Miltä tuntuu mennä naisimiin, saada lapsi, perustaa perhe...

Ei sopinut mulle. Lapset on kyllä ihania et niitä en kadu. Ja mä en edes ollut niitä morsmaikkuja jotka ilmaantuu kirkkoon ikkunaverho päässä izkän käsipuolessa ja saa kilarit ties mistä ku "pitää olla niin täydellistä".

Nyt kun erottiin niin jutellaan enemmän kuin ennen eroa. On tosi helpottavaa asua eri osoitteissa ja silti olla niin hyvä kasvatustiimi.

Ei niin hienolta kuin mitä mainostetaan. Tuo kaikki voi pahimmillaan olla eräänlainen henkilökohtainen vankilakin. Useimmille tuo merkitsee ihan ok:ta peruselämää ja arkea.

Tuntui kuin minä olisin lakannut olemasta. Olin vaimo, äiti ja kotitalouskone. Minun tarpeita ei huomioitu, en edes itse huomioinut itseäni. Katosin äitimaahan. Oli pitkä matka löytää takaisin omaksi itsekseni.

Kiitos, ei ikinä enää avioliittoa, ja perhe-elämää. Lapsetkin onneksi jo lähes aikuisia. 

Joo, näin jälkeenpäin vituttaa. Siinä meni moni vuosi hukkaan. 

Suoraan jos saa sanoa, niin raskastahan tämä on. Avioliitto on kestänyt, mutta hellyys ja läheisyys ovat kortilla. Lapsi on erityislapsi, jonka asioiden hoitaminen on työlästä ja väsyttävää. Toki perhe on rakas, enkä tiedä olisiko yksinkään niin hääviä. Meillä on ollut paljon vastoinkäymisiä ja voimani ovat vähissä. Varmaan monilla perheillä on mukavampaa, jos on terveyttä, rahaa jne.

No minä taas olen nauttinut joka hetkestä. Olen ollut niin onnellinen, että olen koko ajan pelännyt, jos onni loppuu. Häissä itketti, kun olin niin onnellinen hyvästä miehestä, raskausaikana leijuin pää pilvissä onnesta. Lastenhoito on ollut välillä haasteellista ja lapsilla on ollut pahoja sairauksia, mutta avioliitto on ollut todella onnellinen. Nyt kun lapset ovat jo teini-ikäisiä alamme miehen kanssa haaveilla meidän kahden yhteisestä ajasta. Tosin lapset saavat asua meidän kanssamme vaikka aikuisenakin. Heitä emme koskaan häädä pois, mutta luultavasti he itse haluavat jossain vaiheessa muuttaa. Rakastan elämääni, rakastan miestäni, rakastan lapsiani, rakastaa omaa kotiamme. Välillä huolestuttaa mitä käy jos jompikumpi meistä rakastuu johonkin toiseen, koska se on ihan luonnollista kun maailmassa on niin paljon ihania ihmisiä, mutta olemme päättäneet, että siinä tapauksessa teemme kaikkemme, että meidän liittomme säilyy, menemme pariterapiaan ja pidämme huolta suhteestamme.

Olen itse tyytyväinen, vasta kolmenkympin jälkeen uskalsin lähteä tähän ralliin. Mukavampaa perhe-elämä on mitä oletin.

Ehdoton alaikäraja on 30. Silloinkin kannattaa miettiä tarkasti. Lapsia erityisesti.

Jaa'a.

Tavallisenamiehenä en koskaan saa tietää :(

Vierailija kirjoitti:

No minä taas olen nauttinut joka hetkestä. Olen ollut niin onnellinen, että olen koko ajan pelännyt, jos onni loppuu. Häissä itketti, kun olin niin onnellinen hyvästä miehestä, raskausaikana leijuin pää pilvissä onnesta. Lastenhoito on ollut välillä haasteellista ja lapsilla on ollut pahoja sairauksia, mutta avioliitto on ollut todella onnellinen. Nyt kun lapset ovat jo teini-ikäisiä alamme miehen kanssa haaveilla meidän kahden yhteisestä ajasta. Tosin lapset saavat asua meidän kanssamme vaikka aikuisenakin. Heitä emme koskaan häädä pois, mutta luultavasti he itse haluavat jossain vaiheessa muuttaa. Rakastan elämääni, rakastan miestäni, rakastan lapsiani, rakastaa omaa kotiamme. Välillä huolestuttaa mitä käy jos jompikumpi meistä rakastuu johonkin toiseen, koska se on ihan luonnollista kun maailmassa on niin paljon ihania ihmisiä, mutta olemme päättäneet, että siinä tapauksessa teemme kaikkemme, että meidän liittomme säilyy, menemme pariterapiaan ja pidämme huolta suhteestamme.

Sama. Olen saanut elämässä kaiken sen mistä haaveilin, enkä kadu mitään :)

Vierailija kirjoitti:

No minä taas olen nauttinut joka hetkestä. Olen ollut niin onnellinen, että olen koko ajan pelännyt, jos onni loppuu. Häissä itketti, kun olin niin onnellinen hyvästä miehestä, raskausaikana leijuin pää pilvissä onnesta. Lastenhoito on ollut välillä haasteellista ja lapsilla on ollut pahoja sairauksia, mutta avioliitto on ollut todella onnellinen. Nyt kun lapset ovat jo teini-ikäisiä alamme miehen kanssa haaveilla meidän kahden yhteisestä ajasta. Tosin lapset saavat asua meidän kanssamme vaikka aikuisenakin. Heitä emme koskaan häädä pois, mutta luultavasti he itse haluavat jossain vaiheessa muuttaa. Rakastan elämääni, rakastan miestäni, rakastan lapsiani, rakastaa omaa kotiamme. Välillä huolestuttaa mitä käy jos jompikumpi meistä rakastuu johonkin toiseen, koska se on ihan luonnollista kun maailmassa on niin paljon ihania ihmisiä, mutta olemme päättäneet, että siinä tapauksessa teemme kaikkemme, että meidän liittomme säilyy, menemme pariterapiaan ja pidämme huolta suhteestamme.

Kuulostaa ihanalta, olen onnellinen puolestasi. Haluaisinkin kysyä että onko sinulla neuvoja siihen miten olette saaneet ylläpidettyä parisuhteen noinkin onnellisena lapsiperhearjesta huolimatta? Olen itse menossa naimisiin ensi kesänä ja rakastan miestäni ihan älyttömästi. Pelkään kuitenkin, että lasten tullessa meille käy samoin kuin monelle muulle tässä ketjussa, eli rakkaus loppuu.

Seurusteluaika oli vaihtelevaa, miehellä oli muita suhteita. Luulin hänen jo asettuneen kun suostui avioitumaan kanssani. Häiden alla huomasin että miehellä on toinenkin suhde mutta en viitsinyt enää perua niitä. Teimme lapsen ja mies oli kovasti odotusajassa mukana mutta heti laitokselta päästyäni tunnusti toisen suhteen, muutimme erillemme. Teimme kuitenkin vielä toisen lapsen ensimmäiselle sisarukseksi. Emme ole missään vaiheessa olleet oikein aviopari tai perhe. Asumme nykyään erossa, lapset enemmän isällään kuin minulla koska miehellä omakotitalo ja avopuoliso minä asun yksin velkayksiössäni, joten olisin koko ajan lapsiin sidottu vapaa-ajallani. Olen silti tyytyväinen että olen saanut kokea tuon kaiken ja onpahan lapset tehtyinä.