Lue keskustelun säännöt.
En ole tavannut ystävääni vuoteen tämän saatua lapsen – nyt toinen samasta kaveriporukasta synnytti juuri ja kolmas on raskaana...
08.10.2017 |
Olemme vajaa kymmenhenkinen, kohta kolmekymppinen "tyttöporukka". Tutustuimme kymmenisen vuotta sitten opiskelujen kautta, ja olemme olleet tiivis tiimi siitä lähtien.
Ensimmäiset vuodet menivätkin todella hyvin, ja vaikka opiskelujen päättyessä meitä oli niin työssäkäyvää, työtöntä kuin opintojen jatkajaakin, sinkkua, parillista, aktiivista yhdenyönjuttuilijaa ja Sen Oikean odottajaakin, koin meidän olevan pohjimmiltamme hyvin samanlaisia.
Tämä (myönnettäköön lapsellinen) mielikuva koki kyllä parisen vuotta sitten kovan kolauksen, kun yks kaks yksi läheisimmistä ystävistäni tästä porukasta ilmoitti olevansa raskaana. Vaikka olimme hyvää vauhtia lähestymässä kolmeakymppiä, en ollut osannut kuvitellakaan, että kukaan meistä haluaisi lapsia vielä vuosikausiin... tai välttämättä koskaan! Olimmehan porukkana tähän asti edustaneet ennemminkin sellaista (niin naurettavalta kuin tämä kuulostaakin) Vahvan Itsenäisen Naisen stereotypiaa pullantuoksuisen kotiäidin sijaan.
Mistä päästäänkin itse asiaan: Itse kammoksun lapsia ja kaikkea lapsiperhe-elämään liittyvääkään.
En osaa lässyttää vauvoille, peitellä inhotustani kun taapero yrittää ottaa kontaktia rähmäisillä käsillään, esittää kiinnostunutta kun päiväkoti-ikäinen esittelee lelujaan tai pyytää mukaan leikkimään, hillitä puheitani kouluikäisten kuullen, jne... Koko minuuteni ei ole lainkaan lapsiystävällinen.
Onneksi olenkin teinistä asti saanut elää onnellisesti lapsivapaata elämää. Sillä muistan omasta lapsuudestani, että aina välillä tuli vastaan naapurin setiä tai tätejä tai joskus jopa kavereiden vanhempia, joista suorastaan paistoi ulospäin se, etteivät he siedä lapsia lähelläänkään. Sillä vaikkei aikuinen suoraan näyttäisi ärtymystään tai käyttäytyisi aggressiivisesti lasta kohtaan, aistii lapsi kyllä milloin ei ole ns. toivottua seuraa. Ja itse en halua kavereideni lapsia potentiaaliselle v-mäisyydelleni altistaa.
Ja tilanne onkin nyt edennyt siihen pisteeseen, että olen pikku porukastamme ainoa, joka ei ole käynyt katsomassakaan kaverin lasta. Jopa yksi tätä nykyä ulkomailla asuva lensi Suomeen katsomaan parin kk ikäistä vauvaa!
Haluaisinkin kysyä teiltä, perheelliset: Kuinka suhtautuisitte, jos aikaisemmin hyvä ystävänne yllättäen viilentäisi välejä lapsia saatuanne? Voisitteko kuvitella pysyvänne ystävinä sellaisen ihmisen kanssa, joka haluaisi ehdottomasti tavata vain ilman lapsia, tai joka ei välttämättä koskaan tapaisi lastanne (ennen kuin lapsi on esim. väh. lukioikäinen)? Miten reagoisitte, jos joku ystäväpiiristänne olisi selkeästi vähemmän innoissaan perheenlisäyksestänne kuin muut?
Ja teille lapsettomat [sinkut]: Oletteko menettäneet paljonkin ystäviä perhe-elämän pyörteisiin? Ja nimenomaan niin, että perheellinen ystävänne kyllä haluaisi edelleen tavata, mutta tapaamiset järjestyisivät vain esim. heillä kotona lasten pyöriessä jaloissa, ja kahvilatuokioihinkin pitäisi ottaa vähintään vaunuvauva mukaan. Kuinka ylipäätään ystävänne ovat suhtautuneet siihen, jos olette tehneet selväksi, ettette ole ihan omimmassa elementissänne lasten kanssa?
Alkaa tässä vannoutuneelle velalle iskeä pelko persuksiin, kun ystävät ympärillä tehtailevat jälkikasvua toinen toisensa perään, muita vauvakuumeisiakin on jo kourallinen...
Kommentit (109)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kyllä se ystävyyden kuihtuminen on pitkälti sinun vastuulla ja itse siihen vaikutat. Olet juuri kieltäytynyt vuoden ajan tapaamasta ystäväksi kutsumaasi ihmistä. Se on täysin oma valintasi ja suoraan sanottuna järkyttävän huonoa käytöstä.
Asumme kaikki hyvin eri puolilla Suomea (ja yksi jopa ulkomailla), ja vuoden sisään on ollut muutama tilaisuus kokoontua isommalla porukalla (+ satunnaisia pienemmän porukan kahvitteluja), mutta koska yksikään tapaaminen ei ole ollut lapsivapaa, olen jättänyt väliin. Tietenkin, jos mamma olisi halunnut tavata ilman lasta, se olisi ollut OK.
Vierailija kirjoitti:
Sulla on siis kymmenen hetken ystäväporukka ja yhden saadessa perheenlisäystä olet aivan järkyttynyt ja haluat katkaista välit tähän ihmiseen. Et ole myöskään voinut käydä katsomassa lasta, koska olet niin surullinen omasta puolestasi? Siis anteeksi mutta mitä surua sinä olet asian tiimoilta kokenut?
Ette voi kenties enää käydä kymmenen hengen porukoissa bailaamassa, vaan vain yhdeksän? Kuulostat todelliseltä minä-minä- ihmiseltä.
Mainitsin jo ensimmäisellä sivulla, etten ole bilettäjä-tyyppiä.
Ja tiedän tämän olevan itsekästä, naurettavaakin, mutta varsinkin yhden näistä mammoista kanssa olin vuosikausia kuin paita ja peppu, mutta nyt kun hänellä on lapsi, ei hänellä ole enää aikaa minulle. Ja se surettaa minua.
Siksi en osaa olla onnellinen ystäväni(/ystävieni) puolesta, sillä siinä missä hän sai elämäänsä jotain lisää, minä menetin jotain.
Ap
Olet kyllä todella ristiriitainen. En tiedä onko koko aloitus provo. Ensin kaipaat hyväksyntää päätöksellesi olla tapaamatta lapsen saanutta ystävää ja myös katkaista tähän välit. Sitten suret, kun toisella ystävällä ei ole enää aikaa sinulle lapsen saatuaan. "minä, minä, minä.." Eli kaikki pyörii sinun tarpeittesi ympärillä.
Mistä ylipäätän tiedät, että nämä jutut pyörivät lasten ympärillä, jos et ole ikinä näissä lapsellisissa tapaamisissa ollut mukana? Olet varmasti myös sosiaalinen ihminen, jos sulla on 10 hengen läheinen ystäväporukka. Varmasti osaisit siis myös näyttää ettei nämä lapsijutut niin kiinnosta. Ehkä tarvittaessa sanoa myös suoraan. Jos kyse ei ole mistään bilettämisestä niin eikö silloin tällöin esim. vauvan saaneen ystävän kanssa voisi käydä vaikka vaunulenkeillä? Sitten taas voit lisäksi etsiä myös uusia tuttavia, jotka ovat samassa elämäntilanteessa kuin sinä.
Lähinnä tulin etsimään täältä vastausta, olisiko missään määrin realistista edes toivoa, että ystävyyssuhde pysyisi ennallaan, vaikka toisella olisikin lapsi. Eli olisiko mahdollista pitää ystävyyssuhdetta yllä ilman, että lapsesta näkyisi tai kuuluisi. Mutta olen kyllä keskustelun edetessä saanut aika selvän vastauksen, ettei. Toisaalta, kyllähän minä sen aikalailla tiesin jo aloituspostausta tehdessäni, kunhan halusin avautua.
Mutta minun kohdallani ongelma on tosiaan sekä ne lapsijutut että ne lapset, joten en valitettavasti voi ottaa osaa esim. sellaisiin illanistujaisiin, joissa jollain on mukana vauva TAI edes noille vaunulenkeille, vaikka puheenaiheet eivät käsittelisikään lapsia...
Huokaus.
Ap
Voi hyvä tavaton. Ajatteletko yleisemminkin näin, eli jos ystäviesi elämä muuttuu millään isolla tavalla, niin haluaisit heidän pitävän tuon uuden elämänalueen teidän suhteenne ulkopuolella? Miten suhtautuisit siihen, jos tämä ystäväsi vaikka muuttaisi ulkomaille? Koetko muutenkin, että läheistesi pitäisi suunnitella elämänsä sinun tarpeittesi ympärille?
Mulla on lapsia, mutta en jauha heistä lapsettomille ja tapaan erittäin mielelläni ystäviäni ilman lapsia. Mun identiteetti ei mitenkään perustu äitiyteeni. Mutta en kyllä usko, että minulta onnistuisi noin rajaton/toisen tarpeisiin perustuva ystävyys kuin mitä sinä tunnut toivovan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ihan usko koko aloitukseen. Jos yksityiskohtia ei ole vääristelty niin ei kai kukaan noin tarkkaan avautuisi asiasta. Eiköhän joku tosta kaveriporukasta voisi eksyä tähänkin keskusteluun. Toiseksi ensin ap kertoi miten kaikkiin tapaamisiin on raahattu lapsia mukaan, eikä ole ollut yhtäkään tapaamista ilman lapsia. Lopussa kuitenkin väitti, että on jättänyt vain nämä lapselliset tapaamiset väliin. Eli muitakin tapaamisia on ollut.
Vierailija kirjoitti:
Hurskastelua väittää että ystävän puolesta pitäisi aina olla iloinen, ja hänen asioistaan kiinnostunut.
Jos ystäväsi päättää alkaa aavikkoprinssin kymmenenneksi vaimoksi, oletko iloinen vaikka sinun mielestäsi hän pilaa elämänsä? Jos iso osa kaveripiiristäsi alkaa harrastaa esteratsastusta ja tästä lähtien tapaa aina tallilla, jaksaisitko kerta toisensa jälkeen yrittää osallistua hevoskeskusteluun vaikka mielestäsi hevoset ovat tyhmiä, haisevia otuksia?
Väitän että jos et ole itse Jeesus, niin vastaus näihin on "en". Ihan turha siis väittää että "oikea ystävä" näihin kyllä kykenisi.
Vittu että sä olet sairas. Kehtaatko todellakin sanoa ystävällesi, joka hehkuttaa raskauttaan tai vauvaansa, että "olet pilannut elämäsi"? Saisit aika äkkiä lähdöt.
Vierailija kirjoitti:
Ystävyyssuhteet tosiaan muuttuvat lapsien syntymän myötä. Itse olen 35-vuotias mies ja lähes kaikki parikymmentä vuotta tuntemani ystäväni ovat muutaman vuoden sisällä saaneet jälkikasvua. Ennen olimme hyvin läheinen porukka ja näimme useaan kertaan viikossa. Nykyään tämä tapahtuu ehkä korkeintaan kerran parissa kuukaudessa. Ymmärrän kyllä hyvin sen, että prioriteetit menevät täysin uusiksi noin merkittävän tapahtuman johdosta, eikä ensimmäisenä varmasti ole mielessä mitäköhän jollekin ystävälle mahtaa kuulua. Jossain vaiheessa minua ei lapsettomana ja sinkkuna myöskään enää kutsuttu yhteisiin illanviettoihin, lasten synttäreille jne. Ehkäpä se oli heillekin yhtä kiusallista kuin minulle. Keskusteluaiheet nimittäin pyörivät vain ja ainoastaan lapsien ympärillä ja minulla ei yksinkertaisesti ollut juuri mitään annettavaa siihen ja usein päädyinkin vain olemaan hiljaa. Muistan, kun olin vuosia sitten armeijassa ja silloinen tyttöystäväni oli aina lomille päästessäni hyvin turhautunut kun en osannut puhua mistään muusta kuin siitä mitä siellä oli tapahtunut. Nyt ymmärrän häntä oikein hyvin, sillä täysin samanlainen olo minulla on lapsista keskustellessa.
Totta kai olen iloinen ystävieni puolesta mutta samalla tunnen kyllä myös surua. Pakko myöntää, että läheisten ystävien menettäminen on ollut vaikea hyväksyä ja heidän jättämäänsä aukkoa hankala paikata.
Olisko kuitenkin niin, että ne sun kaverit muuttuu sen takia perustettuaan perheen, että ne jo tosiaan on lähellä keski-ikää eikä enää teinejä? Jos ei ole perhettä niin sitä voi jotenkin vältellä sitä aikuistumista ja yrittää elää nuoruutta ikuisesti, jatkaa opiskeluja ja niitä samoja baarijuttuja ym. mitkä oli hauskoja silloin parikymppisenä vielä. Nykyään on yleistä se että ei voida myöntää että aikuistua pitää jossain vaiheessa elämää, jotkut hokee vaan että ikä on vain numero ym. Jos myöntää että on aikuinen niin jotkut kuvittelee että se tarkoittaa sitä että hauska elämä on ohi, ja seuraava merkittävä tapahtuma on kuolema.
Kyllä mulla katosi monta ystävää lähipiiristä kun alkoivat saada lapsia, vaikka en itse edes inhoa lapsia, en vain halua omia. Toisaalta en myöskään jaksa mitään isoja yhteisiä illanviettoja lasten kanssa, joissa ei tehdä mitään muuta kuin hössötetään muksujen ympärillä ja puhutaan pelkistä lapsiperheasioista. Mielenkiintoni on ihan muissa asioissa, ja heidän lähinnä perheessään.
Jotenkin kyllä tuntuu, että lapselliset katkaisevat itse välinsä lapsettomiin, vaikka ainakin minä olisin mielelläni pysynyt väleissä jatkossakin, tarjonnut jopa välillä lastenhoito- tai muuta apua. No omapa on menetyksensä, ehkä löysivät tarpeeksi uusia tuttavuuksia lapsiperheistä. Harmittamaan kyllä jäi, koska moni oli ollut nuoruudessa hyväkin ystävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävyyssuhteet tosiaan muuttuvat lapsien syntymän myötä. Itse olen 35-vuotias mies ja lähes kaikki parikymmentä vuotta tuntemani ystäväni ovat muutaman vuoden sisällä saaneet jälkikasvua. Ennen olimme hyvin läheinen porukka ja näimme useaan kertaan viikossa. Nykyään tämä tapahtuu ehkä korkeintaan kerran parissa kuukaudessa. Ymmärrän kyllä hyvin sen, että prioriteetit menevät täysin uusiksi noin merkittävän tapahtuman johdosta, eikä ensimmäisenä varmasti ole mielessä mitäköhän jollekin ystävälle mahtaa kuulua. Jossain vaiheessa minua ei lapsettomana ja sinkkuna myöskään enää kutsuttu yhteisiin illanviettoihin, lasten synttäreille jne. Ehkäpä se oli heillekin yhtä kiusallista kuin minulle. Keskusteluaiheet nimittäin pyörivät vain ja ainoastaan lapsien ympärillä ja minulla ei yksinkertaisesti ollut juuri mitään annettavaa siihen ja usein päädyinkin vain olemaan hiljaa. Muistan, kun olin vuosia sitten armeijassa ja silloinen tyttöystäväni oli aina lomille päästessäni hyvin turhautunut kun en osannut puhua mistään muusta kuin siitä mitä siellä oli tapahtunut. Nyt ymmärrän häntä oikein hyvin, sillä täysin samanlainen olo minulla on lapsista keskustellessa.
Totta kai olen iloinen ystävieni puolesta mutta samalla tunnen kyllä myös surua. Pakko myöntää, että läheisten ystävien menettäminen on ollut vaikea hyväksyä ja heidän jättämäänsä aukkoa hankala paikata.
Olisko kuitenkin niin, että ne sun kaverit muuttuu sen takia perustettuaan perheen, että ne jo tosiaan on lähellä keski-ikää eikä enää teinejä? Jos ei ole perhettä niin sitä voi jotenkin vältellä sitä aikuistumista ja yrittää elää nuoruutta ikuisesti, jatkaa opiskeluja ja niitä samoja baarijuttuja ym. mitkä oli hauskoja silloin parikymppisenä vielä. Nykyään on yleistä se että ei voida myöntää että aikuistua pitää jossain vaiheessa elämää, jotkut hokee vaan että ikä on vain numero ym. Jos myöntää että on aikuinen niin jotkut kuvittelee että se tarkoittaa sitä että hauska elämä on ohi, ja seuraava merkittävä tapahtuma on kuolema.
Eipä nyt liity aiheeseen mutta onko aikuistuminen sulle perheen perustamista? Jos päättää olla hankkimatta lapsia niin elää ikuista nuoruutta, eikä ole kasvanut aikuiseksi? Aikuisuus ainakin itselleni on sitä ettei ole taloudellisesta tai muutenkaan riippuvainen kenestäkään toisesta. Toki voi olla työtön ym. mutta itselleni aikuisuus on ennen kaikkea sitä omilla jaloila seisomista. Tekee omat valinnat ja päätökset ja myös seisoo niiden takana. Tarkottaen siis myös vastuuta. Ymmärtää myös, että on erilaisia ihmisiä ja erilaisia tarinoita. Lasten hankkiminen ei tee kenestäkään yhtään sen aikuisempaa kuin perheettömänä pysytteleväkään. Miksi aikuinen ei voisi opiskella?
Vierailija kirjoitti:
Olen ap samanlainen kuin sinä. Ja ymmärrän, että haluat pitää lapsitapaamiset täysin nollassa. Minä voin suoraan myöntää inhoavani lapsia, ja kyllä sen näkee naamasta. Edes neutraalin esittäminen on mahdotonta yhtään pidemmän aikaa.. Esim vierailun ajan. Kyllä se inhon ilme vaan näkyy refleksin omaisesti jossain vaiheessa, enkä pidä sitä kenellekään hyvänä vaihtoehtona.
Ikävä uutinen on se, että ystävyys lisääntyneisiin on loppunut. Ymmärrän sen kyllä, sillä ilman lapsia on hankala tavata, ja kun kanssani ei voi juuri edes puhua lapsista (ei kiinnosta eikä ole mitään tietoa asiasta), niin ymmärrän ettei kannata enää nähdä. Eihän mullekaan sellaisella ystävyydellä ole arvoa, jossa joutuisin koko ajan esittämään jotain muuta mitä olen. Eli varaudu henkisesti siihen, että ystävämääräsi tulee vähenemään radikaalisti. Aika lailla loppuikäsi ajaksi (koska omien lasten jälkeen tulee lapsenlapsia).
Täällä 3. samanlainen. Ystävä on toisella kierroksella. Laskettu aika loppu vuodesta ja hän tietää, ettei mulle lapset ole haaveissa. Hän mainitsee silloin tällöin lapsensa ja laittaa kuvan. Ärsyttää, mutta olen oppinut ignooraamaan. Nyt mietin kuitenkin, että miten ottaisin ennen synnytystä 2-3 vuodeksi etäisyyttä häneen. Hän on herkkä ja ihmisriippuvainen. Itse en tunne vahvaa henkistä sidettä kenenkään. Mahdollinen menetys kirpaisisi, mutta en jäisi ikuisesti suremaan.
Jutut yhdestä lapsesta kestän, mutta että toinen. Miten ottaisin esille?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Up