Tyttöä kiusataan eskarissa

Normaali reagoisi tällaiseen empatialla eikä halulla alkaa keskustella siitä oliko kiusaaminen todellista vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Normaali reagoisi tällaiseen empatialla eikä halulla alkaa keskustella siitä oliko kiusaaminen todellista vai ei.

Ei empatia ja keskustelu kiusaamisesta sulje toisiaan pois...

Eräs Kiinassa asunut ystäväni kehui Kiinan päiväkotijärjestelmää: Ryhmät ovat todella suuret ja siitä on monta etua. Yksi eduista on kuulema se että ryhmästä löytyy varmasti kaiken tyylisiä lapsia - näin jokaiselle löytyy oman tyylinen ryhmä.

Ei huumoritajuisia ja liikkuvia lapsiakaan saa alistaa erilaisiksi kun he luontaisesti ovat vain sen takia, että ryhmässä on yksi, joka ei huumoria ymmärrä. Lähinnä ratkaisu olisi löytää enemmän vertaisryhmiä, joista jokaiselle löytyy oman tyylistä seuraa.

Vierailija kirjoitti:

Eräs Kiinassa asunut ystäväni kehui Kiinan päiväkotijärjestelmää: Ryhmät ovat todella suuret ja siitä on monta etua. Yksi eduista on kuulema se että ryhmästä löytyy varmasti kaiken tyylisiä lapsia - näin jokaiselle löytyy oman tyylinen ryhmä.

Ei huumoritajuisia ja liikkuvia lapsiakaan saa alistaa erilaisiksi kun he luontaisesti ovat vain sen takia, että ryhmässä on yksi, joka ei huumoria ymmärrä. Lähinnä ratkaisu olisi löytää enemmän vertaisryhmiä, joista jokaiselle löytyy oman tyylistä seuraa.

Vieläkö Kiinassa on yhden lapsen politiikka? Kukaan ei halua tyttöä?

Vierailija kirjoitti:

Normaali reagoisi tällaiseen empatialla eikä halulla alkaa keskustella siitä oliko kiusaaminen todellista vai ei.

Sääli se vasta paha on muutenkin heikolle. Polkee vielä alemmas.

Kenenkään ei tarvitse olla kynnysmatto eikä kiusattu. Kiusauttua olisi rohkaistava ja kannustettava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs Kiinassa asunut ystäväni kehui Kiinan päiväkotijärjestelmää: Ryhmät ovat todella suuret ja siitä on monta etua. Yksi eduista on kuulema se että ryhmästä löytyy varmasti kaiken tyylisiä lapsia - näin jokaiselle löytyy oman tyylinen ryhmä.

Ei huumoritajuisia ja liikkuvia lapsiakaan saa alistaa erilaisiksi kun he luontaisesti ovat vain sen takia, että ryhmässä on yksi, joka ei huumoria ymmärrä. Lähinnä ratkaisu olisi löytää enemmän vertaisryhmiä, joista jokaiselle löytyy oman tyylistä seuraa.

Vieläkö Kiinassa on yhden lapsen politiikka? Kukaan ei halua tyttöä?

Juurihan se purettiin, mutta toki arvet näkyvät vielä - esim tytöt ovat tosi haluttuja, koska niitä ei riitä kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Normaali reagoisi tällaiseen empatialla eikä halulla alkaa keskustella siitä oliko kiusaaminen todellista vai ei.

Varmaan moni isomman perheen vanhempi on tämän huomannut: Lapset leikkivät keskenään, yksi nipistää tms sellaista toista. Tekijä tajuaa tehneensä jotain väärin ja rupeaa itsekin itkemään ja muistelemaan kaikkia tilanteita, joissa häntä on kohdeltu 'väärin' välttyäkseen vanhemman toruilta. Eli kääntämään fokusta muuhun suojatakseen itseään. Suuremman perheen vanhempi usein tietää, ettei kovinta meteliä pitävä ole välttämättä vähiten syyllinen. Ja kun on joutunut ratkomaan tilanteita omienkin rakkaiden lastensa välillä niin tietää myös, ettei ne tilanteet niin yksioikoisia ole..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs Kiinassa asunut ystäväni kehui Kiinan päiväkotijärjestelmää: Ryhmät ovat todella suuret ja siitä on monta etua. Yksi eduista on kuulema se että ryhmästä löytyy varmasti kaiken tyylisiä lapsia - näin jokaiselle löytyy oman tyylinen ryhmä.

Ei huumoritajuisia ja liikkuvia lapsiakaan saa alistaa erilaisiksi kun he luontaisesti ovat vain sen takia, että ryhmässä on yksi, joka ei huumoria ymmärrä. Lähinnä ratkaisu olisi löytää enemmän vertaisryhmiä, joista jokaiselle löytyy oman tyylistä seuraa.

Vieläkö Kiinassa on yhden lapsen politiikka? Kukaan ei halua tyttöä?

Jos on yhtään katsellut ympärilleen ja sivistänyt itseään niin muutama vuosi takaperin uutisissa kerrottiin Kiinan luopuvan yhden lapsen politiikastaan.

Vierailija kirjoitti:

Normaali reagoisi tällaiseen empatialla eikä halulla alkaa keskustella siitä oliko kiusaaminen todellista vai ei.

Pitäisihän sitä ymmärtää mistä on empaattinen? Toki ihmistä kohtaan voi olla aina, mutta että tekoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Normaali reagoisi tällaiseen empatialla eikä halulla alkaa keskustella siitä oliko kiusaaminen todellista vai ei.

Varmaan moni isomman perheen vanhempi on tämän huomannut: Lapset leikkivät keskenään, yksi nipistää tms sellaista toista. Tekijä tajuaa tehneensä jotain väärin ja rupeaa itsekin itkemään ja muistelemaan kaikkia tilanteita, joissa häntä on kohdeltu 'väärin' välttyäkseen vanhemman toruilta. Eli kääntämään fokusta muuhun suojatakseen itseään. Suuremman perheen vanhempi usein tietää, ettei kovinta meteliä pitävä ole välttämättä vähiten syyllinen. Ja kun on joutunut ratkomaan tilanteita omienkin rakkaiden lastensa välillä niin tietää myös, ettei ne tilanteet niin yksioikoisia ole..

Harvinaisen paikkansa pitävä ja asiantunteva kommentti täällä palstalla perus jaarittelun ja itsestään selvyyksien toistelun joukossa. Mukava oli huomata tämä :)

Jotkut lapsetkin ovat jo todella taitavia järjestämään/lavastamaan itselleen edullisia tilanteita tekojensa ja puheidensa avulla jossa toinen lapsi jolta itsehillintä pettää alkaa riehua, hakata tai huutaa tms häiriökäyttäytyä. Sitten nämä provokaattori-lapset osaavat aina esittää niin viatonta enkeliä kun ovat tavoitteessaan onnistuneet, saaden toisen näyttämään huonolta aikuisten silmissä ja suorastaan nauttivat kun aikuinen käsittää koko homman väärin ja hänen alkaessaan torua ja läksyttää tätä provosoitunutta osapuolta "miks sää Ville oot aina näin hankala, kato tosta Eerosta mallia kun se on aina niin kiltti ja osaa käyttäytyä".

Nämä provokaattorit tietysti myhäilevät salaa sitten itsekseen kun provosoituneen lapsen raivo yltyy entisestään heidän saadessaan aiheettomat ja epäoikeudenmukaiset torut aikuiselta. Usein provosoitunut lapsi ei kykene hillitsemään itseään ja selostamaan tapahtunutta aikuiselle siten että hän uskoisi tämän "enkelin" aloittaneen.

Sama touhu jatkuu kyseisillä provokaattoreilla sitten läpi koko loppuelämän aikusenakin yhä katalampien juonien muodossa, joista on vaikea jäädä kiinni.

T. Perhepäivä hoitaja

Tuosta ulkopuolelle jättämisestä.

Minä olen aina ollut "suosittu" koska olen avoin ja huumorintajuinen enkä pienistä loukkaannu. Ja kaveriporukoissa jossa olen pyörinyt tarha-ikäisestä aina korkeakouluun saakka on aina ollut kepeä tunnelma ja toisista heitettyy hyväntahtoista herjaa.  Itse olen aina myös hypellyt klikeistä toisiin aina nörteistä suosittuihin ja urheiluhulluista hevoshulluihin ja tullut tyyppien kanssa hyvin toimeen. Ketään en ole kiusannut ellei oteta lukuun sellaista kavereiden välistä herjaa puolin ja toisin. Lähelleni olen yrittänyt valita ihmisiä, joiden kanssa yhdessä olo on vaivatonta ja molemmin puolin mieluisaa.

Pari kertaa olen kuitenkin joutunut tuollaiseen tilanteeseen, että minut on pakotettu tai yritetty pakottaa jonkun kaveriksi vaikka kemiat eivät natsanneet.

Tarhassa meillä oli kiva kolmen tytön porukka jonka kanssa oltiin kuin paidat ja peput niin tarhassa kuin vapaa-ajalla. Tarhassa oli myös vaikka kuinka paljon muita lapsia joten leikkiseuraa oli mistä valita.

Jossain vaiheessa ryhmään tuli uusi tyttö johon en juurikaan kiinnittänyt huomiota jotain satunnaisia leikkejä lukuunottamatta. En oikein tykännyt tuosta tytöstä koska oli jotenkin aina huonolla tuulella ja yritti pomottaa joten ihan vaistomaisesti aloin välttelemään tätä koska en viihtynyt tämän seurassa. Ilman mitään taka-ajatuksia tai pirullisia suunnitelmia tytön pään menoksi. En vain halunnut viettää aikaa lapsen kanssa joka jatkuvasti pilasi kaikkien muidenkin fiilikset. 

No jossain vaiheessa oli sitten ollut jotain bolemiikkia siitä kun tuo tyttö olisi halunnut olla kaverini ja minä en hänen. Päiväkodin ja ilmeisesti tytön äidin toimesta sitten päätettiin että minun pitää alkaa tytön kaveriksi vaikka väkisin. Eli pakotettiin leikkimään tytön kanssa vastoin tahtoani.

Muistan vieläkin kuinka puulla päähän lyöty olin vaikka pikku kakara olinkin. Ihmettelin mitä pahaa minä olen tehnyt kun minut revittiin kivojen kavereiden seurasta ja pakotettiin tuon tytön seuraan jonka kanssa en ollenkaan viihtynyt. Tämä tyttö oli myös todella mustasukkainen. En olisi saanut edes moikata kavereita kun muuten tyttö silmiinnähden hermostui. Aiemmin suht neutraalit tunteet tuota tyttöä kohtaan muuttuivat negatiivisiksi ja aloin kohdella tuota tyttöä todella passiivisagressiivisesti. Vastailin kysymyksiin yhdellä sanalla ja hymähtelin ja käyttäydyin eleettömästi. Leikit olivat todella fleguja, tein vain sen pakollisen. Jouduin uudelleen puhutteluun. Piti käyttäytyä paremmin, lopettaa kiukuttelu ja leikkiä kunnolla. Kysyin miksi ainoastaan minun oli pakko leikkiä tytön kanssa eikä muiden. Vastaus oli että siksi kun sillä ei ole muita kavereita. Enhän minäkään ollut tytön kaveri, minut vain pakotettiin tämän seuraneidiksi kun tyttö oli päättänyt että haluaa olla minun kaverini. Onneksi pääsin eroon tuosta kun vaihdoin englanninkieliseen päiväkotiin. Kahden kaveritytön kanssa ollaan ystäviä vieläkin.

Jatkuu..

Tämä on vain minun kokemukseni, mutta tuon vuoksi minun on vaikea käsittää sitä että lapset pakotetaan leikkimään yhdessä. Lapsetkin ovat ihmisiä, kaikkien luonteet eivät vain natsaa. Ja jos se oma luonne ei natsaa kenenkään kanssa niin silloin on mielestäni peiliin katsomisen paikka. Päiväkoti ryhmät ovat kuitenkin varsinkin nykyään todella suuria joten valinnan varaa on. Minusta on väärin että päiväkotien henkilökunta tai vanhemmat pakottavat sosiaalisiin suhteisiin. Siinä tavallaan uhrataan niitä muita lapsia oman lapsen hyvinvoinnin/halujen alttarille.

Ei se oikeassa elämässäkään mene niin että valkkaat vain kaveriporukan ja sitten äiti tulee pakottamaan että nyt tämä meidän Pirjo-Liisa kuuluu tähän klikkiinne ja piste! Ystävyyssuhteita muodostetaan toisia huomioonottamalla ja kuuntelemalla, kohtelemalla ihmisiä empaattisesti ja reilusti jne. Niin kauhealta kuin se kuulostaakin, niin ei se kaveri/ystävä ole mikään itsestänselvyys tai ihmisoikeus. On ihan älytöntä kuvitella että ystävät ovat jotain sellaista mitä pitää saada vain sormia napsauttamalla.  Ystävät ansaitaan.

Kiusaamista en hyväksy missään nimessä, mutta siihen en laske seuransa valitsemista. 

Pirjoleena kirjoitti:

Tämä niin sanottu "kousaaminen" on varmasti lapsen oma syy. Itse olen kasvattanut 5 poikaa, ja itse omatoimisesti "kousannut" heitä, sillä se oli hauskaa ^.^ Yksi lapsistani on hyvässä työssä kaupan hyllyttäjänä, muut taipuivat itsemurhaan ei perheellisistä syistä. Mielestäni lastasi pitäisi "kousata" enemmän, sillä lapsesi luultava ylipainokin voi liittyä asiaan akuutisti, ehkä se lapamato olisi tässä paikkaa paras vaihtoehto!

T: 54v äiti, Pirjo

Päivän humoristi Ylilaudalta!

Voih. Luultavasti keskustelu päiväkodissa ei johda mihinkään, ellet oikeasti pääse asian ytimeen eli mitä oikeasti on tapahtunut!

Käyttäjä6778 kirjoitti:

Tuosta ulkopuolelle jättämisestä.

Minä olen aina ollut "suosittu" koska olen avoin ja huumorintajuinen enkä pienistä loukkaannu. Ja kaveriporukoissa jossa olen pyörinyt tarha-ikäisestä aina korkeakouluun saakka on aina ollut kepeä tunnelma ja toisista heitettyy hyväntahtoista herjaa.  Itse olen aina myös hypellyt klikeistä toisiin aina nörteistä suosittuihin ja urheiluhulluista hevoshulluihin ja tullut tyyppien kanssa hyvin toimeen. Ketään en ole kiusannut ellei oteta lukuun sellaista kavereiden välistä herjaa puolin ja toisin. Lähelleni olen yrittänyt valita ihmisiä, joiden kanssa yhdessä olo on vaivatonta ja molemmin puolin mieluisaa.

Pari kertaa olen kuitenkin joutunut tuollaiseen tilanteeseen, että minut on pakotettu tai yritetty pakottaa jonkun kaveriksi vaikka kemiat eivät natsanneet.

Tarhassa meillä oli kiva kolmen tytön porukka jonka kanssa oltiin kuin paidat ja peput niin tarhassa kuin vapaa-ajalla. Tarhassa oli myös vaikka kuinka paljon muita lapsia joten leikkiseuraa oli mistä valita.

Jossain vaiheessa ryhmään tuli uusi tyttö johon en juurikaan kiinnittänyt huomiota jotain satunnaisia leikkejä lukuunottamatta. En oikein tykännyt tuosta tytöstä koska oli jotenkin aina huonolla tuulella ja yritti pomottaa joten ihan vaistomaisesti aloin välttelemään tätä koska en viihtynyt tämän seurassa. Ilman mitään taka-ajatuksia tai pirullisia suunnitelmia tytön pään menoksi. En vain halunnut viettää aikaa lapsen kanssa joka jatkuvasti pilasi kaikkien muidenkin fiilikset. 

No jossain vaiheessa oli sitten ollut jotain bolemiikkia siitä kun tuo tyttö olisi halunnut olla kaverini ja minä en hänen. Päiväkodin ja ilmeisesti tytön äidin toimesta sitten päätettiin että minun pitää alkaa tytön kaveriksi vaikka väkisin. Eli pakotettiin leikkimään tytön kanssa vastoin tahtoani.

Muistan vieläkin kuinka puulla päähän lyöty olin vaikka pikku kakara olinkin. Ihmettelin mitä pahaa minä olen tehnyt kun minut revittiin kivojen kavereiden seurasta ja pakotettiin tuon tytön seuraan jonka kanssa en ollenkaan viihtynyt. Tämä tyttö oli myös todella mustasukkainen. En olisi saanut edes moikata kavereita kun muuten tyttö silmiinnähden hermostui. Aiemmin suht neutraalit tunteet tuota tyttöä kohtaan muuttuivat negatiivisiksi ja aloin kohdella tuota tyttöä todella passiivisagressiivisesti. Vastailin kysymyksiin yhdellä sanalla ja hymähtelin ja käyttäydyin eleettömästi. Leikit olivat todella fleguja, tein vain sen pakollisen. Jouduin uudelleen puhutteluun. Piti käyttäytyä paremmin, lopettaa kiukuttelu ja leikkiä kunnolla. Kysyin miksi ainoastaan minun oli pakko leikkiä tytön kanssa eikä muiden. Vastaus oli että siksi kun sillä ei ole muita kavereita. Enhän minäkään ollut tytön kaveri, minut vain pakotettiin tämän seuraneidiksi kun tyttö oli päättänyt että haluaa olla minun kaverini. Onneksi pääsin eroon tuosta kun vaihdoin englanninkieliseen päiväkotiin. Kahden kaveritytön kanssa ollaan ystäviä vieläkin.

Tuokin on kiusaamista. Siis että uhrataan yksi lapsi (sinut), jotta muut lapset saavat olla rauhassa. 

Käyttäjä6778 kirjoitti:

Jatkuu..

Tämä on vain minun kokemukseni, mutta tuon vuoksi minun on vaikea käsittää sitä että lapset pakotetaan leikkimään yhdessä. Lapsetkin ovat ihmisiä, kaikkien luonteet eivät vain natsaa. Ja jos se oma luonne ei natsaa kenenkään kanssa niin silloin on mielestäni peiliin katsomisen paikka. Päiväkoti ryhmät ovat kuitenkin varsinkin nykyään todella suuria joten valinnan varaa on. Minusta on väärin että päiväkotien henkilökunta tai vanhemmat pakottavat sosiaalisiin suhteisiin. Siinä tavallaan uhrataan niitä muita lapsia oman lapsen hyvinvoinnin/halujen alttarille.

Ei se oikeassa elämässäkään mene niin että valkkaat vain kaveriporukan ja sitten äiti tulee pakottamaan että nyt tämä meidän Pirjo-Liisa kuuluu tähän klikkiinne ja piste! Ystävyyssuhteita muodostetaan toisia huomioonottamalla ja kuuntelemalla, kohtelemalla ihmisiä empaattisesti ja reilusti jne. Niin kauhealta kuin se kuulostaakin, niin ei se kaveri/ystävä ole mikään itsestänselvyys tai ihmisoikeus. On ihan älytöntä kuvitella että ystävät ovat jotain sellaista mitä pitää saada vain sormia napsauttamalla.  Ystävät ansaitaan.

Kiusaamista en hyväksy missään nimessä, mutta siihen en laske seuransa valitsemista. 

Jos pelkästään sinun kokemustasi tarkastelee, vastuuttamisesi tämän lapsen kaverisuhteissa ainoana oli aika typerä veto aikuisilta. 

Näin yleisesti ottaen minusta on kuitenkin hyvä, että aikuiset varhaiskasvatuksessa pyrkivät siihen, että kaikki pääsevät ainakin jossakin määrin leikkeihin mukaan. Kun aina leikkiin mahtumattomuus ei johdu siitä, että hyljeksitty lapsi olisi ilkeä tai huonosti käyttäytyvä: yhtä hyvin voi olla, että hänen persoonansa ei syystä tai toisesta vain natsaa yhden lapsen kanssa, ja tällä lapsella on tarpeeksi karismaa kerätä ympärilleen liittolaisia tätä yhtä lasta vastaan (kuulostaa strategiselta, mutta aika nuoretkin lapset jo hallitsevat tämän "ei leikitä tuon kanssa" pelin).

Otan itseni esimerkiksi: tuskin kukaan lapsi täydellinen ja kaikkien rakastama on, mutta minulla kuitenkin oli kavereita, ja kelpasin kyllä niin porukka- kuin kaksinleikkeihin (enkä ollut erityisen ilkeä tai huonosti käyttäytyvä, oikeastaan aika tavallinen lapsi). Mutta erääseen lapseen minulla oli jonkinlainen alisteinen suhde: tämä lapsi toisaalta leikki kanssani nätisti kaksin, mutta kun porukka kasvoi, hän karismaattisena lapsena kokosi muut lapset minua vastaan, minut eristettiin leikeistä, minun tavaroitani varastettiin ja heiteltiin roskiin ja kutsuttiin varta vasten leikkimään, että minulle saataisiin tehtyä jotakin kiusaa.

Ja edelleen näin yleisesti: toki on lapsia, joiden oma käytös saattaa johtaa siihen, ettei heidän kanssaan haluta leikkiä, ja jotka tarvitsevat paljon aikuisen tukea pärjätäkseen. Mutta on myös huomattava, että kiusaaminen on ennen kaikkea vallankäyttöä, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä uhrin piirteiden kanssa, tai jonka jokin yksittäinen piirre on vain hyvä ponnistuslauta hyväksyttämään kiusaaminen ryhmälle. 

Totta tuokin. Tämä on niin vaikea aihe siksi, koska asioilla on aina kaksi puolta. 

Itseltäni ei löydy näkökulmaa sen heikomman asemasta johtuen siitä miten minut on kasvatettu. Meillä oli tärkeää että heikompia autetaan, omista arvoista pidetään huolta, ketään ei kiusata, mutta jos joku kiusaa niin vastaan sanotaan, ketään ei lyödä, mutta jos joku käy käsiksi niin puolensa pidetään. Tavallaan sellainen niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan-tyyli. Opetettu ettei turhista loukkaannuta ja omista heikkouksista voi hyvin heittää läpää koska kukaan ei ole täydellinen.

Oma äiti on aina ollut vähän nonchalant,eli antanut meidän lasten hoitaa keskinäiset ongelmamme,  mutta riita- tai ongelmatilanteissa aina kysellyt niitä jatkokysymyksiä. Ne jatkokysymykset ovat tärkeitä. Jos lapsi tulee ja kertoo että kiusataan ja äiti ryntää päiväkotiin keuhkoamaan toiselle lapselle on jo alkuasetelma ihan pielessä. Lapset valehtelevat. Paljon. Kun eivät saa tahtoaan läpi, kun joku asia ei miellytä, kun haluavat jotain, kun eivät halua jäädä kiinni jostain.

Itse suhtaudun omien lapsieni kertomuksiin aina varauksella, kyselen tarkentavia kysymyksiä, puhun lastentarha-ohjaajan/ opettajan kanssa jne. Noista yhdistelen sen totuuden. Raivoamalla ja uhkailemalla ei avata keskustelu-yhteyttä. Itse olen ihan sanonut tytön tarha-tädille että tajuan että heille käyvät vanhemmat raivoamassa milloin mistäkin, mutta että minun kanssani voi puhua rehellisesti tytön ongelmista (varasteli legoja päiväkodista) enkä hermostu, toivon vaan rehellisyyttä ja sitä että asiat saadaan kuntoon.Sanoin että toivon että jatkossakin tullaan sanomaan jos on ongelmia. Mä sain sen kuvan että noilla tarhatyöntekijöillä on iso kynnys puhua ongelmista juuri siksi että vanhemmat ovat usein niin puollustuskannalla. Jos puhutaan lapsen ongelmista niin se koetaan hyökkäyksenä, vaikka tarkoitus olisi auttaa.