Lue keskustelun säännöt.
Miten sinä olet saanut järjestettyä itsellesi 3–4 tuntia omaa aikaa ja vähintään kaksi tuntia parisuhdeaikaa joka päivä lapsen syntymän jälkeenkin?
Lapsen hankinta on tullut kumppanin kanssa puheeksi, ja lapsiperhe-elämän logistiikka mietityttää. Monen mukaan lapsen myötä ei tarvitse omasta elämästä luopua, mutta haluaisin kuulla, miten tämä käytännössä onnistuu.
Kommentit (249)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No minä en edelleenkään koe luopuneeni mistään lapsen takia. Toki hyvin moni asia on muuttunut, mutta muuttuminen ei ole luopumista.
Otetaan esimerkki:
Olet toivonut uutta työpaikkaa. Nykyinen on ihan kiva paikka - on hyvä palkka, mukava työyhteisö ja sopiva työmatka. Silti sinusta tuntuu että jotain puuttuu. Ehkä kaipaat jotain uusia haasteita. Olethan ollut nykyisessä työssäsi jo kymmen vuotta ja työnkuva on pysynyt melko samana.
Haet uutta työpaikkaa. Saat sen! Uudessa työssäkin on hyvä palkka, mukava työyhteisö ja sopiva työmatka. Ja itse työnkuva on nyt mielekkäämpi. Tämä on sitä mistä sinä haaveilitkin!
Tarkoittaako tämä nyt sitä että jouduit luopumaan edellisestä työpaikasta? Ei. Et luopunut, vaan jätit sen mieluusti taakse ja otit harppauksen uuteen työhön ja elämänvaiheeseen. Nyt olet onnellisempi, sillä yksi haaveistasi toteutui.
Samalla tavalla moni kokee lasten saamisen.
Jep, tätä velojen on jostain syystä vaikea ymmärtää. Lasten saanti on useimmille positiivinen elämänmuutos, ei luopumista jostain mistä ei olisi halunnut luopua.
On tosi vaikea ymmärtää kyllä. Myönnän sen.
Myöntääkö lisääntyjät, että ymmärtävät että veloille lapsen saaminen olisi luopumista omasta elämästään, vapaudestaan ja terveydestään.
Ette ymmärrä.
Velathan eivät voi tietää miten onnellisia ja tyytyväisiä saattaisivat olla kun vanhemmuus toisi elämään suuremman tarkoituksen, kun ne viikonlopun viinilasilliset ja tiistain jumppa. Vanhemmat taas kyllä tietävät mitä se elämä oli ennen lapsia.
Ei sillä ole velalle väliä, miten merkitykselliseksi sinä tai joku toinen lapsia hankkinut elämänsä kokee. Se ei muuta sitä, että velan elämä muuttuisi VÄHEMMÄN onnelliseksi ja merkitykselliseksi lasten hankinnan myötä.
Ei sitä voi tietää jos ei ole ikinä kokenut sitä että hänellä on omia lapsia :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko jollain noin paljon omaa aikaa, ei mulla ainakaan, vaikka ei ole lapsia. Töihin lähden klo 7 ja kotona olen klo 18.30. Herätys on aamulla klo 6, joten nukkumaan menen klo 22. Eli omaa/parisuhdeaikaa on se 3,5 t, josta osa menee ruuanlaittoon, siivoukseen, pyykkäykseen jne. Parisuhdeaikaa kai ei ole se, että mies on koneella ja minä katson telkkua, vaan se on just sitä omaa aikaa. Mikä on parisuhdeaikaa? en mä sitä mitenkään erityisesti erottele, no käydään me joskus ulkona syömässä tai leffassa tms ja tietty on seksiä pari-kolme kertaa viikossa, ei siitä millään tule paria tuntia päivässä. Eikä siis omaa aikaakaan ole varsinaisesti paria tuntia enempää.
Kolmekymppisiä ollaan ja lapsiasia on nyt mielessä. Vauvakuumetta mulla ei ole, mutta kyllä se ajatus lapsesta jotenkin on alkanut houkuttaa ja mies siitä puhuu nykyään vähänväliä, että eikö olis jo aika, ei hän halua olla viiskymppisenä pikkulasten isä yms. Ja en todellakaan kuvittele, etteikö elämä muuttuisi lasten myötä, varmaan muuttuuu sekä hyvässä että pahassa. Jotenkin vaan tää nykyelämä on alkanut tuntua siltä, että päivät toistuvat samanlaisina...se probleema olis varmaan mennyttä lasten myötä ;D.
Totta kai päivät tuntuvat samanlaisilta, kun sinulla on päivittäin kenties alle kaksi tuntia sellaista aikaa, jonka sisällön saat itse määrätä! Tuohon tunteeseen auttaa nimenomaan se, että omaa aikaa on käytössä reilusti. Muuten et saa tehtyä elämästäsi itsesi näköistä.
Lapsiperhe-elämä se muuten vasta rutiinien ohjaamaa onkin. Jos et halua päivien toistuvan samanlaisina, älä hanki lapsia.
Ystävilläni alkaa suurimmalla osalla olla lapsia ja ei niitten päivät kuulosta samanlaisilta. Tuntuu, että koko ajan on jotain meneillään. Kun nähdään ja kysytään, mitä oot hommaillut, niin tuntuu, että niillä äideillä on tapahtunut vaikka mitä; on ollut neuvolaa, synttärijuhlia, muskarin juhlia, lastenteatteria, vaatekutsuja, retkiä ja ties mitä ja arjessakin tuntuu jatkuvasti olevan kaikkea meneillään ja kaikki mitä ne kertoo niiden lapsista...en voi mitään, mutta kuulostaa paljon mielenkiintoisemmalta kuin oma ja lapsettomien kavereitteni elämä: joo, no töissä oon ollut, no eipä sinne erityistä, sitä samaa, joo salilla oon käynyt ja joskus uimassa ja lenkillä. Joskus mun elämä tuntuu niin merkityksettömältä ja harmaalta, että itku pääsee, tätäkö tää elämä vaan on?
Mä en ole vela, en vauvakuumeilija...en mä tiedä mikä olen. Enkä tiedä mitä pitäs tehdä, miehen kanssa on vaan sovittu aiemmin, että katsotaan hetki kerrallaan ja päätetään sitten kun aika on. Miehen veli tuli just isäksi ja siitä kai tuo miehen vauvahaaveilu alkoi. Kerro sinä mitä pitäisi sitten tehdä, että elämä tuntuisi joltain muulta kuin harmaalta arjelta joka ikinen päivä. Ja en sitten tykkää matkustelusta, inhoan sitä, että sitä on turha ehdottaa piristykseksi. En jaksa opiskella, eikä mulla ole mitään erityisiä mielenkiinnon kohteita. Minkäänlaisesta bailaamisesta en välitä, konserteissa käydään silloin tällöin ja joskus mennään hotelliin viikonlopuksi, mutta ei siinä kyllä mitään hohtoa ole, eipä se paljon kotioloista poikkea. Millä saada sitten arkeen hehkua ja mitkä olis oikein niitä kohokohtia?
Tuollaista se velojen elämä on. Yritetään repiä elämää suurempaa merkitystä jostain harrastuksesta, kun ei muuta ole. Surullista.
En ole luopunut omasta elämästäni. Elän sitä edelleen, mutta nyt siihen kuuluu myös lapset. Omaa aikaa on vähemmän, mutta tilalle on tullut perhe-elämää ja sitähän ei voi olla ilman lapsia. Parisuhdeaikaa ei meillä kovin paljon erikseen tarvita, lapset menee nukkumaan klo 20 ja me klo 23, joten on siinä ihan riittävästi aikaa toisillemme ja osan voi nipistää itselleen. Muuten mulla on omaa aikaa tunti illassa, päivät olen lasten kanssa kotona. Viikonloppuisin on välillä enemmän omaa aikaa, mutta en malta yleensä minnekään yksin lähteä, kun on niin mukavaa tehdä kaikenlaista omalla perheellä.
No, vauvan ollessa pieni sain päivässä helposti yhteensä 3-4h "omaa aikaa" vauvan nukkuessa pitkät päiväunet ja mennessä hyvissä ajoin yöunille; silloin jäi usein tunti pari aikaa myös parisuhteelle. Mielelläni kyllä olisin nuuhkutellut vauvaa enemmänkin, mutta meillä vauva oli hyväuninen. Näin ei toki kaikilla ole. Nykyisin saan päivässä 6-8 tuntia omaa aikaa töissä, ja sen jälkeen riennän viettämään ihanaa perheaikaa! Ehkä lapsia ei kannata tehdä, jos töiden lisäksi pitää saada tuntikaupalla omaa aikaa ja parisuhdeaikaa. Ethän silloin ehtisi viettää aikaa lapsen kanssa yhtään. Lapset ansaitsevat läsnäolevat vanhemmat.
Vaimo on onnistumut huvin, omaa aikaa semmoinen 6-7 h päivässä. Vaimo kotona hoitamassa lasta. Minä lähden töihin klo. 6.00 aamulla, ja palaan n. 16.00. Vaimo lähtee kotoa sillä oven aukaisemalla, ja poitsu on kotona nälkäisenä. Tehdään poitsun kanssa tehdään ruoka, syödään, siivoillaan, pestään pyykkiä ja vietetään ilta. Nukkumaan laitellaan kello 21.00 aikoihin. Vaimo tulee kotiin yleensä 22-23 aikoihin. Viikonloppuisin vietän myös aamut poitsun kanssa. Vaimo valittaa väsymystä kun kuulemma ri saan nukkua tarpeeksi pitkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaimo on onnistumut huvin, omaa aikaa semmoinen 6-7 h päivässä. Vaimo kotona hoitamassa lasta. Minä lähden töihin klo. 6.00 aamulla, ja palaan n. 16.00. Vaimo lähtee kotoa sillä oven aukaisemalla, ja poitsu on kotona nälkäisenä. Tehdään poitsun kanssa tehdään ruoka, syödään, siivoillaan, pestään pyykkiä ja vietetään ilta. Nukkumaan laitellaan kello 21.00 aikoihin. Vaimo tulee kotiin yleensä 22-23 aikoihin. Viikonloppuisin vietän myös aamut poitsun kanssa. Vaimo valittaa väsymystä kun kuulemma ri saan nukkua tarpeeksi pitkään.
Kuulostaa surulliselta. Mitä ihmettä vaimo tekee monta tuntia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko jollain noin paljon omaa aikaa, ei mulla ainakaan, vaikka ei ole lapsia. Töihin lähden klo 7 ja kotona olen klo 18.30. Herätys on aamulla klo 6, joten nukkumaan menen klo 22. Eli omaa/parisuhdeaikaa on se 3,5 t, josta osa menee ruuanlaittoon, siivoukseen, pyykkäykseen jne. Parisuhdeaikaa kai ei ole se, että mies on koneella ja minä katson telkkua, vaan se on just sitä omaa aikaa. Mikä on parisuhdeaikaa? en mä sitä mitenkään erityisesti erottele, no käydään me joskus ulkona syömässä tai leffassa tms ja tietty on seksiä pari-kolme kertaa viikossa, ei siitä millään tule paria tuntia päivässä. Eikä siis omaa aikaakaan ole varsinaisesti paria tuntia enempää.
Kolmekymppisiä ollaan ja lapsiasia on nyt mielessä. Vauvakuumetta mulla ei ole, mutta kyllä se ajatus lapsesta jotenkin on alkanut houkuttaa ja mies siitä puhuu nykyään vähänväliä, että eikö olis jo aika, ei hän halua olla viiskymppisenä pikkulasten isä yms. Ja en todellakaan kuvittele, etteikö elämä muuttuisi lasten myötä, varmaan muuttuuu sekä hyvässä että pahassa. Jotenkin vaan tää nykyelämä on alkanut tuntua siltä, että päivät toistuvat samanlaisina...se probleema olis varmaan mennyttä lasten myötä ;D.
Totta kai päivät tuntuvat samanlaisilta, kun sinulla on päivittäin kenties alle kaksi tuntia sellaista aikaa, jonka sisällön saat itse määrätä! Tuohon tunteeseen auttaa nimenomaan se, että omaa aikaa on käytössä reilusti. Muuten et saa tehtyä elämästäsi itsesi näköistä.
Lapsiperhe-elämä se muuten vasta rutiinien ohjaamaa onkin. Jos et halua päivien toistuvan samanlaisina, älä hanki lapsia.
Ystävilläni alkaa suurimmalla osalla olla lapsia ja ei niitten päivät kuulosta samanlaisilta. Tuntuu, että koko ajan on jotain meneillään. Kun nähdään ja kysytään, mitä oot hommaillut, niin tuntuu, että niillä äideillä on tapahtunut vaikka mitä; on ollut neuvolaa, synttärijuhlia, muskarin juhlia, lastenteatteria, vaatekutsuja, retkiä ja ties mitä ja arjessakin tuntuu jatkuvasti olevan kaikkea meneillään ja kaikki mitä ne kertoo niiden lapsista...en voi mitään, mutta kuulostaa paljon mielenkiintoisemmalta kuin oma ja lapsettomien kavereitteni elämä: joo, no töissä oon ollut, no eipä sinne erityistä, sitä samaa, joo salilla oon käynyt ja joskus uimassa ja lenkillä. Joskus mun elämä tuntuu niin merkityksettömältä ja harmaalta, että itku pääsee, tätäkö tää elämä vaan on?
Mä en ole vela, en vauvakuumeilija...en mä tiedä mikä olen. Enkä tiedä mitä pitäs tehdä, miehen kanssa on vaan sovittu aiemmin, että katsotaan hetki kerrallaan ja päätetään sitten kun aika on. Miehen veli tuli just isäksi ja siitä kai tuo miehen vauvahaaveilu alkoi. Kerro sinä mitä pitäisi sitten tehdä, että elämä tuntuisi joltain muulta kuin harmaalta arjelta joka ikinen päivä. Ja en sitten tykkää matkustelusta, inhoan sitä, että sitä on turha ehdottaa piristykseksi. En jaksa opiskella, eikä mulla ole mitään erityisiä mielenkiinnon kohteita. Minkäänlaisesta bailaamisesta en välitä, konserteissa käydään silloin tällöin ja joskus mennään hotelliin viikonlopuksi, mutta ei siinä kyllä mitään hohtoa ole, eipä se paljon kotioloista poikkea. Millä saada sitten arkeen hehkua ja mitkä olis oikein niitä kohokohtia?
Tuollaista se velojen elämä on. Yritetään repiä elämää suurempaa merkitystä jostain harrastuksesta, kun ei muuta ole. Surullista.
Tuota se äitien elämä on. Yritetään repiä elämää suurempaa merkitystä jostain ihmislapsesta, kun muuta ei ole. Surullista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimo on onnistumut huvin, omaa aikaa semmoinen 6-7 h päivässä. Vaimo kotona hoitamassa lasta. Minä lähden töihin klo. 6.00 aamulla, ja palaan n. 16.00. Vaimo lähtee kotoa sillä oven aukaisemalla, ja poitsu on kotona nälkäisenä. Tehdään poitsun kanssa tehdään ruoka, syödään, siivoillaan, pestään pyykkiä ja vietetään ilta. Nukkumaan laitellaan kello 21.00 aikoihin. Vaimo tulee kotiin yleensä 22-23 aikoihin. Viikonloppuisin vietän myös aamut poitsun kanssa. Vaimo valittaa väsymystä kun kuulemma ri saan nukkua tarpeeksi pitkään.
Kuulostaa surulliselta. Mitä ihmettä vaimo tekee monta tuntia.
Omaa aikaako se on jos on koko päivän vahtimassa lastaan?
Surullistako se on jonkun mielestä? Äitiyshullunko mielestä?
Te olette niin tyhmiä että bruksaan kohta hampaani pilalle.
Vierailija kirjoitti:
No, vauvan ollessa pieni sain päivässä helposti yhteensä 3-4h "omaa aikaa" vauvan nukkuessa pitkät päiväunet ja mennessä hyvissä ajoin yöunille; silloin jäi usein tunti pari aikaa myös parisuhteelle. Mielelläni kyllä olisin nuuhkutellut vauvaa enemmänkin, mutta meillä vauva oli hyväuninen. Näin ei toki kaikilla ole. Nykyisin saan päivässä 6-8 tuntia omaa aikaa töissä, ja sen jälkeen riennän viettämään ihanaa perheaikaa! Ehkä lapsia ei kannata tehdä, jos töiden lisäksi pitää saada tuntikaupalla omaa aikaa ja parisuhdeaikaa. Ethän silloin ehtisi viettää aikaa lapsen kanssa yhtään. Lapset ansaitsevat läsnäolevat vanhemmat.
Minä tarvitsen paljon omaa aikaa. En edes pidä lapsista, enkä sellaisia ole koskaan halunnut. Minusta olisi kivaa jos saisin rauhassa olla tekemättä lapsia, ilman että minut haukutaan itsekkääksi, tyhjäksi, sieluttomaksi, mielisairaaksi, pahaksi, nautinnonhaluiseksi, kehittymättömäksi, typeräksi, hölmöksi, laiskaksi, mistään mitään ymmärtämättömäksi, vapaamatkustajaksi, lusmuksi ja sellaiseksi joka ei tiedä rakkaudesta ja elämästä mitään.
Miksi minua saa halveksia ja polkea ihmisyyttäni paskaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko jollain noin paljon omaa aikaa, ei mulla ainakaan, vaikka ei ole lapsia. Töihin lähden klo 7 ja kotona olen klo 18.30. Herätys on aamulla klo 6, joten nukkumaan menen klo 22. Eli omaa/parisuhdeaikaa on se 3,5 t, josta osa menee ruuanlaittoon, siivoukseen, pyykkäykseen jne. Parisuhdeaikaa kai ei ole se, että mies on koneella ja minä katson telkkua, vaan se on just sitä omaa aikaa. Mikä on parisuhdeaikaa? en mä sitä mitenkään erityisesti erottele, no käydään me joskus ulkona syömässä tai leffassa tms ja tietty on seksiä pari-kolme kertaa viikossa, ei siitä millään tule paria tuntia päivässä. Eikä siis omaa aikaakaan ole varsinaisesti paria tuntia enempää.
Kolmekymppisiä ollaan ja lapsiasia on nyt mielessä. Vauvakuumetta mulla ei ole, mutta kyllä se ajatus lapsesta jotenkin on alkanut houkuttaa ja mies siitä puhuu nykyään vähänväliä, että eikö olis jo aika, ei hän halua olla viiskymppisenä pikkulasten isä yms. Ja en todellakaan kuvittele, etteikö elämä muuttuisi lasten myötä, varmaan muuttuuu sekä hyvässä että pahassa. Jotenkin vaan tää nykyelämä on alkanut tuntua siltä, että päivät toistuvat samanlaisina...se probleema olis varmaan mennyttä lasten myötä ;D.
Totta kai päivät tuntuvat samanlaisilta, kun sinulla on päivittäin kenties alle kaksi tuntia sellaista aikaa, jonka sisällön saat itse määrätä! Tuohon tunteeseen auttaa nimenomaan se, että omaa aikaa on käytössä reilusti. Muuten et saa tehtyä elämästäsi itsesi näköistä.
Lapsiperhe-elämä se muuten vasta rutiinien ohjaamaa onkin. Jos et halua päivien toistuvan samanlaisina, älä hanki lapsia.
Ystävilläni alkaa suurimmalla osalla olla lapsia ja ei niitten päivät kuulosta samanlaisilta. Tuntuu, että koko ajan on jotain meneillään. Kun nähdään ja kysytään, mitä oot hommaillut, niin tuntuu, että niillä äideillä on tapahtunut vaikka mitä; on ollut neuvolaa, synttärijuhlia, muskarin juhlia, lastenteatteria, vaatekutsuja, retkiä ja ties mitä ja arjessakin tuntuu jatkuvasti olevan kaikkea meneillään ja kaikki mitä ne kertoo niiden lapsista...en voi mitään, mutta kuulostaa paljon mielenkiintoisemmalta kuin oma ja lapsettomien kavereitteni elämä: joo, no töissä oon ollut, no eipä sinne erityistä, sitä samaa, joo salilla oon käynyt ja joskus uimassa ja lenkillä. Joskus mun elämä tuntuu niin merkityksettömältä ja harmaalta, että itku pääsee, tätäkö tää elämä vaan on?
Mä en ole vela, en vauvakuumeilija...en mä tiedä mikä olen. Enkä tiedä mitä pitäs tehdä, miehen kanssa on vaan sovittu aiemmin, että katsotaan hetki kerrallaan ja päätetään sitten kun aika on. Miehen veli tuli just isäksi ja siitä kai tuo miehen vauvahaaveilu alkoi. Kerro sinä mitä pitäisi sitten tehdä, että elämä tuntuisi joltain muulta kuin harmaalta arjelta joka ikinen päivä. Ja en sitten tykkää matkustelusta, inhoan sitä, että sitä on turha ehdottaa piristykseksi. En jaksa opiskella, eikä mulla ole mitään erityisiä mielenkiinnon kohteita. Minkäänlaisesta bailaamisesta en välitä, konserteissa käydään silloin tällöin ja joskus mennään hotelliin viikonlopuksi, mutta ei siinä kyllä mitään hohtoa ole, eipä se paljon kotioloista poikkea. Millä saada sitten arkeen hehkua ja mitkä olis oikein niitä kohokohtia?
Tuollaista se velojen elämä on. Yritetään repiä elämää suurempaa merkitystä jostain harrastuksesta, kun ei muuta ole. Surullista.
Tuota se äitien elämä on. Yritetään repiä elämää suurempaa merkitystä jostain ihmislapsesta, kun muuta ei ole. Surullista.
Uusi elämä on aina elämää suurempaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimo on onnistumut huvin, omaa aikaa semmoinen 6-7 h päivässä. Vaimo kotona hoitamassa lasta. Minä lähden töihin klo. 6.00 aamulla, ja palaan n. 16.00. Vaimo lähtee kotoa sillä oven aukaisemalla, ja poitsu on kotona nälkäisenä. Tehdään poitsun kanssa tehdään ruoka, syödään, siivoillaan, pestään pyykkiä ja vietetään ilta. Nukkumaan laitellaan kello 21.00 aikoihin. Vaimo tulee kotiin yleensä 22-23 aikoihin. Viikonloppuisin vietän myös aamut poitsun kanssa. Vaimo valittaa väsymystä kun kuulemma ri saan nukkua tarpeeksi pitkään.
Kuulostaa surulliselta. Mitä ihmettä vaimo tekee monta tuntia.
Omaa aikaako se on jos on koko päivän vahtimassa lastaan?
Surullistako se on jonkun mielestä? Äitiyshullunko mielestä?
Te olette niin tyhmiä että bruksaan kohta hampaani pilalle.
On se minusta aina surullista jos vanhempi ei halua viettää yhtään aikaa perheensä kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No minä en edelleenkään koe luopuneeni mistään lapsen takia. Toki hyvin moni asia on muuttunut, mutta muuttuminen ei ole luopumista.
Otetaan esimerkki:
Olet toivonut uutta työpaikkaa. Nykyinen on ihan kiva paikka - on hyvä palkka, mukava työyhteisö ja sopiva työmatka. Silti sinusta tuntuu että jotain puuttuu. Ehkä kaipaat jotain uusia haasteita. Olethan ollut nykyisessä työssäsi jo kymmen vuotta ja työnkuva on pysynyt melko samana.
Haet uutta työpaikkaa. Saat sen! Uudessa työssäkin on hyvä palkka, mukava työyhteisö ja sopiva työmatka. Ja itse työnkuva on nyt mielekkäämpi. Tämä on sitä mistä sinä haaveilitkin!
Tarkoittaako tämä nyt sitä että jouduit luopumaan edellisestä työpaikasta? Ei. Et luopunut, vaan jätit sen mieluusti taakse ja otit harppauksen uuteen työhön ja elämänvaiheeseen. Nyt olet onnellisempi, sillä yksi haaveistasi toteutui.
Samalla tavalla moni kokee lasten saamisen.
Jep, tätä velojen on jostain syystä vaikea ymmärtää. Lasten saanti on useimmille positiivinen elämänmuutos, ei luopumista jostain mistä ei olisi halunnut luopua.
On tosi vaikea ymmärtää kyllä. Myönnän sen.
Myöntääkö lisääntyjät, että ymmärtävät että veloille lapsen saaminen olisi luopumista omasta elämästään, vapaudestaan ja terveydestään.
Ette ymmärrä.
Velathan eivät voi tietää miten onnellisia ja tyytyväisiä saattaisivat olla kun vanhemmuus toisi elämään suuremman tarkoituksen, kun ne viikonlopun viinilasilliset ja tiistain jumppa. Vanhemmat taas kyllä tietävät mitä se elämä oli ennen lapsia.
Ei sillä ole velalle väliä, miten merkitykselliseksi sinä tai joku toinen lapsia hankkinut elämänsä kokee. Se ei muuta sitä, että velan elämä muuttuisi VÄHEMMÄN onnelliseksi ja merkitykselliseksi lasten hankinnan myötä.
Ei sitä voi tietää jos ei ole ikinä kokenut sitä että hänellä on omia lapsia :)
Totta kai sen voi tietää. Miksi ei voisi? En tietenkään tiedä, miten sinä koet vanhemmuuden, mutta tunnen itseni ja tiedän, ettei se sopisi minulle. Se menee nimittäin täysin vastaan sitä, mitä elämältä haluan ja tarvitsen.
Vierailija kirjoitti:
Lapsen hankinta on tullut kumppanin kanssa puheeksi, ja lapsiperhe-elämän logistiikka mietityttää. Monen mukaan lapsen myötä ei tarvitse omasta elämästä luopua, mutta haluaisin kuulla, miten tämä käytännössä onnistuu.
Tämä on varmaan jo huomautettu ketjussa monta kertaa, mutta useimmat vanhemmat varmaan ajattelevat, että lapsen kanssa oleminen on myös, ja ehkä etenkin, sitä "omaa elämää". Jos ei koe näin niin on täysin ok jättää lapset tekemättä (siis ilman ilkeilyä, se on monille varmasti hyvä elämänvalinta).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ammattikasvattajana pidän AP:N mietteitä lähes pelottavina ja jopa lastensuojelulisesta näkökulmasta huolestuttavina.
Älä hanki lasta, se ei ole lelu tai se kirja jonka voit sysätä sivuun kun sinua ei huvita.Todella hassuja ajatuksia ketjussa. Eikö koko oma elämä ole tavallaan omaa aikaa? Ja niitä valintoja lasten lisäksi on opiskelu, haastava työura, parisuhde, lemmikit, aikaa vievät harrastukset jne. Jokainen valitkoon itselleen sopivasti. Ja kannattaa muistaa, että joka tapauksessa elämän aikana noihin prioriteetteihin ja ajan allokaatioihin tulee muutoksia. Itse pitkään opintoihin, uraan, matkustamiseen ja "itseen" panostaneena, lasten synnyttyä lapsiin ja uraan keskittyneenä, ja nyt lasten kasvettua täysi-ikäisiksi parisuhteeseen, uraan ja omiin harrastuksiin panostavana olen tyytyväinen valintoihin ja siihen, että olen valinnut painottaa eri asioita eri elämäni vaiheissa.
Just näin. Joskus mä mietin joidenkin velojen (siis huom! ei todellakaan kaikkien velojen, vaan joidenkin jotka avautuvat täällä tietyllä lailla)/ap:n kaltaisten ihmisten preferenssejä, kun kertovat tarvitsevansa vapaata yksinoloa 4h joka päivä ja parisuhdeaikaa 2h, ilmoittavat että eivät halua elämäänsä minkäänlaista stressiä, ja tarvitsevat suuren osan aikaa täydellistä hiljaisuutta, siisteyttä ja rauhaa ympärillä. Tämä on siis täysin ok, eihän se ketään muuta haittaa, ellei ole lapsia., mutta käy mielessä, että millaista elämää he oikein elävät? Onko heillä 7.25h/pvä tehtävä työ, jossa ei ole minkäänlaista stressiä eikä vaatimuksia? Ei etenemisaikeita? Ei kouluttautumista ylemmäs? Ei mitään kehittävää harrastusta? Eivät koskaan kutsu ketään spontaanisti käymään luonaan, ettei tule sotkua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No minä en edelleenkään koe luopuneeni mistään lapsen takia. Toki hyvin moni asia on muuttunut, mutta muuttuminen ei ole luopumista.
Otetaan esimerkki:
Olet toivonut uutta työpaikkaa. Nykyinen on ihan kiva paikka - on hyvä palkka, mukava työyhteisö ja sopiva työmatka. Silti sinusta tuntuu että jotain puuttuu. Ehkä kaipaat jotain uusia haasteita. Olethan ollut nykyisessä työssäsi jo kymmen vuotta ja työnkuva on pysynyt melko samana.
Haet uutta työpaikkaa. Saat sen! Uudessa työssäkin on hyvä palkka, mukava työyhteisö ja sopiva työmatka. Ja itse työnkuva on nyt mielekkäämpi. Tämä on sitä mistä sinä haaveilitkin!
Tarkoittaako tämä nyt sitä että jouduit luopumaan edellisestä työpaikasta? Ei. Et luopunut, vaan jätit sen mieluusti taakse ja otit harppauksen uuteen työhön ja elämänvaiheeseen. Nyt olet onnellisempi, sillä yksi haaveistasi toteutui.
Samalla tavalla moni kokee lasten saamisen.
Jep, tätä velojen on jostain syystä vaikea ymmärtää. Lasten saanti on useimmille positiivinen elämänmuutos, ei luopumista jostain mistä ei olisi halunnut luopua.
On tosi vaikea ymmärtää kyllä. Myönnän sen.
Myöntääkö lisääntyjät, että ymmärtävät että veloille lapsen saaminen olisi luopumista omasta elämästään, vapaudestaan ja terveydestään.
Ette ymmärrä.
Velathan eivät voi tietää miten onnellisia ja tyytyväisiä saattaisivat olla kun vanhemmuus toisi elämään suuremman tarkoituksen, kun ne viikonlopun viinilasilliset ja tiistain jumppa. Vanhemmat taas kyllä tietävät mitä se elämä oli ennen lapsia.
Ei sillä ole velalle väliä, miten merkitykselliseksi sinä tai joku toinen lapsia hankkinut elämänsä kokee. Se ei muuta sitä, että velan elämä muuttuisi VÄHEMMÄN onnelliseksi ja merkitykselliseksi lasten hankinnan myötä.
Ei sitä voi tietää jos ei ole ikinä kokenut sitä että hänellä on omia lapsia :)
Totta kai sen voi tietää. Miksi ei voisi? En tietenkään tiedä, miten sinä koet vanhemmuuden, mutta tunnen itseni ja tiedän, ettei se sopisi minulle. Se menee nimittäin täysin vastaan sitä, mitä elämältä haluan ja tarvitsen.
Koska et voi varmasti tietää etteikö oma ajattelumaailmasi muuttuisi täysin kun saisit lapsen. Yhtäkkiä haluaisitkin antaa kaiken aikasi lapselle ja ne entiset "tärkeät" asiat tuntisivat aivan naurettavalta ajan tuhlaamiselta lapsen rinnalla. Moni vanhemmaksi tullut on huomannut tämän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ammattikasvattajana pidän AP:N mietteitä lähes pelottavina ja jopa lastensuojelulisesta näkökulmasta huolestuttavina.
Älä hanki lasta, se ei ole lelu tai se kirja jonka voit sysätä sivuun kun sinua ei huvita.Todella hassuja ajatuksia ketjussa. Eikö koko oma elämä ole tavallaan omaa aikaa? Ja niitä valintoja lasten lisäksi on opiskelu, haastava työura, parisuhde, lemmikit, aikaa vievät harrastukset jne. Jokainen valitkoon itselleen sopivasti. Ja kannattaa muistaa, että joka tapauksessa elämän aikana noihin prioriteetteihin ja ajan allokaatioihin tulee muutoksia. Itse pitkään opintoihin, uraan, matkustamiseen ja "itseen" panostaneena, lasten synnyttyä lapsiin ja uraan keskittyneenä, ja nyt lasten kasvettua täysi-ikäisiksi parisuhteeseen, uraan ja omiin harrastuksiin panostavana olen tyytyväinen valintoihin ja siihen, että olen valinnut painottaa eri asioita eri elämäni vaiheissa.
Just näin. Joskus mä mietin joidenkin velojen (siis huom! ei todellakaan kaikkien velojen, vaan joidenkin jotka avautuvat täällä tietyllä lailla)/ap:n kaltaisten ihmisten preferenssejä, kun kertovat tarvitsevansa vapaata yksinoloa 4h joka päivä ja parisuhdeaikaa 2h, ilmoittavat että eivät halua elämäänsä minkäänlaista stressiä, ja tarvitsevat suuren osan aikaa täydellistä hiljaisuutta, siisteyttä ja rauhaa ympärillä. Tämä on siis täysin ok, eihän se ketään muuta haittaa, ellei ole lapsia., mutta käy mielessä, että millaista elämää he oikein elävät? Onko heillä 7.25h/pvä tehtävä työ, jossa ei ole minkäänlaista stressiä eikä vaatimuksia? Ei etenemisaikeita? Ei kouluttautumista ylemmäs? Ei mitään kehittävää harrastusta? Eivät koskaan kutsu ketään spontaanisti käymään luonaan, ettei tule sotkua?
Mä myös ihmettelen tuollaista elämänvaatimusta, eihän tuossa voi tehdä oikein mitään. Onko tuo ihan tervettäkään? Siis en tarkoita sitä, että ei halua lapsia, se on ihan jokaisen oma asia, mutta just että omaa aikaa tuntitolkulla joka päivä ja jotain ihmeen parisuhdeaikaa samoin. Meillä on lapsia ja kun olivat pieniä, niin toki joskus tuntui, että olis kiva olla vähän enemmän omissa oloissaan tai miehen kanssa kahdestaan, mutta ei nyt tuntikausia joka päivä. Ja nyt kun lapset on isoja, niin noita molempia on taas ihan riittävästi. Vaan ei meillä ennen lapsiakaan ollut mitään täysin joutilasta omaa aikaa noin paljon! Ensin opiskeltiin ja oltiin samalla osa-aikatyössä, sitten työssä ja samalla rakennettiin talo. Sitten tulivatkin lapset.
Ja tuo ihmeen parisuhdevouhotus alkaa mennä kans ihan liian pitkälle. Ei ihme, että erotaan niin paljon, kun on niin valtavat odotukset siltä parisuhteelta. Sehän on parisuhdeaikaa, kun ollaan yhdessä, ei ne lapset sitä haittaa, eikä muukaan. Parisuhdetta vaan eletään ja siihen kuuluu koko yhteiselämä. Joskus on ihana sitten viettää vaikka kahdenkeskinen viikonloppu, se on sitten sitä parisuhteen juhla-aikaa. Mun mielestä elämässä pitää olla arkea ja juhlaa sopivassa suhteessa. Mitä elämää se on kun pölyhiukkanen ja epäjärjestyksessä olevat maton hapsut ahdistaa? Suosittelen jotain terapiaa näille uniikeille lumihiutaleille, elämän ikuisille pikkuprinsessoille.
Huh, jopas :-D
Täällä tyytyväinen lapseton 46-vuotias sinkku, jolla hyvä työ ja kaikki asiat ok. Töitä tosiaan asiantuntijatehtävissä keskimäärin 6-7 tuntia päivässä, mutta en todellakaan pidä pahana, jos on joskus 10-12-tuntisia päiviä tai pidempia työmatkoja.
Yllä mainittu riittää täysin pätemisen tarpeen ja sosiaalisuuden kannalta, muuten voin - ja usein näin teenkin - maata kotona kirja kädessä noin klo 16 eteenpäin.
Miksi mun pitäisi haluta jotakin muuta? Nuorempana oli enemmän menoja, mutta nyt ne ihan luontevasti ovat tippuneet pois. Ei kai nyt kukaan aidosti luule, että mitä enemmän tekemistä päivässä, sen parempi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ammattikasvattajana pidän AP:N mietteitä lähes pelottavina ja jopa lastensuojelulisesta näkökulmasta huolestuttavina.
Älä hanki lasta, se ei ole lelu tai se kirja jonka voit sysätä sivuun kun sinua ei huvita.Todella hassuja ajatuksia ketjussa. Eikö koko oma elämä ole tavallaan omaa aikaa? Ja niitä valintoja lasten lisäksi on opiskelu, haastava työura, parisuhde, lemmikit, aikaa vievät harrastukset jne. Jokainen valitkoon itselleen sopivasti. Ja kannattaa muistaa, että joka tapauksessa elämän aikana noihin prioriteetteihin ja ajan allokaatioihin tulee muutoksia. Itse pitkään opintoihin, uraan, matkustamiseen ja "itseen" panostaneena, lasten synnyttyä lapsiin ja uraan keskittyneenä, ja nyt lasten kasvettua täysi-ikäisiksi parisuhteeseen, uraan ja omiin harrastuksiin panostavana olen tyytyväinen valintoihin ja siihen, että olen valinnut painottaa eri asioita eri elämäni vaiheissa.
Just näin. Joskus mä mietin joidenkin velojen (siis huom! ei todellakaan kaikkien velojen, vaan joidenkin jotka avautuvat täällä tietyllä lailla)/ap:n kaltaisten ihmisten preferenssejä, kun kertovat tarvitsevansa vapaata yksinoloa 4h joka päivä ja parisuhdeaikaa 2h, ilmoittavat että eivät halua elämäänsä minkäänlaista stressiä, ja tarvitsevat suuren osan aikaa täydellistä hiljaisuutta, siisteyttä ja rauhaa ympärillä. Tämä on siis täysin ok, eihän se ketään muuta haittaa, ellei ole lapsia., mutta käy mielessä, että millaista elämää he oikein elävät? Onko heillä 7.25h/pvä tehtävä työ, jossa ei ole minkäänlaista stressiä eikä vaatimuksia? Ei etenemisaikeita? Ei kouluttautumista ylemmäs? Ei mitään kehittävää harrastusta? Eivät koskaan kutsu ketään spontaanisti käymään luonaan, ettei tule sotkua?
Mä myös ihmettelen tuollaista elämänvaatimusta, eihän tuossa voi tehdä oikein mitään. Onko tuo ihan tervettäkään? Siis en tarkoita sitä, että ei halua lapsia, se on ihan jokaisen oma asia, mutta just että omaa aikaa tuntitolkulla joka päivä ja jotain ihmeen parisuhdeaikaa samoin. Meillä on lapsia ja kun olivat pieniä, niin toki joskus tuntui, että olis kiva olla vähän enemmän omissa oloissaan tai miehen kanssa kahdestaan, mutta ei nyt tuntikausia joka päivä. Ja nyt kun lapset on isoja, niin noita molempia on taas ihan riittävästi. Vaan ei meillä ennen lapsiakaan ollut mitään täysin joutilasta omaa aikaa noin paljon! Ensin opiskeltiin ja oltiin samalla osa-aikatyössä, sitten työssä ja samalla rakennettiin talo. Sitten tulivatkin lapset.
Ja tuo ihmeen parisuhdevouhotus alkaa mennä kans ihan liian pitkälle. Ei ihme, että erotaan niin paljon, kun on niin valtavat odotukset siltä parisuhteelta. Sehän on parisuhdeaikaa, kun ollaan yhdessä, ei ne lapset sitä haittaa, eikä muukaan. Parisuhdetta vaan eletään ja siihen kuuluu koko yhteiselämä. Joskus on ihana sitten viettää vaikka kahdenkeskinen viikonloppu, se on sitten sitä parisuhteen juhla-aikaa. Mun mielestä elämässä pitää olla arkea ja juhlaa sopivassa suhteessa. Mitä elämää se on kun pölyhiukkanen ja epäjärjestyksessä olevat maton hapsut ahdistaa? Suosittelen jotain terapiaa näille uniikeille lumihiutaleille, elämän ikuisille pikkuprinsessoille.
Kommentoin tuota, etteivät lapset haittaa parisuhdeaikaa. Elän miehen kanssa, jolla on lapset osa-aikaisesti. Lasten meillä ollessa kaiken täytyy olla "lapsiystävällistä", jos ovat kuulo- tai näköetäisyydellä. Itse tykkään puhua sensuroimatta jatkuvasti itseäni rankoistakin asioista ja huumorintajunikin on aika ronski. Tällaisissa asioissa lapset häiritsevät, ei siis tarvitse mennä edes kuherteluihi tai seksiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimo on onnistumut huvin, omaa aikaa semmoinen 6-7 h päivässä. Vaimo kotona hoitamassa lasta. Minä lähden töihin klo. 6.00 aamulla, ja palaan n. 16.00. Vaimo lähtee kotoa sillä oven aukaisemalla, ja poitsu on kotona nälkäisenä. Tehdään poitsun kanssa tehdään ruoka, syödään, siivoillaan, pestään pyykkiä ja vietetään ilta. Nukkumaan laitellaan kello 21.00 aikoihin. Vaimo tulee kotiin yleensä 22-23 aikoihin. Viikonloppuisin vietän myös aamut poitsun kanssa. Vaimo valittaa väsymystä kun kuulemma ri saan nukkua tarpeeksi pitkään.
Kuulostaa surulliselta. Mitä ihmettä vaimo tekee monta tuntia.
Käy salilla, näkee kavereita, shoppailee, käy kahvilla ja baarissa yms. Minulle kuulemma työ on omaa aikaa.
Ehkä sinulle on uskoteltu niin, tyhmä.
Itsekkyydestä joutuu luopumaan ja yöunista.