Te, joiden mielestä parisuhteessa oleminen on vaivalloisempaa kuin sinkkuna oleminen: minkälaisia suhteita teillä on ollut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteessa on aina vaivalloisempaa kuin yksin, asui sitten yhdessä tai erikseen. 

Ensinnäkin se, että se toinen pitää aina ottaa huomioon, tehdä kompromisseja, kertoa menoistaan ja asioistaan, aikatauluttaa, sopia kaikesta. Itsekseen voi mennä ja tehdä mitä huvittaa koska huvittaa. Toiseksi parisuhteessa kuluu enemmän rahaa kuin yksin. Tai rahaa kuluu sellaiseen, mitä ei välttämättä itse valitsi tai tekisi. En kävisi niin paljon ulkona huvituksessa ja syömässä, ei tarvitse ostaa toisen haluamia ruokia ja muita tarvikkeita. Muutenkin joutuu tinkimään omasta mukavuudestaan toisen hyväksi, tapaamaan ihmisiä joita ei välttämättä haluaisi, menemään paikkoihin jotka ei niin kiinnosta. Ja pitää olla tukena ja turvana ja olkapäänä, osata auttaa ja kuunnella, ymmärtää tehdä sitä ja tätä, ottaa vastaan niitä epämiellyttäviäkin piirteitä ja tapoja, pahoja hajuja ja sotkuja ja sairauksia. 

Mä olen liian itsekäs ja mukavuudenhaluinen parisuhteeseen.

Niin, no jos ei parisuhteessa ollessaan halua olla toisen kanssa ja tehdä noita mainitsemiasi asioita, ei varmaan kannata olla parisuhteessa. :D Kuvailit tuossa lähinnä takertuvan kämppäkaverin, josta et edes kauheasti välitä. Useimmat kai ovat parisuhteissa nimenomaan siksi, että he itse omasta vapaasta tahdostaan haluavat tehdä parisuhdejuttuja rakastamansa ihmisen kanssa. -ap

Sä kysyit että miksi on hankalampaa olla parisuhteessa kuin yksin, ja mä vastasin. Vaikka mä rakastaisin toista ja haluaisin olla parisuhteessa sen kanssa, koen nuo asiat silti hankalina. Mun luonteeseen ei sovi kompromissien tekeminen; mua ärsyttää jos pitää olla tiedottamassa ja sopimassa joka asiasta. Mitä ovat mainitsemasi "parisuhdejutut"? Minulle riittäisi hyvin joku ilta pari viikossa milloin tavataan, mutta jos jonkun kanssa asuu, ei se riitä. Silloin on pakko olla yhdessä vaikkei koko ajan haluaisikaan.

Jos haluat suhdetta, jossa tavataan vain pari kertaa viikossa, on ihan selvää, ettet välttämättä nauti suhteesta, jossa asutaan yhdessä ja pidetään tiiviisti yhtä. -ap

Arjen jakaminen... Kuulostaa hyvältä paperilla, toinen asia toimiiko oikeassa elämässä. Se toinen osapuoli aina delegoi tietyt askareet toiselle "ku sä osaat paremmin" ja muuta scheißea.

Viimeisin ex ei osannut edes käydä kaupassa vaikka pyysin tuomaan ihan tavallisia tavaroita, esim. leipää tai vessapaperia. "No ku en mä tiedä mistä sä tykkäät!" Ja sitten kun selitti että ei niin väliä, mikä vain kelpaa, vaikka x tai y, niin sieltä sujautettiin takas että entäs jos kaupassa ei olekaan niitä merkkejä mistä oli puhe ja entäs jos tulee ostettua jotain ihan totaalisen huonoa. Että voi voi kun on niin vaikeaa ja parempi että menet sinne kauppaan itse ja voitko muuten ostaa siideriä samalla.

Helvetti näitä uusavuttomia.

No mä oon sellaista perinteistä vaimomatskua.

Jos mies tulee meille niin täytyy suunnitella safkat, siivota, miehet yleensä haluaa että nainen näyttää nätiltä, on hameessa, en voi katsoa omia hömppäsarjoja, täytyy keksiä viikonlopuksi ohjelmaa, täytyy olla hyvä sängyssä, kokata, tiskata, ja olla amulla laittautunut ja valmiina kun pitää johonkin startata.

Vittu en jaksa eikä huvita. Onko pakko?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oiskohan niin, ettei kyse ole niinkään kotitöistä vaan ylipäätään vapauden vähenemisestä ja siitä, että ei voi enää täysin sataprosenttisesti päättää itse tekemisistään, vaan pitää tehdä kompromisseja.

Se on osalle nykyajan minä-minä-minä -ihmisistä aika vaikeaa hyväksyä, että toisellakin on tarpeet ja jos halutaan olla yhdessä, ne pitää huomioida myös yhtä lailla kuin omansa.

Minulle se, että vietän aikaa kumppanini kanssa enkä vaikka omissa menoissani ei ole mikään kompromissi, koska minä nimenomaan haluan olla kumppanini kanssa. Vastaavasti jos minua ei huvita osallistua kumppanin sukujuhliin, en osallistu, ja saman huomaavaisuuden ulotan tietenkin häneen.

Kun lähtee siitä, että yhdessä ollaan vapaaehtoisesti ja siksi kun se on parempaa kuin yksin, toisen vapauden kunnioittaminen tuntuu ainakin minusta tosi luontevalta. -ap

Noinhan se pelittää ihan hyvin, kaikki eivät vain ajattele samoin kuin sinä, ap - kuka sitten lienetkin.

Täällä vähän väliä kuulee natinoita siitä kuinka mies ei sitä ja tätä suostu harrastamaan ja kun pitää sen miehen menoja ja toiveita kuunnella...

Eli osalle sekin, että pitää sovitella ylipäätään mitään tekemisiä on liikaa.

Ymmärrän, että vaikkapa nelilapsisessa perheessä tarvitaan perhekalenteria menojen sumplimiseen, mutta en ole koskaan ymmärtänyt, mitä sovittelemista on kahden aikuisen menoissa. Ei se minun suhteissani ole koskaan vaatinut muuta kuin ilmoituksen, että on menossa johonkin jonakin tiettynä aikana.

Jos tuntuu, että toista pitää väkipakolla raahata omiin menoihin, eikö kannattaisi mieluummin valita sellainen kumppani, joka on kiinnostunut samanlaisista asioista ja jonka kanssa mieltymykset osuvat yksiin? -ap

Ei sellaista kumppania olekaan, tai ainakin niitä on lähes mahdoton löytää ja vielä mahdottomampi saada.

Minun kaikki kumppanini ovat olleen tuollaisia. -ap

No kiva sinulle. Sinua ei selvästi myöskään ärsytä olla koko ajan yhdessä, tai sopia tai tiedottaa menoistaan ja tekemisistään. Mutta yritä nyt ymmärtää, että jotkut meistä kokevat sen kaiken parisuhdeajan ja yhdessäolon hankalaksi ajoittain. Ei siinä ole mitään vikaa tuntea niin. Vaikka kumppani olisi miten rakas, oma pää vain tarvitsee enemmän vapautta ja yksinoloa.

Te jotka sanotte, ettei parisuhteessa tarvitse tehdä kompromisseja tai sopia tai ilmoitella, te ette vain huomaa sitä määrää, mitä oikeasti sovitte. Joka ikinen päivä tulee jotain sovittavaa. Monelta heräät, laitatko molemmille aamupalaa, vietkö töihin, kumpi käy kaupassa, mitä ostaa, syödäänkö ulkona, syötkö sinä kotona vai ulkona, kuka vie koiran, soititko eläinlääkärille, monelta olet kotona, mitä huomenna, entä viikonloppuna, Liisa-täti tulee kylään, pitää ostaa kukkamultaa, käy hakemassa autolla, joulumatka pitää päättää ja varata, sun tiskivuoro, mua heikottaa, tuotko nenäliinan. Koko ajan, jatkuvasti jotain puhumista ja neuvottelua ja sopimista. Tai jos ei ole, se ei ole mikään parisuhde, vaan kämppäkaveruus, jossa molemmilla on omat itsenäiset elämät.

Minulla on ollut vain hyviä suhteita joissa kotityöt ja arjen askareet jaetaan tasan. Ja SILTI koen että sinkkuna on helpompaa. En sano että parempaa, mutta helpompaa se on.

Olen aika introvertti yökukkuja ja viihdyn omassa seurassani. Sinkkuna ei tarvitse ottaa kenenkään toisen tarpeita ja tunteita huomioon. Voi elää vaikka pelkillä hapankorpuilla viikon jos haluaa ja käyttää kaiken vapaa-aikansa juuri kuten haluaa. Kodinkin voi pitää sotkuisena jos haluaa, ja yöt viettää milloin missäkin kenellekään ilmoittamatta. 

Parisuhteessa ollessa monet käytännön asiat ja järjestelyt olivat kyllä helpompia, mutta sinkkuna on enemmän vapautta. Voi vaikka irtisanoa kämpän koska tahansa ja lähteä kuukausiksi reppureissuun. 

Seksistä tykkään kovasti ja sitä varten on sinkkuna omat järjestelyt, vakituinen fuckbuddy naapurissa. Vapaata suhdettakin tuli aikoinaan kokeiltua, kaatui muihin syihin. Oikeastaan kaikenlainen sitoutuminen ahdistaa ja sen takia ovat parisuhteet loppuneet. Miehet ovat kyllä anelleet ja huudelleet perään, mutta minusta vain ei ole mihinkään "asuntolaina ja lapset" tyyppiseen kuvioon. Pysyviä sosiaalisia suhteita on elämässä tarpeeksi ilman miestäkin. Ystävyyssuhteille jää sinkkuna enemmän aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oiskohan niin, ettei kyse ole niinkään kotitöistä vaan ylipäätään vapauden vähenemisestä ja siitä, että ei voi enää täysin sataprosenttisesti päättää itse tekemisistään, vaan pitää tehdä kompromisseja.

Se on osalle nykyajan minä-minä-minä -ihmisistä aika vaikeaa hyväksyä, että toisellakin on tarpeet ja jos halutaan olla yhdessä, ne pitää huomioida myös yhtä lailla kuin omansa.

Minulle se, että vietän aikaa kumppanini kanssa enkä vaikka omissa menoissani ei ole mikään kompromissi, koska minä nimenomaan haluan olla kumppanini kanssa. Vastaavasti jos minua ei huvita osallistua kumppanin sukujuhliin, en osallistu, ja saman huomaavaisuuden ulotan tietenkin häneen.

Kun lähtee siitä, että yhdessä ollaan vapaaehtoisesti ja siksi kun se on parempaa kuin yksin, toisen vapauden kunnioittaminen tuntuu ainakin minusta tosi luontevalta. -ap

Noinhan se pelittää ihan hyvin, kaikki eivät vain ajattele samoin kuin sinä, ap - kuka sitten lienetkin.

Täällä vähän väliä kuulee natinoita siitä kuinka mies ei sitä ja tätä suostu harrastamaan ja kun pitää sen miehen menoja ja toiveita kuunnella...

Eli osalle sekin, että pitää sovitella ylipäätään mitään tekemisiä on liikaa.

Ymmärrän, että vaikkapa nelilapsisessa perheessä tarvitaan perhekalenteria menojen sumplimiseen, mutta en ole koskaan ymmärtänyt, mitä sovittelemista on kahden aikuisen menoissa. Ei se minun suhteissani ole koskaan vaatinut muuta kuin ilmoituksen, että on menossa johonkin jonakin tiettynä aikana.

Jos tuntuu, että toista pitää väkipakolla raahata omiin menoihin, eikö kannattaisi mieluummin valita sellainen kumppani, joka on kiinnostunut samanlaisista asioista ja jonka kanssa mieltymykset osuvat yksiin? -ap

Ei sellaista kumppania olekaan, tai ainakin niitä on lähes mahdoton löytää ja vielä mahdottomampi saada.

Minun kaikki kumppanini ovat olleen tuollaisia. -ap

No kiva sinulle. Sinua ei selvästi myöskään ärsytä olla koko ajan yhdessä, tai sopia tai tiedottaa menoistaan ja tekemisistään. Mutta yritä nyt ymmärtää, että jotkut meistä kokevat sen kaiken parisuhdeajan ja yhdessäolon hankalaksi ajoittain. Ei siinä ole mitään vikaa tuntea niin. Vaikka kumppani olisi miten rakas, oma pää vain tarvitsee enemmän vapautta ja yksinoloa.

Olen introvertti ja tarvitsen kohtuullisen paljon yksinoloa. Sitä olen kyllä aina saanut, kun olen pyytänyt. Parisuhteissa toimii yleensä se, että pyytää toiselta, mitä tarvitsee. En myöskään mitenkään pakonomaisesti tiedota liikkeistäni enkä kysy lupaa, jos haluan mennä omiin menoihini. -ap

Vierailija kirjoitti:

Minulle kun on aina ollut itsestäänselvää, että parisuhde helpottaa elämää valtavasti. Kotitöihin menee vähemmän aikaa, asumiskulut pienenevät, seksiä ja läheisyyttä saa aina tarvittaessa, emotionaalista tukea on tarjolla, sairaana tai kiireisenä arki pyörii silti ja ennen kaikkea rinnalla on lahjakas ja pystyvä ihminen, jonka kanssa toteuttaa projekteja ja tavoitella yhteisiä unelmia, joiden saavuttaminen yksin olisi paljon vaikeampaa.

Onko teillä kokemusta vain huonoista suhteista?

- Mun mielestä sinkkuna ei oikeastaan kotitöitä ole ollenkaan, koska yksin ei tule sotkettua ja mm. pyykkiä pesen n. kerran viikossa ja imuroin tuotakin harvemmin.

- Asumiskuluissa olet oikeassa.

- Olen aseksuaali, joten en tarvitse seksiä ja läheisyyskin on niin ja näin, eli pärjään ilmankin.

- Emotionaalinen tuki.... en ymmärrä mitä tarkoitat, joten luultavasti en menetä siinä mitään etten sellaista saa yksin ollessa.

- Ihan hyvä vaan ettei sairastaessani kukaan pyöri ympärillä hössöttämässä tai vaihtoehtoisesti vaatimassa jtn., vaan saan maata "koomassa" sohvalla ihan rauhassa välittämättä siitä esim. miltä näytän/kuulostan  ja Viaplay/Netflix voi pyöriä 24/7.

- Ei mulla ole projekteja tai unelmia.

Eli näin 18 vuotta sinkkuelämää eläneenä voisin sanoa, että sinkkuna on ihan kiva olla ja en edes enää sopeutuis näin yli 40-vuotiaana parisuhde-elämään, ainakaan saman katon alla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oiskohan niin, ettei kyse ole niinkään kotitöistä vaan ylipäätään vapauden vähenemisestä ja siitä, että ei voi enää täysin sataprosenttisesti päättää itse tekemisistään, vaan pitää tehdä kompromisseja.

Se on osalle nykyajan minä-minä-minä -ihmisistä aika vaikeaa hyväksyä, että toisellakin on tarpeet ja jos halutaan olla yhdessä, ne pitää huomioida myös yhtä lailla kuin omansa.

Minulle se, että vietän aikaa kumppanini kanssa enkä vaikka omissa menoissani ei ole mikään kompromissi, koska minä nimenomaan haluan olla kumppanini kanssa. Vastaavasti jos minua ei huvita osallistua kumppanin sukujuhliin, en osallistu, ja saman huomaavaisuuden ulotan tietenkin häneen.

Kun lähtee siitä, että yhdessä ollaan vapaaehtoisesti ja siksi kun se on parempaa kuin yksin, toisen vapauden kunnioittaminen tuntuu ainakin minusta tosi luontevalta. -ap

Noinhan se pelittää ihan hyvin, kaikki eivät vain ajattele samoin kuin sinä, ap - kuka sitten lienetkin.

Täällä vähän väliä kuulee natinoita siitä kuinka mies ei sitä ja tätä suostu harrastamaan ja kun pitää sen miehen menoja ja toiveita kuunnella...

Eli osalle sekin, että pitää sovitella ylipäätään mitään tekemisiä on liikaa.

Ymmärrän, että vaikkapa nelilapsisessa perheessä tarvitaan perhekalenteria menojen sumplimiseen, mutta en ole koskaan ymmärtänyt, mitä sovittelemista on kahden aikuisen menoissa. Ei se minun suhteissani ole koskaan vaatinut muuta kuin ilmoituksen, että on menossa johonkin jonakin tiettynä aikana.

Jos tuntuu, että toista pitää väkipakolla raahata omiin menoihin, eikö kannattaisi mieluummin valita sellainen kumppani, joka on kiinnostunut samanlaisista asioista ja jonka kanssa mieltymykset osuvat yksiin? -ap

Ei sellaista kumppania olekaan, tai ainakin niitä on lähes mahdoton löytää ja vielä mahdottomampi saada.

Minun kaikki kumppanini ovat olleen tuollaisia. -ap

No kiva sinulle. Sinua ei selvästi myöskään ärsytä olla koko ajan yhdessä, tai sopia tai tiedottaa menoistaan ja tekemisistään. Mutta yritä nyt ymmärtää, että jotkut meistä kokevat sen kaiken parisuhdeajan ja yhdessäolon hankalaksi ajoittain. Ei siinä ole mitään vikaa tuntea niin. Vaikka kumppani olisi miten rakas, oma pää vain tarvitsee enemmän vapautta ja yksinoloa.

Olen introvertti ja tarvitsen kohtuullisen paljon yksinoloa. Sitä olen kyllä aina saanut, kun olen pyytänyt. Parisuhteissa toimii yleensä se, että pyytää toiselta, mitä tarvitsee. En myöskään mitenkään pakonomaisesti tiedota liikkeistäni enkä kysy lupaa, jos haluan mennä omiin menoihini. -ap

Mutta joudut kuitenkin pyytämään. Ja ihan varmasti joudut myös päivittäin tiedottamaan ja sopimaan erilaisista asioista, kuten joku tuolla edelläkin kirjoitti. Se on mun mielestä ahdistavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle kun on aina ollut itsestäänselvää, että parisuhde helpottaa elämää valtavasti. Kotitöihin menee vähemmän aikaa, asumiskulut pienenevät, seksiä ja läheisyyttä saa aina tarvittaessa, emotionaalista tukea on tarjolla, sairaana tai kiireisenä arki pyörii silti ja ennen kaikkea rinnalla on lahjakas ja pystyvä ihminen, jonka kanssa toteuttaa projekteja ja tavoitella yhteisiä unelmia, joiden saavuttaminen yksin olisi paljon vaikeampaa.

Onko teillä kokemusta vain huonoista suhteista?

- Mun mielestä sinkkuna ei oikeastaan kotitöitä ole ollenkaan, koska yksin ei tule sotkettua ja mm. pyykkiä pesen n. kerran viikossa ja imuroin tuotakin harvemmin.

- Asumiskuluissa olet oikeassa.

- Olen aseksuaali, joten en tarvitse seksiä ja läheisyyskin on niin ja näin, eli pärjään ilmankin.

- Emotionaalinen tuki.... en ymmärrä mitä tarkoitat, joten luultavasti en menetä siinä mitään etten sellaista saa yksin ollessa.

- Ihan hyvä vaan ettei sairastaessani kukaan pyöri ympärillä hössöttämässä tai vaihtoehtoisesti vaatimassa jtn., vaan saan maata "koomassa" sohvalla ihan rauhassa välittämättä siitä esim. miltä näytän/kuulostan  ja Viaplay/Netflix voi pyöriä 24/7.

- Ei mulla ole projekteja tai unelmia.

Eli näin 18 vuotta sinkkuelämää eläneenä voisin sanoa, että sinkkuna on ihan kiva olla ja en edes enää sopeutuis näin yli 40-vuotiaana parisuhde-elämään, ainakaan saman katon alla.

Jos kuulut siihen kymmenen prosentin vähemmistöön suomalaisista, joka ei koskaan solmi avo- tai avioliittoa tai koe saavasi siitä mitään irti, ihan varmasti koet parisuhteen vaivalloisemmaksi. Mutta olen kuullut tätä samaa ihan ihmisiltä, joilla on paljonkin parisuhdehistoriaa takana. -ap

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut vain hyviä suhteita joissa kotityöt ja arjen askareet jaetaan tasan. Ja SILTI koen että sinkkuna on helpompaa. En sano että parempaa, mutta helpompaa se on.

Olen aika introvertti yökukkuja ja viihdyn omassa seurassani. Sinkkuna ei tarvitse ottaa kenenkään toisen tarpeita ja tunteita huomioon. Voi elää vaikka pelkillä hapankorpuilla viikon jos haluaa ja käyttää kaiken vapaa-aikansa juuri kuten haluaa. Kodinkin voi pitää sotkuisena jos haluaa, ja yöt viettää milloin missäkin kenellekään ilmoittamatta. 

Parisuhteessa ollessa monet käytännön asiat ja järjestelyt olivat kyllä helpompia, mutta sinkkuna on enemmän vapautta. Voi vaikka irtisanoa kämpän koska tahansa ja lähteä kuukausiksi reppureissuun. 

Seksistä tykkään kovasti ja sitä varten on sinkkuna omat järjestelyt, vakituinen fuckbuddy naapurissa. Vapaata suhdettakin tuli aikoinaan kokeiltua, kaatui muihin syihin. Oikeastaan kaikenlainen sitoutuminen ahdistaa ja sen takia ovat parisuhteet loppuneet. Miehet ovat kyllä anelleet ja huudelleet perään, mutta minusta vain ei ole mihinkään "asuntolaina ja lapset" tyyppiseen kuvioon. Pysyviä sosiaalisia suhteita on elämässä tarpeeksi ilman miestäkin. Ystävyyssuhteille jää sinkkuna enemmän aikaa.

Varmaan tuossa vapauden kokemuksessa on paljolti kyse siitä, mitä haluaa tehdä. Minä en sinkkuna ole vapaa tekemään niitä asioita, joita elämältä haluan, ja hyvässä parisuhteessa puolestani olen, joten parisuhde ehdottomasti lisää vapauttani ja mahdollisuuksiani eikä vähennä niitä. -ap

Vierailija kirjoitti:

Minulle kun on aina ollut itsestäänselvää, että parisuhde helpottaa elämää valtavasti. Kotitöihin menee vähemmän aikaa, asumiskulut pienenevät, seksiä ja läheisyyttä saa aina tarvittaessa, emotionaalista tukea on tarjolla, sairaana tai kiireisenä arki pyörii silti ja ennen kaikkea rinnalla on lahjakas ja pystyvä ihminen, jonka kanssa toteuttaa projekteja ja tavoitella yhteisiä unelmia, joiden saavuttaminen yksin olisi paljon vaikeampaa.

Onko teillä kokemusta vain huonoista suhteista?

Minä en kyllä näe, miten parisuhde vaikuttaisi kotitöihini, asumiskuluihini tai omien unelmieni saavuttamiseen. Avo- tai avioliitto olisi eri asia kahden ensin mainitun suhteen. Ja mitä unelmien toteuttamiseen tulee, niin itse minä edelleen siitä olen vastuussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut vain hyviä suhteita joissa kotityöt ja arjen askareet jaetaan tasan. Ja SILTI koen että sinkkuna on helpompaa. En sano että parempaa, mutta helpompaa se on.

Olen aika introvertti yökukkuja ja viihdyn omassa seurassani. Sinkkuna ei tarvitse ottaa kenenkään toisen tarpeita ja tunteita huomioon. Voi elää vaikka pelkillä hapankorpuilla viikon jos haluaa ja käyttää kaiken vapaa-aikansa juuri kuten haluaa. Kodinkin voi pitää sotkuisena jos haluaa, ja yöt viettää milloin missäkin kenellekään ilmoittamatta. 

Parisuhteessa ollessa monet käytännön asiat ja järjestelyt olivat kyllä helpompia, mutta sinkkuna on enemmän vapautta. Voi vaikka irtisanoa kämpän koska tahansa ja lähteä kuukausiksi reppureissuun. 

Seksistä tykkään kovasti ja sitä varten on sinkkuna omat järjestelyt, vakituinen fuckbuddy naapurissa. Vapaata suhdettakin tuli aikoinaan kokeiltua, kaatui muihin syihin. Oikeastaan kaikenlainen sitoutuminen ahdistaa ja sen takia ovat parisuhteet loppuneet. Miehet ovat kyllä anelleet ja huudelleet perään, mutta minusta vain ei ole mihinkään "asuntolaina ja lapset" tyyppiseen kuvioon. Pysyviä sosiaalisia suhteita on elämässä tarpeeksi ilman miestäkin. Ystävyyssuhteille jää sinkkuna enemmän aikaa.

Varmaan tuossa vapauden kokemuksessa on paljolti kyse siitä, mitä haluaa tehdä. Minä en sinkkuna ole vapaa tekemään niitä asioita, joita elämältä haluan, ja hyvässä parisuhteessa puolestani olen, joten parisuhde ehdottomasti lisää vapauttani ja mahdollisuuksiani eikä vähennä niitä. -ap

Kiinnostaisi tietää, mitä sä et sinkkuna ole vapaa tekemään, mutta parisuhteessa olet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut vain hyviä suhteita joissa kotityöt ja arjen askareet jaetaan tasan. Ja SILTI koen että sinkkuna on helpompaa. En sano että parempaa, mutta helpompaa se on.

Olen aika introvertti yökukkuja ja viihdyn omassa seurassani. Sinkkuna ei tarvitse ottaa kenenkään toisen tarpeita ja tunteita huomioon. Voi elää vaikka pelkillä hapankorpuilla viikon jos haluaa ja käyttää kaiken vapaa-aikansa juuri kuten haluaa. Kodinkin voi pitää sotkuisena jos haluaa, ja yöt viettää milloin missäkin kenellekään ilmoittamatta. 

Parisuhteessa ollessa monet käytännön asiat ja järjestelyt olivat kyllä helpompia, mutta sinkkuna on enemmän vapautta. Voi vaikka irtisanoa kämpän koska tahansa ja lähteä kuukausiksi reppureissuun. 

Seksistä tykkään kovasti ja sitä varten on sinkkuna omat järjestelyt, vakituinen fuckbuddy naapurissa. Vapaata suhdettakin tuli aikoinaan kokeiltua, kaatui muihin syihin. Oikeastaan kaikenlainen sitoutuminen ahdistaa ja sen takia ovat parisuhteet loppuneet. Miehet ovat kyllä anelleet ja huudelleet perään, mutta minusta vain ei ole mihinkään "asuntolaina ja lapset" tyyppiseen kuvioon. Pysyviä sosiaalisia suhteita on elämässä tarpeeksi ilman miestäkin. Ystävyyssuhteille jää sinkkuna enemmän aikaa.

Varmaan tuossa vapauden kokemuksessa on paljolti kyse siitä, mitä haluaa tehdä. Minä en sinkkuna ole vapaa tekemään niitä asioita, joita elämältä haluan, ja hyvässä parisuhteessa puolestani olen, joten parisuhde ehdottomasti lisää vapauttani ja mahdollisuuksiani eikä vähennä niitä. -ap

Kiinnostaisi tietää, mitä sä et sinkkuna ole vapaa tekemään, mutta parisuhteessa olet?

Nukahtamaan rakastamani ihmisen viereen, saamaan päivittäisiä hellyydenosoituksia ja viettämään parisuhdeaikaa, esimerkiksi. -ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteessa on aina vaivalloisempaa kuin yksin, asui sitten yhdessä tai erikseen. 

Ensinnäkin se, että se toinen pitää aina ottaa huomioon, tehdä kompromisseja, kertoa menoistaan ja asioistaan, aikatauluttaa, sopia kaikesta. Itsekseen voi mennä ja tehdä mitä huvittaa koska huvittaa. Toiseksi parisuhteessa kuluu enemmän rahaa kuin yksin. Tai rahaa kuluu sellaiseen, mitä ei välttämättä itse valitsi tai tekisi. En kävisi niin paljon ulkona huvituksessa ja syömässä, ei tarvitse ostaa toisen haluamia ruokia ja muita tarvikkeita. Muutenkin joutuu tinkimään omasta mukavuudestaan toisen hyväksi, tapaamaan ihmisiä joita ei välttämättä haluaisi, menemään paikkoihin jotka ei niin kiinnosta. Ja pitää olla tukena ja turvana ja olkapäänä, osata auttaa ja kuunnella, ymmärtää tehdä sitä ja tätä, ottaa vastaan niitä epämiellyttäviäkin piirteitä ja tapoja, pahoja hajuja ja sotkuja ja sairauksia. 

Mä olen liian itsekäs ja mukavuudenhaluinen parisuhteeseen.

Niin, no jos ei parisuhteessa ollessaan halua olla toisen kanssa ja tehdä noita mainitsemiasi asioita, ei varmaan kannata olla parisuhteessa. :D Kuvailit tuossa lähinnä takertuvan kämppäkaverin, josta et edes kauheasti välitä. Useimmat kai ovat parisuhteissa nimenomaan siksi, että he itse omasta vapaasta tahdostaan haluavat tehdä parisuhdejuttuja rakastamansa ihmisen kanssa. -ap

Sä kysyit että miksi on hankalampaa olla parisuhteessa kuin yksin, ja mä vastasin. Vaikka mä rakastaisin toista ja haluaisin olla parisuhteessa sen kanssa, koen nuo asiat silti hankalina. Mun luonteeseen ei sovi kompromissien tekeminen; mua ärsyttää jos pitää olla tiedottamassa ja sopimassa joka asiasta. Mitä ovat mainitsemasi "parisuhdejutut"? Minulle riittäisi hyvin joku ilta pari viikossa milloin tavataan, mutta jos jonkun kanssa asuu, ei se riitä. Silloin on pakko olla yhdessä vaikkei koko ajan haluaisikaan.

Jos haluat suhdetta, jossa tavataan vain pari kertaa viikossa, on ihan selvää, ettet välttämättä nauti suhteesta, jossa asutaan yhdessä ja pidetään tiiviisti yhtä. -ap

Sekin on kuitenkin parisuhde. Se, mistä tässä keskustelussa puhut, on avo- tai avioliitto.

Itse rakastan miesystävääni ja olen onnellisessa parisuhteessa hänen kanssaan, parhaillaan hänen luokseen matkalla. En silti halua ainakaan toistaiseksi asua hänen kanssaan.

Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteessa on aina vaivalloisempaa kuin yksin, asui sitten yhdessä tai erikseen. 

Ensinnäkin se, että se toinen pitää aina ottaa huomioon, tehdä kompromisseja, kertoa menoistaan ja asioistaan, aikatauluttaa, sopia kaikesta. Itsekseen voi mennä ja tehdä mitä huvittaa koska huvittaa. Toiseksi parisuhteessa kuluu enemmän rahaa kuin yksin. Tai rahaa kuluu sellaiseen, mitä ei välttämättä itse valitsi tai tekisi. En kävisi niin paljon ulkona huvituksessa ja syömässä, ei tarvitse ostaa toisen haluamia ruokia ja muita tarvikkeita. Muutenkin joutuu tinkimään omasta mukavuudestaan toisen hyväksi, tapaamaan ihmisiä joita ei välttämättä haluaisi, menemään paikkoihin jotka ei niin kiinnosta. Ja pitää olla tukena ja turvana ja olkapäänä, osata auttaa ja kuunnella, ymmärtää tehdä sitä ja tätä, ottaa vastaan niitä epämiellyttäviäkin piirteitä ja tapoja, pahoja hajuja ja sotkuja ja sairauksia. 

Mä olen liian itsekäs ja mukavuudenhaluinen parisuhteeseen.

Niin, no jos ei parisuhteessa ollessaan halua olla toisen kanssa ja tehdä noita mainitsemiasi asioita, ei varmaan kannata olla parisuhteessa. :D Kuvailit tuossa lähinnä takertuvan kämppäkaverin, josta et edes kauheasti välitä. Useimmat kai ovat parisuhteissa nimenomaan siksi, että he itse omasta vapaasta tahdostaan haluavat tehdä parisuhdejuttuja rakastamansa ihmisen kanssa. -ap

Sä kysyit että miksi on hankalampaa olla parisuhteessa kuin yksin, ja mä vastasin. Vaikka mä rakastaisin toista ja haluaisin olla parisuhteessa sen kanssa, koen nuo asiat silti hankalina. Mun luonteeseen ei sovi kompromissien tekeminen; mua ärsyttää jos pitää olla tiedottamassa ja sopimassa joka asiasta. Mitä ovat mainitsemasi "parisuhdejutut"? Minulle riittäisi hyvin joku ilta pari viikossa milloin tavataan, mutta jos jonkun kanssa asuu, ei se riitä. Silloin on pakko olla yhdessä vaikkei koko ajan haluaisikaan.

Jos haluat suhdetta, jossa tavataan vain pari kertaa viikossa, on ihan selvää, ettet välttämättä nauti suhteesta, jossa asutaan yhdessä ja pidetään tiiviisti yhtä. -ap

Sekin on kuitenkin parisuhde. Se, mistä tässä keskustelussa puhut, on avo- tai avioliitto.

Itse rakastan miesystävääni ja olen onnellisessa parisuhteessa hänen kanssaan, parhaillaan hänen luokseen matkalla. En silti halua ainakaan toistaiseksi asua hänen kanssaan.

Eri

Kyllä avo- ja avioliitot ovat myös parisuhteita, ja olen kyllä kiinnostunut kuulemaan kokemuksia ihan kaikenlaisista parisuhteista.

Vastauksista alkaa hahmottua ihan mielenkiintoisia trendejä. -ap

Nainen vaatii huomioimista ja omien halujensa tyydyttämistä, vaikka ei aina edes tiedä mitä haluaa. Naiset haluavat riidellä. Nainen pitää miestä kaverina ja seuralaisena, vaikka mies ottaa naisen lähinnä seksin ja siivoustaitojen sekä muun palvelun takia. Ei sitä epäloogista vinkunaa ja heikkoutta oikein jaksaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle kun on aina ollut itsestäänselvää, että parisuhde helpottaa elämää valtavasti. Kotitöihin menee vähemmän aikaa, asumiskulut pienenevät, seksiä ja läheisyyttä saa aina tarvittaessa, emotionaalista tukea on tarjolla, sairaana tai kiireisenä arki pyörii silti ja ennen kaikkea rinnalla on lahjakas ja pystyvä ihminen, jonka kanssa toteuttaa projekteja ja tavoitella yhteisiä unelmia, joiden saavuttaminen yksin olisi paljon vaikeampaa.

Onko teillä kokemusta vain huonoista suhteista?

- Mun mielestä sinkkuna ei oikeastaan kotitöitä ole ollenkaan, koska yksin ei tule sotkettua ja mm. pyykkiä pesen n. kerran viikossa ja imuroin tuotakin harvemmin.

- Asumiskuluissa olet oikeassa.

- Olen aseksuaali, joten en tarvitse seksiä ja läheisyyskin on niin ja näin, eli pärjään ilmankin.

- Emotionaalinen tuki.... en ymmärrä mitä tarkoitat, joten luultavasti en menetä siinä mitään etten sellaista saa yksin ollessa.

- Ihan hyvä vaan ettei sairastaessani kukaan pyöri ympärillä hössöttämässä tai vaihtoehtoisesti vaatimassa jtn., vaan saan maata "koomassa" sohvalla ihan rauhassa välittämättä siitä esim. miltä näytän/kuulostan  ja Viaplay/Netflix voi pyöriä 24/7.

- Ei mulla ole projekteja tai unelmia.

Eli näin 18 vuotta sinkkuelämää eläneenä voisin sanoa, että sinkkuna on ihan kiva olla ja en edes enää sopeutuis näin yli 40-vuotiaana parisuhde-elämään, ainakaan saman katon alla.

Jos kuulut siihen kymmenen prosentin vähemmistöön suomalaisista, joka ei koskaan solmi avo- tai avioliittoa tai koe saavasi siitä mitään irti, ihan varmasti koet parisuhteen vaivalloisemmaksi. Mutta olen kuullut tätä samaa ihan ihmisiltä, joilla on paljonkin parisuhdehistoriaa takana. -ap

No siis yksi avoliitto on takana, jonka koin hieman yli parikymppisenä ja se ei antanut mulle mitään. Tosin olen introvertti, soaiaalisesti kömpelö, ja kallistun vieläpä erakkomaiseksi, niin yksinolo on ainut vaihtoehto.

Mutta mitä nyt olen katsellut lähipiirin avo/avioliittoja, niin kovin vaikeilta vaikuttavat ja puistattaa koko se sähellys ja toiminta mitä parisuhde on. Ja monet näistä valitsisi kuulemma nyt sinkkuna olon, jos voisivat valita toisin. Muutama kyllä harkitsee eroakin tällä hetkellä just siitä syystä, että eivät jaksa parisuhdetta, koska se on vaivalloista.

miehet vaan vaatii liikaa.esim persettä pitäisi saada :/ eipä ole noita ongelmia sinkkuna!

Sinkkuna kului vähemmän rahaa minuun ja lapseeni. Asuimme pienemmässä kodissa kuin nyt uusperheenä, kun miehellä on viikonloppulapsiakin. Minun piti yksin ostaa meille isompi asunto, mies ei halunnut osallistua siihen eli minulla on paljonnisommat asumiskulut. Lisäksi pienempi asumismukavuus, kun on niitä vieraita lapsia kotonani.

Teen ihan samat kotityöt edelleen kuin yksinhuoltajana, mies ei osallistu niihin ollenkaan.

Minulla on saman verran tai vähemmän vapaa-aikaa kuin yksinhuoltajana. Kun lies on kotona, hän haluaisi seuraa ja huomiota. Luen vähemmän kuin ennen, ennen luin ennen nukahtamista tuntikaupalla, nyt kaikki illat menevät seksiin.

Kävin ennen enemmän ulkona kavereiden kanssa ja minulla oli miespuolisia turtuja. Nykyään en oikein voi käydä niin usein ja olen vähän alkanut varoa miespuolisten kanssa tavallista jutteluakin, kun mies on todella mustasukkainen. Ihan suomalainen siis on.

Minulla oli ennemn parempi itsetunto, mies on arvostellut sen verran, että tunnen itseni rumaksi ja tyhmäksi. En osaa täysin sanoa, miksi haluan olla tässä suhteessa. Ainakin olen alkanut uskoa, etten saisi ketään muuta hyvää enää. Minusta on tullut epävarma ja riippuvainen miehen hyväksynnästä, ennen olin itsenäinen ja rohkea. Olen oikeastaan vähän taantunut henkisesti ja tullut passiiviseksi ja aloitekyvyttömäksi. Olin ennen kunnianhimoinen ja tavoittelin asioita.