Mistä saa elämään sisältöä? Onko lasten hankkiminen ainoa keino?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

17/ap, antoisuus on yksi asia, tunteet toinen. Nyt puhutaan kahdesta eri aspektista. Tiedollisesta ja älyllisestä SEKÄ sitten tunne-elämää rikastuttavasta.

Itsekin historiaa harrastavana ymmärrän hyvin, mitä oivalluksia ja älyllistä virkistystä hyvä historiakirja antaa. Mutta se ei silti anna tunne-elämyksiä. 

Joten siinä mielessä joku voi kutsua harrastuksia "vain" ajankuluksi, vaikka tokihan ne mielenkiintoisia ja antoisia ovatkin.

16

Kyllä minä ainakin saan vaikkapa niiden lautapelien pelaamisesta todella syvällisiä tunnekokemuksia, en vain älyllistä mielihyvää. Koen mm. yhteenkuuluvuutta, ylpeyttä, iloa, onnistumisen riemua, myötätuntoa ja kiihtymystä. Eipä kai tuohon harrastukseen muuten motivoituisikaan. ap

No joo, tarkoitin ihmisten välisiä tunteita. En niinkään tuollaisia. Ihminen saa toki vaikkapa onanoinnista tunne-elämyksiä ;-D

16

Mikä on "ihmisten välinen tunne" ja miten se eroaa tavallisista tunteista? ap

Oletko ikinä rakastanut ketään?

Niinpä.

16

Okei, no jos et osaa selitää asiaa, koetetaan esimerkin kautta. Miksi mainitsemani myötätunto, yhteenkuuluvuuden tunne ja kiintymys eivät ole "ihmisten välisiä tunteita" mutta rakastaminen on? En aidosti ymmärrä dikotomiaasi. ap

Se, että tunnet kiintymystä historian kirjasta lukemaasi suurten katovuosien ahdistamaa naista kohtaan ei ole ihmisten välinen tunne.

Tai myötätunto lautapelissä hävinnyttä kaveria kohtaan ei sekään ole oikeastaan mikään todellinen tunne - toveruutta ja yhteenkuuluvuutta toki voit tuntea.

Nyt oli siis puhe rakkaudesta, kumppanuudesta lähimpiäsi kohtaan.

Itse et vastannut, oletko koskaan rakastanut ketään. Ilmeisesti et, mikä selittää tämän ketjusi oikein hyvin.

16

Turha sinun minulle on suuttua, jos et pysty selittämään, mitä käyttämilläsi sanoilla oikein tarkoitat. Veikkaan, että taidat olla aika yksin sen ajatuksen kanssa, että pelikavereina toimivia ystäviä kohtaan tunnettu myötätunto tai yhteenkuuluvuus ei ole "oikea tunne".

Olen rakastanut ja rakastan. Pitäydyn silti yleisesti hyväksytyssä tunteen määritelmässä enkä koe tarvetta keksiä omiani. ap

No et näytä pitäytyvän.

Jankutat koko ajan omaa agendaasi siitä, miten lautapelit ovat yhtä hyvä tunteiden lähde kuin oma lapsi. Ei siinä mitään, sinulle varmaan onkin.

Totta kai kavereihin ja ystäviin voi tuntea kiintymystä, niinhän minä juuri tuossa sanoin, jos ymmärrät lukemaasi. Tietenkin kiintymyskin on tunne, muttei sellainen syvä ihmisten välinen tunne, jota tunnetaan kaikkein lähimpiä ihmisiä kohtaan.

Minä yritin vääntää sinulle rautalangasta, että elämässä on muunkinlaista sisältöä kuin tiedollinen ja älyllinen.

Ei näy menevän jakeluun.

Olkoon, moni muu tässä ketjussa kumminkin on sanonut ihan samaa. Ehkä sinäkin sen joskus ymmärrät, jos haluat.

Niin, elämässä on paljon muutakin sisältöä kuin tiedollinen ja älyllinen. Siitä olemme ihan samaa mieltä. Tunteet ovat mukana ihan kaikessa inhimillisessä toiminnassa, ja niiden erottaminen älyllisestä tyydytyksestä on hyvin keinotekoista. Esimerkiksi oppimisessa on ksymys paitsi uuden tiedon oaksumisesta myös oivalluksen, pystyvyyden, hallinnan ja ilon kokemuksista.

Elämä on kokemuksellista, ja hyvässä elämässä on paljon myönteisiä, elähdyttäviä kokemuksia. Tämä ketju käsittelee sitä, miksi jotkut eivät tunnu saavan tällaisia kokemuksia oikein mistään, ja onko lasten hankkiminen heille ainoa keino saada niitä. -ap

Vierailija kirjoitti:

Rönsy toisesta keskustelusta:

Ystävilläni alkaa suurimmalla osalla olla lapsia ja ei niitten päivät kuulosta samanlaisilta. Tuntuu, että koko ajan on jotain meneillään. Kun nähdään ja kysytään, mitä oot hommaillut, niin tuntuu, että niillä äideillä on tapahtunut vaikka mitä; on ollut neuvolaa, synttärijuhlia, muskarin juhlia, lastenteatteria, vaatekutsuja, retkiä ja ties mitä ja arjessakin tuntuu jatkuvasti olevan kaikkea meneillään ja kaikki mitä ne kertoo niiden lapsista...en voi mitään, mutta kuulostaa paljon mielenkiintoisemmalta kuin oma ja lapsettomien kavereitteni elämä: joo, no töissä oon ollut, no eipä sinne erityistä, sitä samaa, joo salilla oon käynyt ja joskus uimassa ja lenkillä. Joskus mun elämä tuntuu niin merkityksettömältä ja harmaalta, että itku pääsee, tätäkö tää elämä vaan on?

Mä en ole vela, en vauvakuumeilija...en mä tiedä mikä olen. Enkä tiedä mitä pitäs tehdä, miehen kanssa on vaan sovittu aiemmin, että katsotaan hetki kerrallaan ja päätetään sitten kun aika on. Miehen veli tuli just isäksi ja siitä kai tuo miehen vauvahaaveilu alkoi. Kerro sinä mitä pitäisi sitten tehdä, että elämä tuntuisi joltain muulta kuin harmaalta arjelta joka ikinen päivä. Ja en sitten tykkää matkustelusta, inhoan sitä, että sitä on turha ehdottaa piristykseksi. En jaksa opiskella, eikä mulla ole mitään erityisiä mielenkiinnon kohteita. Minkäänlaisesta bailaamisesta en välitä, konserteissa käydään silloin tällöin ja joskus mennään hotelliin viikonlopuksi, mutta ei siinä kyllä mitään hohtoa ole, eipä se paljon kotioloista poikkea. Millä saada sitten arkeen hehkua ja mitkä olis oikein niitä kohokohtia?

Minun on aika vaikea vastata tähän kysymykseen, koska olen niitä hmisiä, joiden mielestä maailmassa on paljon enemmän opittavaa, nähtävää, koettavaa ja tehtävää kuin mitä elämässä ehtii tehdä. Olen jatkuvasti opiskelemassa jotakin uutta taitoa, ja mielenkiinnonkohteita on minulla kymmeniä. Arkipäivistäkin vähintään pari kolme tuntia päivässä menee siihen, että testailen uusia reseptejä, kirjoitan novellia, luen historiaa, pelaan lautapelejä kavereideni kanssa tai syvennyn muuhun antoisaan puuhaan.

Mutta kysytään yleisöltä. Mitä ehdottaisi tälle kysyjälle? Onko vanhemmuus hänenlaiselleen ihmiselle ainoa tapa kokea elämä mielekkääksi? Pystytkö samastumaan kohokohtien puutteeseen?

Eiköhän meillä kaikilla ole tuota, että opiskellaan uusia asioita, nähdään uusia maita ja kulttuureja ym, mutta totuushan on, ettei niillä ole ole oikeasti mitään merkitystä. Me kaikki kuolemme pois, ja kaikki sinun lautapeli-innostasi katoaa aikanaan. Sen sijaan se, mitä teemme nuorten sukupolvien eteen (omien tai toisten) on asia, jolla oikeasti voimme muuttaa maailmaa, ja mikä jää, mahdollisesti, elämään sukupolviksi eteenpäin.

Omat jutut ovat vain tapa kuluttaa aikaa. Täyttää tyhjää elämää. Mutta vanhemmuudessa oma elämä palvelee toista, arvokkaampaa, joka tekee omasta elämästäkin tärkeämpää.

Minusta kaikkien ei ole pakko ruveta vanhemmiksi, ja siitä on turha riidellä. Mutta lapsettomien on myös typerää jauhaa noita velajuttujaan. Lisääntyminen on biologinen tarve ja tehtävä, ja sen toteuttaminen on niin vahvana vieteissämme, ettei sen suurempaa tyydytystä voi ihminen biologisesti saada. Ja lapseton ei tiedä, mitä oksitosiinihormooni äidille raskauden ja synnytyksen aikana tekee. Se mullistaa maailman. En uskoisi, jos en olisi kokenut. Sen jälkeen lautapelit ovat oikeasti... lautapelejä.

Olen huomannut, että jotkut ovat loputtoman uteliaita ja kiinnostuneita erilaisista asioista ja ilmiöistä – tai sellaisia hurmioitujia, jotka liikuttuvat kyyneeliin kauniista musiikista tai metsässä kävelystä. Heillä on aistit auki eikä tekemisestä koskaan puutetta. Toisten ärsykekynnys on sitten vastaavasti hyvin korkealla. Elämä tuntuu tasapaksulta, nyanssit eivät erotu, mieleenjäävät kokemukset ovat harvassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rönsy toisesta keskustelusta:

Ystävilläni alkaa suurimmalla osalla olla lapsia ja ei niitten päivät kuulosta samanlaisilta. Tuntuu, että koko ajan on jotain meneillään. Kun nähdään ja kysytään, mitä oot hommaillut, niin tuntuu, että niillä äideillä on tapahtunut vaikka mitä; on ollut neuvolaa, synttärijuhlia, muskarin juhlia, lastenteatteria, vaatekutsuja, retkiä ja ties mitä ja arjessakin tuntuu jatkuvasti olevan kaikkea meneillään ja kaikki mitä ne kertoo niiden lapsista...en voi mitään, mutta kuulostaa paljon mielenkiintoisemmalta kuin oma ja lapsettomien kavereitteni elämä: joo, no töissä oon ollut, no eipä sinne erityistä, sitä samaa, joo salilla oon käynyt ja joskus uimassa ja lenkillä. Joskus mun elämä tuntuu niin merkityksettömältä ja harmaalta, että itku pääsee, tätäkö tää elämä vaan on?

Mä en ole vela, en vauvakuumeilija...en mä tiedä mikä olen. Enkä tiedä mitä pitäs tehdä, miehen kanssa on vaan sovittu aiemmin, että katsotaan hetki kerrallaan ja päätetään sitten kun aika on. Miehen veli tuli just isäksi ja siitä kai tuo miehen vauvahaaveilu alkoi. Kerro sinä mitä pitäisi sitten tehdä, että elämä tuntuisi joltain muulta kuin harmaalta arjelta joka ikinen päivä. Ja en sitten tykkää matkustelusta, inhoan sitä, että sitä on turha ehdottaa piristykseksi. En jaksa opiskella, eikä mulla ole mitään erityisiä mielenkiinnon kohteita. Minkäänlaisesta bailaamisesta en välitä, konserteissa käydään silloin tällöin ja joskus mennään hotelliin viikonlopuksi, mutta ei siinä kyllä mitään hohtoa ole, eipä se paljon kotioloista poikkea. Millä saada sitten arkeen hehkua ja mitkä olis oikein niitä kohokohtia?

Minun on aika vaikea vastata tähän kysymykseen, koska olen niitä hmisiä, joiden mielestä maailmassa on paljon enemmän opittavaa, nähtävää, koettavaa ja tehtävää kuin mitä elämässä ehtii tehdä. Olen jatkuvasti opiskelemassa jotakin uutta taitoa, ja mielenkiinnonkohteita on minulla kymmeniä. Arkipäivistäkin vähintään pari kolme tuntia päivässä menee siihen, että testailen uusia reseptejä, kirjoitan novellia, luen historiaa, pelaan lautapelejä kavereideni kanssa tai syvennyn muuhun antoisaan puuhaan.

Mutta kysytään yleisöltä. Mitä ehdottaisi tälle kysyjälle? Onko vanhemmuus hänenlaiselleen ihmiselle ainoa tapa kokea elämä mielekkääksi? Pystytkö samastumaan kohokohtien puutteeseen?

Eiköhän meillä kaikilla ole tuota, että opiskellaan uusia asioita, nähdään uusia maita ja kulttuureja ym, mutta totuushan on, ettei niillä ole ole oikeasti mitään merkitystä. Me kaikki kuolemme pois, ja kaikki sinun lautapeli-innostasi katoaa aikanaan. Sen sijaan se, mitä teemme nuorten sukupolvien eteen (omien tai toisten) on asia, jolla oikeasti voimme muuttaa maailmaa, ja mikä jää, mahdollisesti, elämään sukupolviksi eteenpäin.

Omat jutut ovat vain tapa kuluttaa aikaa. Täyttää tyhjää elämää. Mutta vanhemmuudessa oma elämä palvelee toista, arvokkaampaa, joka tekee omasta elämästäkin tärkeämpää.

Minusta kaikkien ei ole pakko ruveta vanhemmiksi, ja siitä on turha riidellä. Mutta lapsettomien on myös typerää jauhaa noita velajuttujaan. Lisääntyminen on biologinen tarve ja tehtävä, ja sen toteuttaminen on niin vahvana vieteissämme, ettei sen suurempaa tyydytystä voi ihminen biologisesti saada. Ja lapseton ei tiedä, mitä oksitosiinihormooni äidille raskauden ja synnytyksen aikana tekee. Se mullistaa maailman. En uskoisi, jos en olisi kokenut. Sen jälkeen lautapelit ovat oikeasti... lautapelejä.

On ihan hyvä, että lapsia hankkineen ihmisen prioriteetit muuttuvat. Ei ole lasten etu, että vanhempi laittaa harastuksensa lapsen hyvinvoinnin edelle. Mutta tässä ketjussa oli puhe lapsettomista ihmisistä, jotka eivät tunnu saavan erityisen myönteisiä, elähdyttäviä kokemuksia oikein mistään. Mikä heille avuksi? -ap

Kissa tulee halvemmaksi. Tai koira. Tai mitä hittoa, hevonenkin tulee halvemmaksi.

Mulla olisi elämässä jatkuvasti tarjolla enemmän tekemistä ja kokemista kuin on aikaa. Ja olen kuitenkin vaan köyhä opiskelija. Haaveilen vaan niistä jutuista mitä voisi sitten parempituloisena tehdä. Lapsia en aio hankkia.

Omat jutut ovat vain tapa kuluttaa aikaa. Täyttää tyhjää elämää. Mutta vanhemmuudessa oma elämä palvelee toista, arvokkaampaa, joka tekee omasta elämästäkin tärkeämpää.

Tämä tärkeysjärjestys on mielenkiintoinen juttu!

Onko tärkeä elämä automaattisesti myös antoisampi elämä?

Tekeekö tärkeä elämä sen eläjästä tärkeämmän?

Onko tyhjän vastakohta tärkeä vai täysi?

Onko yhdentekevä elämä vähemmän arvokas kuin tärkeä?

Lapsen hankkiminen on siitä sopiva valinta tällaiselle ihmiselle, että vanhemmuuden merkitys ja arvo on sosiaalisesti vahvistettua ja hyväksyttyä, ja sen jälkeen ei moneen vuoteen tarvitse miettiä mitään muuta lähdettä merkityksellisyyden kokemuksille. Ihan siksi, kun ei ole aikaa moiseen. Lapsettomana täytyy itse miettiä paljon useammin, mikä on minulle nyt tärkeää ja mitä haluan vapaudellani tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

17/ap, antoisuus on yksi asia, tunteet toinen. Nyt puhutaan kahdesta eri aspektista. Tiedollisesta ja älyllisestä SEKÄ sitten tunne-elämää rikastuttavasta.

Itsekin historiaa harrastavana ymmärrän hyvin, mitä oivalluksia ja älyllistä virkistystä hyvä historiakirja antaa. Mutta se ei silti anna tunne-elämyksiä. 

Joten siinä mielessä joku voi kutsua harrastuksia "vain" ajankuluksi, vaikka tokihan ne mielenkiintoisia ja antoisia ovatkin.

16

Kyllä minä ainakin saan vaikkapa niiden lautapelien pelaamisesta todella syvällisiä , en vain älyllistä mielihyvää. Koen mm. yhteenkuuluvuutta, ylpeyttä, iloa, onnistumisen riemua, myötätuntoa ja kiihtymystä. Eipä kai tuohon harrastukseen muuten motivoituisikaan. ap

Arvelisin, että tuollaiset kokemukset lautapelien tai vastaavien harrastusten tiimoilta ovat melko harvinaisia. En ollenkaan tarkoita vähätellä. Se, että saa tunnekokemuksia harrastamisesta, on hieno ominaisuus, josta on varmasti paljon iloa. Pelasin itse pariskunnittain nuorena bridgeä ja jossain vaiheessa tuli pelattua lautapelejäkin ihan säännöllisesti, mutta ei kyllä ollut lähelläkään tuollaiset fiilikset.

Ihmiset haluavat kokea tunteita, kokea olevansa elossa. Raskaus, synnytys, imetys, vanhemmuus ovat mielettömiä kokemuksia ja siksi niitä varmaan havitellaan.

Ei kai tässä tarvitse ajatella, että kumpikaan olisi huonompi tai että nämä olisivat edes vaihtoehtoja.

Suosittelen kuitenkin, että jos ei tunne paloa harrastuksiin tai työhönsä, kannattaa niitä lapsia laittaa, jos se yhtään kiinnostaa. Mutta kuten sanottu, lapsia ei kannata tehdä, jos ei niitä oikeasti halua.

Niin, vaikea sanoa, kuinka harvinaista on pitää omia harrastuksiaan ja mielenkiinnonkohteitaan merkityksellisinä. Kyllähän maailma on väärällään intohimoisia harrastajia. Omakin ystäväpiiriini koostuu pääosin hyvin intohimoisista ihmisistä, ja nekin jotka eivät ole muusikkoja, kuvataiteiljoita tai kirjoittajia, voivat olla esimerkiksi aktivisteja, yrittäjiä tai hc-nörttejä. Mielenkiintoista porukkaa.

Vielä tätäkin yleisempää on kaiketi se, että saa harrastuksistaan ja intohimonkohteistaan ainakin jonkin verran säväyttäviä kokemuksia, jos ei nyt hetikohta ole valmis luopumaan urasta purjehduksen tai bändin vuoksi. Kysyjältä puuttuivat myös nämä kokemukset. Mikään ei oikein kiinnosta tai innosta.

Ihanko oikeasti on olemassa ihmisiä, joiden elämä on perustavanlaatuisella tavalla tyhjää ja merkityksetöntä, ja jotka vain odottavat mahdollisuutta hankkia lapsi ja alkaa vihdoin elää täyteläistä elämää? Luulin tämän olevan myytti. ap

Elämähän on turhaa. Ihminen, joka kuvittelee tekevänsä jotain merkityksellistä, on onnellinen hölmö. Keksimme täällä itsellemme tuiki tähdellistä puuhaa, jotta unohtaisimme kaiken turhuuden ja lähestyvän kuoleman. Mikään ei ole naurettavampaa kuin ihminen, joka pitää itseään ja puuhiaan tärkeinä. Tuuli käy hänen ylitsensä eikä häntä enää ole. Tämä puuhastelija voi elää onnellisena mutta se ei tee hänestä syvällisempää ja todempaa ihmistä kuin se, joka näkee kaiken mitättömyyden.

Lähinnä elämän tarkoitusta on elämän jatkaminen, jos nyt silläkään mitään väliä on.

Minäkin kärsin elämän sisällöttömyydestä, tai oikeastaan yksinäisyydestä.

Elämä tuntuu kovin tyhjältä, kun se sisältää vain aamulla töihin menon ja päivällä kotiin tulon. Muu aika tulee vietettyä kotona.

Yritän ehdottaa puolitutuille tekemistä, ei heillä ole aikaa edes vastata. Yritän ehdottaa ainoalle kaverille, jolloin on usein mentävä hänen mieltymystensä mukaan. Eli baariin hakemaan miehiä. Mikä tarkoittaa sitä, että hän on miehien ympäröimä ja minä yksin.

Kännissä ihmiset ovat tylyjä ja epäystävällisiä enkä minä voi oikeastaan juoda paljoakaan.

Olen ravannut yksin tapahtumissa, keikoilla, taidenäyttelyissä, lainannut kirjoja, ettei tarvitsisi olla niin yksin. Ollut mukana hyväntekeväisyydessä, jään sielläkin yksin. Harrastanut liikuntaa eri muodoissaan. Matkustanut yksin.

Yritän päästä kouluun, jotta olisi edes jotain tekemistä. Se tuntuu kuitenkin merkityksettömältä, koska illalla tulen yksin kotiin ja viikonloput olen yksin. Sitten valmistun koulusta, tulen yksin töistä tyhjään kotiin.

Tätä siis loppuelämä? Miksi se ei houkuttele?

Monilla täällä on mies, minulla ei ole edes pienenä ollut sitä leikkipoikaystävää. Kukaan ei ole ollut kiinnostunut minusta.

Kavereista toinen kuoli juuri.

Yritin muuttaa soluasuntoon, mutta mieluummin ottivat sinne jonkun muun asumaan.

Välillä on tuntunut, että sitten jos olisi lapsia, niin olisi jotain sisältöä elämässä. Syy olla olemassa. Mutta kun ei ole sitä miestäkään, niin miten niitä lapsia yhtäkkiä tulisi.

En oikein enää tiedä mitä tehdä, olen yrittänyt tutustua ihmisiin. He muuttavat pois paikkakunnalta ja heidän osaltaan yhteydenpito loppuu siihen paikkaan, vaikka itse joskus laitan viestiä.

Nettideiteillä olen käynyt, tuloksetta.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin kärsin elämän sisällöttömyydestä, tai oikeastaan yksinäisyydestä.

Elämä tuntuu kovin tyhjältä, kun se sisältää vain aamulla töihin menon ja päivällä kotiin tulon. Muu aika tulee vietettyä kotona.

Yritän ehdottaa puolitutuille tekemistä, ei heillä ole aikaa edes vastata. Yritän ehdottaa ainoalle kaverille, jolloin on usein mentävä hänen mieltymystensä mukaan. Eli baariin hakemaan miehiä. Mikä tarkoittaa sitä, että hän on miehien ympäröimä ja minä yksin.

Kännissä ihmiset ovat tylyjä ja epäystävällisiä enkä minä voi oikeastaan juoda paljoakaan.

Olen ravannut yksin tapahtumissa, keikoilla, taidenäyttelyissä, lainannut kirjoja, ettei tarvitsisi olla niin yksin. Ollut mukana hyväntekeväisyydessä, jään sielläkin yksin. Harrastanut liikuntaa eri muodoissaan. Matkustanut yksin.

Yritän päästä kouluun, jotta olisi edes jotain tekemistä. Se tuntuu kuitenkin merkityksettömältä, koska illalla tulen yksin kotiin ja viikonloput olen yksin. Sitten valmistun koulusta, tulen yksin töistä tyhjään kotiin.

Tätä siis loppuelämä? Miksi se ei houkuttele?

Monilla täällä on mies, minulla ei ole edes pienenä ollut sitä leikkipoikaystävää. Kukaan ei ole ollut kiinnostunut minusta.

Kavereista toinen kuoli juuri.

Yritin muuttaa soluasuntoon, mutta mieluummin ottivat sinne jonkun muun asumaan.

Välillä on tuntunut, että sitten jos olisi lapsia, niin olisi jotain sisältöä elämässä. Syy olla olemassa. Mutta kun ei ole sitä miestäkään, niin miten niitä lapsia yhtäkkiä tulisi.

En oikein enää tiedä mitä tehdä, olen yrittänyt tutustua ihmisiin. He muuttavat pois paikkakunnalta ja heidän osaltaan yhteydenpito loppuu siihen paikkaan, vaikka itse joskus laitan viestiä.

Nettideiteillä olen käynyt, tuloksetta.

Minusta kuulostaa siltä, että ongelmasi on yksinäisyys ja merkityksellisten ihmissuhteiden puute. Sosiaalinen elämä ennustaa mielekkyyden ja onnellisuuden kokemusta hyvin luotettavasti. Lapsen hankkiminen yksinäisyyttä vastaan ei minusta ole hyvä idea. -ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

17/ap, antoisuus on yksi asia, tunteet toinen. Nyt puhutaan kahdesta eri aspektista. Tiedollisesta ja älyllisestä SEKÄ sitten tunne-elämää rikastuttavasta.

Itsekin historiaa harrastavana ymmärrän hyvin, mitä oivalluksia ja älyllistä virkistystä hyvä historiakirja antaa. Mutta se ei silti anna tunne-elämyksiä. 

Joten siinä mielessä joku voi kutsua harrastuksia "vain" ajankuluksi, vaikka tokihan ne mielenkiintoisia ja antoisia ovatkin.

16

Kyllä minä ainakin saan vaikkapa niiden lautapelien pelaamisesta todella syvällisiä , en vain älyllistä mielihyvää. Koen mm. yhteenkuuluvuutta, ylpeyttä, iloa, onnistumisen riemua, myötätuntoa ja kiihtymystä. Eipä kai tuohon harrastukseen muuten motivoituisikaan. ap

Arvelisin, että tuollaiset kokemukset lautapelien tai vastaavien harrastusten tiimoilta ovat melko harvinaisia. En ollenkaan tarkoita vähätellä. Se, että saa tunnekokemuksia harrastamisesta, on hieno ominaisuus, josta on varmasti paljon iloa. Pelasin itse pariskunnittain nuorena bridgeä ja jossain vaiheessa tuli pelattua lautapelejäkin ihan säännöllisesti, mutta ei kyllä ollut lähelläkään tuollaiset fiilikset.

Ihmiset haluavat kokea tunteita, kokea olevansa elossa. Raskaus, synnytys, imetys, vanhemmuus ovat mielettömiä kokemuksia ja siksi niitä varmaan havitellaan.

Ei kai tässä tarvitse ajatella, että kumpikaan olisi huonompi tai että nämä olisivat edes vaihtoehtoja.

Suosittelen kuitenkin, että jos ei tunne paloa harrastuksiin tai työhönsä, kannattaa niitä lapsia laittaa, jos se yhtään kiinnostaa. Mutta kuten sanottu, lapsia ei kannata tehdä, jos ei niitä oikeasti halua.

Niin, vaikea sanoa, kuinka harvinaista on pitää omia harrastuksiaan ja mielenkiinnonkohteitaan merkityksellisinä. Kyllähän maailma on väärällään intohimoisia harrastajia. Omakin ystäväpiiriini koostuu pääosin hyvin intohimoisista ihmisistä, ja nekin jotka eivät ole muusikkoja, kuvataiteiljoita tai kirjoittajia, voivat olla esimerkiksi aktivisteja, yrittäjiä tai hc-nörttejä. Mielenkiintoista porukkaa.

Vielä tätäkin yleisempää on kaiketi se, että saa harrastuksistaan ja intohimonkohteistaan ainakin jonkin verran säväyttäviä kokemuksia, jos ei nyt hetikohta ole valmis luopumaan urasta purjehduksen tai bändin vuoksi. Kysyjältä puuttuivat myös nämä kokemukset. Mikään ei oikein kiinnosta tai innosta.

Ihanko oikeasti on olemassa ihmisiä, joiden elämä on perustavanlaatuisella tavalla tyhjää ja merkityksetöntä, ja jotka vain odottavat mahdollisuutta hankkia lapsi ja alkaa vihdoin elää täyteläistä elämää? Luulin tämän olevan myytti. ap

Elämähän on turhaa. Ihminen, joka kuvittelee tekevänsä jotain merkityksellistä, on onnellinen hölmö. Keksimme täällä itsellemme tuiki tähdellistä puuhaa, jotta unohtaisimme kaiken turhuuden ja lähestyvän kuoleman. Mikään ei ole naurettavampaa kuin ihminen, joka pitää itseään ja puuhiaan tärkeinä. Tuuli käy hänen ylitsensä eikä häntä enää ole. Tämä puuhastelija voi elää onnellisena mutta se ei tee hänestä syvällisempää ja todempaa ihmistä kuin se, joka näkee kaiken mitättömyyden.

Lähinnä elämän tarkoitusta on elämän jatkaminen, jos nyt silläkään mitään väliä on.

Maailmankaikkeus on tietenkin laaja ja välinpitämätön. Eipä meidän toiminnallamme ja olemassaolollamme ole mitään merkitystä kosmisesta näkökulmasta. Mutta merkitys ei synnykään ihmisen ja maailmankaikkeuden vaan ihmisen ja hänen itsensä sekä ihmisen ja muiden ihmisten välillä. Se, että valinnoilla ja teoilla on ihmiselle itselleen ja hänen lähipiirilleen merkitystä, on ihan riittävästi, ja parempaan ei meistä kukaan pysty, oli lapsia tai ei. -ap

Vakaumus. Käsitys siitä, että on jotain suurempaa. Lautapelit loppuvat, kaikki loppuu, moneen asiaan pettyy. Jotain suurempaa ja ikuisempaa. Tämä on matrix, jossain on Sion.

On lapsia ja ura. Kiitos. Silti Sion myös.

Vierailija kirjoitti:

Mulla olisi elämässä jatkuvasti tarjolla enemmän tekemistä ja kokemista kuin on aikaa. Ja olen kuitenkin vaan köyhä opiskelija. Haaveilen vaan niistä jutuista mitä voisi sitten parempituloisena tehdä. Lapsia en aio hankkia.

Muistan hyvin tuon tunteen. :) Aikuisuudella on sinulle paljon annettavaa, usko pois. Rahaa on paljon enemmän ja vapaa-aikaakin tarpeeksi, kun pitää siitä huolen. -ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rönsy toisesta keskustelusta:

Ystävilläni alkaa suurimmalla osalla olla lapsia ja ei niitten päivät kuulosta samanlaisilta. Tuntuu, että koko ajan on jotain meneillään. Kun nähdään ja kysytään, mitä oot hommaillut, niin tuntuu, että niillä äideillä on tapahtunut vaikka mitä; on ollut neuvolaa, synttärijuhlia, muskarin juhlia, lastenteatteria, vaatekutsuja, retkiä ja ties mitä ja arjessakin tuntuu jatkuvasti olevan kaikkea meneillään ja kaikki mitä ne kertoo niiden lapsista...en voi mitään, mutta kuulostaa paljon mielenkiintoisemmalta kuin oma ja lapsettomien kavereitteni elämä: joo, no töissä oon ollut, no eipä sinne erityistä, sitä samaa, joo salilla oon käynyt ja joskus uimassa ja lenkillä. Joskus mun elämä tuntuu niin merkityksettömältä ja harmaalta, että itku pääsee, tätäkö tää elämä vaan on?

Mä en ole vela, en vauvakuumeilija...en mä tiedä mikä olen. Enkä tiedä mitä pitäs tehdä, miehen kanssa on vaan sovittu aiemmin, että katsotaan hetki kerrallaan ja päätetään sitten kun aika on. Miehen veli tuli just isäksi ja siitä kai tuo miehen vauvahaaveilu alkoi. Kerro sinä mitä pitäisi sitten tehdä, että elämä tuntuisi joltain muulta kuin harmaalta arjelta joka ikinen päivä. Ja en sitten tykkää matkustelusta, inhoan sitä, että sitä on turha ehdottaa piristykseksi. En jaksa opiskella, eikä mulla ole mitään erityisiä mielenkiinnon kohteita. Minkäänlaisesta bailaamisesta en välitä, konserteissa käydään silloin tällöin ja joskus mennään hotelliin viikonlopuksi, mutta ei siinä kyllä mitään hohtoa ole, eipä se paljon kotioloista poikkea. Millä saada sitten arkeen hehkua ja mitkä olis oikein niitä kohokohtia?

Minun on aika vaikea vastata tähän kysymykseen, koska olen niitä hmisiä, joiden mielestä maailmassa on paljon enemmän opittavaa, nähtävää, koettavaa ja tehtävää kuin mitä elämässä ehtii tehdä. Olen jatkuvasti opiskelemassa jotakin uutta taitoa, ja mielenkiinnonkohteita on minulla kymmeniä. Arkipäivistäkin vähintään pari kolme tuntia päivässä menee siihen, että testailen uusia reseptejä, kirjoitan novellia, luen historiaa, pelaan lautapelejä kavereideni kanssa tai syvennyn muuhun antoisaan puuhaan.

Mutta kysytään yleisöltä. Mitä ehdottaisi tälle kysyjälle? Onko vanhemmuus hänenlaiselleen ihmiselle ainoa tapa kokea elämä mielekkääksi? Pystytkö samastumaan kohokohtien puutteeseen?

Antoisaa lautapelien pelaamista... ok. :D

Lautapelit ovat hieno harrastus. Sopivasti älyllisiä haasteita ja sosiaalista yhdessäoloa. Sopii ihmiselle, jolle oppminen, taktinen ajattelu, taktiilisuus ja strategioiden laatiminen tuottavat syvällistä tyydytystä. Lautapelit ovat myös nkyisin parempia kuin koskaan aikaisemmin. ap

No jos sisältöä haluaa elämäänsä niin.. No kukin tyylillään. Pelaan jouluisin perheeni kanssa lautapelejä, mutta elämään sisältöä ne ei muuetn tuota.

Ohis on lautapelejä ja lautapelejä. Et kuulosta jrin lautapeleihin perehtyneeltä, kun kerran vuodessa pelaat.

Olen miettinyt samaa, ongelma vain on siinä että olen jo nyt uupunut jos en saa nukuttua vähintään kahdeksaa tuntia yössä- sen lisäksi en pidä lapsista erityisemmin, siis niiden aiheuttamasta metelistä ja kiljumisista oli se ilon tai ärsytyksen kiljumista, minulla ei ole miestä eikä rahaa ja olen traumatisoitunut omasta lapsuudesta. Kuitenkin tuntuu että jos olisi lapsia niin voisin elää niiden kautta kun tämä oma elämä ei tunnu miltään paitsi ikävän harmaalta. Kaiketi tämä syy ei kuitenkaan ole suositeltava lasten hankinnalle? Voisin elää toki muidenkin ihmisten kautta mutta omia lapsia voi jonkin verran kontrolloida toisin kuin muita ihmisiä. Voisin pukea niille kivoja vaatteita ja viedä harrastuksiin. (Jos olisi rahaa).

Lapset tuskin on ainoa keino, mutta kylläkin varma keino.

Mun käy sääliksi ihmiset joiden elämässä ei ole muuta sisältöä kuin lapset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

17/ap, antoisuus on yksi asia, tunteet toinen. Nyt puhutaan kahdesta eri aspektista. Tiedollisesta ja älyllisestä SEKÄ sitten tunne-elämää rikastuttavasta.

Itsekin historiaa harrastavana ymmärrän hyvin, mitä oivalluksia ja älyllistä virkistystä hyvä historiakirja antaa. Mutta se ei silti anna tunne-elämyksiä. 

Joten siinä mielessä joku voi kutsua harrastuksia "vain" ajankuluksi, vaikka tokihan ne mielenkiintoisia ja antoisia ovatkin.

16

Kyllä minä ainakin saan vaikkapa niiden lautapelien pelaamisesta todella syvällisiä , en vain älyllistä mielihyvää. Koen mm. yhteenkuuluvuutta, ylpeyttä, iloa, onnistumisen riemua, myötätuntoa ja kiihtymystä. Eipä kai tuohon harrastukseen muuten motivoituisikaan. ap

Arvelisin, että tuollaiset kokemukset lautapelien tai vastaavien harrastusten tiimoilta ovat melko harvinaisia. En ollenkaan tarkoita vähätellä. Se, että saa tunnekokemuksia harrastamisesta, on hieno ominaisuus, josta on varmasti paljon iloa. Pelasin itse pariskunnittain nuorena bridgeä ja jossain vaiheessa tuli pelattua lautapelejäkin ihan säännöllisesti, mutta ei kyllä ollut lähelläkään tuollaiset fiilikset.

Ihmiset haluavat kokea tunteita, kokea olevansa elossa. Raskaus, synnytys, imetys, vanhemmuus ovat mielettömiä kokemuksia ja siksi niitä varmaan havitellaan.

Ei kai tässä tarvitse ajatella, että kumpikaan olisi huonompi tai että nämä olisivat edes vaihtoehtoja.

Suosittelen kuitenkin, että jos ei tunne paloa harrastuksiin tai työhönsä, kannattaa niitä lapsia laittaa, jos se yhtään kiinnostaa. Mutta kuten sanottu, lapsia ei kannata tehdä, jos ei niitä oikeasti halua.

Minä en ymmärrä lautapeleistä mutta omalla kohdallani vastaava asia on valokuvaaminen.

Rakastan valokuvaamista. Jos en ole moneen päivään päässyt kuvaamaan, ahdistun ja minista tuntuu siltä, että minun on pakko mennä! Kuvatessa oloni on pulppuavan ihana, tekisi mieli tanssia onnesta (ja usein vähän niin teenkin). Silloin tunnen olevani elossa ja mielessäni pyörii usein, miten tavattoman onnekas olen, kun tunnen intohimoa jotakin sellaista kohtaan, mitä voin arjessani toteuttaa. Voisin syleillä koko maailmaa, kun tiedän, että seuraavana päivänä voi herätä aamukolmelta kuvausreissulle, koska on vapaapäivä.

Joten kyllä, väitän, että intohimoisen harrastuksen kautta voi yhtälailla tuntea syviä tunteita, vaikka tietenkään eri ihmisten tunteita ei voi vertailla. Kaikilla ihmisillä ei ole tällaisia intohimoja, joten tiedän olevani erittäin onnekas ja etuoikeutettu tässä asiassa.

Hanki tontti, rakenna talo, viimeistele pihapiiri, perusta puu- ja kasvitarha. Edessäsi on kymmeniä sisällön, toiminnan ja mielihyvän täyteisiä vuosia.