Miksi koko ajan tulee vastoinkäymisiä?

Nyt just ahdistaa ihan hirveesti.

Sitähän se elämä on. Vaikka näyttää että muilla ei ole huolia ja murheita, niin kyllä niilläkin jotain aina on.

Kuuluu elämään. Näin on kaikilla. Toiset vaan ottavat enemmän stressiä kuin toiset. Asioihin joihin et voi itse vaikuttaa on turha myöskään takertua.

Onko oikeasti kaikilla näin? En oikein usko, lähipiirissä monilla menee niin hyvin ja ihan aidosti vielä.

Voi olla, että sinulla on käsittelemättömiä traumoja, joiden vuoksi tiedostamattasi ajat itsesi aina tietynlaisiin ongelmiin ja vaikeuksiin, ja jos näin on, niin silloin lääke löytyy psykoterapiasta.

up

On! Elämä ollut raiteiltaan jo vuosia, aina tullut uutta toisensa perään. Nyt olen maailmassa yksin, työasiat epäselvinä ja terveys vähän niin ja näin ja voimat loppu. Ja kun tässä yritän saada terveyttä ja elämää raiteilleen, ei ole mitään mitä odottaa. Aineelliset puitteet on hyvät, mutta ei ketään kenen kanssa jakaa arkea ja elämää, joten motivaatio on välillä heikko.

Minulle ei oke annettu tasapaksun elämän kortteja. Välillä on keskivertoa parempi elämä ja välillä taas paljon keskivertoa vaikeampi elämä. Uutta nousua odotellessa...

Tuo yksinäisyys sinänsä on jo vakavaa! Etsisin sinuna psyykenhoidon ammattilaisen/ammattilaisia, joiden kanssa keskustella elämäntilanteesta. Älä jätä itseäsi yksin!

Helpota elämää.

Elämässä on ylämäkiä ja alamäkiä, sitä se on. Joskus vastoinkäymiset vain kasaantuvat ja se on kyllä rankkaa. Meillä meni sellaiset kolme vuotta yhdessä sumussa ja kaaoksessa, oli todella vakavia sairauksia ja lisäksi onnettomuuksia. Toinen toisensa perään. Ihan hirveää. Mutta niistä selvittiin. Nyt luojan kiitos seesteinen aika <3

Vierailija kirjoitti:

Tuo yksinäisyys sinänsä on jo vakavaa! Etsisin sinuna psyykenhoidon ammattilaisen/ammattilaisia, joiden kanssa keskustella elämäntilanteesta. Älä jätä itseäsi yksin!

Kuule, ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella. Viimeksi pari vkoa sitten maksoin 85 euroa vartin eimistään. Psykologi piti ongelmista puhumista uhriutumisena, vaikka elämässä olen ollut selviytyjä. Kuvittelin, että edes psykologille voisi faktana todeta tilanteen olevan rankka ja kuluttava.

Vierailija kirjoitti:

Voi olla, että sinulla on käsittelemättömiä traumoja, joiden vuoksi tiedostamattasi ajat itsesi aina tietynlaisiin ongelmiin ja vaikeuksiin, ja jos näin on, niin silloin lääke löytyy psykoterapiasta.

Tämä on kyllä todella vähättelevästi ja ylimielisesti sanottu. Ihminen ei voi valita esim. Sitä, pysyykö terveenä vai ei. Minun äitini sairasti ikävuoteni 10-19 rintasyöpää, kuoli kun täytin 19. Olin hoitanut häntä vuosia, koulut jäi käymättä sen vuoksi. Oli henkisesti mutta myös taloudellisesti raskasta. Löysin itselleni miehen, saimme kaksi lasta. Jätti minut toisen lapsen synnyttyä sillä vauva ei ollutkaan täydellinen ja terve vaan vammainen. Perhe-elämä "ei ole hänen juttunsa". Vammainen lapseni kuoli alle vuoden taisteltuaan. Jäin yhden lapsen väsyneeksi yh:ksi.

Jäljelle jäänyt vanhempi lapseni alkaa olla yläasteiässä. Hän kärsii pahoista oppimis- ja terveysongelmista, tuskin tulee pärjäämään ilman hoitoa aikuisenakaan, kukaan ei oikein uskalla ottaa kantaa mikä on ennuste. Itselläni on reuma yms. Osa päivistä on todella pelkkää kipua ja selviytymistaistelua, tappelua Kelan kanssa tuista, makaronin syöntiä.

Musta tuntuu että koko elämäni on ollut pelkkää sairautta, kuolemaa, köyhyyttä ja kärsimystä.

Kerro sinä oi viisas, kuinka mahtava psykoterapia herättäisi kuolleet läheiseni? Jotenkin hiukan epäilen. Ei ole ystäviä, ei sukulaisia. Kuka jaksaisi surullista, kivuliasta naista. Ei kukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla, että sinulla on käsittelemättömiä traumoja, joiden vuoksi tiedostamattasi ajat itsesi aina tietynlaisiin ongelmiin ja vaikeuksiin, ja jos näin on, niin silloin lääke löytyy psykoterapiasta.

Tämä on kyllä todella vähättelevästi ja ylimielisesti sanottu. Ihminen ei voi valita esim. Sitä, pysyykö terveenä vai ei. Minun äitini sairasti ikävuoteni 10-19 rintasyöpää, kuoli kun täytin 19. Olin hoitanut häntä vuosia, koulut jäi käymättä sen vuoksi. Oli henkisesti mutta myös taloudellisesti raskasta. Löysin itselleni miehen, saimme kaksi lasta. Jätti minut toisen lapsen synnyttyä sillä vauva ei ollutkaan täydellinen ja terve vaan vammainen. Perhe-elämä "ei ole hänen juttunsa". Vammainen lapseni kuoli alle vuoden taisteltuaan. Jäin yhden lapsen väsyneeksi yh:ksi.

Jäljelle jäänyt vanhempi lapseni alkaa olla yläasteiässä. Hän kärsii pahoista oppimis- ja terveysongelmista, tuskin tulee pärjäämään ilman hoitoa aikuisenakaan, kukaan ei oikein uskalla ottaa kantaa mikä on ennuste. Itselläni on reuma yms. Osa päivistä on todella pelkkää kipua ja selviytymistaistelua, tappelua Kelan kanssa tuista, makaronin syöntiä.

Musta tuntuu että koko elämäni on ollut pelkkää sairautta, kuolemaa, köyhyyttä ja kärsimystä.

Kerro sinä oi viisas, kuinka mahtava psykoterapia herättäisi kuolleet läheiseni? Jotenkin hiukan epäilen. Ei ole ystäviä, ei sukulaisia. Kuka jaksaisi surullista, kivuliasta naista. Ei kukaan.

Just tämän takia en koskaan halua lapsia. Aina hoetaan miten "lapset tuovat elämään jaksamista ja iloa. Antavat elämälle tarkoituksen". Itse muistuttaisin sen sijaan, että "lapset voivat tehdä elämästäsi helvettiä. Saat kantaa heistä taakkaa hautaasi saakka. Vasta sitten saat vapautuksen".

Kukaan ei takaa, että syntyvä lapsi on terve ja että myöhemminkin menisi hyvin. Vastuu ja huoli lapsesta ei myöskään pääty sillä kellon lyönnillä kun tulee 18 vuotta täyteen. Millaistahan tämänkin jutun kirjoittajan elämä nyt olisi, jos ensimmäistäkään lasta ei olisi synnyttänyt? Ei välttämättä tietenkään mitään paratiisia, mutta erilaista kuitenkin. Se että päättää lapsia hankkia on ihan oma valinta (ainakin täällä Suomessa) ja sen päätöksen seuraukset tulee kantaa. Se pitäisi jokaisen oikeasti harkita, kannattaako niitä lapsia ylipäätään tehdä.

Kaikki on ihan omata asenteesta kiinni. Elämässä tapahtuu itselle mieluisia ja ikäviä asioita joka tapauksessa. On itsestä kiinni, käyttääkö aikaansa ja energiaansa ikävien asioiden pohtimiseen ja murehtimiseen vai keskittyykö hyviin asioihin ja jopa jakaako niitä ilon aiheuta ympäristöönsä.

Olen ainakan oman rajallisen aikani täällä pallolla arvottanut niin kalliiksi, etten tuhlaa sitä ikäviin asioihin. Jos mielestäni jokin on huonosti jaan sen asioihin, joihin voin vaikuttaa ja teen parhaani tai toisaalta asioihin joihin en voi vaikuttaa, eikä näin ollen murehtiminen asiaa mitenkään edistäisi kuitenkaan. 

Olo on siis automaattisesti varsin positiivinen. 

Todella tuttua. Vuosia ja vuosia on jo tullut lunta tupaan. Yhdestä murheesta selviää niin jo on kaksi uutta niskassa. Eikä ole itsestä tai omasta elämänhallinnasta tai uhriutumisista kiinni, sairauksia on ja toisista ihmisistä riippuvia asioita (ja ei, ihan kaikkia ihmisiä ei tässä maailmassa voi vaan heivata elämästä ulos). Loputtomasti.

Olisi kiva tietää miten ap:lla menee. Oma tai meidän elämä on jatkuvaa kulkemista pettymyksestä toiseen. Nykyään ollaan niin passiivisia ettei tehdä mitään eikä käydä missään. Kaikki ylimieliset mulkerot vaan porskuttaa ja heidän kauniit ja älykkäät lapsensa pärjäävät joka asiassa. Ihmiset ovat niin röyhkeitä ja itsekkäitö että ihan oksettaa. Uskoin vahvasti 20 vuotta sitten että hyvä voittaa aina pahan. Niin opetin lapsillenikin. Uskoin ihan väärin ja opetin aivan turhaan.

Jos on aina mennyt huonosti ehkä jotenkin alitajuntaisesti tekee huonoja ratkaisuja. Kenties niillä joilla menee hyvin on parempi intuitio tehdä hyviä ratkaisuja ja huomaavat varoitusmerkit ajoissa. Esim itse olen ollut monessa huonossa suhteessa ja nyt jälkikäteen olen kyllä huomannut, että kyllähän ne selvät varoitusmerkit oli jo ihan suhteen alussa, kun en vaan silloin tajunnut lähteä heti. Millaisissa asioissa sulla menee huonosti?

Vierailija kirjoitti:

Onko oikeasti kaikilla näin? En oikein usko, lähipiirissä monilla menee niin hyvin ja ihan aidosti vielä.

Ei varmasti kaikilla ole elämä yhtä pienempien ja suurempien tulipalojen sammuttelua vaan taatusti suurin osa saa elää ihan levollista elämää joka etenee ihan mallillaan. Toki jokaisen elämään osuu läheisten poismenoa ja kenties epäsopuakin puolison kanssa, mutta muutoin elämä on hyvää ja tasaista onnellisuutta vailla suurempaa (tai pienempääkään) ylimääräistä vastoinkäymistä.

Itselläkin on just tällaista että kun yhden ongelman/murheen saa ratkottua niin seuraava napsahtaa heti niskaan ja koskaan ei saa elää vain sellaista normaalia arkea jossa suurin ongelma on tasoa mitä sitä tänään tekisi mieli syödä.

Olen katkera, turha muuta esittää.