Lue keskustelun säännöt.
Olen yllättynyt ja pettynyt siitä kuinka huonoksi parisuhde muuttui lasten syntymän jälkeen
Onko muille käynyt näin? Että ei olisi ennen lapsia yhtään osannut kuvitella, että suhde voi muuttua niin huonoksi?
Tietenkin tiesin että lapset muuttavat elämän täysin ja pikkulapsiaika tulee olemaan raskasta jne. mutta en siltikään epäillyt yhtään etteikö suhteemme kestäisi sitä. Kuinka väärässä olinkaan. Lapset nyt 5 ja 3 ja ollaan ihan eron partaalla. Vauva-aika meni vielä ihan ok vaikka toki nyt jälkeen päin osaan nähdä että suhde alkoi mennä alamäkeä heti ensimmäisen lapsen jälkeen. Mutta vasta viimeiset pari vuotta mennyt tosi huonosti.
Mies on kuin toinen ihminen nykyään. Älyttömintä on se että pidin häntä tosi hyvänä isänä. Hänellä on kaksi lasta jo ennestään (meillä ei ole silti varsinaisesti uusperheen ongelmia vaan ongelmat liittyvät yhteisiin lapsiin ja yhteiseen arkeen) Nykyään pidän häntä surkeana isänä. Sekä hänen teini-ikäisille että meidän yhteisille pienille.
Ärsyttää koko äijä mutta erokaan ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta. En halua alkaa tappelemaan lapsista. Mulla ei ole edes mitään oikeuksia tavata miehen lapsia. Ollaan oltu yhdessä 9 vuotta eli ovat kuitenkin jo rakkaita.
Kommentit (169)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen mies.
Allekirjoitan sen, että ennen lasten syntymää kaikki on helpompaa. Stressaavaa elämäntilannetta täytyisi osata hallita. Kaikilla miehillä ei tätä taitoa ole, ei kunnolla minullakaan. Tunnistan sen, kuinka välillä stressaavassa lapsiperhearjessa viha ja raivo pyrkii esiin. Nyt on ollut pakko opetella sen hillintää, ja kääntää kaikki sisäänpäin. Mutta näin se kasvaa ahdistukseksi, josta ei pakokeinoa näy. Joskus on helpompaa, joskus vaikeaa. Aggressiivisuus on muuttunut osaltani eskapismihakuisuudeksi, valittamiseksi, pessimismiksi ja itsetuhoisiksi ajatuksiksi.Ei niitä tunteita tarvi kääntää sisäänpäin. Mutta ei myöskään tarvitse huutaa ja raivota. On hyvä opetella tunteiden käsittelemistä ja voi ihan rehellisesti sanoa ääneen, että nyt vituttaa. Kun ongelman tiedostaa, sille voi alkaa tehdä jotain.
Meillä puolestaan ongelma on se, että mies ei siedä tuollaista normaalia tunteiden puhumista ja niistä kumpuavaa asioiden selvittämistä. Tuntuu, että tämä on tullut lasten synnyttyä vasta. Miehellä on myös vaikea tuntea empatiaa minua kohtaan, ilmeisesti koska puhun niin paljon tunteistani ja ajatuksistani.
Tavallaan arkemme sujuu, kun minä en puhu liikaa omista tunteistani. Hellyyttä on ja mies on ihan oikeasti hyvä isä, osallistuu kotitöihin ja lastenhoitoon tasavertaisesti. Minä vain koen jotenkin näivettyväni, sillä kaipaan sellaista elämänkumppanuutta, jossa voidaan avata omaa sisäistä maailmaa toiselle javkokea hyväksyntää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsille huutaminen ja kiroaminen toistuvasti on henkistä väkivaltaa . Lastensuojeluasia.
Luonto se huijaa ja puijaa ihmiset lastentekoon mutta luontoa ei sen jälkeen parisuhteet kiinnosta. Eli luonnollista. Jos parisuhde ei huonone, on matkassa myös hyvää tuuria.
Vierailija kirjoitti:
Minusta se, että miehen edellinen suhde on katkennut samoihin aikoihin lasten ollessa pieniä on jo hyvä indikaattori siitä, minkälainen mies isänä ja parisuhteessa on.
Juuri näin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama täälläkin. Mies jaksoi esittää mukavaa monta vuotta kunnes olin nalkissa hänen kanssaan lapsen takia. Nykyään huutaa, nimittelee, jne. Ei osaa keskustella asioista rakentavasti eikä kunnioita. Lisäksi on ilmeisesti pettänyt. Olisi pitänyt tehdä lapset jonkun toisen kanssa. Vai ovatko kaikki miehet tavalla tai toisella paskiaisia.
Oletko sanonut, että lopeta nimittely. Jos ei kunnioita vaimoaan niin on kyllä aasi. Mietipä millaisen mallin antaa lapselleen. Minä hain vastaavassa tilanteessa eroa. Jopas alkoi sana painaa. Ei tarvitse sietää millaista käytöstä tahansa. Ukkelit on korvattavissa yhtä näppärästi kuin sähkölamppu.
Vierailija kirjoitti:
Meillä yksi lapsi, nyt 2,5v. Ennen lasta oltiin yhdessä 14 vuotta. Toki siihenkin aikaan mahtui kriisinsä mutta tämä on ollut ihan perseestä 2,5v. Koen huonoa omaatuntoa koska välillä se häiritsee perhe-elämääni, tekee pikkulapsiajasta ihan paskan ainakin joka toinen päivä. Kun nyt kuitenkin pitäisi olla onnellinen, sillä onhan minulla(meillä) nyt taapero. Lapsi on vielä kaiken lisäksi todella helppo noin ylipäätään eli hänestä tämä ei riipu. Toki on niitä yksittäisiä hetkiä kun pinna meinaa palaa lapsen vuoksi, mutta miestä en jotenkin vaan jaksa sietää etteikö kerran päivään menisi hermo/tulisi ärjästyä/riehuttua jostain mitä mies teki/jätti tekemättä/ei kuunnellut. Tuntuu että aamu alkaa hyvin jos hän lähtee töihin ennen kuin heräämme lapsen kanssa. Minun/meidän kaikkien on helpompi olla illalla kotona jos olemme eri huoneissa etten näe häntä/mitä hän tekee väärin. Viikonlopun jälkeen jo odotan maanantaita. En tajua mist
Mietin vaan, että voiko tuo kännykkä ja sähköinen media tehdä meistä lyhytjännitteisempiä kuin ennen? Hermostuneempia? Töissä täydellistä kympin suoritusta joka suuntaan, eväät syödään juosten tai kotimatkalla, ja kotona poksahdetaan? Armeliaisuutta itselle ja epätäydellisille läheisille koska emmehän asu Suomen kauneimmassa kodissa? Ruokana eines ja peilikuva on photoshoppaamatta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinulla taitaa paha olla vain itsesi kanssa. Ei toista ihmistä voi rakastaa, jos ei ensin itseään rakasta
Täyttä sanahelinää tuo. Kyllä todellakin voi, rakastin täysin hirveää ja väkivaltaista exääni enemmän kuin mitään. Itseäni en ikinä, enkä osannut arvostaa itseäni, tämänkin tajusin vasta terapiassa. Mutta todellakin rakastin.
Miehen lyhyt pinna lyheni entisestään lasten myötä. Nykysin läsnäoloni ärsyttää miestä. Mies kiukuttelee minulle nukkumisjärjestelystämme (mies toisessa huoneessa, minä, vauva ja esikoinen makkarissa). Miehen mielestä lapset kuuluvat omaan huoneeseen. Olen selittänyt että vauva herää todella usein joten helpoin om vaivan nukkua vieressämme, ja esikoisella makkarissa oma sänky. Mies saa nukkuatydet yöt toisessa huoneessa, kun käy töissä.
Mies lisäksi petti heti vauvan synnyttyä viestittelemään maksullisille, en tiedä pettikö fyysisesti mutta ainakin aikomus oli. Enkä tiedä voiko tuota pettämiseksi kutsua mutta kyllä oli itsellä huono fiilis juuri kuukausi sitten synnyttäneenä.
Mies valittaa kun seksiä on vain kerran parissa viikossa, mutta ei tee aloitetta ja lähinnä huutaa ja nimittelee.
Perhe-elämä ei kiinnosta miestä. Hyvä isä kyllä on mutta onhan osa isyyttä sekin, miten kohtelee äitiä. Uskon että parisuhde toimisi hyvin jos molemmat yrittäisivät pienillä asioilla huomioida toisiaan arjessa, kuunnella ja jutella ja tehdä asioita perheenä. Molemmilla on tämä vastuu. Itse olen aika väsynyt yrittämään kun toinen tuntuu vihaavan ja halveksivan minua jo ihan avoimesti. Ei kosketa, ei halaa, ei mitään. Jos menen vaikka juttelemaan, on selvästi turhautunut ja huokailee ja pyörittelee silmiään. Sanoo usein että ääneni ja koko olemukseni ärsyttää häntä suunnattomasti.
Lapsista olen todella onnellinen ja kiitollinen mutta surullinen siitä että suhde meni näin, ja miten helppo se olisi korjata jos mieskin vielä haluaisi saada asiat toimimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miehen lyhyt pinna lyheni entisestään lasten myötä. Nykysin läsnäoloni ärsyttää miestä. Mies kiukuttelee minulle nukkumisjärjestelystämme (mies toisessa huoneessa, minä, vauva ja esikoinen makkarissa). Miehen mielestä lapset kuuluvat omaan huoneeseen. Olen selittänyt että vauva herää todella usein joten helpoin om vaivan nukkua vieressämme, ja esikoisella makkarissa oma sänky. Mies saa nukkuatydet yöt toisessa huoneessa, kun käy töissä.
Mies lisäksi petti heti vauvan synnyttyä viestittelemään maksullisille, en tiedä pettikö fyysisesti mutta ainakin aikomus oli. Enkä tiedä voiko tuota pettämiseksi kutsua mutta kyllä oli itsellä huono fiilis juuri kuukausi sitten synnyttäneenä.
Mies valittaa kun seksiä on vain kerran parissa viikossa, mutta ei tee aloitetta ja lähinnä huutaa ja nimittelee.
Perhe-elämä ei kiinnosta miestä. Hyvä isä kyllä on mutta onhan osa isyyttä sekin, miten kohtelee äitiä. Uskon
"Mies kiukuttelee meidän nukkumajärjestelyistämme eli minä, esikoinen, vauva makkarissa, mies toisessa huoneessa" . Ja vielä ihmettelet että kirjoitteli maksullisille jotka antavat täyden huomion rahasta ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pulleat rintalihakset, karvainen rinta, leveät hartiat, hoikka, pitkät paksut vaaleat latvoista luonnonkiharat hiukset, litteähkö masu, lihaksikkaat käsivarret, lihakset näkyvät ihon alta. Naisten päät kääntyvät kun liikun kaupungilla kireässä paidassa. Joo ihan tyytyväinen ulkonäkööni olen.
Mutta työtä se on vaatinut ihan älyttömästi, kymmeniä tunteja liikuntaa viikossa. Enkä ole ulkonäön vuoksi liikkunut vaan terveyden, kaunis kroppa tulee sivutuotteena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta se, että miehen edellinen suhde on katkennut samoihin aikoihin lasten ollessa pieniä on jo hyvä indikaattori siitä, minkälainen mies isänä ja parisuhteessa on.
Voihan se kuvastaa sitä edellisen suhteen naistakin. Tai sitten eivät vaan ole sopineet yhteen.
Fiksu ihminen ei tee kahta lasta ihmisen kanssa, jonka kanssa ei sovi yhteen. Ja myös yrittää lasten takia aika paljon ennen kuin lähtee.
Toki ensimmäinen nainen on voinut olla vaikka mimmoinen hirviö, mutta ehkä tilanteeseen olisi kannattanut tutustua paremmin ennen lapsia.
Olimme kuitenkin yhdessä muutaman vuoden ennen yhteisiä lapsia ja keskustelimme paljon miehen erosta.
Ap
Syyttikö mies kaikesta exäänsä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No en nyt kauheasti avannut ongelmiamme tuossa koska muutenkin tuli pitkä teksti. Ja toki ymmärrän että varmasti minussakin on vikaa. Ehkä eniten se, että olen jo pitkään tiedostanut ettei hyvin mene, mutta en ole tehnyt asialle mitään, koska pikkulapsiarki nyt vaan on raskasta ja väsyttävää, eikä ehdi tai jaksa ym selityksiä. Varmasti olisin voinut itsekin yrittää paremmin ylläpitää suhdetta.
Ehkä suurin ongelma on se, että ollaan molemmat aina niin huonolla tuulella ja vain pahennamme toistemme oloa. Varsinkin minä koen niin etten saa miehestä mitään tukea mihinkään oli sitten kyse lastenhoidosta ja kasvatuksesta tai kodin töistä, remontoimisesta tai sisustuksesta. Olemme nykyään lähes kaikesta eri mieltä. Ja tietysti se klassinen eli mies ei osallistu tarpeeksi lastenhoitoon eikä kotitöihin. Ja kun vihdoin siivoaa niin tekee sen vihaisena ja alkaa valittamaan (hyvin vähäisistä) sisustustyynyistä ja tavaroista ym. Muutenkin mies on
Ekaksi pitäisi saada kuosiin tuo teidän mielialojen vaikutus parisuhteeseen. Opetelkaa tunnistamaan omat tunnetilanne. Jos on sellainen olo, että ärsyttää eikä pysty käyttäytymään normaalisti niin ensiksi pitää pyrkiä mielentilaan, jossa pystyy käyttäytymään normaalisti. Keskustella voi sitten, kun on saanut ensin itsensä perustilaan.
Meillä oli ihan samanlainen tilanne, ja hakeuduttiin pariterapiaan. Käytiin neljä kertaa ja kaikki on muuttunut paaaljon paremmaksi! Osataan taas olla ihan eri tavalla yhdessä ilman että kaikki ärsyttää, ja kaikki näyttää taas niin paljon valoisammalta. Esim Taru Meritie /Uusperhe.fi saa netistä varattua ajan. Ei tarvitse olla uusperheongelmia että voi tavata häntä (etänä), todella lämmin suositus edes muutamalle terapiakäynnille.
Minun tyttäreni vauva- ja pikkulapsiajasta on jo aikaa, mutta kerronpa oman kokemukseni.
Meillä muuttui kaikki heti lapsen syntymän jälkeen. Mies alkoi etääntyä, ei halunnut koskea lapseen, ei ottanut syliin. Välilllä laitoin lapsen hänen syliinsä ja piteli häntä kuin jotain pakettia, odotti että otan pois.
Koko ajan muuttui jotenkin kylmemmäksi ja aika pian lakkasi koskemasta minuun kokonaan ja suuttui jos minä yritin koskea. Muuten arki sujui "normaalisti". olin lapsen kanssa äitiysloman jatkeeksi kolme vuotta hoitovapaalla, mies kävi töissä. -Emme liikkuneet oikein missään perheenä, ja jos jonnekin lähdimme hän pitäytyi mesitä kauempana, aivan kuin olisi yrittänyt esittää että emme tunne tosiamme.
Mies kävi tunnollisesti töissä, tuli töitten jälkeen kotiin, elettiin ja oltiin mutta kahtena porukkana; minä ja lapsi ja mies itsekseen. Emme riidelleet kun paljon muutakaan ei enää puhttu. Mies ei juonut, ei ollut väkivaltainen, ei juossut kapakoissa, siinä mielessä ei ongelmaa.
Hän muuttui ajan kuluesssa aina vain kylmemmäksi, aivan kuin täysin tunnekylmäksi. Saattoi sanoa rumasti ja loukkaavasti ja aivankuin ei olisi itse tajunnut miten se satutti. Esim. jostain joululahjasta ja kerran syntymäpäivälahjasta. Mielestäni jos ei tykkää voi silti käyttäytyä kauniisti, ei tarvitse töksäytellä toista loukkaavia asioita.
Sanomattakin on selvää että mitään seksiä ei ollut, loppui lapsen syntymään. Näin elimme kunnes tyttö oli noin 5-vuotias, silloin ilmoitin että paras erota. Hän meni tolaltaan; kaikkihan on hyvin! Hain sitten eron yksin.
Eron jäleinen aika on oma lukunsa, kerron vain sen minkälaista lapsen syntymän jälkeinen aika oli.
Ja kyllä, miksi ette hakenut apua - miksi ette hakeutuneet terapiaan - miksi miksi miksi. Miten saa raahtattua ihmisen terapiaan joka sinne ei vapaaehtoisesti lähde? Joka sulkeutuu kuin osteri?
Sen tiedän että hänellä on ollut melkoisen traumaattinen lapsuus, veljensä kertonut asioita, mutta aikuisella on itsellään vastuu hakea apua. En voinut alkaa terapeutiksi ja kun toinen vaikenee täysin, on se myös mahdotonta.
Nämä on niin surullisia tapauksia. Itsellä saman tapaisia kokemuksia. Vanhemmuus on useimmille ihmisille tosi iso muutos. Lapsen tarvitsevuus voi yllättää ja äiti todella tarvitsisi myötätuntoa ja tukea kun vapaan naisen elämä muuttuu yhtäkkiä 24/7 ruoka-automaatin elämäksi. Lapset on monta vuotta ihan siinä iholla tarpeineen, ja jos kotona on joku lyhytpinnainen mies äksyilemässä, niin kuormitus on naiselle aivan kauhea. Olen yksi monista, jotka kokivat että ilman miestä oli helpompaa. Olihan se harmi ja mies on monin tavoin hyvä ihminen, mutta omaa stressiä ei saisi vuodesta toiseen kaataa perheen päälle. On kauheaa hoitaa vaikka sairaita lapsia yötä myöten ja sitten seuraavana päivänä jos lapsi vaikka sotkee pöydässä, mies alkaa huutaa ja kirota. Voi olla että jotkut miehet elää vielä menneisyydessä, jossa miehet saivat käskyttää ja kiusata vaimojaan ja karjua lapsille ja eroa ei tullut kun se oli häpeä, nykyajan tunnetaidot eli perus mukava ja reilu perhe-elämä ei sitten onnistu.
Jos puoliso on kahden kesken ok, mutta isossa porukassa ja lasten synnyttyä vaivaantunut, niin hänellä voi olla autismin kirjoa. Autismin kirjossa ei osaa nähdä toisen tunteita eikä toisen näkökulmia asiaan vaan vaikuttaa ilkeältä ja tylyltä. Myös äänet, tavaroiden paikkojen vaihtuminen ja lasten peuhaaminen on autistiselle usein kuormittavaa ja saa heidät raivoamaan, syyttämään, ilkeilemään ym. PDA-Autistinen puoliso voi olla ihan eri henkilö rentoutuneena rauhallisessa omassa lempitilanteessaan (ystävällinen, mukava) kuin stressaavassa lapsiarjessa (hirviö).
Kyllä se on nainen joka yleensä enemmän muuttuu lapsen syntymän jälkeen. Kummallista, että parisuhteen muuttuminen huonoksi on kuitenkin miehen syytä🤷
Meillä yksi lapsi, nyt 2,5v. Ennen lasta oltiin yhdessä 14 vuotta. Toki siihenkin aikaan mahtui kriisinsä mutta tämä on ollut ihan perseestä 2,5v. Koen huonoa omaatuntoa koska välillä se häiritsee perhe-elämääni, tekee pikkulapsiajasta ihan paskan ainakin joka toinen päivä. Kun nyt kuitenkin pitäisi olla onnellinen, sillä onhan minulla(meillä) nyt taapero. Lapsi on vielä kaiken lisäksi todella helppo noin ylipäätään eli hänestä tämä ei riipu. Toki on niitä yksittäisiä hetkiä kun pinna meinaa palaa lapsen vuoksi, mutta miestä en jotenkin vaan jaksa sietää etteikö kerran päivään menisi hermo/tulisi ärjästyä/riehuttua jostain mitä mies teki/jätti tekemättä/ei kuunnellut. Tuntuu että aamu alkaa hyvin jos hän lähtee töihin ennen kuin heräämme lapsen kanssa. Minun/meidän kaikkien on helpompi olla illalla kotona jos olemme eri huoneissa etten näe häntä/mitä hän tekee väärin. Viikonlopun jälkeen jo odotan maanantaita. En tajua mistä tämä on tullut, ei sitä ennen ollut, mutta nyt tuntuu että minusta on tullut räjähdysherkkä ja kaikki mieheen liittyvä vituttaa. En voi myöskään sanoa etteikö mies olisi muuttunut, hänkin on jotenkin taantunut ja oikeasti tekee ihan älyttömiä/tyhmiä asioita joita ei ole aiemmin tehnyt/ole ollut niin tyhmä. Ja minulla sitten palaa hermo että miten toinen voi olla niin tyhmä tai se ettei hän edes kuuntele mitä juuri aiheesta olen sanonut ja miten pyytänyt tekemään, tulee vain fiilis että onko se pikeasti niin tyhmä vai eikö ymmärrä kuulemaansa vai vittuillessaanko toimii toisin?