Mistä saa elämään sisältöä? Onko lasten hankkiminen ainoa keino?

Aika naurettavaa dissata ihmisiä, jotka saavat elämäänsä sisältöä lapsista ja samaan aikaan itse etsiä elämän tarkoitusta harrastuksista. Wtf? Onko todella jotenkin siistimpää liikuttua lautapelistä kuin ajatuksesta, että saisi lapsen jonka kehitystä seurata ja jonka kanssa elää?

Monetkin nuorena harrastavat ja fanittavat asioita intohimoisesti. Osalle tämä on vaihe ennen muita asioita, jotka tulevat sitten tilalle.

Lisääntyminen on perusvietti. Ei ihminen joka kokee tämän vietin voimakkaasti ole mikään tyhjä ja aivoton sosiaalisen paineen uhri vaan ihan perusnisäkäs. Jos viettiä ei saa seurata, tuntee tyhjyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin kärsin elämän sisällöttömyydestä, tai oikeastaan yksinäisyydestä.

Elämä tuntuu kovin tyhjältä, kun se sisältää vain aamulla töihin menon ja päivällä kotiin tulon. Muu aika tulee vietettyä kotona.

Yritän ehdottaa puolitutuille tekemistä, ei heillä ole aikaa edes vastata. Yritän ehdottaa ainoalle kaverille, jolloin on usein mentävä hänen mieltymystensä mukaan. Eli baariin hakemaan miehiä. Mikä tarkoittaa sitä, että hän on miehien ympäröimä ja minä yksin.

Kännissä ihmiset ovat tylyjä ja epäystävällisiä enkä minä voi oikeastaan juoda paljoakaan.

Olen ravannut yksin tapahtumissa, keikoilla, taidenäyttelyissä, lainannut kirjoja, ettei tarvitsisi olla niin yksin. Ollut mukana hyväntekeväisyydessä, jään sielläkin yksin. Harrastanut liikuntaa eri muodoissaan. Matkustanut yksin.

Yritän päästä kouluun, jotta olisi edes jotain tekemistä. Se tuntuu kuitenkin merkityksettömältä, koska illalla tulen yksin kotiin ja viikonloput olen yksin. Sitten valmistun koulusta, tulen yksin töistä tyhjään kotiin.

Tätä siis loppuelämä? Miksi se ei houkuttele?

Monilla täällä on mies, minulla ei ole edes pienenä ollut sitä leikkipoikaystävää. Kukaan ei ole ollut kiinnostunut minusta.

Kavereista toinen kuoli juuri.

Yritin muuttaa soluasuntoon, mutta mieluummin ottivat sinne jonkun muun asumaan.

Välillä on tuntunut, että sitten jos olisi lapsia, niin olisi jotain sisältöä elämässä. Syy olla olemassa. Mutta kun ei ole sitä miestäkään, niin miten niitä lapsia yhtäkkiä tulisi.

En oikein enää tiedä mitä tehdä, olen yrittänyt tutustua ihmisiin. He muuttavat pois paikkakunnalta ja heidän osaltaan yhteydenpito loppuu siihen paikkaan, vaikka itse joskus laitan viestiä.

Nettideiteillä olen käynyt, tuloksetta.

Entäs lautapelit? Osaa niistä voi pelata yksinkin. Esim. monopolissa voi pelata yksin kahdella nappulalla.

Läskien ryöstelystä

Vierailija kirjoitti:

Aika naurettavaa dissata ihmisiä, jotka saavat elämäänsä sisältöä lapsista ja samaan aikaan itse etsiä elämän tarkoitusta harrastuksista. Wtf? Onko todella jotenkin siistimpää liikuttua lautapelistä kuin ajatuksesta, että saisi lapsen jonka kehitystä seurata ja jonka kanssa elää?

Monetkin nuorena harrastavat ja fanittavat asioita intohimoisesti. Osalle tämä on vaihe ennen muita asioita, jotka tulevat sitten tilalle.

Lisääntyminen on perusvietti. Ei ihminen joka kokee tämän vietin voimakkaasti ole mikään tyhjä ja aivoton sosiaalisen paineen uhri vaan ihan perusnisäkäs. Jos viettiä ei saa seurata, tuntee tyhjyyttä.

Jengi on aika triggeröitynyt lautapeleistä...

Meitä on ehkä vähän, mutta käsitys jostain ikuisesta antaa syvyyttä arkeen myös.

Tällä hetkellä tunne, että vanhempi lapsi tuonut liiankin paljon sisältöä elämääni vetämällä maton jalkojeni alta teoillaan.

Joskus on tunne, että miten helppoa olisi ilman näitä myllerryksiä.

Asuisin yksin kaksiossa ja tietäisin elämän eteenpäin tylsän samanlaisena.

Ehkä taas jossain vaiheessa nousen masennuksestani ja osaan nauttia elämästämme.

Cat kirjoitti:

Meitä on ehkä vähän, mutta käsitys jostain ikuisesta antaa syvyyttä arkeen myös.

Kyllähän se antaa jos siihen pystyy uskomaan, itse yritin monta vuotta mutta kyllästyin huijaamaan itseäni. On eri asia haluta uskoa että on jotain ikuista, sielu, jumala/jumalia jne kuin oikeasti uskoa niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

17/ap, antoisuus on yksi asia, tunteet toinen. Nyt puhutaan kahdesta eri aspektista. Tiedollisesta ja älyllisestä SEKÄ sitten tunne-elämää rikastuttavasta.

Itsekin historiaa harrastavana ymmärrän hyvin, mitä oivalluksia ja älyllistä virkistystä hyvä historiakirja antaa. Mutta se ei silti anna tunne-elämyksiä. 

Joten siinä mielessä joku voi kutsua harrastuksia "vain" ajankuluksi, vaikka tokihan ne mielenkiintoisia ja antoisia ovatkin.

16

Kyllä minä ainakin saan vaikkapa niiden lautapelien pelaamisesta todella syvällisiä , en vain älyllistä mielihyvää. Koen mm. yhteenkuuluvuutta, ylpeyttä, iloa, onnistumisen riemua, myötätuntoa ja kiihtymystä. Eipä kai tuohon harrastukseen muuten motivoituisikaan. ap

Arvelisin, että tuollaiset kokemukset lautapelien tai vastaavien harrastusten tiimoilta ovat melko harvinaisia. En ollenkaan tarkoita vähätellä. Se, että saa tunnekokemuksia harrastamisesta, on hieno ominaisuus, josta on varmasti paljon iloa. Pelasin itse pariskunnittain nuorena bridgeä ja jossain vaiheessa tuli pelattua lautapelejäkin ihan säännöllisesti, mutta ei kyllä ollut lähelläkään tuollaiset fiilikset.

Ihmiset haluavat kokea tunteita, kokea olevansa elossa. Raskaus, synnytys, imetys, vanhemmuus ovat mielettömiä kokemuksia ja siksi niitä varmaan havitellaan.

Ei kai tässä tarvitse ajatella, että kumpikaan olisi huonompi tai että nämä olisivat edes vaihtoehtoja.

Suosittelen kuitenkin, että jos ei tunne paloa harrastuksiin tai työhönsä, kannattaa niitä lapsia laittaa, jos se yhtään kiinnostaa. Mutta kuten sanottu, lapsia ei kannata tehdä, jos ei niitä oikeasti halua.

Minä en ymmärrä lautapeleistä mutta omalla kohdallani vastaava asia on valokuvaaminen.

Rakastan valokuvaamista. Jos en ole moneen päivään päässyt kuvaamaan, ahdistun ja minista tuntuu siltä, että minun on pakko mennä! Kuvatessa oloni on pulppuavan ihana, tekisi mieli tanssia onnesta (ja usein vähän niin teenkin). Silloin tunnen olevani elossa ja mielessäni pyörii usein, miten tavattoman onnekas olen, kun tunnen intohimoa jotakin sellaista kohtaan, mitä voin arjessani toteuttaa. Voisin syleillä koko maailmaa, kun tiedän, että seuraavana päivänä voi herätä aamukolmelta kuvausreissulle, koska on vapaapäivä.

Joten kyllä, väitän, että intohimoisen harrastuksen kautta voi yhtälailla tuntea syviä tunteita, vaikka tietenkään eri ihmisten tunteita ei voi vertailla. Kaikilla ihmisillä ei ole tällaisia intohimoja, joten tiedän olevani erittäin onnekas ja etuoikeutettu tässä asiassa.

Asia on JUURI näin. Minulle on käynyt älyttömän hyvä tuuri, kun olen sattunut syntymään ja  kasvamaan ihmiseksi, joka saa syvällisiä kokemuksia hyvinkin saavutettavista ja arkisista asioista. -ap

Vierailija kirjoitti:

Joo, ihan kivoja harrastuksia lautapelit ja muut, mutta suurin osa ihmisistä ei kykene tuntemaan niitä kohtaan mitään intohimoa. Useimmille harrastukset ovat vain ajankulua; ihan kivaa, mutta ei mikään maailmaa mullistava elämänsisältö.

Valitettavasti monet duunitkin ovat sellaisia, ettei niistäkään saa mielettömiä elämyksiä ja opi koko ajan uutta. Vaikka arvostan suuresti esim. laskuntarkastajaa tai bussinkuljettajaa tai siivoojaa ja heidän työtään, niin aika vaikea on kuvitella, että työ olisi heille loputtoman antoisaa niin, että se saisi heidät tuntemaan sen syvällisempiä tunteita.

Suurimmalle osalle meistä ihmisistä rakkaus on se, joka nostaa arjen yläpuolelle edes joskus, ja saa elämän tuntumaan merkitykselliseltä. Mitä sitten, että joku lautapeli jää pelaamatta? Tai kaipaako kukaan sinua enää viikon päästä, kun otit duunistasi loparit? Ei mitään väliä. Sen sijaan perheessä voi kokea olevansa korvaamaton, eikä mikään voita vanhemman rakkautta lapseen. Olen pelaillut kaikenlaisia pelejä kavereiden kanssa. Mikään niistä ei kuitenkaan oikeasti merkinnyt minulle mitään. Sen sijaan, kun pelasin lapseni kanssa, ne hetket olivat jotain ihan muuta. Niihin hetkiin liittyy voimakkaita tunteita ja muistoja. Kivaa oli kavereidenkin kanssa, mutta kuten sanottu, ajankulua se vain oli.

Sen jälkeen kun kun saa lapsen, aika moni niistä ennen muinoin niin hauskoista ja tärkeistä asioista menettää merkitystään, kun tulee isompia asioita tilalle. Tämä ei merkitse sitä, etteivätkö vanhemmat edelleen harrastaisi, mutta tärkeysjärjestys on toinen joka tapauksessa.

No huhhuh. En ikinä haluaisi ystäväkseni kaltaistasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, ihan kivoja harrastuksia lautapelit ja muut, mutta suurin osa ihmisistä ei kykene tuntemaan niitä kohtaan mitään intohimoa. Useimmille harrastukset ovat vain ajankulua; ihan kivaa, mutta ei mikään maailmaa mullistava elämänsisältö.

Valitettavasti monet duunitkin ovat sellaisia, ettei niistäkään saa mielettömiä elämyksiä ja opi koko ajan uutta. Vaikka arvostan suuresti esim. laskuntarkastajaa tai bussinkuljettajaa tai siivoojaa ja heidän työtään, niin aika vaikea on kuvitella, että työ olisi heille loputtoman antoisaa niin, että se saisi heidät tuntemaan sen syvällisempiä tunteita.

Suurimmalle osalle meistä ihmisistä rakkaus on se, joka nostaa arjen yläpuolelle edes joskus, ja saa elämän tuntumaan merkitykselliseltä. Mitä sitten, että joku lautapeli jää pelaamatta? Tai kaipaako kukaan sinua enää viikon päästä, kun otit duunistasi loparit? Ei mitään väliä. Sen sijaan perheessä voi kokea olevansa korvaamaton, eikä mikään voita vanhemman rakkautta lapseen. Olen pelaillut kaikenlaisia pelejä kavereiden kanssa. Mikään niistä ei kuitenkaan oikeasti merkinnyt minulle mitään. Sen sijaan, kun pelasin lapseni kanssa, ne hetket olivat jotain ihan muuta. Niihin hetkiin liittyy voimakkaita tunteita ja muistoja. Kivaa oli kavereidenkin kanssa, mutta kuten sanottu, ajankulua se vain oli.

Sen jälkeen kun kun saa lapsen, aika moni niistä ennen muinoin niin hauskoista ja tärkeistä asioista menettää merkitystään, kun tulee isompia asioita tilalle. Tämä ei merkitse sitä, etteivätkö vanhemmat edelleen harrastaisi, mutta tärkeysjärjestys on toinen joka tapauksessa.

No huhhuh. En ikinä haluaisi ystäväkseni kaltaistasi.

Maailmassa ei varmasti ole yhtä ainoaa tervettä perheellistä ihmistä, jolle ystävät ja harrastukset olisivat tärkeämpiä kuin perhe. Onneksi sinulle varmaan on tarjolla niitä perheettömiä kavereita, jos tämä kerran on sinulle liikaa etkä kestä sitä, ettei kamujen kanssa hengailu ja leikkiminen ole tärkeintä kaikille. Itse en kyllä ole livenä onnistunut tapaamaan tyyppiä, jolle tämä tärkeysjärjestys olisi ihan selviö.

Lapsia hankitaan siksi, että on lapsikuume ja tarve olla isä tai äiti, ei siksi että on tylsää.

Vaikka ois lapsia, voi olla tyhjä olo.

Itselläni on lapsia, mutta on aina ollut harrastuksia. Oon opiskellut ranskaa ja venäjää. Valtiotieteitä ja lääketiedettä mielenkiinnon vuoksi, öljy, vesi, ja pastellimaalausta, taulujen kehystystä, kankaankudontaa, joogaa ja mindfullnessia ym ym. Vielä kiinnostaisi tähtitiede, kirjallisuuspiirit, etniset ruoat, maahanmuuttajanaisiin tutustuminen ja ruokaohjeiden vaihto, itämaiset liikuntalajit, kuntoluistelu, seinäkiipeily, novellikirjallisuus sekä venäläiset klassikot. Saati matkailu, esim ranskan kanaaliveneily ja Arizona.

Toivottavasti elän vanhaksi

Vierailija kirjoitti:

Tällä hetkellä tunne, että vanhempi lapsi tuonut liiankin paljon sisältöä elämääni vetämällä maton jalkojeni alta teoillaan.

Joskus on tunne, että miten helppoa olisi ilman näitä myllerryksiä.

Asuisin yksin kaksiossa ja tietäisin elämän eteenpäin tylsän samanlaisena.

Ehkä taas jossain vaiheessa nousen masennuksestani ja osaan nauttia elämästämme.

Voi harmi, yritä hakea apua vaikka lastensuojelusta!

Maaentuneena on rankkaa hoitaa lapsia ja veroa maksetaan juuri siksi että vaikeuksissa olevat saisivat apua!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, ihan kivoja harrastuksia lautapelit ja muut, mutta suurin osa ihmisistä ei kykene tuntemaan niitä kohtaan mitään intohimoa. Useimmille harrastukset ovat vain ajankulua; ihan kivaa, mutta ei mikään maailmaa mullistava elämänsisältö.

Valitettavasti monet duunitkin ovat sellaisia, ettei niistäkään saa mielettömiä elämyksiä ja opi koko ajan uutta. Vaikka arvostan suuresti esim. laskuntarkastajaa tai bussinkuljettajaa tai siivoojaa ja heidän työtään, niin aika vaikea on kuvitella, että työ olisi heille loputtoman antoisaa niin, että se saisi heidät tuntemaan sen syvällisempiä tunteita.

Suurimmalle osalle meistä ihmisistä rakkaus on se, joka nostaa arjen yläpuolelle edes joskus, ja saa elämän tuntumaan merkitykselliseltä. Mitä sitten, että joku lautapeli jää pelaamatta? Tai kaipaako kukaan sinua enää viikon päästä, kun otit duunistasi loparit? Ei mitään väliä. Sen sijaan perheessä voi kokea olevansa korvaamaton, eikä mikään voita vanhemman rakkautta lapseen. Olen pelaillut kaikenlaisia pelejä kavereiden kanssa. Mikään niistä ei kuitenkaan oikeasti merkinnyt minulle mitään. Sen sijaan, kun pelasin lapseni kanssa, ne hetket olivat jotain ihan muuta. Niihin hetkiin liittyy voimakkaita tunteita ja muistoja. Kivaa oli kavereidenkin kanssa, mutta kuten sanottu, ajankulua se vain oli.

Sen jälkeen kun kun saa lapsen, aika moni niistä ennen muinoin niin hauskoista ja tärkeistä asioista menettää merkitystään, kun tulee isompia asioita tilalle. Tämä ei merkitse sitä, etteivätkö vanhemmat edelleen harrastaisi, mutta tärkeysjärjestys on toinen joka tapauksessa.

No huhhuh. En ikinä haluaisi ystäväkseni kaltaistasi.

Maailmassa ei varmasti ole yhtä ainoaa tervettä perheellistä ihmistä, jolle ystävät ja harrastukset olisivat tärkeämpiä kuin perhe. Onneksi sinulle varmaan on tarjolla niitä perheettömiä kavereita, jos tämä kerran on sinulle liikaa etkä kestä sitä, ettei kamujen kanssa hengailu ja leikkiminen ole tärkeintä kaikille. Itse en kyllä ole livenä onnistunut tapaamaan tyyppiä, jolle tämä tärkeysjärjestys olisi ihan selviö.

Paras ystäväni on myös koiranomistaja. Asutaan melkein vierekkäin. Lenkkeillään ja kyläillään toistemme luona koiriemme kanssa. Kummallakaan ei ole aikomustakaan hankkia lapsia. Oma koira on meille molemmille tärkeintä maailmassa, mutta niin ovat hyvät ystävätkin. Jotenkin kuvottaa tuon kirjoittajan kaiken määrittely tärkeysjärjestyksiin ja itsekäs omien geenien suosiminen.

-Koiranainen

Ryntää ovisilmälle ja kyylää postinjakajaa. Sen jälkeen reaktiot tänne.

Voit laajentaa aluetta ja tuijottaa muitakin aspoja esim. Kassoja, kuskeja jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, ihan kivoja harrastuksia lautapelit ja muut, mutta suurin osa ihmisistä ei kykene tuntemaan niitä kohtaan mitään intohimoa. Useimmille harrastukset ovat vain ajankulua; ihan kivaa, mutta ei mikään maailmaa mullistava elämänsisältö.

Valitettavasti monet duunitkin ovat sellaisia, ettei niistäkään saa mielettömiä elämyksiä ja opi koko ajan uutta. Vaikka arvostan suuresti esim. laskuntarkastajaa tai bussinkuljettajaa tai siivoojaa ja heidän työtään, niin aika vaikea on kuvitella, että työ olisi heille loputtoman antoisaa niin, että se saisi heidät tuntemaan sen syvällisempiä tunteita.

Suurimmalle osalle meistä ihmisistä rakkaus on se, joka nostaa arjen yläpuolelle edes joskus, ja saa elämän tuntumaan merkitykselliseltä. Mitä sitten, että joku lautapeli jää pelaamatta? Tai kaipaako kukaan sinua enää viikon päästä, kun otit duunistasi loparit? Ei mitään väliä. Sen sijaan perheessä voi kokea olevansa korvaamaton, eikä mikään voita vanhemman rakkautta lapseen. Olen pelaillut kaikenlaisia pelejä kavereiden kanssa. Mikään niistä ei kuitenkaan oikeasti merkinnyt minulle mitään. Sen sijaan, kun pelasin lapseni kanssa, ne hetket olivat jotain ihan muuta. Niihin hetkiin liittyy voimakkaita tunteita ja muistoja. Kivaa oli kavereidenkin kanssa, mutta kuten sanottu, ajankulua se vain oli.

Sen jälkeen kun kun saa lapsen, aika moni niistä ennen muinoin niin hauskoista ja tärkeistä asioista menettää merkitystään, kun tulee isompia asioita tilalle. Tämä ei merkitse sitä, etteivätkö vanhemmat edelleen harrastaisi, mutta tärkeysjärjestys on toinen joka tapauksessa.

No huhhuh. En ikinä haluaisi ystäväkseni kaltaistasi.

Maailmassa ei varmasti ole yhtä ainoaa tervettä perheellistä ihmistä, jolle ystävät ja harrastukset olisivat tärkeämpiä kuin perhe. Onneksi sinulle varmaan on tarjolla niitä perheettömiä kavereita, jos tämä kerran on sinulle liikaa etkä kestä sitä, ettei kamujen kanssa hengailu ja leikkiminen ole tärkeintä kaikille. Itse en kyllä ole livenä onnistunut tapaamaan tyyppiä, jolle tämä tärkeysjärjestys olisi ihan selviö.

Paras ystäväni on myös koiranomistaja. Asutaan melkein vierekkäin. Lenkkeillään ja kyläillään toistemme luona koiriemme kanssa. Kummallakaan ei ole aikomustakaan hankkia lapsia. Oma koira on meille molemmille tärkeintä maailmassa, mutta niin ovat hyvät ystävätkin. Jotenkin kuvottaa tuon kirjoittajan kaiken määrittely tärkeysjärjestyksiin ja itsekäs omien geenien suosiminen.

-Koiranainen

Omien geenien suosiminen on biologinen selviö, joka koskee kaikkia ihmisiä. Asiaa on tutkittu todella paljon. Ihmisten auttamishalu on käytännössä suoraan verrannollinen siihen, kuinka läheistä sukua ollaan tai ollaanko samaa kansaa tai lajia.

Tunnen muuten jokusen tällaisen entisen koirafriikin, joka oli sitä mieltä, että koirat ovat tärkeintä maailmassa. Hehheh, eräs heistä antoi koiran ihan kivuttomasti pois, kun tuli lapsi. Toinen on ääneen kummastellut miten ennen lasta kuvitteli, että koira on jotenkin sama asia.

Kukin elää tietysti omassa todellisuudessaan. Selvästikin.

Näin on.

Meitä on vähän ehkä. En joudu huijaamaan itseäni millään lailla. Työ liittyy aivan muunlaiseen maailmaan. Etsivä lopulta löytää. Tyhjää saa hakemattakin. Bless.

Minä koen elämäni tarkoituksettomaksi, merkityksettömäksi ja aika yhdentekeväksi. Arvoni on lähinnä siinä, että läheiseni välittävät minusta ja olen heille tärkeä.

Olen muun muassa vaikean masennuksen takia ollut vuosikausia syrjässä kaikesta, nykyään kuntoutustuella eikä muutosta näkyvissä. Olen naimisissa eikä meillä ole lapsia. Päivät ovat kaikki samanlaisia, olen kotona, katson ohjelmia ja teen käsitöitä. Minulla ei ole juuri mitään kerrottavaa kuulumisistani.

Ja kuitenkaan en koskaan ole tylsistynyt ja aika kuluu nopeasti. Ilmeisesti intohimoton ja toivotonkin elämä voi olla ihan ok. Olen herkkä ja saan pienistäkin asioista jotain iloa sisäisesti.

Käsittääkseni lapsia, toisia ihmisiä kannattaa vastuulleen hankkia vain, jos niitä haluaa. Muuten varmaan tulee kyllä uusia kiireitä ja puuhaa ja velvollisuuksia päivien täytteeksi ja saa näin itseään harhautettua pitkäänkin, mutta edelleen hetkeksi pysähtyessä voi tuntua tyhjältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rönsy toisesta keskustelusta:

Ystävilläni alkaa suurimmalla osalla olla lapsia ja ei niitten päivät kuulosta samanlaisilta. Tuntuu, että koko ajan on jotain meneillään. Kun nähdään ja kysytään, mitä oot hommaillut, niin tuntuu, että niillä äideillä on tapahtunut vaikka mitä; on ollut neuvolaa, synttärijuhlia, muskarin juhlia, lastenteatteria, vaatekutsuja, retkiä ja ties mitä ja arjessakin tuntuu jatkuvasti olevan kaikkea meneillään ja kaikki mitä ne kertoo niiden lapsista...en voi mitään, mutta kuulostaa paljon mielenkiintoisemmalta kuin oma ja lapsettomien kavereitteni elämä: joo, no töissä oon ollut, no eipä sinne erityistä, sitä samaa, joo salilla oon käynyt ja joskus uimassa ja lenkillä. Joskus mun elämä tuntuu niin merkityksettömältä ja harmaalta, että itku pääsee, tätäkö tää elämä vaan on?

Mä en ole vela, en vauvakuumeilija...en mä tiedä mikä olen. Enkä tiedä mitä pitäs tehdä, miehen kanssa on vaan sovittu aiemmin, että katsotaan hetki kerrallaan ja päätetään sitten kun aika on. Miehen veli tuli just isäksi ja siitä kai tuo miehen vauvahaaveilu alkoi. Kerro sinä mitä pitäisi sitten tehdä, että elämä tuntuisi joltain muulta kuin harmaalta arjelta joka ikinen päivä. Ja en sitten tykkää matkustelusta, inhoan sitä, että sitä on turha ehdottaa piristykseksi. En jaksa opiskella, eikä mulla ole mitään erityisiä mielenkiinnon kohteita. Minkäänlaisesta bailaamisesta en välitä, konserteissa käydään silloin tällöin ja joskus mennään hotelliin viikonlopuksi, mutta ei siinä kyllä mitään hohtoa ole, eipä se paljon kotioloista poikkea. Millä saada sitten arkeen hehkua ja mitkä olis oikein niitä kohokohtia?

Minun on aika vaikea vastata tähän kysymykseen, koska olen niitä hmisiä, joiden mielestä maailmassa on paljon enemmän opittavaa, nähtävää, koettavaa ja tehtävää kuin mitä elämässä ehtii tehdä. Olen jatkuvasti opiskelemassa jotakin uutta taitoa, ja mielenkiinnonkohteita on minulla kymmeniä. Arkipäivistäkin vähintään pari kolme tuntia päivässä menee siihen, että testailen uusia reseptejä, kirjoitan novellia, luen historiaa, pelaan lautapelejä kavereideni kanssa tai syvennyn muuhun antoisaan puuhaan.

Mutta kysytään yleisöltä. Mitä ehdottaisi tälle kysyjälle? Onko vanhemmuus hänenlaiselleen ihmiselle ainoa tapa kokea elämä mielekkääksi? Pystytkö samastumaan kohokohtien puutteeseen?

Antoisaa lautapelien pelaamista... ok. :D

Hah!! Et ole vissiin muuta kuin kimbleä pelannu :D!

Yhdessä ohjelmassa kerran yks nainen mietti että elämästään puuttuu jotain (oli saavuttanut "kaiken mahdollisen"), hän koki elämänsä jotenkin merkityksettömäksi. Joku sitten ehdotti hänelle että adoptoisi lapsen, se jokin mikä puuttuu hänen elämästään, on rakkauden kohde.

Tuo juttu on jäänyt mulla mieleen (ohjelman näkemisestä varmaan jo 10 vuotta). Itse en siis ole ikinä halunnut lapsia. Joskus mulla vaan on samanlainen olo kuin tuolla naisella.

Pitkään kamppailin että sain haluamani elämältä (huom. ei todellakaan mitään hienoa, mutt sellasta mitä teininä asetin itelleni tavoitteeksi) ja nyt kun oon vihdoinkin 25-vuotiaana siinä tilanteessa (myöhemmin kuin oletin) niin olo onkin jotenkin outo. Oon tyytyväinen mutta ihan kuin jotain puuttuis, tuntuu tyhjältä. Työ on melkein mun koko elämä, vaikka nautin kyllä vapaa-ajastakin. Lenkkeilen ja oon lemmikkien kanssa. Ehkä multakin kummiskin uupuu se rakkauden kohde, mutta kun miesystävän hankkiminen ei välttämättä auta koska eihän suhteet aina kestä ikuisuutta. Todennäköisemmin omaa lastaan rakastaa aina, toisin kuin ketään elämänkumppania.

Voi hyvänen aika että oon väsynyt. Luin, että "onko lasten hakkaaminen ainoa keino". Ööö. Sori off topic.