeisesti riittävän älykäs pärjätäkseni silti hyvin, koska kirin kiinni ikäiseni ammatillisessa asemassa, vaikka hankin yliopistokoulutuksen yli kolmikymppisenä. 

Rahallisesti olenkin sitten ihan eri maailmassa. Nyt nelikymppisenä omistan vain irtaimistoni. Voisin toki säästää asuntoon jne. mutta olen vasta pari vuotta elänyt työssäkäyvän ihmisen elämää ilman jatkuvaa pihistelyä. En yksinkertaisesti näe mitään järkeä siinä, että jatkaisin samaa ikuisesti. En tuhlaile, mutta en myöskään säästä. Perussairauteni pitävät huolen siitä, että pakollisia kuluja on sen verran, että suuri osa tuloista menee joka tapauksessa pakollisiin menoihin.

Vaikka siis ulkoisesti pääsisikin kohtalaisen hyvään asemaan, muutama muuttuja kuten sairaus saattaa vaikuttaa paljon, kun ei ole mitään pohjaakaan, miltä ponnistaa. Jos yleinen asenneilmapiiri ei olisi se, mikä tässä ketjussa on, voisin tullakin esiin ja kertoa elämästäni, olisin varmaan sellainen riittävän tavallinen selviytyjä, josta ei tullut suurta menestyjää. Samaistuttavakin ehkä. En aio tehdä sitä, paitsi anonyymisti, siksi että en jaksa elää sen lapsuuden olojen vuoksi leimaamista uudelleen. 

 

Minulla aikalailla samanlainen tarina kuin sinulla, enkä menneisyyttäni todella mainosta, aiheuttaa häpeääkin. Moni ei siis arvaa kokemuksiani ja tämä luo mielenkiintoisen asetelman jossa ihmisten ennakkoluulot tulevat hyvin selvästi esille. Huomaa, ettei ihmisillä usein ole käsitystä sen oman viitekehyksen ulkopuolelta, asioita sitten päivitellään minulle, "vertaiselle". Itse huomaan maailmankatsomukseni olevan laajempi kuin monilla, kun itsellä kokemusta kahdesta erilaisesta maailmasta. Myös ymmärrys erilaisia elämäntilanteita kohtaan kasvanut merkittävästi ja sen tiedostaminen, että lopulta tiedämme hyvin vähän kunkin haasteista elämässä.

Minä pidän kyllä suurena menestyjänä ihmistä, joka on selviytynyt elämään esim. alkoholistiperheestä ja pystyy rakentamaan sellaisen elämän, joka tuottaa tyydytystä. Raha on täysin toisarvoinen asia. 

Sitä kyllä ihmettelen, mistä ihmisille voi syntyä käsitys, että aikuisten lapsuus ei voisi olla karu. Jos asia selviäisi, niin luulisi siitä syntyvän vain ihailua. Toisaalta kun lukee vaikkapa IS:n juttujen yleisöpalautetta, ei pitäisi ihmetellä enää mitään. Siellähän vihataan köyhiä ja rikkaita, menestyjiä ja kelkasta pudonneita aivan yhtä tasapuolisesti, pääasia että pääsee nokittelemaan ja nälvimään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä hemmetin ylisukupolvisuus ja epäonni?

Kyse on siitä että ihminen oppii laiskan ja tyhmän elämänmallin ja mokaa mokan perään.

Kumpikin omia valintoja. Ei ole pakko toistaa edellisen polven virheitä, eikä ole pakko mokailla.

Unohdat yhden asian: aloittajan mainitsemat voimavaratekijät. Näillä aloituksessa puhutuilla ihmisillä ei ole elämässään mallia, miten voisi olla toistamatta edellisen polven virheitä. Nämä ihmiset ovat lapsesta lähtien oppineet, että on olemassa onnekkaita ja epäonnistujia. Ja että he itse kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Koska heillä ei ole omassa lähipiirissään mallia, miten huono-osaisuudesta voisi ponnistella pois, he uskovat vahvasti, että ponnistelu on kannattavaa vain niille, joilla on "onnekkuusgeeni" tai sellainen sosiaalinen ympäristö, jossa onnistumiseen kannustetaan ja onnistumista tuetaan.  Koska heiltä puuttuu sekä tuo "geeni" että ympäristö, he toistavat samaa elämäntapaa kuin lähipiirinsäkin. 

Sen takia on enemmän kuin tarpeellista että yhteiskunta viimeistään antaa heille mallin siitä, että jokaisella on tehtävänsä. 

Vai meinasitko, että näitä sitten paapottaisiin loppuelämä? 

Nuorena on hyvä saada ajoissa se 'nyt olen omillani' fiilis. 

Nuoren on joka tapauksessa tehtävä omat ratkaisunsa eikä sellaista mallia, että jatkat vaan samanlaista pummeilua kuin mutsis ja mitään pahaa ei käy, pidä missään nimessä antaa.

Miten? Minkä viranomaisen toimenkuvaan tämä mallin antaminen pitäisi lisätä? Sosiaalityöntekjöiden? Vai kenties jo päiväkotien, neuvoloiden  ja peruskoulujen henkilökunnan tehtäviin? Millaisia konkreettisia keinoja heillä olisi antaa näiden perheiden lapsille ja nuorille tämä malli? 

En todellakaan ole sitä mieltä, että heitä pitäisi paapoa loppuelämä. Jos mulla olisi jotain konkreettisia keinoja, olisin varmasti jo aikoja sitten lähtenyt mukaan politiikkaan. Mutta ei mulla ole. Onko sulla? 

Ei siihen mitään resursseja tarvi eikä viranomaisia. Homma toimii niinkuin lintusilla. Jalankuva sinne pyrstönpuolelle ja pihalle.

Harva ihminen on oikeasti ihan tynnyrissä. Aina voi ottaa mallia, vaikka naapurinmiehestä, ihan kysymättäkin. Valtaosa myös käy koulua eli esikuvaa löytyy kyllä, jos on motivaatiota ja sitä väitän tulevan siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan äidillinen sokeus laitetaan aisoihin ja jokainen joutuu tekojensa hedelmille.  

Kuinka moni tietää, millaiset lähtökohdat naapurin miehellä on ollut? Eli onko tämä kuulunut onnekkaisiin vai epäonnistujiin, mutta kuitenkin onnistunut? Lapset käyvät koulua, mutta koulukavereissa ei välttämättä ole ensimmäistäkään epäonnistujaksi syntynyttä, joka kuitenkin onnistuisi. Suurin ongelma näissä tapauksissa on, että he uskovat onnistujilla olevan aina jotain sellaista, jota heillä itsellään ei ole. Paremmat geenit, parempi perhe, paremmat harrastukset, paremmat kaverit, paremmat sosiaaliset verkostot jne jne. Ja valitetttavan usein he ovat myös oikeassa. Eivät he ota esimerkkiä niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat heidän näkökulmastaan syntyneetkin onnekkaammiksi. He tarvitsisivat mallin niistä lapsista, nuorista ja aikuisista, jotka ovat syntyneet epäonnistujiksi kuten he itsekin, mutta siitä huolimatta onnistuneet. Kyse on asenteesta eikä asenne muutu sillä, että hyväosainen sanoo, miten huono-osaisen tulisi elää. Kuulun itse onnekkaiksi syntyneisiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, että huono-osaisen on vaikea ottaa mallia hyväosaisista, kun heiltä puuttuu alussa mainitut voimavaratekijät. Pahinta on, että näiden lasten ja nuorten kohdalla heidän lähipiirinsä tukee tätä asennetta. Tässäkin ketjussa on monet - aloittaja mukaanlukien - sanonut, että menestyminen ja onnistuminen on kiinni paljon muustakin kuin vain yksilön omasta tahdosta. 

Eli he käyttävät juuri niitä tekosyitä, joita aloittaja ja te haluattekin heidän käyttävän. Eli kenen teoria ei toimi?

He käyttävät noita syitä, koska heidät on pienestä pitäen saatu uskomaan, että ne ovat todellisia syitä. Kuten osittain ovatkin. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että mun elämäni varakkaan, korkeasti koulutetun perheen tyttärenä on ollut helpompaa kuin jonkun köyhän perheen lapsen elämä, jonka lapsuudenkodissa ei lasta rohkaistu, kannustettu, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, vanhemmat eivät pystyneet auttamaan ja neuvomaan vaikeissa koulutehtävissä, vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta maksaa valmemmuskursseja eikä tukea opiskeluaikana taloudellisesti. Ei mun ole tarvinnut pelätä epäonnistumisia vaan olen voinut ottaa riskejäkin, koska mulla on aina ollut taustalla tukiverkostot. Olisi typerää edes väittää muuta. Pointtini onkin, miten saadaan nämä lapset ja nuoret muuttamaan asennettaan, olemaan uskomatta olevansa syntyneitä epäonnistujiksi? Yhteiskunnan halutaan antavan näille lapsille heiltä puuttuvat voimavaratekijät, mutta miten? Miten annetaan voimavaratekijöitä? Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on ainoa, mitä mulle tulee mieleen, mutta sekin tapahtuu vasta sitten, kun lapsen asenteet ovat jo muovautuneet uskomaan, että eivät voi onnistua. 

Minä olen todella huonoista oloista (lapsuudesta henkistä ja fyysistä väkivaltaa, kaltoinkohtelua, raiskauksia) ponnistanut ihminen, josta et päällepäin arvaisi, mikä taustani on. Kaltaiseni ihmiset olisivat hyvä kannustin niille, jotka ovat myös saaneet vähän. Mutta.

Taustastaan kertomalla asemoituu aika monen ihmisen silmissä "huonommaksi", kuten tämä keskustelu osoittaa. Kun siitä leimasta on päässyt eroon, ei todellakaan halua, että myös aikuisuus leimautuu sen vuoksi, että kotitausta oli hirveä. Tämä leimaantuminen saattaa kuulostaa pikkuasialta, minulle se olisi menneisyyden kantamista näkyvillä kaikkine hirveyksineen. Ihmisten asenteet ovat itselläni tiedossa netin lisäksi siksi, että kun minua luullaan "hyväosaiseksi", minulle myös puhutaan "niistä toisista" varsin vapautuneesti.

Piilottelen elämäntilannettani esimerkiksi talouden osalta lähes kaikilta. Syy on yksinkertaisesti se, että olen köyhä. Olen tuon kaiken lapsuudessa koetun jälkeen joutunut vuosien terapiaan ja työkyvyttömäksi, mikä siirsi opiskeluita myös vuosilla. Lisäksi sairastin syövän, mikä edelleen siirsi opintoja. Olen ilmeisesti riittävän älykäs pärjätäkseni silti hyvin, koska kirin kiinni ikäiseni ammatillisessa asemassa, vaikka hankin yliopistokoulutuksen yli kolmikymppisenä. 

Rahallisesti olenkin sitten ihan eri maailmassa. Nyt nelikymppisenä omistan vain irtaimistoni. Voisin toki säästää asuntoon jne. mutta olen vasta pari vuotta elänyt työssäkäyvän ihmisen elämää ilman jatkuvaa pihistelyä. En yksinkertaisesti näe mitään järkeä siinä, että jatkaisin samaa ikuisesti. En tuhlaile, mutta en myöskään säästä. Perussairauteni pitävät huolen siitä, että pakollisia kuluja on sen verran, että suuri osa tuloista menee joka tapauksessa pakollisiin menoihin.

Vaikka siis ulkoisesti pääsisikin kohtalaisen hyvään asemaan, muutama muuttuja kuten sairaus saattaa vaikuttaa paljon, kun ei ole mitään pohjaakaan, miltä ponnistaa. Jos yleinen asenneilmapiiri ei olisi se, mikä tässä ketjussa on, voisin tullakin esiin ja kertoa elämästäni, olisin varmaan sellainen riittävän tavallinen selviytyjä, josta ei tullut suurta menestyjää. Samaistuttavakin ehkä. En aio tehdä sitä, paitsi anonyymisti, siksi että en jaksa elää sen lapsuuden olojen vuoksi leimaamista uudelleen. 

 

Minulla aikalailla samanlainen tarina kuin sinulla, enkä menneisyyttäni todella mainosta, aiheuttaa häpeääkin. Moni ei siis arvaa kokemuksiani ja tämä luo mielenkiintoisen asetelman jossa ihmisten ennakkoluulot tulevat hyvin selvästi esille. Huomaa, ettei ihmisillä usein ole käsitystä sen oman viitekehyksen ulkopuolelta, asioita sitten päivitellään minulle, "vertaiselle". Itse huomaan maailmankatsomukseni olevan laajempi kuin monilla, kun itsellä kokemusta kahdesta erilaisesta maailmasta. Myös ymmärrys erilaisia elämäntilanteita kohtaan kasvanut merkittävästi ja sen  tiedostaminen, että lopulta tiedämme hyvin vähän kunkin haasteista elämässä.

Samanlainen elämänkokemus. En puhu, mitä olen kokenut, mistä tiedän, lähinnä kuuntelen . Se mitä ymmärtää, ei ole hyvä sanoa, enemmän turvallisempaa. Joskus on lopputulosta ajatellen viisasta sanoa jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja se, että kun rahaa on tosi vähän, sitä näkee yhtäkkiä kaikkialla. Kun lapsen talvikenkä ei sujahdakaan enää helposti jalkaan, kun kylpyhuoneen lamppu pimenee, kun ottaa viimeisen e-pillerin liuskasta, kun herää taas kerran kipeisiin leukapieliin ja muistaa hammaslääkärin suosituksen hammaskiskosta, kun paukautat pyykinpesukonetta muutaman kerran kylkeen ja nostat sieltä litimärkiä vaatteita - setelit vain lentävät silmissäsi. Lapsen päiväkodin joulujuhlalle tulee hintalappu, samoin kuin ystävän polttareille ja häille, oman mummon hautajaisille ja kesälomalle. SE on ihan äärettömän surullista. 

Tämä on tuttua ihan työssäkäyvällekin. Matalapalkka-aloilla olevat kitkuttelee viikosta toiseen ja säästää kaikesta eikä sossusta edes saa mitään tukea. Käteen voi jäädä vähemmän kuin tuilla elävillä.

Ja ihan keskituloisetkin kärsii oravanpyörässä jossa työ vetää voimat niin ettei ole aikaa ja voimia ostaa lapselle uusia kenkiä ja luistimia vaikka niille olisi tarvetta, lääkäriin ei ehdi ja leukaa pakottaa. Ja silti on rahat aina loppu vaikka työnteolle on uhrattu koko elämä.

Saa olla jo aika orjatyö kyseessä, että saa palkkaa vähemmän kuin tuista. Jos siis kokopäiväduunia tekee. Jos käteen jää vähemmän pakollisten menojen (eli menojen, jotka hyväksytään ttt:ssä) jälkeen kuin tuilla elävällä, niin tukeen on oikeus. Rahanpuute on eri asia kuin se, että ei jaksa mennä ostamaan eikä ole aikaa. 

Hyvä kuvaus tuo yllä oleva köyhän elämästä. On surullista, kun ihminen miettii kaiken aikaa rahaa ja on kuin kävelevä kassakone.