Olen yllättynyt ja pettynyt siitä kuinka huonoksi parisuhde muuttui lasten syntymän jälkeen

Vierailija kirjoitti:

En pysty samaistumaan ap:hen, kun meillä suhde on vain parantunut lasten myötä. Se vain vahvistaa meitä entisestään, kun puhallamme yhteen hiileen lasten kasvatuksen, kurituksen yms. suhteen. Olemme nyt läheisempiä, kuin mitä olimme ennen lapsia. Ja se, että nainen ei halua seksiä lasten teon jälkeen ei meillä kyllä pidä paikkaansa. Minun haluni ovat päinvastoin kasvaneet, olen nähtävästi "puhjennut kukkaan". Ennen lapsia olin vielä nuori, kokematon, ujo. Nyt olen itsevarma, kokenut ja rohkea kokeilla kaikkea. Haluaisin seksiä monta kertaa viikossa, mutta mies ei ole koskaan, edes suhteemme alussa, ollut niin seksin perään. Kukaan ei ole täydellinen, sentään hän yrittää olla aktiivisempi makkarin puolella, siitä hänelle pisteet. En saa riittävästiä seksiä, mutta saan mieheltäni todella paljon rakkautta, pusuja ja haleja, yhdessä olemista. Hän auttaa lasten hoitamisessa, pesee pyykkejä, tekee ruokaa, viettää kanssani aikaa lasten mentyä nukkumaan... Seksin puute on se pienin pahe, kun muuten hän on mitä ihanin aviomies ja isä. :)

Hyvä yritys, mutta ainakaan minua et saa tekemään samaa mokaa kuin sinä ja monet muut tässä keskustelussa, eli hankkimaan lapsia.

Täällä menee liian usein keskustelut aivan pois raiteilta ja aletaan vaan vänkää jotain älytöntä.

Vierailija kirjoitti:

Puhu vain omasta puolestasi.

Minulle miehenä ainakaan seksi ei enää paljon merkkaa, ainakaan se, mitä vaimon kanssa voi harrastaa. Paneminen on muuttunut pakkopullaksi. Ei parin lapsen ja imetyksen sekä 15 yhteisen vuoden jälkeen enää vaimo mitään suuria intohimoja herätä. Seksi on lähinnä vaimon tyydyttämistä, jonka jälkeen saan vaimolta käsi- tai suuhoidon. En ole lauennut häneen enää sen jälkeen kun nuorempi lapsemme sai alkunsa. Usein ei tosin tee mieli edes vaimon käsittelyä, vaan lopetan koko touhun vaimon saatua orgasmin, ja hoidan itseni vessassa ennen nukkumaanmenoa.

Vaimo on yllättävän tyytyväinen, olen vain naamioinut koko homman testovajeeksi ym. Oikeasti hakkaan hanskaa nettipornolle päivittäin. Sen katselu antaa enemmän nautintoa kuin vaimoni.

Nettiporno ja nyrkkikyllikki kelpaavat kyllä, joten halut ovat tallella, mutta lahna vaimo ei enää osaa, halua tai pysty tyydyttämään miestään. Kumma, jollei tuossa tilanteessa parisuhde kriisiydy. Tuota juuri tarkoitin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No en nyt kauheasti avannut ongelmiamme tuossa koska muutenkin tuli pitkä teksti. Ja toki ymmärrän että varmasti minussakin on vikaa. Ehkä eniten se, että olen jo pitkään tiedostanut ettei hyvin mene, mutta en ole tehnyt asialle mitään, koska pikkulapsiarki nyt vaan on raskasta ja väsyttävää, eikä ehdi tai jaksa ym selityksiä. Varmasti olisin voinut itsekin yrittää paremmin ylläpitää suhdetta.

Ehkä suurin ongelma on se, että ollaan molemmat aina niin huonolla tuulella ja vain pahennamme toistemme oloa. Varsinkin minä koen niin etten saa miehestä mitään tukea mihinkään oli sitten kyse lastenhoidosta ja kasvatuksesta tai kodin töistä, remontoimisesta tai sisustuksesta. Olemme nykyään lähes kaikesta eri mieltä. Ja tietysti se klassinen eli mies ei osallistu tarpeeksi lastenhoitoon eikä kotitöihin. Ja kun vihdoin siivoaa niin tekee sen vihaisena ja alkaa valittamaan (hyvin vähäisistä) sisustustyynyistä ja tavaroista ym. Muutenkin mies on todella heikkohermoinen ja suuttuu, huutaa ja kiroaa sekä minulle, teineille että pikkulapsille todella herkästi. Jos hän olisi käyttäytynyt noin kun vielä seurusteltiin niin en todellakaan olisi jatkanut suhdetta. Itse hän puolustautuu sillä että silloin lapset olivat helpossa iässä (5 ja 7) ja nyt on teinit ja pikkulapset. Mielestäni ei silti tarvitsisi huutaa lapsille.

Mainittakoon nyt kuitenkin tähän väliin että esim seksiä meillä on edelleen n kerran viikossa mikä on mielestäni todella paljon huomioon ottaen rasittavan pikkulapsiarjen, sen että lapset nukkuvat vieläkin huonosti ja sen että läheisyys, hellyys ja ystävällisyys toisiamme kohtaan on täysin kadonnut. Ja silti mies valittaa että liian vähän seksiä.

Ap

Mies sai hermonsa hillittyä silloin kun seurustelitte. Hän saisi hillittyä ne nytkin. Mutta hän ei tee sitä, koska on huomannut että annat hänen riehua.

Minun isäni oli samanlainen. Pelkäsimme häntä totta kai. Ja jos meiltä olisi lapsena kysytty, olisimme sanoneet että hän on hyvä isä. Lapsuudesta jäi muistoksi niin paha sosiaalisten tilanteiden pelko, että joskus oksensin ennen esim. oppitunnille menoa.

Siltä varalta että luulet oman lempeän suhtautumisesi lähentävän sinua lapsiisi, minulla on ikäviä uutisia: lapsesi tulevat syyttämään sinua siitä että et puolustanut heitä. Ja syyttävät ihan aiheesta.

Miksi sä oletat, että saisi ne hillittyä nytkin? Tilannehan on muuttunut. Ärsyttäviä tekijöitä on enemmän, ne ovat erilaisia, ehkä paljon ärsyttävämpiä, kuin ennen... oisko sun isä vain voinut hillitä reaktionsa, mitä osaat sanoa kun ajattelet asiaa taakse päin? Jos vastaat, että kyllä, niin miksi hän mieluummin pilasi sitten elämäänsä? Niin, et taida osata sanoa ja turhaan luulet, että isäsi olisi voinut. Tai ap:n kumppani vain voisi.

Sinä et ilmeisesti ole nähnyt elämää niin paljon, että tietäisit maailmassa olevan todella, todella paljon ihmisiä jotka nauttivat heikompien kiusaamisesta. Pelottelusta, lyttäämisestä, alistamisesta. Tai ehkä sinulla on oma lehmä ojassa, kun haluat että kiusaajien kuvitellaan olevan syyttömiä omaan käytökseensä. Niin raivohullua öykkäriä ei olekaan, että tämä kävisi ikinä vahvemman kimppuun. Se itsehillintä sattuu pettämään aina vain heikomman ihmisen tai puolustuskyvyttömän eläimen kohdalla.

Ennen puhuttiin pahoista ihmisistä, nykyään puhutaan persoonallisuushäiriöisistä. Tällaisen ihmisen vaikutuspiiriin joutuneen kannalta on tietenkin aivan sama, kumpaa termiä käytetään. Ennen kuvittelin, että nämä persoonallisuushäiriöisten ymmärtäjät ovat kaikki vain kukkahattutätejä ja -setiä. Mutta olen jo tajunnut, että ns. pahat ihmiset ovat kaikkialla, osallistuvat keskusteluun kuten muutkin. Heitä on niin iso prosentti väestöstä, että jokainen tuntee jonkun sellaisen. Ja ennen kaikkea: he itse ovat AINA sitä mieltä, että he ovat pohjimmiltaan ihan kunnon ihmisiä. Ei pidä ikinä uskoa kenenkään arviota omasta itsestään, kun joku sanoo olevansa ihan kunnon ihminen.

ot: kyllä monikin rähjää myös isommilleen. Väkivaltaisuutta ja agressiota on kahdenlaista, toinen on manipulatiivista harkittua, toinen reaktiivista tahdosta riippumatonta åinnan katkeilua. Jälkimmäinen on lähipiirille varmaan yhtä raskasta, mutta kyllä siitä kärsii ihminen itse melkein kaikkein eniten, sillä se haittaa ihmissuhteita huomattavasti tai estää ne kokonaan.

Sen isomman kimppuun käydään vasta kun joko tilanne estää isompaa hyökkäämästä tai vastustajan tuntee niin hyvin, että voi olla jokseenkin varma että tämä ei lyö takaisin.

En ole ikinä kuullut enkä lukenut lehtijuttua, missä joku olisi seonnut, käynyt jonkun kimppuun ja saanut turpaansa. Sen muistan kyllä, kun mielisairas mies alkoi lyödä muita bussimatkustajia ilman mitään syytä. Naisia, lapsia ja vanhuksia. Ei itseään isompia miehiä.

Enkä kyllä ymmärrä, miten väkivaltainen ja hallitsematon käytös muka estäisi ihmissuhteita. Näkeehän jokainen että ei estä. Väkivaltaisia kumppaneita, vanhempia ja lapsia on valtava määrä. He työllistävät poliiseja ja heidän takiaan on olemassa turvakoteja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta se, että miehen edellinen suhde on katkennut samoihin aikoihin lasten ollessa pieniä on jo hyvä indikaattori siitä, minkälainen mies isänä ja parisuhteessa on.

Voihan se kuvastaa sitä edellisen suhteen naistakin. Tai sitten eivät vaan ole sopineet yhteen.

Fiksu ihminen ei tee kahta lasta ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ’sovi yhteen’. Ja myös yrittää lasten takia aika paljon ennen kuin lähtee.

Toki ensimmäinen nainen on voinut olla vaikka mimmoinen hirviö, mutta ehkä tilanteeseen olisi kannattanut tutustua paremmin ennen lapsia.

Olimme kuitenkin yhdessä muutaman vuoden ennen yhteisiä lapsia ja keskustelimme paljon miehen erosta.

Ap

Keskustelitko myös ex-puolison kanssa, vai kuulitko vain miehen version?

puhut niin ku ois velvollisuus tällä toisella puolisolla osallistua uuden perheen elämään.

op:lle, kuulostaa siltä minun korviini että teidän suhteenne oli tässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No en nyt kauheasti avannut ongelmiamme tuossa koska muutenkin tuli pitkä teksti. Ja toki ymmärrän että varmasti minussakin on vikaa. Ehkä eniten se, että olen jo pitkään tiedostanut ettei hyvin mene, mutta en ole tehnyt asialle mitään, koska pikkulapsiarki nyt vaan on raskasta ja väsyttävää, eikä ehdi tai jaksa ym selityksiä. Varmasti olisin voinut itsekin yrittää paremmin ylläpitää suhdetta.

Ehkä suurin ongelma on se, että ollaan molemmat aina niin huonolla tuulella ja vain pahennamme toistemme oloa. Varsinkin minä koen niin etten saa miehestä mitään tukea mihinkään oli sitten kyse lastenhoidosta ja kasvatuksesta tai kodin töistä, remontoimisesta tai sisustuksesta. Olemme nykyään lähes kaikesta eri mieltä. Ja tietysti se klassinen eli mies ei osallistu tarpeeksi lastenhoitoon eikä kotitöihin. Ja kun vihdoin siivoaa niin tekee sen vihaisena ja alkaa valittamaan (hyvin vähäisistä) sisustustyynyistä ja tavaroista ym. Muutenkin mies on todella heikkohermoinen ja suuttuu, huutaa ja kiroaa sekä minulle, teineille että pikkulapsille todella herkästi. Jos hän olisi käyttäytynyt noin kun vielä seurusteltiin niin en todellakaan olisi jatkanut suhdetta. Itse hän puolustautuu sillä että silloin lapset olivat helpossa iässä (5 ja 7) ja nyt on teinit ja pikkulapset. Mielestäni ei silti tarvitsisi huutaa lapsille.

Mainittakoon nyt kuitenkin tähän väliin että esim seksiä meillä on edelleen n kerran viikossa mikä on mielestäni todella paljon huomioon ottaen rasittavan pikkulapsiarjen, sen että lapset nukkuvat vieläkin huonosti ja sen että läheisyys, hellyys ja ystävällisyys toisiamme kohtaan on täysin kadonnut. Ja silti mies valittaa että liian vähän seksiä.

Ap

Mies sai hermonsa hillittyä silloin kun seurustelitte. Hän saisi hillittyä ne nytkin. Mutta hän ei tee sitä, koska on huomannut että annat hänen riehua.

Minun isäni oli samanlainen. Pelkäsimme häntä totta kai. Ja jos meiltä olisi lapsena kysytty, olisimme sanoneet että hän on hyvä isä. Lapsuudesta jäi muistoksi niin paha sosiaalisten tilanteiden pelko, että joskus oksensin ennen esim. oppitunnille menoa.

Siltä varalta että luulet oman lempeän suhtautumisesi lähentävän sinua lapsiisi, minulla on ikäviä uutisia: lapsesi tulevat syyttämään sinua siitä että et puolustanut heitä. Ja syyttävät ihan aiheesta.

Miksi sä oletat, että saisi ne hillittyä nytkin? Tilannehan on muuttunut. Ärsyttäviä tekijöitä on enemmän, ne ovat erilaisia, ehkä paljon ärsyttävämpiä, kuin ennen... oisko sun isä vain voinut hillitä reaktionsa, mitä osaat sanoa kun ajattelet asiaa taakse päin? Jos vastaat, että kyllä, niin miksi hän mieluummin pilasi sitten elämäänsä? Niin, et taida osata sanoa ja turhaan luulet, että isäsi olisi voinut. Tai ap:n kumppani vain voisi.

Sinä et ilmeisesti ole nähnyt elämää niin paljon, että tietäisit maailmassa olevan todella, todella paljon ihmisiä jotka nauttivat heikompien kiusaamisesta. Pelottelusta, lyttäämisestä, alistamisesta. Tai ehkä sinulla on oma lehmä ojassa, kun haluat että kiusaajien kuvitellaan olevan syyttömiä omaan käytökseensä. Niin raivohullua öykkäriä ei olekaan, että tämä kävisi ikinä vahvemman kimppuun. Se itsehillintä sattuu pettämään aina vain heikomman ihmisen tai puolustuskyvyttömän eläimen kohdalla.

Ennen puhuttiin pahoista ihmisistä, nykyään puhutaan persoonallisuushäiriöisistä. Tällaisen ihmisen vaikutuspiiriin joutuneen kannalta on tietenkin aivan sama, kumpaa termiä käytetään. Ennen kuvittelin, että nämä persoonallisuushäiriöisten ymmärtäjät ovat kaikki vain kukkahattutätejä ja -setiä. Mutta olen jo tajunnut, että ns. pahat ihmiset ovat kaikkialla, osallistuvat keskusteluun kuten muutkin. Heitä on niin iso prosentti väestöstä, että jokainen tuntee jonkun sellaisen. Ja ennen kaikkea: he itse ovat AINA sitä mieltä, että he ovat pohjimmiltaan ihan kunnon ihmisiä. Ei pidä ikinä uskoa kenenkään arviota omasta itsestään, kun joku sanoo olevansa ihan kunnon ihminen.

ot: kyllä monikin rähjää myös isommilleen. Väkivaltaisuutta ja agressiota on kahdenlaista, toinen on manipulatiivista harkittua, toinen reaktiivista tahdosta riippumatonta åinnan katkeilua. Jälkimmäinen on lähipiirille varmaan yhtä raskasta, mutta kyllä siitä kärsii ihminen itse melkein kaikkein eniten, sillä se haittaa ihmissuhteita huomattavasti tai estää ne kokonaan.

Sen isomman kimppuun käydään vasta kun joko tilanne estää isompaa hyökkäämästä tai vastustajan tuntee niin hyvin, että voi olla jokseenkin varma että tämä ei lyö takaisin.

En ole ikinä kuullut enkä lukenut lehtijuttua, missä joku olisi seonnut, käynyt jonkun kimppuun ja saanut turpaansa. Sen muistan kyllä, kun mielisairas mies alkoi lyödä muita bussimatkustajia ilman mitään syytä. Naisia, lapsia ja vanhuksia. Ei itseään isompia miehiä.

Enkä kyllä ymmärrä, miten väkivaltainen ja hallitsematon käytös muka estäisi ihmissuhteita. Näkeehän jokainen että ei estä. Väkivaltaisia kumppaneita, vanhempia ja lapsia on valtava määrä. He työllistävät poliiseja ja heidän takiaan on olemassa turvakoteja.

sä olet seonnut ihminen. susta on tullut just kun sun isästä:kovalla kovaa vastaan.

Kyllä seksi on tärkeää. Täällä näkee taas asennetta, et jos seksi on tärkeää miehelle, ni se vana naisena päätetään olevan niin vähäpätöinen seikka, et nainen ohittaa sen surutta.

Meilläkin mies väittää et on kerran viikkoon (ei todellakaan ole). Kyllä syö suhdetta.

Minä en enää ikinä usko näitä yksipuolisia ruikutuksia toisesta osapuolesta. Toisen ongelmat kun on aina niitä deal breakereita ja omat ohitetaan sivulauseessa tyyliin "oon mä itekin tehnyt jotain väärin, MUTTA"

Ei yllätä yhtään, et nämä on usein niitä monta kertaa eronneita. Miten sokeita ihmiset on niille omille vioilleen?! Ei tuollaisista ole suhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meille miehille seksi on merkittävämpi asia kuin naisille. Jos vaimo muuttuu lasten saannin jälkeen haluttomaksi lahnaksi on frustraatio miehen puolella valtava ja voi johtaa yllä kuvatun laiseen tilanteeseen.

Puhu vain omasta puolestasi.

Minulle miehenä ainakaan seksi ei enää paljon merkkaa, ainakaan se, mitä vaimon kanssa voi harrastaa. Paneminen on muuttunut pakkopullaksi. Ei parin lapsen ja imetyksen sekä 15 yhteisen vuoden jälkeen enää vaimo mitään suuria intohimoja herätä. Seksi on lähinnä vaimon tyydyttämistä, jonka jälkeen saan vaimolta käsi- tai suuhoidon. En ole lauennut häneen enää sen jälkeen kun nuorempi lapsemme sai alkunsa. Usein ei tosin tee mieli edes vaimon käsittelyä, vaan lopetan koko touhun vaimon saatua orgasmin, ja hoidan itseni vessassa ennen nukkumaanmenoa.

Vaimo on yllättävän tyytyväinen, olen vain naamioinut koko homman testovajeeksi ym. Oikeasti hakkaan hanskaa nettipornolle päivittäin. Sen katselu antaa enemmän nautintoa kuin vaimoni.

Eli olet pornoriippuvainen ja sen takia et halua vaimoasi. No ainakin hoitelet vaimosi, siitä pisteet. Mutta milloin viimeksi olet kokeillut lopettaa pornon katselun ja runkkaamisen pariksi kuukaudeksi? Seksielämänne voisi olla paljon mielenkiintoisempi jos edes vähän yrittäisit.

Huom! Nyt siitä saakin pisteet, että haluton mies "hoitelee" vaimonsa! Mitenhän olis toisinpäin?! Muistelin et peukut meni toisinpäin, kun nainen vastahakoisesti joutuisi tyydyttämään miestään. Muistaakseni joku rohkein vertasi raiskaukseenkin...

Tämä kerju todistaa sen, mikä Suomessa on vikana perheissä:

A) ei hankita (ei oo rahaa tai kodinhoitokulttuuria) ulkopuolista siivoojaa : miten monta liittoa pelastuisi, kun kotitöitä ulkoistettaisiin reippaasti

B) me naiset olemme saaneet hyvän&tasavertaisen aseman Suomessa. Kuitenkin on tosiasia, että 90% miehillä on primitiivinen toive ja tarve, että naiset hoitaa kodin ja on hengetär. Ne naiset, jotka ei siuhen pysty taipumaan, saa päänsä ja kroppansa ihan jumiin.

Ratkaisu:

*naisten pitää muuttaa asennettaan ja palvella miestä rakkaudentekona. Toisekseen kotien pitää ostaa siivouspalveluita runsaasti.

Ja naisten harjoittama miesten haukkuminen pitäisi lopettaa näillä palstoilla ja kaikkialla.

Näillä opeilla Suomestakin voisi tulla parempi paikka. PS tajuan kyllä ap:n tilanteen~ olin siinä itsekin joskus. Lapsiperhearki on hiton väsyttävää!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ette pysty lopettaa riitelyä niin hommaa apua neuvolasta. Saatte ajan hallintaan apua. Ja on väärin ettei teillä ole yhteisiä perheen sääntöjä. Jos mies komentaa lapsia, vesität kasvatuksen jos menet lasten kuullen arvostella häntä. Teidän pitää puhaltaa yhteen hiileen.

Jos oma elämä ennen lapsia on erilaista kuin perhe-elämä niin muutos on rankkaa. Minulla tuota ei ollut. Olin kotona vuosia niin lasten hoito ja kodin siisteys oli pääosin minun homma. Kannattaa lähteä töihin ja jakaa kotityöt tasan jos ajattelee että työssä käyvä töiden jälkeen siivoaa myös kodin.

Vai tekisitkö miehen työttömyyden/hoitovapaan aikana työpäivän jälkeen kotityöt? Jos et ole äitinä ollut vielä työssä, suosittelen!

Sinä olet äiti lapsille mutta kumppani miehelle. Onko teillä mitä yhteistä, kahdestaan tapahtuvaa? Kaikkeen ei tarvitse paljon rahaa, hoitajaa vaan mielikuvitusta ja halua olla kahden. Jos olette yhdessä ja nautitte toistenne läheisyydestä on vaikeaa riidellä. Kännykät pois ja kyselkää miten on päivä mennyt.

Sujuva tapa saada toiselta apua kotitöihin on ehdottaa imuroisiko toinen vai laittaako tiskit.

Perheenkin kanssa vietetty aika yhdistää.

Olen eri kuin ap, mutta minusta nämä ovat vähän kirkasotsaisia phjeita. Toimivat normaalissa perheessä, ei sellaisessa, jossa toinen ei kunnioita eikä koe velvollisuudekseen osallistua.

Minun mieheni oli ennen tapaamistamme eronnut jopa kahdesta avioliitosta ja molemmissa pikkulapsiaikana. Hän selitti miten exät olivat kamalia ja hän teki kaiken. No kyllä arvelinkin, että varmasti vsimoilla olisinohan eri tarina kerrottavana. Itselläni oli jo lapsi ja tiesin, etten enää halua uutta, joten menin yhteen tämän miehen kanssa.

Kyllähän sen nyt näjee, että kotityöt jo alkavat kaatua minulle, vaikka mies alussa teki niitä. Hän ei tee mitään ilman, että joudun pyytämään ja nimittää sitä sitten nalkutukseksi. Ja hän on muuttunut naimisiin menon jälkeen muutenkin epäkunnioittavaksi. Olisi hirveä tilanne olla kotiäitinä taloudellisesti riiåpuvainen hänestä, se voisi todennäköisesti johtaa siihen, että hän yrittäisi alistaa henkisesti.

Omista lapsistaan näyttää ihan hyvin huolehtivat joka toinen viikonloppu, mutta omani suhteen en edes uskalla ihan jättää heitä kaksisteen kotiin. Pelkään, että hän olisi tyly lapselle, kun en ole näkemässä.

Jos tähän liittoon olisi lapsen tehnyt, niin se olisi johtanut nopeaan eroon. Näin se nyt vielä menee ikäänkuin kämppis-seksisuhteena.

Jos itse olisin ap, niin olisi kai vaan pakko laittaa todella kovaa vastaan. Eikä päästää miestä huonon käytöksen kanssa kuin koira veräjästä. Madonluvut peliin.

Miten voit asua miehen kanssa jota ei voi jättää oman lapsen kanssa kaksin? Onkohan lapsella kiva elää tommoisessa ilma piirissä. Olen ite päättänyt etten lapsien kotona asumis aikana muuta menenkään kanssa yhteen. Vaikka hyviäkin uusio kuvioita varmaa on mutta useimmiten kuullu vaa huonoja.

Täällä mies jolla takana ero kahden muksun jälkeen. Lapset olivat eron hetkellä kouluiän molemmin puolin.

Jälkeen päin ajateltuna yllätti, kuinka paljon toinen lapsi muuttaa perheen arkea. Lisäksi kun kyseessä oli hyvin vaativa tapaus helpon esikoisen jälkeen, niin siinä molemminpuolisen valvomisen lomassa alettiin kylvämään eron siemeniä. Meidän suhteen alamäki alkoi siis jo viitisen vuotta ennen eroa.

Molemmissa oli vikansa ja tulehdus kasvoi helposti erilaisessa riitelykulttuurissa. Nainen syytti helposti muita ja räjähti nopeasti - itse taas vasta reiluhkon kynnyksen ylityttyä suutuin lopulta isosti ja olin pitkävihainen. Ongelma oli ettei riidat ja sopimiset koskaan oikeasti johtaneet mihinkään. Sopimukset eivät oikeasti pitäneet. Yhteistä aikaa ei ollut, seksi ei ollut henkisesti nautinnollista ja molemmat halusivat omaa aikaa.

Pohjimmiltaan sieltä tuli ehkä painetilanteessa esiin se, ettemme olleet alun alkaenkaan mikään täydellinen pari (vaikka olimme kauan yhdessä) ja suhdetta ei oikein osattu kehittää yhdessä. Liian paljon omaa ylpeyttä ja ei tarpeeksi toisen kunnioitusta . Se parina yhdessä tekeminen, mitä molemmilla on uusissa suhteissa, on molemmille oikeastaan ihan uusi asia.

Tämän palstan mukaan riitoja ja erimielisyyksiä tuntuu syntyvän erittäin paljon nimenomaan kodinhoitoon liittyvissä asioissa. Olen kuitenkin monesti miettinyt, että miksi toinen osapuoli (tyypillisesti nainen) saa yksinoikeuden määrittää sen siisteystason mikä kodissa on vallittava. Onko oman kodin todellakin näytettävä koko ajan valkoiselta ja hohtavalta vai voisiko niiden sisustustyynyjen antaa väillä olla sekaisin? Miltä teistä tuntuisi, jos miehenne esimerkiksi vaatisi teitä vahaamaan hänelle tärkeää autoa monta kertaa viikossa, vaikka teidän mielestä samaan lopputulokseen pääsisi huomattavasti vähemmälläkin vahaamisella?

Vierailija kirjoitti:

Täällä mies jolla takana ero kahden muksun jälkeen. Lapset olivat eron hetkellä kouluiän molemmin puolin.

Jälkeen päin ajateltuna yllätti, kuinka paljon toinen lapsi muuttaa perheen arkea. Lisäksi kun kyseessä oli hyvin vaativa tapaus helpon esikoisen jälkeen, niin siinä molemminpuolisen valvomisen lomassa alettiin kylvämään eron siemeniä. Meidän suhteen alamäki alkoi siis jo viitisen vuotta ennen eroa.

Molemmissa oli vikansa ja tulehdus kasvoi helposti erilaisessa riitelykulttuurissa. Nainen syytti helposti muita ja räjähti nopeasti - itse taas vasta reiluhkon kynnyksen ylityttyä suutuin lopulta isosti ja olin pitkävihainen. Ongelma oli ettei riidat ja sopimiset koskaan oikeasti johtaneet mihinkään. Sopimukset eivät oikeasti pitäneet. Yhteistä aikaa ei ollut, seksi ei ollut henkisesti nautinnollista ja molemmat halusivat omaa aikaa.

Pohjimmiltaan sieltä tuli ehkä painetilanteessa esiin se, ettemme olleet alun alkaenkaan mikään täydellinen pari (vaikka olimme kauan yhdessä) ja suhdetta ei oikein osattu kehittää yhdessä. Liian paljon omaa ylpeyttä ja ei tarpeeksi toisen kunnioitusta . Se parina yhdessä tekeminen, mitä molemmilla on uusissa suhteissa, on molemmille oikeastaan ihan uusi asia.

Oon samaa mieltä tän kanssa. Lapsen synnyttyä tuli paljon enemmän väsymystä ja stressiä, ja olisi tarvittu enemmän toisen kunnioittamista, ja vähemmän ylpeyttä ja sitä että lasketaan kuka teki mitä. Ja olisi tarvittu kykyä keskustella ja oikeasti ratkaista ja muuttaa asioita. Ihan konkreettisia asioita, vaikka että mies olisi aamulla käyttänyt koiran pikaisesti ulkona, niin olisin saanut vauvan kanssa ottaa aamunokoset valvotun ja pätkityn yön päälle.

Olen samaa mieltä siinäkin, että lapsiperhearki vain paljasti että ei oltu ihan sopiva pari alun perinkään, mutta niin kauan kuin on vain kaksi aikuista, voi ottaa omaa aikaa, ja jaksaa vielä purra hammasta, ne säröt voi lakaista maton alle.

Tästä syystä varmaan lapsiperhearki viimeistään erottelee toimivat parisuhteet niistä, jotka oli siedettäviä niin kauan kuin ei ole vastoinkäymisiä.

Eikä se tarkoita ettei alun perin olisi rakastettu, mutta jos joitain olen oppinut, niin kaikkien kanssa joita rakastaa ei kestä kuitenkaan elää arjessa. On ne vielä eri asiat. Miettikää vaikka parasta ystäväänne, jos hän olisi vaimonne, kauanko kestäisitte sitä kodin siisteyttä, ajankäyttöä, vuorokausirytmiä tai rahankäyttöä.

95

Ei muita kuin teinit pariksi tunniksi ulos pienten kanssa, istutte alas ja kysyt:

oletko huomannut nämä asiat/oman käytöksesi? Oletko huomannut, että minä olen muuttunut ...? Haluatko muutosta nykyiseen?

Mikä tekisi sinun olostasi paremman, mitä voit itse tehdä, mitä minä voin tehdä? Minua auttaisi nämä asiat... jne.

Auttoi meillä, miehellä työstressiä, meillä ei lapsia, mutta kotityöt jäi mun kontolle ja oli kinaa ja huutoa. Päätin ensin muuttaa itseäni ja tunnistaa omat ärsytyksenaiheet ja kaivoin tuppisuusta vastaukset. Tätä työstetään edelleen, mutta ero on vältetty.

naisissa on se ongelma, että he alkavat palvomaan lapsiaan sitten kun nniitä syntyy

lapset on kaikki ei sellaista mies jaksa

antas lasten kasvaa ihan itsekseen ja leikkiä ja harrastaa asioitaan, nin munkin isä teki eli antoi mmeidän tehdä mitä halusimme

siksi ei ookan hyvä suhde isään mutta eipä oo omia lapsiakaan (:

Vierailija kirjoitti:

Olen mies.

Allekirjoitan sen, että ennen lasten syntymää kaikki on helpompaa. Stressaavaa elämäntilannetta täytyisi osata hallita. Kaikilla miehillä ei tätä taitoa ole, ei kunnolla minullakaan. Tunnistan sen, kuinka välillä stressaavassa lapsiperhearjessa viha ja raivo pyrkii esiin. Nyt on ollut pakko opetella sen hillintää, ja kääntää kaikki sisäänpäin. Mutta näin se kasvaa ahdistukseksi, josta ei pakokeinoa näy. Joskus on helpompaa, joskus vaikeaa. Aggressiivisuus on muuttunut osaltani eskapismihakuisuudeksi, valittamiseksi, pessimismiksi ja itsetuhoisiksi ajatuksiksi.

Ei niitä tunteita tarvi kääntää sisäänpäin. Mutta ei myöskään tarvitse huutaa ja raivota. On hyvä opetella tunteiden käsittelemistä ja voi ihan rehellisesti sanoa ääneen, että nyt vituttaa. Kun ongelman tiedostaa, sille voi alkaa tehdä jotain.

Vierailija kirjoitti:

Tämän palstan mukaan riitoja ja erimielisyyksiä tuntuu syntyvän erittäin paljon nimenomaan kodinhoitoon liittyvissä asioissa. Olen kuitenkin monesti miettinyt, että miksi toinen osapuoli (tyypillisesti nainen) saa yksinoikeuden määrittää sen siisteystason mikä kodissa on vallittava. Onko oman kodin todellakin näytettävä koko ajan valkoiselta ja hohtavalta vai voisiko niiden sisustustyynyjen antaa väillä olla sekaisin? Miltä teistä tuntuisi, jos miehenne esimerkiksi vaatisi teitä vahaamaan hänelle tärkeää autoa monta kertaa viikossa, vaikka teidän mielestä samaan lopputulokseen pääsisi huomattavasti vähemmälläkin vahaamisella?

Mä en ole kovin siisti ihminen (ja olen nykyään sinkku), mutta mulla on muutama perusasia, mitkä pitäisi olla kunnossa ja niihin menee jonkin verran aikaa, osaan päivittäin. Keittiön siisteys esimerkiksi, pieni keittiö ja vähän säilytystilaa, joten ruuanlaittoastioita on rajallisesti. Jossain määrin ketuttaa, jos ennen ruuanlaittoa pitää ensin tiskata astiat tai raivata työtasot ja tämä tosiaan sen jälkeen, kun itse tulen töistä. Edellisessä suhteessa piti kerätä astioita ympäri kämppää, kun mies söi ihan muaalla kuin keittiön pöydän ääressä. Vessanpesu pitää suorittaa vähintään kerran viikossa, imurointi samoin. Mä jotenkin oletan, että jos molemmat sotkee, molemmat siivoaa. Tai jos molemmat syö, niin molemmat laittaa ruokaa.

Mutta kyllä mulla on sisustustyynyt sohvalla ihan levällään ja sänky monesti petaamatta. Keittiönpöydällä on kirjoja ym. ylimääräistä tavaraa, hyllyt on sekasin etc. Jos olis lapsia, niin leluja olisi varmasti pitkin lattioita ja ovissa sormenjälkiä. Nytkin on ollut pari viikkoa niin hektistä, etten ole edes imuroinut ja lajitellut pyykkikasat odottaa lattialla pesukoneeseen menoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen mies.

Allekirjoitan sen, että ennen lasten syntymää kaikki on helpompaa. Stressaavaa elämäntilannetta täytyisi osata hallita. Kaikilla miehillä ei tätä taitoa ole, ei kunnolla minullakaan. Tunnistan sen, kuinka välillä stressaavassa lapsiperhearjessa viha ja raivo pyrkii esiin. Nyt on ollut pakko opetella sen hillintää, ja kääntää kaikki sisäänpäin. Mutta näin se kasvaa ahdistukseksi, josta ei pakokeinoa näy. Joskus on helpompaa, joskus vaikeaa. Aggressiivisuus on muuttunut osaltani eskapismihakuisuudeksi, valittamiseksi, pessimismiksi ja itsetuhoisiksi ajatuksiksi.

Ei niitä tunteita tarvi kääntää sisäänpäin. Mutta ei myöskään tarvitse huutaa ja raivota. On hyvä opetella tunteiden käsittelemistä ja voi ihan rehellisesti sanoa ääneen, että nyt vituttaa. Kun ongelman tiedostaa, sille voi alkaa tehdä jotain.

No itse asiassa olen sanonut ääneen.

En saisi kuulemma sanoa. Miten voin käsitellä tunteitani, jos niitä ei saa näyttää? Menenkö autotalliin käsittelemään niitä?