Soittaako miehenne teille jos on matkoilla?

Tuo sun suhtees kuulostaa aika kontrolloidulta. Oisko aika alkaa katselemaan elämää siitä näkökulmasta, että mitä sinä haluat ja pystyykö tuo nykyinen miehesi niitä asioita tarjoamaan? Nythän sulla on aikaa, kun se mies on poissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko lisätä vielä se, että edellä selostetut epäkohdat ovat tietysti se, mitä minä koen, eli minun puoleni tarinasta.

Jos mieheni pääsisi kertomaan, olisi tarina varmasti aivan erilainen. Hän on erittäin hyvä uhriutumaan. Ja erittäin uskottava puhuja. Siksi minäkin kai tähän suhteeseen hairahduin.

Mutta kai nämä asiat kuitenkin hitusen värittyvät aina sen kertojan mukaan. Mitään objektiivista totuutta vaan ei parisuhteesta ikinä saa ulos, luulen, kun ei niissä koskaan ole mitään objektiivisia tarkkailijoita.

Ap

Tuota noin... oliko sulla olemassa joku syy, miksi olet tämän sovinistisian kanssa edes tekemisissä?

Luettelin edellä siis tarkoituksella suhteemme epäkohtia, kun niitä nimenomaan pyydettiin tänne esille puitavaksi.

Totta kai miehessä on myös paljon hyvää. On mielestäni esim. täydellisen luotettava (tai sitten en vaan osaa olla mustasukkainen), hirmu hauska, päässään tapahtuu todella paljon, nopeasti ja värikkäästi (tätä on vaikea selittää, mutta itse suorastaan vaadin tällaista ominaisuutta voidakseni edes ihastua).

Yksi suurimmista tekijöistä lienee kuitenkin tottuminen tähän suhteeseen ja turvan kokeminen siitä, että epäkohdat ovat juuri nämä tutu ja samat. Tässä sentään tietää yleensä, että mitä mistäkin seuraa ja mitä ei, siinä missä uuden ihmisen kanssa olisi kaikki opeteltava alusta alkaen uudestaan. Tämä on varmaan yksi suurimpia tekijöitä yleensäkin siinä, miksi ihmiset jäävät huonoihinkin suhteisiin.

Ap

Jälleen pätee sanonta "tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas". 

Mä hyppäsin sinne tuntemattomaan jokunen vuosi sitten. Pelotti, pelkäsin sitäkin että jään ikuisesti yksin. En jäänyt ja nyt elän tuttua taivasta. :) Tuntuu kamalalta että sä elät jonkun toisen sanelemaa elämää saamatta mitään joustoa takaisinpäin.

Kiitos tosi paljon tästä! Tuntuu hyvältä ihan jo sun puolestasi kuulla ja tietysti tämä antaa ihanasti toivoa myös mulle. 

Itse koen nyt, että jos tästä lähden niin en välttämättä mitään parisuhdetta enää ikinä halua (kumma juttu!), mutta tietysti sellaisen mahdollisuus, jos nyt itse sille päälle joskus taas sattuisi, olisi ihana.

Tämä mies on vaan niin hirmu hyvä manipuloimaan ja puhumaan uskottavasti, että aina kun nostan näitä epäkohtia esille, niin päädyn lopuksi aina itsekin uskomaan, että minä tässä vaan olen hankala, eikä kukaan muu voisi minusta ikinä edes tämän vertaa tykätä.

Sillä tavoin mies saa aina jotenkin asiat käännettyä - ei siis mitenkään räikeästi, vaan juuri siten, että ikävä epäilys hiipii omaan päähän.

Ja koska minä aina nostan epäkohtia esiin, niin miehen mielestä minä olen se joka aina haluaa riidellä. Hän haluaisi vain rakastaa rauhassa ja sovussa.

Mies myös valistaa aina, kuinka ihmisillä on tarve takertua negatiiviseen, eikä uskalleta vain olla ja voida hyvin - minulla siis tämä tarve.

Ja vaikka tiedän nämä seikat miehestä, niin joku kumma tunnelukko tässä on, sillä aina kerta toisensa jälkeen syyllistän itseni kaikesta ja mies pääsee lopulta kuin koira veräjästä.

Ap

Meillä on tärkeää tietää jos toinen on reissussa ekaksi, että on päästy perille. Muuten tekstareita päivien mittaan 1-5 kpl kuulumisien vaihdosta ja sitten tulomatkalla, että onko lento/lennot myöhässä ja milloin olisi suunnilleen kotona. Viestit tapahtuu yleensä iltaisin "suomen" aikaa. Soittelu on aika turhaa, viestit toimii.

Olen myös aika vanha jo (reilut 45 v.) ja ollut elämäni aikana monessa parisuhteessa. Aina vain on tuntunut, että siinä toisessa puoliskossa on ollut liikaa "vikoja", tai se toinen on tuonut esiin juuri ne huonot puolet minusta. Yhdessäkään suhteessa en vielä ole ollut pitempää aikaa onnellinen.

Siksikin tuntuu välillä, että vian täytyy olla minussa. Tai ainakin niin, ettei sellaisia miehiä, joiden kanssa minulla oikeasti olisi hyvä olla, ole kenties olemassakaan.

Ainakin olen jollain tasolla jo lakannut toivomasta ja siksi ajatus uudesta parisuhteessa, jossa minun logiikallani olisi kuitenkin taas uudet haasteensa ja vaikeutensa (kenties jotain sellaistakin, jota en vielä osaa edes kuvitella). Sen ajatteleminenkin väsyttää & puistattaa karmeasti.

Ex-miehestäni erosin, kun ajattelin että miksi kituuttaa epätyydyttävässä parisuhteessa, kun varmasti parempaakin on tarjolla. Ja päädyin nykyiseen mieheeni.

Eli meninkin vain ojasta allikkoon... Ex-mieheni oli lopulta ihan hyvä mies - vaikka ei, en haluaisi häntä takaisin mistään hinnasta, sain kuitenkin niistä ongelmista jo tarpeekseni.

Olenkohan vaan ihan toivotan tapaus? Jotain traumoja lapsuudesta jotka aiheuttaa sen, että juuri tämä nykyinen mieheni pääsee painelemaan kaikkia ihme manipulointi-nappuloita?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Meillä on tärkeää tietää jos toinen on reissussa ekaksi, että on päästy perille. Muuten tekstareita päivien mittaan 1-5 kpl kuulumisien vaihdosta ja sitten tulomatkalla, että onko lento/lennot myöhässä ja milloin olisi suunnilleen kotona. Viestit tapahtuu yleensä iltaisin "suomen" aikaa. Soittelu on aika turhaa, viestit toimii.

Tässäkin me mennään miehen toiveen mukaan, eli kun hän ei suostu tekstareita kirjoittamaan, eikä yleensä edes lukemaankaan, niin ei sitten niitä. Hän on se, joka on halunnut yhteydenoton tapahtuvan puhelimitse soittaen.

Ap

Törkeää käytöstä mieheltäsi, että hän ei soita sinulle vaikka olet viestitellyt ja yrittänyt soittaa.

Muutenkin... luepa ap tämä ketju rauhassa, vaikka useampaan kertaan ja uudelleen viikon kuluttua.

Elämäsi on sinun, mieti miten haluat loppuelämäsi viettää.

Soittaa. Säkkipillillä.

Vierailija kirjoitti:

En käsittääkseni ole mustis, ainakaan mitenkään sen reilummin. Mies sen sijaan kyllä on. Jaksaa valittaa aina jokaisen oman reissuni jälkeen, että miksi taas menit, älä mee enää koskaan jne. Ja puhelimitse tivaa aina, että kai mulla on hirveä ikävä häntä.

En vaan käsitä, kun mun mielestä me oltiin sovittu ihan selkeät kummallekin sopivat säännöt/tavat siihen, että miten ollaan yhteydessä reissun päältä toiseen. Ja tämä toimi sovitun lailla monta vuotta (toki vain niin päin, että minä aina reissuillani varasin aikaa miehen kanssa puhumiseen).

En tosiaankaan tiennyt, että tämä sääntö oli vain toisin päin toimiva, ja ettei se koskenut miestäni.

Tästä tulee vaan ihmeen petetty olo. Ei se nyt mullekaan oo ollut kovin helppoa aina säätää sitä aikaa miehelle silloin, kun oon ollut muualla, mutta ainakin oon yrittänyt täysillä, koska mun mielestä lupaukset tulee pitää.

Se syyttää sua omasta mustasukkaisuudestaan. Vaikka et koskaan pettäisi niin mies pitää sinua syyllisenä ahdistaviin tunteisiinsa. Ja haluaa nyt kostaa sinulle sen että sinun "takia" hänellä on paha olo. Aiheutat hänelle pahan olon lähtemällä matkalle ja nyt tuli kosto siitä. Hän yrittää nyt aiheuttaa sinulle yvtä pahan olon sillä että ei vastaa puheluihisi tai viesteihisi mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika kontrolloivan oloinen tapaus on kyllä. Mä vetäisin herneet jo tuosta etten saa soittaa miehen töihin mutta exälle vastaillaan. 

Missä muissa asioissa teillä tämä epätasa-arvo näkyy? Kerro niin voidaan sitten yhdessä miettiä olisiko aika katsella elämää tuon suhteen ulkopuolella. Onko teillä pitkä suhde takana? Lapsia? Asutteko yhdessä?[/quote]

Päälimmäisinä  "epätasa-arvon asiona" mieleeni tulevat kaikki asiat, joissa tehdään päätöksiä. Mies päättää meillä yksin esim. sen, että missä asumme. Tietää hyvin, että tämä on mulle huono paikka (en nyt erittele syitä, mutta isoja sellaisia löytyy), mutta ei välitä. Yleensäkään mistään asioista ei meillä yhdessä sovita tai tehdä kompromisseja, vaan mies tekee päätökset ja minä seuraan, koska mies ei halua tuntea muuta toimintatapaa.

Mies ei peru mitään omaa menoaan/harrastustaan ikinä, vaikka kuinka anelisin ja olisi hyvä syy. Sen sijaan odottaa, että minä teen niin.

Mies tekee mitä huvittaa tai on tekemättä, mutta jos minä en tee jotakin haluamaansa asiaa, uhkaa hän avioerolla, koska "tällaisessa liitossa en elä".

Seksiä meillä on silloin, kun mies haluaa sitä. Ja silloinkin täysin miehen ehdoilla, eli miestä ei minun nautintoni kiinnosta, ei itse asiassa ole ikinä kiinnostanut.

Mies syyttää minua vuorotellen joko kylmyydestä tai yliherkkyydestä riippuen siitä alireagoinko tai ylireagoinko hänen mielestään.

Mies kokee oikeudekseen olla mustasukkainen, vaikka en ole ikinä antanut mitään syytä, koska avioliitto on hänen mielestään omistusoikeutta toiseen (hänelle).

Mies ei ota vastuuta tekemisistään, sanomisistaan tai sanomatta jättämisistään.

Yhdessä 4 vuotta, ei lapsia.

Tuntuu pahalta luetella näitä. Pitkään mies selitti, että kaikki tämä on hänen ex-suhteensa traumaa ja että kyllä hän pian toipuu. Vaan taisi olla puhtaasti keksitty selitys, ei tuo tuosta miksikään muutu, ei ainakaan paremmaksi.

Ap

Sullahan on nyt ihan loistava sauma laittaa avioero vireille ja katsella ihan rauhassa itsellesi asuntoa kun mies on veks. Siis aivan just sopiva hetki. Aattele, voit jo   lokakuussa olla omassa kodissa jossa voit tulla ja mennä miten haluat, harrastaa mitä haluat, kokata mitä haluat, nukkua vaikka parisängyssä poikittain jos haluat.

Sä olet katsonut tuota hemmoa tarpeeks ja se on lytänny sua tarpeeks. Tee siitä nyt itsellesi tarpeeton. Nauti ajasta jonka se on veks, mene ja harrasta sydämen kyllyydestä kaikkea sitä mitä se mies sulta kieltää vaikka itselleen sallii. Kun mies palaa, ota oikeutesi takaisin: oikeus tulla ja mennä, oikeus olla. Sinä et ole velvollinen parantamaan miehen ex-suhteen haavoja, se miehen pitää tehdä itse. Sanot että asia on niin että jos sinulla ei ole samoja oikeuksia kuin miehellä, liitto päättyy tähän. Suosittelen sulle kyllä lähtemistä, koska tuollainen suhde kuristaa sut pikkuhiljaa hengiltä ja kutistaa sut peukaloiseksi.