Mitä normaalia asiaa ihmiset ei "usko" sinussa?

Työtäni. Olen koulutukselta sairaanhoitaja, mutta teen kovapalkkaista it-työtä sairaalateknologian parissa. Ihmiset vaan kysyvät missä vuorossa olen ja onko ollut pahoja potilaskeissejä...

mun ei uskota selviävän kriiseistä, vaikkei ne yleensä mua kovasti hetkauta. Mua pidetään jotenkin yliherkkänä ja herkästi traumatisoituvana, multa yleensä "pimitetään" vaikkapa sukulaisia koskevia tietoja (sairauksia jne.) etten järkyttyisi. Klassinen tarina on kun ex-miehen kanssa oltiin pahan kolarin toisia osapuolia, me säästyttiin vammoilta, toisin kuin toisen auton kuski. Ex-appivanhemmat kuvitteli, että mut pitää käydä hakemassa sieltä paikalta pois kun oon varmaan ihan paniikissa. Todellisuudessa poikansa oli ihan kyvytön tekemään mitään, mä siellä organisoin avun paikalle, annoin ensiapua loukkaantuneelle ja hoidin viranomaisten kanssa kaiken. Exäni puhui siis äitinsä kanssa puhelimessa kun mä keskustelin hätäkeskuksen kanssa 😂

Harvat uskovat, että olen sairas. Nykyiseltä mieheltäkin unohtuu välillä, että mulla tosiaan on krooninen sairaus joka asettaa rajoituksia varsinkin jaksamisen kanssa. Myös krooninen kipu on sellainen, joka ei näy päällepäin ellen satu just sillon ontumaan pahasti. Pyrin elämään niin normaalisti kuin mahdollista, enkä tee itsestäni ja vaivoistani numeroa kun ne ei kuulu muille.

Mä oon lihava, oikeesti, ainakin BMI:n mukaan. Mä vaan en näytä siltä koska mun ruumiinmuoto on aika armollinen sen suhteen. Kukaan ei usko, että käytän koon 44 housuja.

Kaikille tulee yllätyksenä, että olen transsukupuolinen nainen

Multa on kysytty joskus suoraan kännissä olenko neitsyt. Ilmeisesti vaikutan siltä etten ole harrastanut koskaan seksiä tai ujostelen sitä tai jotain. Todella hämmentävää itsestä ja masentavaakin. Ihan ns. normaalia elämää oon elänyt seksi mukaanlukien

Kukaan ei usko että olen vasta 50v , aina luullaan eläkeläiseksi kun on harmaantuvat hiukset :D

Nuorempana minua luultiin tyhmäksi vaikka olin vain hiljainen. 

näkymätön krooninen sairaus ei ehkä ole "normaali" asia. Mutta ihmiset jaksavat äimistellä sitä, että en ole töissä vaan eläkkeellä. Mähän näytän ihan terveeltä eikä mua mikään vaivaa. Niin, paitsi että en ole ulkona, jos on huono päivä. Niitä on paljon. Minut näkee ainoastaan hyvänä hetkenä ja silloinkaan en huutele kivusta tai muista oireista, jotka nyt vaan on mulle aika arkea, näkymättömiä ja mikäli niitä on hurja liuta yhtäaikaa olemassa  ne on arjessa aika hankalia. Kateus on kans kiva - aikaa kun ei ole nykyihmisellä yleensä. Minulla on. Siitä ajasta voi sitten olla kateellinen. Kun mä en näytä sairaalta. Ja hyvänä hetkenä teen "vaan kivoja asioita silloin kun muut on töissä" :D

Toinen on kiharat hiukset ja suomalaisuus. Ei voi olla ihan vaan "suomalainen", jos on reilusti kiharat tummat hiukset. On oltava vähintään jotain mummon-enon-serkun-isoäitiä jossain Espanjassa tai jotain. Ei ole. Ihan on vaan kiharat hiukset. 

Vierailija kirjoitti:

mun ei uskota selviävän kriiseistä, vaikkei ne yleensä mua kovasti hetkauta. Mua pidetään jotenkin yliherkkänä ja herkästi traumatisoituvana, multa yleensä "pimitetään" vaikkapa sukulaisia koskevia tietoja (sairauksia jne.) etten järkyttyisi. Klassinen tarina on kun ex-miehen kanssa oltiin pahan kolarin toisia osapuolia, me säästyttiin vammoilta, toisin kuin toisen auton kuski. Ex-appivanhemmat kuvitteli, että mut pitää käydä hakemassa sieltä paikalta pois kun oon varmaan ihan paniikissa. Todellisuudessa poikansa oli ihan kyvytön tekemään mitään, mä siellä organisoin avun paikalle, annoin ensiapua loukkaantuneelle ja hoidin viranomaisten kanssa kaiken. Exäni puhui siis äitinsä kanssa puhelimessa kun mä keskustelin hätäkeskuksen kanssa 😂

Harvat uskovat, että olen sairas. Nykyiseltä mieheltäkin unohtuu välillä, että mulla tosiaan on krooninen sairaus joka asettaa rajoituksia varsinkin jaksamisen kanssa. Myös krooninen kipu on sellainen, joka ei näy päällepäin ellen satu just sillon ontumaan pahasti. Pyrin elämään niin normaalisti kuin mahdollista, enkä tee itsestäni ja vaivoistani numeroa kun ne ei kuulu muille.

Mä oon lihava, oikeesti, ainakin BMI:n mukaan. Mä vaan en näytä siltä koska mun ruumiinmuoto on aika armollinen sen suhteen. Kukaan ei usko, että käytän koon 44 housuja.

Minulla tuo sama. Itken joskus herkästi  kyllä ja siksi kuvitellaan että en kestä yhtään mitään. Päinvastoin, ehkä just sen vuoksi kestänkin. Minullekaan ei kerrota mistään sairastumisista tai jos kerrotaan aloitetaan sanoilla "älä nyt säikähdä, mutta...". No koskaan en ole säikähtänyt. Äitini varsinkin kohtelee minua kuin olisin jotenkin vajaaälyinen tai erityisherkkä. No tein sitten ratkaisun ja kohtelen häntä ihan samalla tavalla, ja voi sitä halveksuvan tuhinan määrää :D

Ellei painoa tiedetä, luullaan hoikaksi, mutta normaalipainoiseksi. BMI:n mukaan olen merkittävästi alipainoinen. Hento luusto ei vaadi paljon kiloja ympärilleen.

Ikä myös, parhaimmillaan se 10 vuotta alemmaksi.

Masennus -tai oikeammin sen syvyys- saattaa välillä jäädä lääkärissä huomiotta. Lähes alitajuisen tsemppaamisen vuoksi sekä sen, että pyrin synkimmilläkin hetkillä kaivamaan ne pienetkin positiiviset asiat esiin. Kerron kyllä olostani, mutta sen vakavuutta ei usein tajuta. Hymyilen paljon masentuneenakin. Pirun epätyypillinen masennus.

Vierailija kirjoitti:

Joudut siis asiaa selittämään. Mulla on ripset. Ne on pitkät ja kaartuvat ja edelleen melko tuuheat vaikka jo 48v. Ne ei ole irtoripset. Kerran Sokoksen meikkimyyjä lähes loukkaantui kun en kertonut että missä olin ripseni laittanut. Muuten naama on kun riihenseinästä revitty.

Sama täällä. Viimeksi optikko ei meinannut uskoa, että ihan omat ripset on. Silmälasien kanssa on kieltämättä hankalaa välillä.

N49v

Että osaan käyttää tietokonetta, edes sitä ei kaikki usko, olen käynyt töissä.

Vaikea arvella toisten luuloja.

Osa ihmisistä luulottelee selkeästi peilaten minua itseensä. Tyyliin mitä itse ajattelisi tai tuntisi minun tilallani.

Jos itse kärsii yksinolosta kuvittelee minun kaipailevan ystäviä esimerkiksi.

Olen sosiaalisissa tilanteissa rohkea ja minun on erittäin helpoo mennä uusiin paikkoihin etsimään ystäviä jos niitä kaipaan.

Minulla on ollut elämässäni kausi jolloin ihmisiä oli todella paljon, kausi jolloin olin yksin ja kärsin siitä ja kausi jolloin olen halunnut olla yksin sillä olen kokenut ihmisten vievän voimiani.

Se on aika jännä juttu, että toiset taas heti tajuaa jutun juonen tässä asiassa.

Että olen akateemisesti koulutettu ja vastuullisessa työssä. Mä näytän tällaiselta pätkältä repsahtaneelta keski-ikäiseltä kolmen lapsen äidiltä ja tuntemattomat ihmiset juttelee mun kanssa lähinnä kuinka lasten harrastuksiin on niin kuskaaminen ja varmaan se kotielämä on rankkaa. Mun kuvitellaan olevan työtön tai sairauslomalla tai jotain, koska mä teen duunit noin puoliksi etänä ja olen siten kotona aika paljon ja paikalla usein kun lapset tulee koulusta. Sitten kun joskus lähden aamulla johonkin kokoukseen naama meikattuna ja muutenkin ihmiseksi naamioituneena :-D niin naapurien katseet kääntyy ja hyvät huomenet on vähän hitaita. Sit joskus kun puolituttujen tai naapureiden kanssa tulee puheeksi että mitä mä teen, niin niillä on jotenkin vaikeuksia asettaa mut siihen asiantuntijan rooliin työelämässä. Tosin vielä enemmän ihmisiä hämmentää mun menneisyys "kovassa bisneksessä" johtotasolla, nörttihenkinen asiantuntijuus vielä menee tällaiselle homssulle.

Mutta mun alalla se riittää että cv kertoo miten kova tyyppi oon, ei ketään kiinnosta onko sukkahousut suorassa ja jakkupuku rypytön ja se on ihan sama jos mä teen sen enimmäkseen ajattelua ja kirjoittamista olevan työni himassa sohvalla.

Ikääni. Minua on aina luultu nuoremmaksi.

Sitä, että olen oikeasti introvertti, pystyn esittämään ekstroverttia sujuvasti, mutta voi pojat, kuinka se käy voimille.

Sitä, että olen todella monisairas. Pääsin tk-eläkkeelle jo reilut 10 vuotta sitten, mutta sairaudet eivät juurikaan näy ulospäin. 

Sitä, että olen absolutisti omasta tahdostani, en uskon tai minkään muun takia.

Vierailija kirjoitti:

mun ei uskota selviävän kriiseistä, vaikkei ne yleensä mua kovasti hetkauta. Mua pidetään jotenkin yliherkkänä ja herkästi traumatisoituvana, multa yleensä "pimitetään" vaikkapa sukulaisia koskevia tietoja (sairauksia jne.) etten järkyttyisi. Klassinen tarina on kun ex-miehen kanssa oltiin pahan kolarin toisia osapuolia, me säästyttiin vammoilta, toisin kuin toisen auton kuski. Ex-appivanhemmat kuvitteli, että mut pitää käydä hakemassa sieltä paikalta pois kun oon varmaan ihan paniikissa. Todellisuudessa poikansa oli ihan kyvytön tekemään mitään, mä siellä organisoin avun paikalle, annoin ensiapua loukkaantuneelle ja hoidin viranomaisten kanssa kaiken. Exäni puhui siis äitinsä kanssa puhelimessa kun mä keskustelin hätäkeskuksen kanssa 😂

Harvat uskovat, että olen sairas. Nykyiseltä mieheltäkin unohtuu välillä, että mulla tosiaan on krooninen sairaus joka asettaa rajoituksia varsinkin jaksamisen kanssa. Myös krooninen kipu on sellainen, joka ei näy päällepäin ellen satu just sillon ontumaan pahasti. Pyrin elämään niin normaalisti kuin mahdollista, enkä tee itsestäni ja vaivoistani numeroa kun ne ei kuulu muille.

Mä oon lihava, oikeesti, ainakin BMI:n mukaan. Mä vaan en näytä siltä koska mun ruumiinmuoto on aika armollinen sen suhteen. Kukaan ei usko, että käytän koon 44 housuja.

Olet kuin minä. Minuunkin suhtaudutaan aliarvioiden ja mitätöiden =D

Etenkin tuo "pimittäminen" on tuttua. Minun puolestani vaan päätetään, etten kestä jotain asiaa, joka ei sinänsä minua mitenkään muserra, ja sillä tavalla saadaan minut pois tolaltaan, kun ollaan valehdeltu ja salailtu. Kaikki muut tietävät ennen minua jonkun jutun ja on noloa kun kukaan ei voi kertoa.

"aaaii eikös sulle oo kerrottu?"

"aatteelin olla kertomatta, ettet loukkaannu" "loukkaannu mistä?" "no en tiiä, mä vaan aattelin"

Niin sitä ei kaikki usko, etten oikeasti halua lapsia, perhettä enkä parisuhdetta.

Ajatellaan vaan että en kehtaa myöntää ja kuitenkin haluan. Sitten lohdutellaan ja kannustetaan säälivällä äänensävyllä.

Normaalia tai normaalia. Nykyään kärsimys varmaannäkyy minusta, mutta nuorempana sain jatkuvasti osakseni luulotteluja ja kateutta omasta erinomaisesta onnesta kaiken suhteen. Nämä siis ihmisiltä joiden vaikeudet helppoja omiin nähden.

35/36 Mulla on toi sama juttu. Ja sitten vielä luullaan lesboksi, mitä en ole. Lapsia en oo koskaan halunnu, parisuhteita on ollu, mutta nyt tuntuu, että on hauskempaa olla yksin tai ainakin asua yksin. Just lähdössä pariksi viikoksi Kreikkaan löhöömään. Saa tehdä mitä huvittaa tai ei huvita.

Sitä, etten sairasta juuri ollenkaan. Jos sanon, että olen ollut kuumeessa viimeksi yhdeksän ja puoli vuotta sitten, sitä ei uskota. Koskaan ei ole ollut influenssaa. Jos on flunssa, on vain pieni nuha ja se menee muutamassa päivässä ohi.

Kukaan ei ymmärrä, kun sanon, että haluaisin saada influenssan tai mahataudin tietääkseni, miltä se tuntuu. Olisi myös kiva olla töistä pois, ja muut hoitaisivat osuuteni. Itse olen se, joka flunssakautena joutuu tekemään muiden työtä.

Tai uudet tuttavuudet eivät usko, kun sanon etten tänäkään talvena tule olemaan sairaslomalla minkään taudin takia. Kun puhutaan jostain sairastumisaallosta, olen lapsesta saakka oppinut, ettei tämä asia koska minua.

Että en asu vuokralla, vaan omistan asuntoni.En tiedä, mikä siinä nyt on muka niin ihmeellistä, olen kuitenkin jo 37.

Harva ihminen tajuaa/huomaa sisimpääni. Osaan peittää todella hyvin asiani/tunteeni niin halutessani, esimerkiksi näyttää ulospäin iloiselta ja pirteältä vaikka sisin on ihan hajalla ja rikki juuri silloin. Mitä suurempi tunnetila, sitä enemmän haluan sen peittää, en todellakaan halua esim töissä näyttää että olen hajalla, onneton ja surullinen. Se, että paljastaisi haavoittuvaisuuteni olisi kuolin isku siihen tilaan, jos joku kääntäisi tilanteeni itseäni vastaan, ja näitähän tällaisia ihmisiä aina riittää.

Joten iloinen ja pirteä ihminen VOI olla oikeasti rikkinäinen, ahdistunut ja masentunut.

Toinen mitä ei uskota, on se miten herkkä olen, jälleen kerran suojelen sisimpääni näyttämällä ulospäin vahvempaa, rohkeampaa ja teflonpintaisempaa kuin olen. Olen ikään kuin työroolissa, jotta jaksan kaiken sen negatiivisen mitä työyhteisössä väistämättä on, pätemistä, itsekkyyttä, toisten ylikävelemistä jne. On pakko itse pitää puolensa ettei jää jalkoihin mutta inhoan sitä, inhoan pätemistä (en itse sitä harrasta).

Toinen on, että ihmiset kuvittelevat jollain ihmeellisellä oletuksella, että kotona määrään kaapin paikan, todellisuudessa mieheni on ns perheenpää, ja päättää lähes kaikesta, minä olen se kiltti ja mukautuva vaimo, koska inhoan dominointia, minusta on helpottavaa kun joku päättää ja ottaa vastuun, toki sanon mielipiteeni mutta en tykkää "johtaa" asioita/ihmisiä. Miehelle ja minulle tämä perinteinen asetelma sopii mainiosti.