Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mistä saa elämään sisältöä? Onko lasten hankkiminen ainoa keino?
Rönsy toisesta keskustelusta:
[quote]Ystävilläni alkaa suurimmalla osalla olla lapsia ja ei niitten päivät kuulosta samanlaisilta. Tuntuu, että koko ajan on jotain meneillään. Kun nähdään ja kysytään, mitä oot hommaillut, niin tuntuu, että niillä äideillä on tapahtunut vaikka mitä; on ollut neuvolaa, synttärijuhlia, muskarin juhlia, lastenteatteria, vaatekutsuja, retkiä ja ties mitä ja arjessakin tuntuu jatkuvasti olevan kaikkea meneillään ja kaikki mitä ne kertoo niiden lapsista...en voi mitään, mutta kuulostaa paljon mielenkiintoisemmalta kuin oma ja lapsettomien kavereitteni elämä: joo, no töissä oon ollut, no eipä sinne erityistä, sitä samaa, joo salilla oon käynyt ja joskus uimassa ja lenkillä. Joskus mun elämä tuntuu niin merkityksettömältä ja harmaalta, että itku pääsee, tätäkö tää elämä vaan on?
Mä en ole vela, en vauvakuumeilija...en mä tiedä mikä olen. Enkä tiedä mitä pitäs tehdä, miehen kanssa on vaan sovittu aiemmin, että katsotaan hetki kerrallaan ja päätetään sitten kun aika on. Miehen veli tuli just isäksi ja siitä kai tuo miehen vauvahaaveilu alkoi. Kerro sinä mitä pitäisi sitten tehdä, että elämä tuntuisi joltain muulta kuin harmaalta arjelta joka ikinen päivä. Ja en sitten tykkää matkustelusta, inhoan sitä, että sitä on turha ehdottaa piristykseksi. En jaksa opiskella, eikä mulla ole mitään erityisiä mielenkiinnon kohteita. Minkäänlaisesta bailaamisesta en välitä, konserteissa käydään silloin tällöin ja joskus mennään hotelliin viikonlopuksi, mutta ei siinä kyllä mitään hohtoa ole, eipä se paljon kotioloista poikkea. Millä saada sitten arkeen hehkua ja mitkä olis oikein niitä kohokohtia?[/quote]
Minun on aika vaikea vastata tähän kysymykseen, koska olen niitä hmisiä, joiden mielestä maailmassa on paljon enemmän opittavaa, nähtävää, koettavaa ja tehtävää kuin mitä elämässä ehtii tehdä. Olen jatkuvasti opiskelemassa jotakin uutta taitoa, ja mielenkiinnonkohteita on minulla kymmeniä. Arkipäivistäkin vähintään pari kolme tuntia päivässä menee siihen, että testailen uusia reseptejä, kirjoitan novellia, luen historiaa, pelaan lautapelejä kavereideni kanssa tai syvennyn muuhun antoisaan puuhaan.
Mutta kysytään yleisöltä. Mitä ehdottaisi tälle kysyjälle? Onko vanhemmuus hänenlaiselleen ihmiselle ainoa tapa kokea elämä mielekkääksi? Pystytkö samastumaan kohokohtien puutteeseen?
Kommentit (102)
Onko teillä joku lautapelikerho tai jotain sellaista? Olen kovin yksinäinen ja joku tuollainen olisi ehkä luonteva tapa päästä kosketuksiin ihmisten kanssa, mutta mistä sellaista porukkaa löytää?
Sain yhden fantasiapelinkin kerran lahjaksi, mutta en ole yksin jaksanut edes vilkuilla sitä. En osaa sanoa, olisinko hyvä pelaaja, käytän rauhoittavia jotka vähän sumentavat järkeilyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni on pari harrastusta, jotka ovat minulle paljon enemmän, kuin vain pelkkää ajankulua. Haluan kehittyä niissä, nähdä tuloksia ja oppia uutta jatkuvasti.Työtäni inhoan ja keksisin sata parempaa tekemistä kuin työnteko.
Kohokohtia arjen keskelle tuovat matkustelu, 5 tähden hotelli kerran vuodessa, onnistunut ilta viihteellä ystävien kanssa, kauan odotettu konsertti, upean auringonlaskun näkeminen, oma ennätys salilla, remontin valmistuminen, jne. Tavallaan arkisia asioita monille, mutta kun ne tekee asioiden/ihmisten kanssa, jotka ovat se oman elämän suola, tuntuvat ne unohtumattomilta ja mahtavilta kokemuksilta.
Olen vielä lapseton, eli joudun vaihtamaan nykyisen elämänsisältöni toisenlaiseen. Onko se hyvä vai huono asia, jää nähtäväksi.
Voi luoja mikä tyhjäpää...
Meikäläisellä on ainakin sisältöä elämässä ihan liikaakin ja yhtään kakaraan en tähän kaipaa...
Duuni kun vie oman aikansa niin sitä vapaa-aikaa suorastaan kaipaa!
Kyllä pitää elämän olla todellakin yksitoikkoista ja köyhää, että pitäis vielä kakaroita tehdä, elämänsä rikastuttamiseksi.
Tää päivä on nyt pelastettu...yhtä idioottimaista juttua ei ole viikkoihin eteen tullut.
Olen sitä mieltä että ainoa hyvä syy hankkia lapsia on halu olla vanhempi. Ja hyvä sellainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun elämään sisältöä on antanut krooninen sairaus. Mieluummin olisin terve, mutta asian todella perusteellinen läpikäyminen on jotenkin selkiyttänyt omia ajatuksia siitä mihin ihan oikeasti haluan käyttää sen ajan mikä on suht kivutonta, ja erityisesti miksi teen ne valinnat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hanki tontti, rakenna talo, viimeistele pihapiiri, perusta puu- ja kasvitarha. Edessäsi on kymmeniä sisällön, toiminnan ja mielihyvän täyteisiä vuosia.
Ihan hyvä idea, mutta on kyllä aika paljon sanottu, että siitä olisi "kymmeniä sisällön, toiminnan ja mielihyvän täyteisiä vuosia." Entä jos hommaan kyllästyy ennen aikojaan? Pihapiiri on jo "valmis" eikä löydy enää intoa sen muunteluun. No, muutamaksi vuodeksi siitä löytyy pakerrettavaa useimmalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, ihan kivoja harrastuksia lautapelit ja muut, mutta suurin osa ihmisistä ei kykene tuntemaan niitä kohtaan mitään intohimoa. Useimmille harrastukset ovat vain ajankulua; ihan kivaa, mutta ei mikään maailmaa mullistava elämänsisältö.
Valitettavasti monet duunitkin ovat sellaisia, ettei niistäkään saa mielettömiä elämyksiä ja opi koko ajan uutta. Vaikka arvostan suuresti esim. laskuntarkastajaa tai bussinkuljettajaa tai siivoojaa ja heidän työtään, niin aika vaikea on kuvitella, että työ olisi heille loputtoman antoisaa niin, että se saisi heidät tuntemaan sen syvällisempiä tunteita.
Suurimmalle osalle meistä ihmisistä rakkaus on se, joka nostaa arjen yläpuolelle edes joskus, ja saa elämän tuntumaan merkitykselliseltä. Mitä sitten, että joku lautapeli jää pelaamatta? Tai kaipaako kukaan sinua enää viikon päästä, kun otit duunistasi loparit? Ei mitään väliä. Sen sijaan perheessä voi kokea olevansa korvaamaton, eikä mikään voita vanhemman rakkautta lapseen. Olen pelaillut kaikenlaisia pelejä kavereiden kanssa. Mikään niistä ei kuitenkaan oikeasti merkinnyt minulle mitään. Sen sijaan, kun pelasin lapseni kanssa, ne hetket olivat jotain ihan muuta. Niihin hetkiin liittyy voimakkaita tunteita ja muistoja. Kivaa oli kavereidenkin kanssa, mutta kuten sanottu, ajankulua se vain oli.
Sen jälkeen kun kun saa lapsen, aika moni niistä ennen muinoin niin hauskoista ja tärkeistä asioista menettää merkitystään, kun tulee isompia asioita tilalle. Tämä ei merkitse sitä, etteivätkö vanhemmat edelleen harrastaisi, mutta tärkeysjärjestys on toinen joka tapauksessa.
No huhhuh. En ikinä haluaisi ystäväkseni kaltaistasi.
Maailmassa ei varmasti ole yhtä ainoaa tervettä perheellistä ihmistä, jolle ystävät ja harrastukset olisivat tärkeämpiä kuin perhe. Onneksi sinulle varmaan on tarjolla niitä perheettömiä kavereita, jos tämä kerran on sinulle liikaa etkä kestä sitä, ettei kamujen kanssa hengailu ja leikkiminen ole tärkeintä kaikille. Itse en kyllä ole livenä onnistunut tapaamaan tyyppiä, jolle tämä tärkeysjärjestys olisi ihan selviö.
Paras ystäväni on myös koiranomistaja. Asutaan melkein vierekkäin. Lenkkeillään ja kyläillään toistemme luona koiriemme kanssa. Kummallakaan ei ole aikomustakaan hankkia lapsia. Oma koira on meille molemmille tärkeintä maailmassa, mutta niin ovat hyvät ystävätkin. Jotenkin kuvottaa tuon kirjoittajan kaiken määrittely tärkeysjärjestyksiin ja itsekäs omien geenien suosiminen.
-Koiranainen
Hmm... myönsithän itsekin juuri laittaneesi oman koirasi etusijalle. Miksi se ei ole kuvottavaa käytöstä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta taas tuntuu, että lapset rajaavat suuren osan elämänsisältöä pois.
Ei enää ole omaa aikaa, aikaa harrastaa, tavata ystäviä, mahdollisuutta tehdä niitä asioita, joista ennen nautin.
Nyt tilalla on tosiaan noita lapsiin liittyviä juttuja, mutta kyllä minä silti ikävöin noita omia juttujani.
Vierailija kirjoitti:
Joo, ihan kivoja harrastuksia lautapelit ja muut, mutta suurin osa ihmisistä ei kykene tuntemaan niitä kohtaan mitään intohimoa. Useimmille harrastukset ovat vain ajankulua; ihan kivaa, mutta ei mikään maailmaa mullistava elämänsisältö.
Valitettavasti monet duunitkin ovat sellaisia, ettei niistäkään saa mielettömiä elämyksiä ja opi koko ajan uutta. Vaikka arvostan suuresti esim. laskuntarkastajaa tai bussinkuljettajaa tai siivoojaa ja heidän työtään, niin aika vaikea on kuvitella, että työ olisi heille loputtoman antoisaa niin, että se saisi heidät tuntemaan sen syvällisempiä tunteita.
Suurimmalle osalle meistä ihmisistä rakkaus on se, joka nostaa arjen yläpuolelle edes joskus, ja saa elämän tuntumaan merkitykselliseltä. Mitä sitten, että joku lautapeli jää pelaamatta? Tai kaipaako kukaan sinua enää viikon päästä, kun otit duunistasi loparit? Ei mitään väliä. Sen sijaan perheessä voi kokea olevansa korvaamaton, eikä mikään voita vanhemman rakkautta lapseen. Olen pelaillut kaikenlaisia pelejä kavereiden kanssa. Mikään niistä ei kuitenkaan oikeasti merkinnyt minulle mitään. Sen sijaan, kun pelasin lapseni kanssa, ne hetket olivat jotain ihan muuta. Niihin hetkiin liittyy voimakkaita tunteita ja muistoja. Kivaa oli kavereidenkin kanssa, mutta kuten sanottu, ajankulua se vain oli.
Sen jälkeen kun kun saa lapsen, aika moni niistä ennen muinoin niin hauskoista ja tärkeistä asioista menettää merkitystään, kun tulee isompia asioita tilalle. Tämä ei merkitse sitä, etteivätkö vanhemmat edelleen harrastaisi, mutta tärkeysjärjestys on toinen joka tapauksessa.
"Suurimmalle osalle meistä ihmisistä rakkaus on se, joka nostaa arjen yläpuolelle edes joskus, ja saa elämän tuntumaan merkitykselliseltä. Mitä sitten, että joku lautapeli jää pelaamatta? Tai kaipaako kukaan sinua enää viikon päästä, kun otit duunistasi loparit? Ei mitään väliä."
Täytyy sanoa, että säälittävät kyllä ne ihmiset, jotka ajattelevat olevansa täysin turhia työpaikoillaan. D: Mulle työ on sekä elinkeino että intohimo (liittyy historiaan) - oikeastaan koko mun elämäni yläasteelta lähtien on erinäisten kiemuroiden kautta tähdännyt nimenomaan juuri tähän mun ammattiini ja työhöni. Mun työni on oikeastaan vielä enemmän kuin elämän sisältö, sillä se on kasvanut niin voimakkaasti mun koko olemukseeni kiinni. Vähän kuin Wasa-laiva, jonka puurakennelmien soluneste on korvautunut vuosisatojen aikana merivedellä, eikä sitä enää voida poistaa koska muuten koko alus hajoaa tomuksi. Jos menettäisi työpaikkani, se olisi tietysti taloudellisesti katastrofaalista, mutta jatkaisin edelleenkin historiantutkimusta, ehkä kirjoittaisin jotain aiheesta, ehkä syventyisin lisäopintoihin.
Ihan kuin työhönsä ja sen tuloksiin ei voisi tai saisi kokea rakkautta, tai että se olisi jotenkin "vähempiarvoista" kuin jokin perhe. Mitä ihmettä? Siis tietysti surin sitä, kun rakas isäni kuoli ja tulen suremaan kun äidistäni jättää aika, mutta yhtä paljon itkisin sitä, jos työpaikkani palaisi maan tasalle. Ehkä enemmänkin. Ihmiset nyt kuitenkin ovat kuolevaisia - me elämme todella lyhyen aikaa, yleensä vain alle 100 vuotta - ja siihen vain täytyy osata suhtautua. Jokainen kuolee.
Turun linna esimerkiksi on seissyt paikoillaan 700 vuotta, ja luultavasti seisoo vielä toiset 700 jos jotain todella maailmaa mullistavaa ei tapahdu. Meistä jokainen puskee koiranputkea viimeistään 70 vuoden päästä, toiset 70 vuotta lisää eikä kukaan - eivät edes ne silloin elävät lapsenlapsenlapset - muista tai välitä.
(Vai muistatteko omat isovanhempienne vanhemmat, heidän nimensä, asuinpaikkansa, sisaruksensa? Mitä he tekivät työkseen, mitä puolueita äänestivät, kävivätkö usein kirkossa..? Ja onko noilla asioilla lopulta mitään väliä?)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, ihan kivoja harrastuksia lautapelit ja muut, mutta suurin osa ihmisistä ei kykene tuntemaan niitä kohtaan mitään intohimoa. Useimmille harrastukset ovat vain ajankulua; ihan kivaa, mutta ei mikään maailmaa mullistava elämänsisältö.
Valitettavasti monet duunitkin ovat sellaisia, ettei niistäkään saa mielettömiä elämyksiä ja opi koko ajan uutta. Vaikka arvostan suuresti esim. laskuntarkastajaa tai bussinkuljettajaa tai siivoojaa ja heidän työtään, niin aika vaikea on kuvitella, että työ olisi heille loputtoman antoisaa niin, että se saisi heidät tuntemaan sen syvällisempiä tunteita.
Suurimmalle osalle meistä ihmisistä rakkaus on se, joka nostaa arjen yläpuolelle edes joskus, ja saa elämän tuntumaan merkitykselliseltä. Mitä sitten, että joku lautapeli jää pelaamatta? Tai kaipaako kukaan sinua enää viikon päästä, kun otit duunistasi loparit? Ei mitään väliä. Sen sijaan perheessä voi kokea olevansa korvaamaton, eikä mikään voita vanhemman rakkautta lapseen. Olen pelaillut kaikenlaisia pelejä kavereiden kanssa. Mikään niistä ei kuitenkaan oikeasti merkinnyt minulle mitään. Sen sijaan, kun pelasin lapseni kanssa, ne hetket olivat jotain ihan muuta. Niihin hetkiin liittyy voimakkaita tunteita ja muistoja. Kivaa oli kavereidenkin kanssa, mutta kuten sanottu, ajankulua se vain oli.
Sen jälkeen kun kun saa lapsen, aika moni niistä ennen muinoin niin hauskoista ja tärkeistä asioista menettää merkitystään, kun tulee isompia asioita tilalle. Tämä ei merkitse sitä, etteivätkö vanhemmat edelleen harrastaisi, mutta tärkeysjärjestys on toinen joka tapauksessa.
No huhhuh. En ikinä haluaisi ystäväkseni kaltaistasi.
Jotenkin en usko, että tuolla kirjoittajalla on ystäviä. Etenkin, jos hän on se, jonka mielestä tunteet ovat eri asia kuin "ihmistenväliset tunteet" ja että näitä Oikeita IhmistenVälisiä Tunteita voidaan tuntea vain ja ainoastaan omaa puolisoa sekä omia lapsia kohtaan, ei esim. ystäviä.
Tämä siksi, koska ystävät ja muut henkilöt, jotka eivät ole pullahtaneet omasta kohdusta ulos tai ole samassa asunnossa aikaa viettävää säännöllistä seksiseuraa eivät ole oikeita ihmisiä vaan kolmiulotteisia moottoroituja pahvikuvia. Tai jotain sellaista logiikkaa tässä olin huomaavinani.
No johan tännekkin heti alkoi tulemaan tuo dissaus toisten intohimoja kohtaan. Mun elämä on varmasti ulkopuolisen silmiin tylsää, vaikka onkin lapsia. Lasten kanshan sitä rehellisesti vasta tylsää onkin :D En tykkää käydä vauvakutsuilla ja lasten synttärit sun muut juhlat, hoplopit ovat ihan kauheita paikkoja. Lapsi tykkää, joten niissä käydään mutta kyllä saa itseään kovasti tsempata, että jaksaa lähteä katsomaan kun 10 alle 5-vuotiasta juoksee pitkin asuntoa ja syövät keksiä ja pullaa. Aikuisten kans keskustelu on sitä "joo siis me tosiaan käytiin "joo, voit ottaa timppa vielä yhden keksin" kesälomalla risteilyllä, "äitii, mua pissattaa".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältöä elämään; unelmoi! Mietin ensin sellaisia asioita jotka sinua ilahduttaa, innostaa, kutkuttaa, säväyttää. Ensin pitää tuntea itsensä hyvin, ja vasta sen jälkeen voi saada merkitystä elämäänsä.
Ovatko ne asiat sinun kohdallasi esim. luovuuden, kauneuden, ystävyyden, jännityksen, hoivaamisen, rakkauden, aikaan saamisen, tuntemisen tai auttamisen kokemuksia?
Tietysti toivonmukaan vähän kaikkea tuota monipuolisesti. Esim. vapaaehtoistyö vaikkapa kriisipuhelimessa tai seurakunnissa voisi tuoda merkitystä elämään. Tai eläinten auttaminen tai ihan vaan lemmikkien hoitaminen ja "harrastaminen". Entäs vanhusten ulkoiluttaminen? Oman ajan antamista yksinäiselle vanhukselle, samalla tutustumista uuteen mielenkiintoiseen ihmiseen. Kodin sisustaminen kauniiksi? Uusien värien, materiaalien, tuoksujen ja äänien harmonia. Uudet tekstiilit olohuoneeseen, kukkia maljakkoon, kynttilöitä palamaan ja siihen tunnelmaan täydellisen musiikin etsintä. Tutustuminen uusiin musiikkityyleihin, ehkä jonkun soittimen opiskelu?
Taimien kasvattaminen siemenestä, uuden elämän ihailu ja kehityksen seuraaminen. Puutarhan hoito, metsässä kävely? Uusi harrastus sopusoinnussa luonnon kanssa, retkeily, telttailu, kalastaus, marjastus etc?
Ystäviin panostaminen, ikimuistoisien hetkien luominen? Kodin koristelu, menun sunnittelu ja kokkaaminen, ystävien "palveleminen ja passaaminen", perheen jäsenille täydellisen rentouttavan illan järjestäminen? Luo laatuaikaa muille, saat sitä myös itsellesi.
Parisuhteen eteen voi tehdä kaikenlaista parannusta mikä lisää mielekkyyttä elämään, mutta yhteinen projekti puolison kanssa sekä lujittaa suhdetta, että opettaa uutta, antaa vastuuta ja ruokkii uteliaisuutta ja kehittymisen halua. Sen projektin ei tarvitse olla heti lapsi, se voi olla remontti kotona, kesämökki, vene tai vaikka moottoripyörä.
Lopuksi voin todeta, että huomion pois kääntäminen itsestä muihin antaa yleensä merkitystä ja syvyyttä elämään. Pitää tietoisesti alkaa ajatella asioita isommassa mittakaavassa. Ihmiset jotka käpertyvät ehkä tahtomattaankin vain itsensä ympärille ja kelailevat kaikkea vain omista lähtökohdistaan käsin, ovat usein onnettomia ja elinpiiriltään köyhiä ja latteita. Eli "Get over yourself and start living!" :)
Joo, lapsia ei kyllä elämän sisällön toivossa kannata tehdä.
Varsinkin pikkulapsiaika (ja se kestää monta vuotta) on jopa tylsää, harrastaminen on hankalaa, ystävien tapaaminen vaatii suunnittelua, kotitöitä on paljon, väsymys (ennen kaikkea henkinen) on välillä lähes tappavaa, riittämättömyyden tunne on alituista. Elämäni oli paljon mielenkiintoisempaa ennen tätä vaihetta.
Mutta. Onneksi lapset kasvavat, ja elämä heidän kanssaan on mahtavaa. Lasten ansiosta tutustuu asioihin, ilmiöihin ja ihmisiin, joihin ei muuten tutustuisi ikinä. Isompien lasten kanssa voi tehdä paljon asioita ja se on valtavan hauskaa. Ja pikkuhiljaa saa ehkä lapsetkin innostumaan niistä asioista, jotka tuovat itselle sitä hyvää sisältöä elämään. Omaksi onnekseni esimerkiksi teini-ikäinen tyttäreni jakaa intohimoisen kiinnostuksen tanssiin, taiteeseen, musiikkiin, teatteriin ja kirjoihin. Isänsä kanssa taas yhteisiä kiinnostuksen kohteita ovat nämä tässäkin ketjussa mainitut lautapelit ja tietokonepelit. Perheen yhteiset intokhimot ovat esim. matkustelu ja elokuvat. Eli lapsi ei tuonut sisältöä elämään, mutta tekee elämän eri sisällöistä nauttimisen paljon kivemmaksi.
Vierailija kirjoitti:
Sisältöä elämään; unelmoi! Mietin ensin sellaisia asioita jotka sinua ilahduttaa, innostaa, kutkuttaa, säväyttää. Ensin pitää tuntea itsensä hyvin, ja vasta sen jälkeen voi saada merkitystä elämäänsä.
Itseäni suoraan sanottaa vituttaa aina lukea eri paikoista tätä "mikä sinua kiinnostaa, mistä pidät" -litaniaa. Kun on lapseton sinkku, vastaukset tuntuvat monesti piikeiltä lihassa. Et juu, mä tykkään nähdä kavereita ja mieskin ois kiva ja lapset ois kivoja. No miestä ei ole eikä sitä myöten myöskään lapsia ja lapsia ei tällä iällä erittäin suurella todennäköisyydellä enää tule. Mennäänpä siis ystäväosastoon: monet kaverit taas puuhastelevat perheittensä kanssa tai viettävät muuten näitä paljon puhuttuja ruuhkavuosia, joten...
No mietitään sitten harrastuksia. Matkustelu ois kivaa! Ai mut ei mulla oo rahaa ja pitäis sit matkustaa yksin. No ei se oikeestaan sitten niin hauskaa oliskaan.
Siispä päästään lopulta helposti todellisuudessa tähän, että no, käy salilla, töissä (jos niitä on) ja kato telkkaria.
Lyhykäisyydessään sanottuna: kun elämässä lähes kaiken tekee yksin, oli se sitten mökkeily, marjastaminen, salilla käyminen, elokuvissa käyminen, baarissa käyminen, vapaaehtoistyö, matkustelu tmv., niin ei se aktiviteetin sisältö jaksa enää niin ilahduttaa.
Tosiaan uskon tuon yhden kommentoijan sanomaan että ihmiset kokevat elämän eri "herkkyys" asteikolla ja toiset saa nautintoa jo ihan arkisista ja tavallisista asioista. Toinen ääripää on sitten nämä benji-hyppyjen harrastelijat ym. Minulle lapsielämä voisi tarjota liikaakin ärsykkeitä, vaikka uskoisinkin pärjääväni hyvin jos nyt vielä niitä haluasinkin. Mutta elämä ilmankin on niin antoisaa ja itsensä kehitys ja oppiminen ei koskaan lopu. Tärkeintä on myös oppia olemaan sujut niiden epämukavien juttujen kanssa elämässä kuten kuolema ja menetys jne. Niin kauan kuin tekee jotain välttääkseen ajattelemasta jotain niin ei ole koskaan kunnolla ohjaksissa omassa elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Lyhykäisyydessään sanottuna: kun elämässä lähes kaiken tekee yksin, oli se sitten mökkeily, marjastaminen, salilla käyminen, elokuvissa käyminen, baarissa käyminen, vapaaehtoistyö, matkustelu tmv., niin ei se aktiviteetin sisältö jaksa enää niin ilahduttaa.
Sama juttu, mutta en haluaisi silti lastenkaan kanssa tehdä näitä asioita vaan muiden aikuisten.
Alue: Aihe vapaa
Tärkein ihmissuhde on se, joka sinulla on itsesi kanssa. Rakastatko itseäsi hyväksyvästi, lempeästi ja väkevästi?