Soittaisinko äidille ja kertoisin, miten kuormittava hän oli kun olin hänen valtansa alla?

Vierailija kirjoitti:

Työssä ajatustesi kehä katkeaa. Saat uuden alun, josta ponnistaa pikku hiljaa muihin perusasioihin kuten rakkauteen. Uskon vilpittömästi, että olet vielä ylpeä itsestäsi, kunhan saat ajatushautomodi tuuletetuksi. Uskon myös siihen, että äitisi on yksi tulevan hyvinvointisi kulmakivistä.

Miksi ajatukseni pitäisi katketa? Että jään ikuisesti sosiaalisen fobian ja muiden elämää haittaavien ongelmien, joiden tiesin olevan lapsuuteni vakutusta, vangiksiko? En ole tymä, vaikka olin masentunut, en saa absoluuttisesti mitään tyhmistä hommista, joissa kierretään tahkoa. Se ois kuormittanut minua niin, ettei paraneminenois ollut mahdollista. Opiskelu ois ensin, siihen ei ollut voimia enää. Sellaistako elämää säkin suosittelet nuorille? Älä hanki lapsia. Ne voi masentua.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap - nyt on aika lopettaa. Älä fragaa. Sä sait jo vastauksia otsikossa esittämääsi kysymykseen. Mietihän niitä. Tulee olo, että sä haluat voittaa. Lopeta. Mihin muuhun sinä tähtäät kuin riitelemiseen ja sen näyttämiseen, että täältähän pesee? Mikä muu pointti sulla on?

Ehkä mä haluankin voittaa ne, jotka kuvittelivat pesevänsä av:n lattiat mun naamalla.

ap

Sinulla on pyyhitty lattiaa täällä jo niin monet kerrat. Kivikissaäiti/äitihullu, olet ansaitusti palstan kestovitsejä. Ei siinä ole mitään kuvittelua. Korkeintaan ammattivalittaja ja anaalihamsteri ovat yhtä vähän arvostettuja ja se kertoo jo jotain sinusta.

No, rehellisyydellä on hintansa, ja jatka vain pesemistä, aika hyvin saan ammuttua kuitenkin takaisin.

ap

Jos takaisin ampumisella tarkoitat sitä viesteillesi tyypillistä vihantäyteistä raivoamista ja syyttelyä, niin joo, ammut tooosi hyvin takaisin. Meille muille se on vain patologista katkeruutta emmekä koe saaneemme mitenkään "takaisin" jankutuksestasi. Sinun kanssasi väitteleminen on kuin juoksisi kilpaa jalattoman kanssa. Sinä olet niin orpo tapaus, että ei siinä olla edes samalla kilpakentällä.

En tarkoita niitä kohtia.

ap

Älä soita, ihan turhaa. Anna mielessäsi anteeksi ja jatka matkaa. Ymmärrä, että äitisi ei ole osannut olla muunlainen, hän toiminut niillä eväillä mitä hänelle annettu. Lähinnä ehkä säälittävää. Suurin taakka on varmasti hänellä. 

Et ole pilannut vielä elämääsi, koska oletettavasti sulla on vielä vuosikymmeniä edessä. 

Mulla narsistiäiti, lapsuus ja nuoruus oli aika kurjaa, häneltä en ole saanut kuin haukkuja ja nälvimistä, tallomista, lyttäämistä ja nitistämistä. Sen seurauksena mulla oli superhuono itsetunto, paskoja parisuhteita, jatkuvasti ahdistus päällä. Nyt olen 35-vuotias ja tossa muutama vuosi sitten vain yksinkertaisesti päätin lopettaa uhrina elämisen, katkeruudessa vellomisen ja äitiäni kaikeasta epäonnestani syyttäen. En saanut hyvin eväitä kotoa, mutta nyt mulla on jo valta itse päättää elämisenlaadustani. Siirsin äidistäni murehtimisen tietoisesti pois mun päivittäisestä ajattelusta ja aloin tehdä itsestäni hyvältä tuntuvia juttuja, välittämättä äitini syyllistämisyrityksistä ja mielipiteistä. Elämänlaatu onkin heittänyt ihan häränpyllyä, olen nykyään onnellinen. Teen mielekkäitä asioita, mulla on paljon kivoja ja läheisiä ihmissuhteita. Eli ylitse pääseminen on mahdollista. 

Kurjaa, jos en osannut ilmaista itseäni selkeästi.

Vierailija kirjoitti:

Kurjaa, jos en osannut ilmaista itseäni selkeästi.

Tarkoitatko tota töihinmenohommaa? Mä siis ymmärrän, kun ihmiset puhuu työn parantavasta vaikutuksesta, mutta se voi myös oikeasti olla se kuormitustekijä, jonka takia elämä jää elämättä. Riippuu aivan elämäntilanteesta. Mulla ei ollut ammattia, olin (olen!) fiksu. Mitä se työ siinä kohdassa ois parantanut? En edes tarvinnut kovinkaan paljon rahaa. Asuin omassa velattomassa asunnossani 500mk yhtiövastikkeella. Olisin tarvinnut tukea, apua ja sen kuuntelun opettamista, mitä minä tarvitsen, haluan ja tahdon. Se oli kuin punainen vaate äidilleni. Ei, ei mitään, mitä mä haluan!! Sitten minusta kasvaa mikä lie itsekäs!

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap - nyt on aika lopettaa. Älä fragaa. Sä sait jo vastauksia otsikossa esittämääsi kysymykseen. Mietihän niitä. Tulee olo, että sä haluat voittaa. Lopeta. Mihin muuhun sinä tähtäät kuin riitelemiseen ja sen näyttämiseen, että täältähän pesee? Mikä muu pointti sulla on?

Ehkä mä haluankin voittaa ne, jotka kuvittelivat pesevänsä av:n lattiat mun naamalla.

ap[/quote

Niin, siltä näyttää. MItä sä saat siitä, että roiskit paskaa pitkin? Onnentunteenko? 

Keskittyisit ennemmin kasvamaan henkisemmäksi aikuiseksi henkisesti, koska ilmeisesti kuitenkin olet aikuinen. Se auttaisi sinua.

Uskon, että olet fiksu. Työpaikalla tapaisit uusia ihmisiä, kuulisit ettei kellään lopultakaan ole helppoa. Saisit uudenlaista kosketuspintaa arkeesi. Toivuttuasi etsit lajin, jossa pärjäät hyvin ja itsetuntosi kohenee.

Nyt on onni, että mulla on työ, kun muu elämä on taas kerran ihan sekaisin, niin se on jotain, mikä ei muutu ja missä on suht selkeää. Toki ala ei ole kovin mieluisa, mutta se nyt ois jo liikaa vaadittu.

ap

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että olet fiksu. Työpaikalla tapaisit uusia ihmisiä, kuulisit ettei kellään lopultakaan ole helppoa. Saisit uudenlaista kosketuspintaa arkeesi. Toivuttuasi etsit lajin, jossa pärjäät hyvin ja itsetuntosi kohenee.

En ole kyllä irl tavannut ketään, joka käsittelisi ongelmiaan samalla tasolla. Ne, joilla ois samantasoista käsiteltävää ovat varmaan suurimmalta osaltaan syrjäytyneet jo.

ap

Tai yhdessä terapiaryhmässä tapasin moehen, jolla oli samansuuntaisia kokemuksia ja vielä vaikeampaa kuin minulla. Ikävä kyllä yhteydenpito on vaikeaa, hänen omien ongelmiensa takia, joiden vuoksi on kovin erakoitunut.

ap

Hän ei varmaan edes tajunnut, miten paljon mä sain irti hänen jutuistaan, kokemuksistaan ja mietinnöistään.

ap

Vierailija kirjoitti:

Hän ei varmaan edes tajunnut, miten paljon mä sain irti hänen jutuistaan, kokemuksistaan ja mietinnöistään.

ap

Varmaan vertaiskokemukset voimaannuttavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hän ei varmaan edes tajunnut, miten paljon mä sain irti hänen jutuistaan, kokemuksistaan ja mietinnöistään.

ap

Varmaan vertaiskokemukset voimaannuttavat.

Joo, se oli muutenkin mahtava ryhmä, todella hyvä. Siinä oli vain se hankala puoli kun se sitten loppui... :)

ap

Hän, se mies, piti minusta, mutta sitten tuli kuitenkin, että ei hän voi pitää yhteyttä, hän voi ainoastaan kommunikoida ihmisten kanssa noissa ryhmissä oikeastaan..... tuli ihan mieletön ikävä häntä. Ihan mieletön. Mutta...mitään en osaa tehdä, jos seuraa ei kaivata. Ja kyllä mä uskon, että se ongelma hänellä oli ihan todellinen. Että ei oikein osaa olla muualla ihmisten seurassa, tai ei halua. Että kiva sitten olla niin ihana siellä paikan päällä :P

ap

Että siinä on sitten se mun elämäni rakkaus. En kelpaa koskaan niille, joista itse pidän.

ap

Että "varmaan" se töihin meneminen jo silloin liukuhihnalle ois tuonut niitä rakkauksia, sure.

ap

Jos et vielä ole saanut nostetuksi kissaa pöydälle, niin olisiko jo aika? Joten soita. Et sä siinä mitään menetäkään. 

Ai että tuo ap on näppärä ja osaa ampua puskista ihaltavalla tarkkuudella ja nopeasti. Laudaturin ylioppilaalta sellaista pitääkin odottaa. Se kertoo kaikin tavoin fiksuudesta, älystä ja viisaudesta.

Jatka ihmeessä. Tiedät kyllä mitä tarkoitan. Älä silti räjäytä päätäsi.

Vierailija kirjoitti:

Älä soita, ihan turhaa. Anna mielessäsi anteeksi ja jatka matkaa. Ymmärrä, että äitisi ei ole osannut olla muunlainen, hän toiminut niillä eväillä mitä hänelle annettu. Lähinnä ehkä säälittävää. Suurin taakka on varmasti hänellä. 

Et ole pilannut vielä elämääsi, koska oletettavasti sulla on vielä vuosikymmeniä edessä. 

Mulla narsistiäiti, lapsuus ja nuoruus oli aika kurjaa, häneltä en ole saanut kuin haukkuja ja nälvimistä, tallomista, lyttäämistä ja nitistämistä. Sen seurauksena mulla oli superhuono itsetunto, paskoja parisuhteita, jatkuvasti ahdistus päällä. Nyt olen 35-vuotias ja tossa muutama vuosi sitten vain yksinkertaisesti päätin lopettaa uhrina elämisen, katkeruudessa vellomisen ja äitiäni kaikeasta epäonnestani syyttäen. En saanut hyvin eväitä kotoa, mutta nyt mulla on jo valta itse päättää elämisenlaadustani. Siirsin äidistäni murehtimisen tietoisesti pois mun päivittäisestä ajattelusta ja aloin tehdä itsestäni hyvältä tuntuvia juttuja, välittämättä äitini syyllistämisyrityksistä ja mielipiteistä. Elämänlaatu onkin heittänyt ihan häränpyllyä, olen nykyään onnellinen. Teen mielekkäitä asioita, mulla on paljon kivoja ja läheisiä ihmissuhteita. Eli ylitse pääseminen on mahdollista. 

Täytyy sanoa, että katkeruus omaa äitiä kohti lähti oikeasti suureksi vasta siinä vaiheessa, kun sain oman lapseni. Ei mun äitini oikeasti ole ikinä ollut vastuussa, oli vaan masentunut kitisijä, joka tosi paikan tullen hävisi skitsofrenian harhoihin. Miltei kaikki arjen taidot olen oppinut isältäni ja mummiltani. Äiti yrittää aina pönkittää itseään muita vähättelemällä, en jaksa enää olla sen kanssa tekemisissä. Lisäksi se sössii tasaiseen tahtiin raha-asiansa ja olettaa mun yhä tulevan apuun. Kun en tule, niin jo alkaa nälviminen. Olen joskus yrittänyt sille sanoa, mikä mättää, mutta aina on aloittanut uhri-itkunsa ja marinansa. En jaksa. Toisiin ihmisiin en juurikaan luota. Ehkä joskus pääsen ihmisinhostani. Toivoa näköjään on :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä soita, ihan turhaa. Anna mielessäsi anteeksi ja jatka matkaa. Ymmärrä, että äitisi ei ole osannut olla muunlainen, hän toiminut niillä eväillä mitä hänelle annettu. Lähinnä ehkä säälittävää. Suurin taakka on varmasti hänellä. 

Et ole pilannut vielä elämääsi, koska oletettavasti sulla on vielä vuosikymmeniä edessä. 

Mulla narsistiäiti, lapsuus ja nuoruus oli aika kurjaa, häneltä en ole saanut kuin haukkuja ja nälvimistä, tallomista, lyttäämistä ja nitistämistä. Sen seurauksena mulla oli superhuono itsetunto, paskoja parisuhteita, jatkuvasti ahdistus päällä. Nyt olen 35-vuotias ja tossa muutama vuosi sitten vain yksinkertaisesti päätin lopettaa uhrina elämisen, katkeruudessa vellomisen ja äitiäni kaikeasta epäonnestani syyttäen. En saanut hyvin eväitä kotoa, mutta nyt mulla on jo valta itse päättää elämisenlaadustani. Siirsin äidistäni murehtimisen tietoisesti pois mun päivittäisestä ajattelusta ja aloin tehdä itsestäni hyvältä tuntuvia juttuja, välittämättä äitini syyllistämisyrityksistä ja mielipiteistä. Elämänlaatu onkin heittänyt ihan häränpyllyä, olen nykyään onnellinen. Teen mielekkäitä asioita, mulla on paljon kivoja ja läheisiä ihmissuhteita. Eli ylitse pääseminen on mahdollista. 

Täytyy sanoa, että katkeruus omaa äitiä kohti lähti oikeasti suureksi vasta siinä vaiheessa, kun sain oman lapseni. Ei mun äitini oikeasti ole ikinä ollut vastuussa, oli vaan masentunut kitisijä, joka tosi paikan tullen hävisi skitsofrenian harhoihin. Miltei kaikki arjen taidot olen oppinut isältäni ja mummiltani. Äiti yrittää aina pönkittää itseään muita vähättelemällä, en jaksa enää olla sen kanssa tekemisissä. Lisäksi se sössii tasaiseen tahtiin raha-asiansa ja olettaa mun yhä tulevan apuun. Kun en tule, niin jo alkaa nälviminen. Olen joskus yrittänyt sille sanoa, mikä mättää, mutta aina on aloittanut uhri-itkunsa ja marinansa. En jaksa. Toisiin ihmisiin en juurikaan luota. Ehkä joskus pääsen ihmisinhostani. Toivoa näköjään on :)

Tollasesta äidistä selviäisin noin "helposti" minäkin. Jos koitat sanoa, että oot mua ihmeellisempi ihminen.

ap