Olen yllättynyt ja pettynyt siitä kuinka huonoksi parisuhde muuttui lasten syntymän jälkeen

Jokainen kyllä kykenee hillitsemään itsensä, eri asia on kenen seurassa viitsii ja vaivautuu.

Vierailija kirjoitti:

Mukavatkin ihmiset voivat muuttua stressaavassa tilanteessa kusipääksi, varsinkin jos stressiä ei pääse minnekään pakoon vaan se odottaa kun kotioven aukaisee.  Teillä arki on nähtävästi sen verran tiukkaa, että miehellä pannu räjähtää. Hassua ettei mies ymmärtänyt ensimmäisestä kokemuksesta, että lapsiperhearki ei vissiin ole oikein häntä varten.

Mulle tuli tämä sama mieleen...Ehkä miehen pää ei vaan kestä noin monta lasta? Tämähän ei välttämättä ole kenenkään vika. Tästä syystä harkitsen itse naisena lastentekoa, yksi lapsi sopisi mulle varmaan hyvin, mutta uskon etten jaksa enempää. Tämän tiedän kun olen kokenut burn outin pari kertaa, oon oppinut että liikaa on liikaa mulle, pitäisi osata asettaa rajat ja tarviin paljon omaa aikaa ja rauhaa, ihmiset on erilaisia. Silloin olin just tuommoinen pikku asioista räjähtävä, kun ei vaan hermot kestänyt kun on väsynyt ja liikaa paineita. Olen ihan kiitollinen näistä kokemuksista. Voisitteko pyytää apua isovanhemmilta, palkata hoitaja jotta saatte enemmän kahdenkeskistä aikaa? Saatte levättyä ja silloin on helpompi selvittää asioita? Jatkossakin olisi hyvä että joku säännöllisesti vahtii lapsia ja pääsette vähän tuulettumaan? Suhde tarvitsee laadukasta kahdenkeskistä aikaa toimiakseen, se ei ole itsekästä! Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mukavatkin ihmiset voivat muuttua stressaavassa tilanteessa kusipääksi, varsinkin jos stressiä ei pääse minnekään pakoon vaan se odottaa kun kotioven aukaisee.  Teillä arki on nähtävästi sen verran tiukkaa, että miehellä pannu räjähtää. Hassua ettei mies ymmärtänyt ensimmäisestä kokemuksesta, että lapsiperhearki ei vissiin ole oikein häntä varten.

Mulle tuli tämä sama mieleen...Ehkä miehen pää ei vaan kestä noin monta lasta? Tämähän ei välttämättä ole kenenkään vika. Tästä syystä harkitsen itse naisena lastentekoa, yksi lapsi sopisi mulle varmaan hyvin, mutta uskon etten jaksa enempää. Tämän tiedän kun olen kokenut burn outin pari kertaa, oon oppinut että liikaa on liikaa mulle, pitäisi osata asettaa rajat ja tarviin paljon omaa aikaa ja rauhaa, ihmiset on erilaisia. Silloin olin just tuommoinen pikku asioista räjähtävä, kun ei vaan hermot kestänyt kun on väsynyt ja liikaa paineita. Olen ihan kiitollinen näistä kokemuksista. Voisitteko pyytää apua isovanhemmilta, palkata hoitaja jotta saatte enemmän kahdenkeskistä aikaa? Saatte levättyä ja silloin on helpompi selvittää asioita? Jatkossakin olisi hyvä että joku säännöllisesti vahtii lapsia ja pääsette vähän tuulettumaan? Suhde tarvitsee laadukasta kahdenkeskistä aikaa toimiakseen, se ei ole itsekästä! Tsemppiä!

Kyllä se on ihan sen miehen oma vika, jos ei kykene itseään hillitsemään. Ensimmäisen lapsen kohdalla voi olla itselle yllätys, mutta jos on hankkinut vielä lisää vaikka tietää että ei pärjää... Ei se mies ole stressistä sekaisin 24/7. Rauhallisena hetkenä pitää arvioida omaa käytöstään ja ryhtyä toimenpiteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mukavatkin ihmiset voivat muuttua stressaavassa tilanteessa kusipääksi, varsinkin jos stressiä ei pääse minnekään pakoon vaan se odottaa kun kotioven aukaisee.  Teillä arki on nähtävästi sen verran tiukkaa, että miehellä pannu räjähtää. Hassua ettei mies ymmärtänyt ensimmäisestä kokemuksesta, että lapsiperhearki ei vissiin ole oikein häntä varten.

Mulle tuli tämä sama mieleen...Ehkä miehen pää ei vaan kestä noin monta lasta? Tämähän ei välttämättä ole kenenkään vika. Tästä syystä harkitsen itse naisena lastentekoa, yksi lapsi sopisi mulle varmaan hyvin, mutta uskon etten jaksa enempää. Tämän tiedän kun olen kokenut burn outin pari kertaa, oon oppinut että liikaa on liikaa mulle, pitäisi osata asettaa rajat ja tarviin paljon omaa aikaa ja rauhaa, ihmiset on erilaisia. Silloin olin just tuommoinen pikku asioista räjähtävä, kun ei vaan hermot kestänyt kun on väsynyt ja liikaa paineita. Olen ihan kiitollinen näistä kokemuksista. Voisitteko pyytää apua isovanhemmilta, palkata hoitaja jotta saatte enemmän kahdenkeskistä aikaa? Saatte levättyä ja silloin on helpompi selvittää asioita? Jatkossakin olisi hyvä että joku säännöllisesti vahtii lapsia ja pääsette vähän tuulettumaan? Suhde tarvitsee laadukasta kahdenkeskistä aikaa toimiakseen, se ei ole itsekästä! Tsemppiä!

Kyllä se on ihan sen miehen oma vika, jos ei kykene itseään hillitsemään. Ensimmäisen lapsen kohdalla voi olla itselle yllätys, mutta jos on hankkinut vielä lisää vaikka tietää että ei pärjää... Ei se mies ole stressistä sekaisin 24/7. Rauhallisena hetkenä pitää arvioida omaa käytöstään ja ryhtyä toimenpiteisiin.

Joo olen kyllä samaa mieltä tästä! Sen takia kerroinkin että oon kiitollinen omista kokemuksista koska ne opetti mulle mun rajat. En haali elämääni liikaa asioita kun en yksinkertaisesti jaksa. Kaikki ei näköjään opi. Ihmettelen mikä ihmiset hankkii vaan lisää lapsia jos sen yhdenkin pikkulapsiarki on rankkaa. Pitää ajatella omaa ja koko perheen hyvinvointia. Mielestäni myös tärkeää sitoutua siihen perheeseen jos sen kerran meni perustamaan. Toki tilanteet muuttuu jne. Nämä minun neuvoni oli tarkoitettu tähän hetkeen, kun paskat on ns jo housuissa. Tilannetta pitää jotenkin päästä purkamaan. Saada mies ymmärtämään käytöksensä ja hakemaan molemmat tai erikseen apua!

T. nro 42

Jos ero on parhaaksi, niin älä jää huonoon suhteeseen vaan miehen lasten takia.

Työkaveri kauan kauan sitten kertoi. Että ensimmäisessä avioliitossa hankitaan lapset. Toisessa toivutaan erosta. Kolmannessa löydetään onni.

Totta.

Kolmatta odotellen.

Vierailija kirjoitti:

Työkaveri kauan kauan sitten kertoi. Että ensimmäisessä avioliitossa hankitaan lapset. Toisessa toivutaan erosta. Kolmannessa löydetään onni.

Totta.

Kolmatta odotellen.

Ensimmäisessä avioliitossani en ole hankkinut lapsia, ja löysin onnen. Toista ja kolmatta en ole vielä tullut harkinneeksi.

T: Keski-ikäinen nainen, jolla on ihana rakas mies

Vierailija kirjoitti:

Jokainen kyllä kykenee hillitsemään itsensä, eri asia on kenen seurassa viitsii ja vaivautuu.

Tämä kertaa tuhat. Luulin, että mies ei pystyisi hillitsemään napsahteluaan, mutta pystyihän tuo, kun laitoin kuriin. Luulin pitkään, että jokin, mitä teen, ärsyttäisi miestä niin paljon, mutta poissa ollessani ärsyttää jokin muu, minun elämäni taas on leppoisaa, kun ollaan eri tahoilla. Kerroin, miten häiritsevää ja uhkaavaa kotona raivoaminen on, siinä hetkessä ei näyttänyt voivan sulattaa asiaa, mutta alkoi kuitenkin hillitä hermonsa. Sanoin myös, etten aio enää sukulaisten silmien edessä teeskennellä, etten tiedä, mitä miehen vihapäissään rikki paiskomille tavaroille on tapahtunut - kas, paiskominenkin lakkasi. Ja tämä oire oli vielä niin paha, ettei muistanut jälkeenpäin, mitä oli tullut hajotettua.

On kovin vaikeaa kunnioittaa ihmistä, joka koko ajan olisi voinut olla ihmisiksi, mutta ei välitä sen vertaa, että olisi vapaaehtoisesti sen tehnyt. Kaikki hyvät puolet, mitä suhteessa sitten onkin, eivät kyllä riitä peittoamaan näitä huonoja, eikä anteeksipyyntöjä ole kuulunut. En osaa äkkiseltään kuvitella, miten voisi olla joku niin mahtava tyyppi, että tällainen "temperamenttinen" käytös kuittaantuisi niillä hyvillä hetkillä. Kaikkein katkerin olen siitä, ettei sitä omaa päätä voi hoidattaa. Lasten vuoksi siedän, en enää rakasta.

Saatteko olla koskaan kahdestaan? Siis vaikka viikonloppua. Tai edes paria tuntia, että voisitte tehdä yhdessä jotain ilman velvollisuuksia.

Me olimme ihan eron partaalla vauvavuonna. Vauva ei nukkunut, lähdimme miehen työkomennuksen perässä toiselle puolelle maapalloa ja olimme täysin ilman tukiverkkoa. Riitelimme miltei joka asiasta. Mies teki pitkää päivää töissä ja minusta tuntui, että kotityöt ja seinät kaatuivat päälle. Sain kyllä kavereita, mutta ei heille voinut tilittää tuntojaan samalla tavalla kuin suomalaisille ystävälle. Myöhemmin todettiin, että minulla oli myös synnytyksen jälkeinen masennus. Se oli ihan hirveää. Monta kertaa ajattelin, että pakkaan lapsen mukaani ja lennän takaisin Suomeen. Ajattelin kyllä myös monta kertaa lähteväni yksin jonnekin mistä kukaan ei löydä minua.

Tilanteen ratkaisi paluu Suomeen. Aloimme ottaa säännöllisesti aikaa kahdestaan. Parisuhde ja sen huoltaminen on meille yhtä tärkeitä asioita kuin lapsikin. Niiden kaikkien hyvinvointi vaikuttaa suoraan meidän omaan hyvinvointiin. Nykyisin meillä menee hyvin. Lapsi on jo viisi eli kriisistä on monta vuotta. Nykyisin olen ihan kiitollinen, etten sillon Kaliforniassa pakannut vain kamojani ja lähtenyt. Vuoden vaihteessa alkaa uusi työkomennus samaan paikkaan. Jännittää jo valmiiksi miten parisuhde pärjää taas, kun ollaan vailla tukiverkkoa.

Haluan sen verran kommentoida, että tässä mielessä yksihuoltajan elämä on helpompaa: ei joudu toisen vanhemman tunnekuorman oksennusämpäriksi. Mikään ei uuvuta niin tehokkaasti kuin se, että ihminen jonka pitäisi olla kanssasi tasaveroinen vanhempi, tukena, sekä kyetä puhaltamaan yhteiseen hiileen alkaakin syyttää ja syyllistää, sekä käyttäytyä kuluttavalla, alentavalla ja halventavalla tavalla. Tuntemani miehet ovat olleet juuri tällaisia tietyssä mielessä uhmakkaan pikkupojan ikään jääneitä... Tämä ei näy päällepäin, eikä sitä voi mistään tietää. Kun tulee jokin kovempi stressi tai kriisi uhamaks pikkupoika astuu esiin; nimittelemään, paiskomaan tavaroita ja raivoamaan kuin seonnut apina. Kerran kun se apina on päässyt ulos, se ei mene enää takaisn piiloon. Tilanne ainoastaan pahenee... Lopulta pienempi, mitätönkin asia tai tilanne saa apinan sylkemään pitkin seiniä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi helvetissä ihmiset hankkivat lapsia, kun sillä on niin usein tällaisia seurauksia? Mitä sellaista omasta elämästä puuttuu, että tuollainen riski kannattaa ottaa?

Ihmisiä ja lapsia on erilaisia. Toiset nukkuvat hyvin ja toiset huonosti. Toisilla yksikin lapsi on liikaa, kun ei edes itsestä pystytä pitämään huolta. Toisilla on on useampia lapsia ilman ongelmia. Myös lasten ikäero vaikuttaa 2 v. on pieni ikäero.

Tämä ei kyllä vastannut kysymykseen.

"Miksi jotkut pelaavat venäläistä rulettia?"

"Kaikissa pesissä ei ole patruunaa."

Mikä ihmeen analogia tämä on? Kerrotko, mikä on se positiivinen lopputulos venäläisestä ruletista. En keksi mitään muuta kuin hetkellisen hyvän olon tunteen, kun selviääkin hengissä.

Itse olen lapseton, mutta ajattelen lasten tuovan niin paljon onnea ja rakkautta elämään, että siinä on syitä niitä hankkia. Tietenkään ei voi etukäteen tietää, mitä kaikkia muutoksia elämässä tulee tapahtumaan, mutta aika monet asiat nyt vaan ovat sellaisia, että pitää vaan luottaa ja toivoa, että asiat järjestyvät.

Vierailija kirjoitti:

Jos ette pysty lopettaa riitelyä niin hommaa apua neuvolasta. Saatte ajan hallintaan apua. Ja on väärin ettei teillä ole yhteisiä perheen sääntöjä. Jos mies komentaa lapsia, vesität kasvatuksen jos menet lasten kuullen arvostella häntä. Teidän pitää puhaltaa yhteen hiileen.

Jos oma elämä ennen lapsia on erilaista kuin perhe-elämä niin muutos on rankkaa. Minulla tuota ei ollut. Olin kotona vuosia niin lasten hoito ja kodin siisteys oli pääosin minun homma. Kannattaa lähteä töihin ja jakaa kotityöt tasan jos ajattelee että työssä käyvä töiden jälkeen siivoaa myös kodin.

Vai tekisitkö miehen työttömyyden/hoitovapaan aikana työpäivän jälkeen kotityöt? Jos et ole äitinä ollut vielä työssä, suosittelen!

Sinä olet äiti lapsille mutta kumppani miehelle. Onko teillä mitä yhteistä, kahdestaan tapahtuvaa? Kaikkeen ei tarvitse paljon rahaa, hoitajaa vaan mielikuvitusta ja halua olla kahden. Jos olette yhdessä ja nautitte toistenne läheisyydestä on vaikeaa riidellä. Kännykät pois ja kyselkää miten on päivä mennyt.

Sujuva tapa saada toiselta apua kotitöihin on ehdottaa imuroisiko toinen vai laittaako tiskit.

Perheenkin kanssa vietetty aika yhdistää.

En tiedä minkälaista komentamista tässä tarkoitat, mutta jos puhut siitä kun ap sanoi miehensä huutavan lapsille, niin olen eri mieltä kanssasi. Todellakin lapsia täytyy siinä kohtaa puolustaa ja miestä käskeä lopettamaan huutaminen. Ihan itse hän siinä kasvatuksen vesittää jos alkaa huutaa. Väärä viesti lapsille tulee siitä, jos ap äitinä antaa miehen huutaa heille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No en nyt kauheasti avannut ongelmiamme tuossa koska muutenkin tuli pitkä teksti. Ja toki ymmärrän että varmasti minussakin on vikaa. Ehkä eniten se, että olen jo pitkään tiedostanut ettei hyvin mene, mutta en ole tehnyt asialle mitään, koska pikkulapsiarki nyt vaan on raskasta ja väsyttävää, eikä ehdi tai jaksa ym selityksiä. Varmasti olisin voinut itsekin yrittää paremmin ylläpitää suhdetta.

Ehkä suurin ongelma on se, että ollaan molemmat aina niin huonolla tuulella ja vain pahennamme toistemme oloa. Varsinkin minä koen niin etten saa miehestä mitään tukea mihinkään oli sitten kyse lastenhoidosta ja kasvatuksesta tai kodin töistä, remontoimisesta tai sisustuksesta. Olemme nykyään lähes kaikesta eri mieltä. Ja tietysti se klassinen eli mies ei osallistu tarpeeksi lastenhoitoon eikä kotitöihin. Ja kun vihdoin siivoaa niin tekee sen vihaisena ja alkaa valittamaan (hyvin vähäisistä) sisustustyynyistä ja tavaroista ym. Muutenkin mies on todella heikkohermoinen ja suuttuu, huutaa ja kiroaa sekä minulle, teineille että pikkulapsille todella herkästi. Jos hän olisi käyttäytynyt noin kun vielä seurusteltiin niin en todellakaan olisi jatkanut suhdetta. Itse hän puolustautuu sillä että silloin lapset olivat helpossa iässä (5 ja 7) ja nyt on teinit ja pikkulapset. Mielestäni ei silti tarvitsisi huutaa lapsille.

Mainittakoon nyt kuitenkin tähän väliin että esim seksiä meillä on edelleen n kerran viikossa mikä on mielestäni todella paljon huomioon ottaen rasittavan pikkulapsiarjen, sen että lapset nukkuvat vieläkin huonosti ja sen että läheisyys, hellyys ja ystävällisyys toisiamme kohtaan on täysin kadonnut. Ja silti mies valittaa että liian vähän seksiä.

Ap

Mies sai hermonsa hillittyä silloin kun seurustelitte. Hän saisi hillittyä ne nytkin. Mutta hän ei tee sitä, koska on huomannut että annat hänen riehua.

Minun isäni oli samanlainen. Pelkäsimme häntä totta kai. Ja jos meiltä olisi lapsena kysytty, olisimme sanoneet että hän on hyvä isä. Lapsuudesta jäi muistoksi niin paha sosiaalisten tilanteiden pelko, että joskus oksensin ennen esim. oppitunnille menoa.

Siltä varalta että luulet oman lempeän suhtautumisesi lähentävän sinua lapsiisi, minulla on ikäviä uutisia: lapsesi tulevat syyttämään sinua siitä että et puolustanut heitä. Ja syyttävät ihan aiheesta.

Miksi sä oletat, että saisi ne hillittyä nytkin? Tilannehan on muuttunut. Ärsyttäviä tekijöitä on enemmän, ne ovat erilaisia, ehkä paljon ärsyttävämpiä, kuin ennen... oisko sun isä vain voinut hillitä reaktionsa, mitä osaat sanoa kun ajattelet asiaa taakse päin? Jos vastaat, että kyllä, niin miksi hän mieluummin pilasi sitten elämäänsä? Niin, et taida osata sanoa ja turhaan luulet, että isäsi olisi voinut. Tai ap:n kumppani vain voisi.

Sinä et ilmeisesti ole nähnyt elämää niin paljon, että tietäisit maailmassa olevan todella, todella paljon ihmisiä jotka nauttivat heikompien kiusaamisesta. Pelottelusta, lyttäämisestä, alistamisesta. Tai ehkä sinulla on oma lehmä ojassa, kun haluat että kiusaajien kuvitellaan olevan syyttömiä omaan käytökseensä. Niin raivohullua öykkäriä ei olekaan, että tämä kävisi ikinä vahvemman kimppuun. Se itsehillintä sattuu pettämään aina vain heikomman ihmisen tai puolustuskyvyttömän eläimen kohdalla.

Ennen puhuttiin pahoista ihmisistä, nykyään puhutaan persoonallisuushäiriöisistä. Tällaisen ihmisen vaikutuspiiriin joutuneen kannalta on tietenkin aivan sama, kumpaa termiä käytetään. Ennen kuvittelin, että nämä persoonallisuushäiriöisten ymmärtäjät ovat kaikki vain kukkahattutätejä ja -setiä. Mutta olen jo tajunnut, että ns. pahat ihmiset ovat kaikkialla, osallistuvat keskusteluun kuten muutkin. Heitä on niin iso prosentti väestöstä, että jokainen tuntee jonkun sellaisen. Ja ennen kaikkea: he itse ovat AINA sitä mieltä, että he ovat pohjimmiltaan ihan kunnon ihmisiä. Ei pidä ikinä uskoa kenenkään arviota omasta itsestään, kun joku sanoo olevansa ihan kunnon ihminen.

ot: kyllä monikin rähjää myös isommilleen. Väkivaltaisuutta ja agressiota on kahdenlaista, toinen on manipulatiivista harkittua, toinen reaktiivista tahdosta riippumatonta åinnan katkeilua. Jälkimmäinen on lähipiirille varmaan yhtä raskasta, mutta kyllä siitä kärsii ihminen itse melkein kaikkein eniten, sillä se haittaa ihmissuhteita huomattavasti tai estää ne kokonaan.

Itse otin eron juuri tuollaisessa tilanteessa, kun lapsi oli 3-v. En kestänyt enää sitä huutamista ja räyhäämistä. Mukava mies muuttui täysin, kun vauva syntyi.

Oltiin kauan lapsen kanssa kahdestaan ja se oli ihanaa aikaa. Leppoisaa, hyväntuulista ja turvallista. Miehestäkin tuli lopulta hyvä isä ja viettävät aikaa yhdessä. Minäkin tapasin miehen jossain vaiheessa. Kasvatamme yhdessä lastani, kummallakaan ei ole intoa lisää lapsia tehdä.

Älkää jääkö huonoon ja epävakaaseen suhteeseen, se ei ole kenellekään hyväksi.

Erotkaa huonosta suhteesta. Jo hyvissä ajoin mielellään; sitä vähemmän traumoja lapsille.

- eronneiden vanhempien lapsi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi helvetissä ihmiset hankkivat lapsia, kun sillä on niin usein tällaisia seurauksia? Mitä sellaista omasta elämästä puuttuu, että tuollainen riski kannattaa ottaa?

Ihmisiä ja lapsia on erilaisia. Toiset nukkuvat hyvin ja toiset huonosti. Toisilla yksikin lapsi on liikaa, kun ei edes itsestä pystytä pitämään huolta. Toisilla on on useampia lapsia ilman ongelmia. Myös lasten ikäero vaikuttaa 2 v. on pieni ikäero.

Tämä ei kyllä vastannut kysymykseen.

"Miksi jotkut pelaavat venäläistä rulettia?"

"Kaikissa pesissä ei ole patruunaa."

Mikä ihmeen analogia tämä on? Kerrotko, mikä on se positiivinen lopputulos venäläisestä ruletista. En keksi mitään muuta kuin hetkellisen hyvän olon tunteen, kun selviääkin hengissä.

Itse olen lapseton, mutta ajattelen lasten tuovan niin paljon onnea ja rakkautta elämään, että siinä on syitä niitä hankkia. Tietenkään ei voi etukäteen tietää, mitä kaikkia muutoksia elämässä tulee tapahtumaan, mutta aika monet asiat nyt vaan ovat sellaisia, että pitää vaan luottaa ja toivoa, että asiat järjestyvät.

Tuo saamani vastaus oli typerä. Se oli vain: "No aina ei käy niin." Juu ei käy, mutta se ei vastannut kysymykseeni.

Meillä sama tilanne. Lapset 6 ja 2. Suhde lähti lievään liukuun ekan myötä, mutta oikeastaan tokan jälkeen tilanne mennyt kunnolla pahaksi. Ei minkäänlaista välittämistä tai kunnioitusta - puolin toisin. Olen miehelle täysin ilmaa. Ja kun tilanne on "menetetty" voi sikailla miten haluaa.

Rakastuin mieheeni ensisijaisesti siksi, että hän oli hyvä minulle. Hemmotteli ja huomioi. Myöntyi kaikkeen. Kieltämättä huono syy. Sillä nyt kun nämä piirteet ovat kadonneet, en enää tunnista häntä samaksi mieheksi. Tilalla on katkera, väsynyt ja kiukkuinen ukko.

Enkä syytä miestä. Näin vain on. Olemme molemmat muuttuneet. Osittain olosuhteiden vuoksi. En arvannut, että molemmat lapset syntyvät keskosina, nukkuvat huonosti ja minä sairastun raskaudenjälkeiseen masennukseen. En myöskään tiennyt, että työn ja äitiyden yhdistäminen on näin rankkaa. Tai sitä, että äitiysloman jälkeen saan laittomat potkut ja joudun taistelemaan korvauksista ja hakemaan uuden työn pienen lapsen kanssa. Vuoden sisään tajuan, että jatkuvat ylityöt polttavat minut loppuun ja katkeroittavat mieheni. Uudelleen työnhakuun ja uutta opettelemaan. Päivittäiset työmatkat ovat 2,5 tuntia, ja lisäksi on useamman päivän rankkoja työmatkoja, jolloin ikävöin lapsia ja vain haaveilen kunnollisesta palautumisajasta. Mies ajattelee, että mitään vapaa-aikaa en ansaitse, koska 60 tunnin työviikothan ovat sitä omaa aikaa..

Tiesin tuon, siksi meille ei lasta tulekaan.Arvostan hyvin toimivaa parisuhdetta sinappikonetta korkeammalle.

Minäkin olen tätä epäillyt ja siksi olen vela.

Vierailija kirjoitti:

Toki ensimmäinen nainen on voinut olla vaikka mimmoinen hirviö, mutta ehkä tilanteeseen olisi kannattanut tutustua paremmin ennen lapsia.

Olimme kuitenkin yhdessä muutaman vuoden ennen yhteisiä lapsia ja keskustelimme paljon miehen erosta.

Ap

Keskustelitko myös ex-puolison kanssa, vai kuulitko vain miehen version?

Kuulin vain miehen version ja tiesin että hän ei hoitanut paljon lapsia silloin kun ovat olleet ihan pieniä koska teki reissuhommia. Mutta mies on eronnut exästään kun lapset olleet 1,5 ja 3-vuotiaat ja siitä eteenpäin pitänyt lapsia lähes yhtä paljon kuin ex. Ja kun minä tulin kuvioihin lapset olivat 5 ja 7 ja mies oli tosi hyvä isä. Mutta kai sitten minun kotiäitivuosina mies tottui siihen että minä hoidan kaiken. Yritin kyllä silloinkin saada miestä osallistumaan mutta ehkä olisi pitänyt vaatia enemmän.

On se kuitenkin aivan eri asia, jos miehen lapset ovat olleet miehellä vain 50% ajasta. Silloin on omaa aikaa aivan eri tavalla kuin ns. Ns. normaalissa lapsiperheessä ja saa lepoa ja rauhaa ihan eri tavalla. Normiperheessä se on hektistä tavalla tai toisella 24/7.