Keskenmeno - kuinka eteenpäin? Vertaistukea?

Kuinka pitkä prosessi se yleensä on, jos joutuu tyhjennykseen? 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet jo noin pitkällä niin kyllä se sitten pitäisi jo näkyä jos näkyy. Olen pahoillani :( itsellä kaksi keskenmenoa takana ja rankkojahan ne oli mutta uusi raskaus lopulta helpotti. Jos tämä on sun eka raskaus niin hyvin yleistä että se menee kesken jos on mennäkseen ja seuraavat onnistuu hyvin.

Toivon ainakin, että kyse on vain huonosta tuurista, ja seuraava menee hyvin. Mutta kyllähän tulevaisuudennäkymä pelottaa, jos minussa onkin jotakin rakenteellista vikaa, mihin en voi vaikuttaa oikeastaan millään tavoin. :'( Raskaaksi sinänsä tulin aika helposti ja nopeasti, vaikka kävikin näin.

Ap 

P.S Oletko nyt raskaana, ja kuinka se on sujunut? 

Olen raskaana nyt ja alussa oli vuotoa joka sai mut tosi pelokkaaksi ja ajattelin ettei sielä eloa ole kunnes ekassa ultrassa näin pienen sätkivän pirpanan :) raskaus on mennyt hyvin nyt kolmannella kerralla mutta se keskenmenon ja kohtukuoleman pelko on koko ajan läsnä ja usean kerran päivässä laitan makuulle ja tunnustellen vauvan liikkeitä. Keskenmenon suru hälvenee kyllä vaikka haikeus jää kun saa vihdoin toimivan raskauden. Pelko vaan yleensä on kuitenkin siinä mukana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet jo noin pitkällä niin kyllä se sitten pitäisi jo näkyä jos näkyy. Olen pahoillani :( itsellä kaksi keskenmenoa takana ja rankkojahan ne oli mutta uusi raskaus lopulta helpotti. Jos tämä on sun eka raskaus niin hyvin yleistä että se menee kesken jos on mennäkseen ja seuraavat onnistuu hyvin.

Toivon ainakin, että kyse on vain huonosta tuurista, ja seuraava menee hyvin. Mutta kyllähän tulevaisuudennäkymä pelottaa, jos minussa onkin jotakin rakenteellista vikaa, mihin en voi vaikuttaa oikeastaan millään tavoin. :'( Raskaaksi sinänsä tulin aika helposti ja nopeasti, vaikka kävikin näin.

Ap 

P.S Oletko nyt raskaana, ja kuinka se on sujunut? 

Olen raskaana nyt ja alussa oli vuotoa joka sai mut tosi pelokkaaksi ja ajattelin ettei sielä eloa ole kunnes ekassa ultrassa näin pienen sätkivän pirpanan :) raskaus on mennyt hyvin nyt kolmannella kerralla mutta se keskenmenon ja kohtukuoleman pelko on koko ajan läsnä ja usean kerran päivässä laitan makuulle ja tunnustellen vauvan liikkeitä. Keskenmenon suru hälvenee kyllä vaikka haikeus jää kun saa vihdoin toimivan raskauden. Pelko vaan yleensä on kuitenkin siinä mukana.

Toivotan onnea raskauteesi. :) Kaikki menee varmasti hyvin, tilastot ovat ainakin sen puolella, että vain hyvin pienellä prosentilla kaikista naisista on toistuvia keskenmenoja. Toivottavasti pystyt myös nauttimaan tästä ajasta, vaikka varmasti pelottaa. 

Ap 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet jo noin pitkällä niin kyllä se sitten pitäisi jo näkyä jos näkyy. Olen pahoillani :( itsellä kaksi keskenmenoa takana ja rankkojahan ne oli mutta uusi raskaus lopulta helpotti. Jos tämä on sun eka raskaus niin hyvin yleistä että se menee kesken jos on mennäkseen ja seuraavat onnistuu hyvin.

Toivon ainakin, että kyse on vain huonosta tuurista, ja seuraava menee hyvin. Mutta kyllähän tulevaisuudennäkymä pelottaa, jos minussa onkin jotakin rakenteellista vikaa, mihin en voi vaikuttaa oikeastaan millään tavoin. :'( Raskaaksi sinänsä tulin aika helposti ja nopeasti, vaikka kävikin näin.

Ap 

P.S Oletko nyt raskaana, ja kuinka se on sujunut? 

Olen raskaana nyt ja alussa oli vuotoa joka sai mut tosi pelokkaaksi ja ajattelin ettei sielä eloa ole kunnes ekassa ultrassa näin pienen sätkivän pirpanan :) raskaus on mennyt hyvin nyt kolmannella kerralla mutta se keskenmenon ja kohtukuoleman pelko on koko ajan läsnä ja usean kerran päivässä laitan makuulle ja tunnustellen vauvan liikkeitä. Keskenmenon suru hälvenee kyllä vaikka haikeus jää kun saa vihdoin toimivan raskauden. Pelko vaan yleensä on kuitenkin siinä mukana.

Toivotan onnea raskauteesi. :) Kaikki menee varmasti hyvin, tilastot ovat ainakin sen puolella, että vain hyvin pienellä prosentilla kaikista naisista on toistuvia keskenmenoja. Toivottavasti pystyt myös nauttimaan tästä ajasta, vaikka varmasti pelottaa. 

Ap 

Kiitos :) ja ollaan me nyt viimeisellä kolmanneksella tässä että voiton puolella. Ja ihan varmasti sinäkin sen oman nyytin saat vielä syliin. Toivottavasi sinulla onnistuu lääkkeillä tyhjentää kokonaan niin pääset nopeammin yrittämään uutta. Ei se uusi vanhaa korvaa mutta kyllä se lohduttaa. Itselläni myös lohdutti ajatus että niissä kahdessa oli jotain niin pahasti geneettisesti väärin että jos olisi jotenkin sitkeästi pysynyt kyydissä niin lapsi olisi ollut sairas ja kärsivä elämässä. Mielummin menettää ajoissa keskenmenolla niin ettei vauva kärsi vaikka omaan sydämeen sattuu kun sairas ja kivulias lapsi.

Tuntuu ihan hirveältä hoitaa asioita kliinisen kylmästi eteenpäin tällä hetkellä. :/ Vielä jokin aika sitten kun iloitsi raskaudesta ja leikitteli ajatuksella tulevasta vanhemmuudesta, ja ultrapäivä oli niin kuin mikä tahansa päivä ennen sitä hetkeä, kun kaikki tuijotimme tyhjää monitoria hiljaisuuden vallassa. Laboratoriossa käynti kului käytännössä itkien mennessä, itkien tullessa ja itkien verikoetta ottaessa, vaikka kuinka yritti pitää pokerinaamaa ja purra huulta. Koko päivä yhtä itkua, vaikka kuinka yrittää ajatella jotakin kevyempää ja yrittää olla säälittelemättä itseään. 

Ap

Ensimmäinen raskauteni päättyi keskenmenoon viikolla 9. Olin pitkään ihan rikki; mietin mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni sen, ja miten olen toiminut väärin että niin kävi. No en tietysti mitään. Mieheni joutui tässä vaiheessa vielä ulkomaankomennukselle, ja aika monta yötä valvoin yksin asiaa vatvoen.

Onneksi tulin uudelleen raskaaksi noin vuoden päästä (ja olin aika hysteerinen odottaja, eikä raskauden aikainen ruskea vuoto asiaa auttanut). Saimme ihanan lapsen ja hänen jälkeensä vielä kaksi lisää. Nykyään en edes oikeastaan muista asiaa, aikaa on kulunut ja lapsiperheen arkea riittää.

Kannattaa puhua asiasta avoimesti, keskenmenot ovat paljon yleisempiä kuin luulisikaan. Niitä ilmeisesti vaan käsitellään aika yksin.

Onnea matkaan, uskon kyllä, että sinusta vielä tulee äiti!

Muistan itse tuon tunteen kanssa kun ekaa kertaa tulin raskaaksi. Se vauva oli koko ajan siinä arjessa mukana ja onnessaan höpöteltiin mahalle vaikka se lapsen alku ei näyttänyt edes katkaravulta vielä. Tehtiin suunnitelmia ja laskettiin päiviä kunnes nähdään se oma pieni.

Ei sitä osaa ajatella omalle kohdalle ennen kuin se sattuu. Ja samoin oli kun toinen meni kesken niin sitä ajatteli että en se minä ole joka menettää toisenkin lapsen heti perään. Se tulee aina shokkina.

Itse olin onnekas ja molemmat tyhjeni itsekseen eli en joutunut käsittelemään vielä sitä lääkkeellistä ja kaavintaa ja saatiin heti alkaa yrittämään uusiksi kun vuoto loppui. Tässä oli vielä sekin hyvä puoli että mikäli pääsee heti yrittämään uusiksi seuraavat pari kiertoa on hedelmällisempiä. Tosin ekan jälkeen yritettiin 7kk ja tokan jälkeen 3kk. Ne tuntui todella pitkältä ajalta.

Mulle oli yllätys, kun ekan jälkeen palasin töihin ja työkaverit kysyi, että mikäs sulla oli kun olit niin pitkään pois (olin 2 viikkoa sairaslomalla, koska sain vielä kohtutulehduksenkin kaavinnan päälle) ja sanoin sitten suoraan että keskenmeno ja kohtutulehdus. Niin moni oli hyvin empaattinen ja kuulin monta surkeaa tarinaa. Yhdelläkin nuorella työkaverilla oli raskaus ollut viidennellä kuulla tietämättään ja löytyi, kun ihmetteli miksi hän vuotaa pahanhajuista mönjää.  Pieni oli ollut kuolleena kuukauden päivät. Oli eronnut poikaystävästä pari kuukautta aikaisemmin. Sanoi että hän ei edes tiennyt koko raskaudesta, ja sitten kun tiesi, niin oli yllättynyt, miten surikin keskenmenoa.

Miten vähän keskenmenosta naisten kesken puhutaan, vaikka pitäisi. Miksi me vaietaan sellaisesta?  Onneksi on tämä netti.  Saa ainakin siellä puhua.

Keskenmeno ei yleensä johdu naisesta, vaan alkiosta. Että mitään et olisi voinut tehdä toisin. Ja mitä tulee kipuihin, niin saat varmasti ottaa niin paljon kipulääkettä kuin vaan tarpeen on. Muista pyytää lääkäriltä tukevampaa tavaraa. Mä makasin toisen jälkeen linkkuveitsenä sängyllä, kun en kehdannut mennä lääkäriin. lOli traumoja siitä kaavinnasta. Kävin sitten vasta jälkikäteen yksityisellä tarkastamassa, että kohtu on tyhjä.

Terveydenhuollossa ne osaa olla kyllä karuja. Mulle sanottiin ekassa keskenmenossa, kun aloin itkeä asiantilan toteamisen jälkeen polilla, että "mitä sä itket, parempi se nyt on kuin viikolla 17".  Sitten lyötiin kaavintalähete kouraan ja "seuraava!" Ehkä joo on niin mutta.....Empatiaa niiltä on turha odottaa. Onneksi sain itkeä miehen kainaloon. Sama mies on yhä.

Kyllä se kuule aurinko vielä teillekin paistaa, toivotaan niin, vaikka onkin nyt pimeää syksyä. Kerkiätte ottaa vielä montaa huonosti nukuttua yötä ja vaihtaa ripulivaippaa ja kinata vauvanhoitovuoroista. Se on vain elettävä tätä elämää, vaikka kompuroidaankin polulla. Tsemppiä ja halit, sisko.

terv. se 4 keskenmenoa etusivulta

Ap tässä. 

Olen nyt rampannut verikokeissa ja ultrassa, jossa näkyi kuin näkyikin alkio: miltaltaan arvioituna kuuden viikon ikäinen. Edellisessä ultrassa arvioitiin viimeisten kuukautisteni perusteella, että sen tulisi olla 9 viikon ikäinen. Ensi viikolla on jälleen uusi ultra, jossa selviää, kuuluuko sydänääniä. Kohdussa näkyi myös jotakin, jota ei osattu tarkasti määrittää: ehkä verta. Mikään ei viitannut siihen, että olisin kokenut keskenmenoa, eikä tuulimunasta ole kyse. 

Tämä on sinänsä onnellinen tieto, mutten ymmärrä, miten raskaus olisi mahdollista, jos se on ns. kolme viikkoa myöhässä siitä, mitä sen olisi pitänyt olla. :'( On kamalaa herättää uudelleen toivo henkiin, vaikka kaikki järki sanoo, ettei tässä ole mahdollisuutta raskauteen. Onko kenelläkään tällaisesta kokemuksia?

Toi epätietoisuus on pahinta. Se syö hermot ja mielenterveyden ainakin hetkellisesti.

Olen kuullut kanssa, että on oletettu raskauden olevan pidemmällä ja annettu keskenmeno tuomio, koska ultrassa ei näy sykettä. Onneksi tässä tapauksessa ei saanut siihen heti kaavintaa tai pilleriä. Parin viikon päästä ultarassa näkyi sydämen syke.

Mulla itsellä ollut elämäni rankin vuosi vähään aikaan. Helmikuussa oli keskeytynyt keskenmeno rv 9. Yhtenä päivänä vain kuukautiset alkoi ajallaan ja alkio oli menehtynyt jo rv 6, mikä selvisi ultrassa. Tämä tapaus valui itsestään kk:sten jälkeen pois. Silloin putosin henkisesti hyvin korkealta. Tästä keskenmenosta seurasi kohtutulehdus ja kysta. Kysta on edelleen. Kohtutulehdukseen söin antibiootit. Tästä raskaudesta kerrottiin kaikille. Se helpotti tuskaa, silloin.

Toukokuussa olin taas raskaana ja kerroin lähimmille ihmisille plussauksesta. Oli myös kovia kipuja heti alusta alkaen. Vuoto alkoi. Tiputteli viikon ja sitten kivut voimistui ja tunsin supistuksia, kohtu tyhjeni. Olin aivan hajalla. Siitä olin mielissäni, että keskenmeno meni nopeasti ohi. Pääsee uudestaan yrittämään seuraavasta kierrosta. Ainut asia millä jaksaa.

Kivut kumminkin jatkui ja kaikkien terveyskeskus rampaamisien jälkeen otettiin hcg arvo, mikä nousi vaikka en ollut enää raskaana. Kohdunulkoinen siis todettiin vielä lisäksi, mikä hoidettiin metostreksaatti pistoksella sairaalassa rv 7. Sitten piti pitää yksi kk taukoa, että saa yrittää uudestaan raskautta.

Kaikki nämä vaiheet olin yksin. Mieheni oli työmatkoilla ja yritin pitää itseni ja esikoiseni arjessa. Välillä alle 2-vuotias toi äidille paperia kyyneliin. Suurimmat itkut itkin yöllä ja päiväuniaikaan.

Heinäkuussa plussasin taas ja vielä mennään tällä tiellä. Nyt viikkoja 11+ ja pelko on kova. Viimeksi tnä kävin kuuntelemassa sydänääniä, kun stressasin pahoinvoinnin loppumista. Tämä on kyllä hermoja raastavaa odotusta.

Keskenmenon jälkeen ja nyt raskaana mikä auttaa jaksamaan; että pitää itsensä ja ennen kaikkea ajatukset kiireisenä. Mä aloin viimeisimmän tapahtuneen jälkeen tekeen pinta remppaa saunaan,lähin useammin lenkille, kaupoille, kirppareille, syö terveellistä ruokaa ja herkuttelee, koko ajan menossa. Mitä vaan keksii.

Tietty ekat viikot tapahtuneen jälkeen, mikään ei kiinnosta. Silloin luin kaikki kirjastossa olevat keskenmenoa käsiteltävät kirjat. Sytytin kynttilän iltaisin ja itkin. Ekalle enkelille mietin nimenkin. Välttelin myös odottavia äitejä, mikä on helpommim sanottu, kuin tehty. Ihan vaan sen takia, että en kestänyt katsoa. Ne toisten raskausmahat avasi mun henkiset haavat aina uudelleen auki.

Nyt ei oo kerrottu kenellekkään, että olen raskaana. Koska en anna itsellenikään lupaa ajtella asiaa paljon. Kai sitä varjelee, jos jtn käy. Rehellisesti sanottuna en jaksais enää keskenmenoa. Yksikin on liikaa. Mottoni on kaikesta oppineenä; jos on vuotoa ja kipua, en elättele toiveita raskauden suhteen ollenkaan, koska väärä toivo ja epätietosuus on kaikista kamalinta. Toisaalta keskeytyneessä keskenmenossa ei ollut näitä oireita. Jännitän nykyään aina kuukautispäivät kuusta hysteerisesti, tässä raskaudessa.

Sama virsi mikä mulle laulettiin aina on se, että keskenmenot on hirmu yleisiä ja sulla on vaan huonoa tuuria. Uutta yritystä vaan. Ootte vielä nuoria. Keskenmenot hoidetaan fyysisesti ihan hyvin, mutta muuten siinä pitää itse jaksaa. Sairaalassa esim. kukaan ei kysynyt miten jaksan. Kivuista kyllä kysyivät.

Toivon, että sulla on kaikki hyvin. Tulethan ilmoittelemaan tänne, miten kävi?

Voimia ja halauksia sinulle ja kumppanillesi. Sain kakso varhaisraskauden keskenmenoa (ennen 9vk) ja sen jälkeen ihanan terveen lapsen. En osaa lohduttaa sanoilla mutta voin kuvitella tuskasi.

Toivottavasti kaikki on hyvin ja alkio kasvaa sikiöksi!

Mulla 2 keskenmenoa takana, ensin oli "normaali" raskaus, joka meni viikolla 8 kesken, ja sen jälkeen tuulimunaraskaus, joka havaittiin vasta viikolla 12, juuri kun luulin kaiken olevan hyvin.

(2 lasta olen saanut. Neljännessä raskaudessa oli alussa veristä vuotoa, joten luulin sen tietenkin menevän kesken. Neuvolaan soittaessani sain terveydenhoitajalta tylyn vastauksen: "Johan sulla yksi lapsi on." Ja ensimmäinen neuvola-aikakin tuli keskenmenotaustani vuoksi aika myöhään, etten "turhaan kuormita neuvolapalveluja."  :(

Toivottavasti ap:lla on kaikki hyvin. Keskenmenot ovat ikäviä. Minullakin sellainen on ollut, viikolla 12 ultrassa selvisi, että sykettä ei ole. Mitään keskenmenoon liittyviä oireita ei ollut. Päinvastoin, voimakkaita raskausoireita oli. En yhtään arvannut tilannetta, joten tieto oli kuin märkä rätti päin näköä. Jouduin lääkkeelliseen tyhjennykseen sairaalaan ja olin niin rikki. Sairaalassa oli hyvä ja turvallista olla, kätilöt ja hoitajat olivat ihania. Kotiutuminen oli jostain syystä hankalaa, piti palata arkeen. Sairaalassa sai kietoutua suruun, vaikka kyllähän minä tiedän, että arki ja aika lopulta parantaa parhaiten.

Niin vain siitäkin rämmittiin läpi ja jatkettiin elämää. Keskenmenosta noin puoli vuotta sain tietää olevani raskaana uudelleen. Raskaus sujui hyvin.

Kiitos hirveästi tsempeistänne ja omista kokemuksistanne. Tämä on auttanut paljon. :') 

Tällä hetkellä tunteet risteilevät laidasta laitaan. Välillä on ihan hirveän ahdistunut olo tästä odottelusta ja laboratorioissa ramppaanista ja mieli yrittää aktiivisesti totuttautua myös, ja kieltämättä myös nimenomaan, huonoihin uutisiin. Tänään taas on ollut ihan selviä raskausoireita (alavatsassa pientä jomotusta ja paineen tuntua, mikä sairaalassa todettiin normaaliksi) ja aikaisin aamulla ihan selkeää pahoinvointia. Myönnettäköön, että erittäin, erittäin harvoin olen ollut syvästi onnellinen pahoinvoinnista, vaikka se ei välttämättä mitään tilanteesta kerrokaan. 

Ensimmäistä ultrakuvaani tästä kuuden viikon vanhasta alkiosta en ole uskaltanut katsella. Pelkään ihan hirveästi taas tuijottaa ultran ruutua ja ottaa taas vastaan huonot uutiset, ja varmaan olo pahenee entisestään, jos kovin katselen kuvaa ja luon haavekuvia tulevasta perheonnesta tässä vaiheessa. 

Ap

Minulla yksi keskenmeno (ensimmäinen raskauteni), jossa varhaisultrassa kaikki oli hyvin ja syke, mutta vkn 12 ultrassa ei. Oli kuin märkä rätti vasten kasvoja (kuten joku aiemmin kirjoitti). Juuri ennen kun meidät kutsuttiin vastaanotolle sanoin miehelle, että nyt tuli olo että kaikki ei ole hyvin, eihän mulla ole pariin viikkoon ollut mitään oiretta. Siinä vasta tajusin ja niinhän se oli.

Tökeröä palvelua olen käsitellyt vasta nyt jälkeen päin (6vuotta ja 2 lasta myöhemmin). Mut lähetettiin vain kotiin loppuviikoksi odottelemaan ultrasta... soitin sitten polille , jossa ymmärsivät että halusin abortin ja kohtelivat puhelimessa sen mukaisesti.

Lääkkeellisestä tyhjennyksestä viikon kuluttua nousi korkea kuume ja jouduin sairaalaan kahdeksi viikoksi sepsiksen vuoksi. Sielläkin vielä koitettiin lääkkeellistä tyhjennystä kunnes lopulta jossain vaiheessa kaavinta. Jos olisin asioista jotain tiennyt olisin vaatinut kaavinnan heti. (Sitä ennen alapäätä koitettiin ronkkia monia kertoja tyhjäksi hereillä...aivan kuin olisi keinolla millä hyvänsä yritetty välttää kaavintaa)

Raskauduin 5kk myöhemmin ja kaikki on kahdessa raskaudessani mennyt hyvin. Nyt jälki käteen mieltäni on alkanut vaivaamaan tuo km ja kohteluni osastolla. Tylyt lääkärit ja olisinpa kaivannut jotain empaattista hoitajaa juttelemaan asiasta. Tuo 2 viikkoa oli aika epätietoista aikaa ja koin olevani tosi yksin. Ehkä asia jäi käsittelemättä ja alkoi vaivata myöhemmin. Kiitos kun sain tänne tämän jakaa.

Tsemppiä ap:lle.

Ap tässä. 

Ei onnea suotu minulle: huomenna tyhjennykseen. Yksin. Ei tuollaista matkaa ja sen sisältämiä ajatuksia voi aidosti jakaa kenenkään kanssa. 

Olen tosi pahoillani.

Koin kaksi keskenmenoa. Eka oli rv 6+0. Sen jälkeen km 10+6. Se oli hirveää ja tuntui, etten pääse yli. Kaikki oli jonkin aikaa synkkää ja itku oli herkässä. Sattui todella. Mutta kyllä se elämä siitä taas lähti käyntiin ja muutaman kuukauden päästä olin raskaana ja vauva on nyt kohta 8kk hassu pikkumies.

Voimia!

Voi ap, olen pahoillani. Voimia. Minulla suruun on vihdoin auttanut onnistunut raskaus, sitä ennen jouduin käymään läpi viisi alkuraskautta keskenmenoineen. Kuudennella kerralla raskaus jatkui loppuun saakka, vaikka en siihen enää uskaltanut toivoa. Toivottavasti sinulla jo seuraava raskaus jatkuu ja saat pienen sylissä kotiin.

Ap tässä, 

kohtalokseni kävi siis lääkkeellinen tyhjennys valvonnan alla (pelkäsin hirveästi tuota operaatiota, mutta vielä enemmän olisin pelännyt, jos minut olisi laitettu lääkkeet kourassa vain kotiin). Ja myönnettävähän se on, että en nyt aivan turhaan pelännyt: tuo operaatio oli sanoinkuvaamattoman kivulloinen, ja minä ulisin sängyn pohjalla lähinnä kuin kituva koira. En ole ikinä kokenut yhtä pitkiä minuutteja. 

Outoa taas on se, että siihen nähden kuinka hajalla olen viime päivät ja viikot ollut, tämä kokemus oli henkisesti yllättävän helppo. Toki aamulla käsi tärisi ensimmäisiä lääkkeitä ottaessa ja ajattelin vain "tämä on menoa nyt", mutta kertaakaan en itkenyt eikä mikään vauvan itku ympärillä (olin omassa huoneessani, mutta minut piti myöhemmin siirtää toiselle osastolle, missä oli vastasynnyttäneitä äitejä jne - toki minä omassa huoneessani muista erillään) muistuttanut siitä, miksi minä olin siellä ja miksi minulla ei ole omaa vauvaa sylissä. Ehkä tämä kokemus vain piti "päättää" niin rankan fyysisesti, että kun siitä selvisi, on selvinnyt kaikesta. Tai sitten olen vain itkenyt kaikki itkut, mitä itsestäni vain irtoaa. 

Tulevaisuudesta ei tiedä, mutta hartaasti toki toivon, että jonakin päivänä olen sairaalassa vauva sylissäni, enkä tällä tavalla. Ja haluan luottaa siihen. Olkoon kuinka vapauttava kokemus hyvänsä, en kyllä ikinä toiste halua kokea tuollaista.