Lue keskustelun säännöt.
Leski ja uusi kumppani..
23.08.2017 |
Onko kokemuksia sellaisesta, että lähipiirissä tuttava menettää pitkäaikaisen puolisonsa, jää leskeksi ja on jo vuoden kuluttua menossa naimisiin uuden kanssa?
Suututtaa läheisenä seurata, kun ei varmasti ole suruaika ohi. Uusi kumppani on yhden lapsen yksinhuoltaja ja elää nyt leveästi "kotiäitinä" ystävältäni jääneillä rahoilla. Leski ei edes kertonut minulle, että uusi ihminen muutti asumaan hänen kanssaan. On syvästi loukattu olo. Miten puhua järkeä tuttavalle. Hän ei yhtään ajattele edesmennyttä ystävääni. Häpäisee hänen muistonsa.. 😡
Kommentit (60)
Olen tuo omia kokemuksiaan kertonut. Piti vielä lisätä, että vaikka tiedän tunteen niin tilanteessa täytyy myös hyväksyä se ettei kyse ole oikeasti sinulle kuuluvasta asiasta. Näin siitäkin huolimatta, että se herättää suuria tunteita varsinkin kun käsittelet vielä omaa suruasi. Kaipaan ystävääni, mutta jokainen suree tavallaan. Voin muistella häntä hänen sukulaistensa kanssa. Toivottavasti sinullakin on joku jonka kanssa keskustella asiasta, etkä jää sen kanssa yksin. Jaksamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo omaisuuden hävittäminen oli piste iin päälle. Koko asunto oli ihan myllätty ja muutettu. Mitään ei ollut ystävästäni jäljellä. Itkin, kun lähdin ja en ole käynyt enää "surevaa leskeä" tervehtimässä. Jos ei minkään vertaa voi muutoksista ilmoittaa, niin saa olla minun puolestani.
Se asunto on kumminkin lesken, omaisuus samoin. Pyydätkö itse lupaa muilta, jos haluat vaikka verhot kotonasi vaihtaa?
Asunto voi olla myös puoliksi lasten. Ohis.
Ilman avioehtoa tai testamenttia lapseton leski perii lapsettoman puolisonsa. Jos puolisoilla on aiempia lapsia, pelkästään lesken asumisoikeus (joka ei ole sidottu edes omistussuhteeseen), voi siirtää
lasten perinnön saantia vuosikymmeniksi eteenpäin, koska leskeä ei voi kammeta asunnosta ulos (toki aumistaso otetaan huomioon) ja jos leski menee uudelleen naimisiin, tälläkin uudella on oikeus asua asunnossa kuolemaansa saakka, jos eivät eroa ennen sitä. Näin kävi miehelleni, joka saa vasta nyt osuuden isänsä ja äitipuolensa asunnosta, 40 vuotta isänsä kuoleman jälkeen. Minulle ei tulisi mieleenkään mennä naimisiin uudelleen, jos puolisoni kuolisi. Se olisi todella mautonta ja typerää. Voihan elää vapaassa avioliitossa (molemmilla oma asunto ja omat lapset).
Jos joku hinkuu heti naimisiin, ajattelen heti vain noita taloudellisia "incentiivejä". Niin - ja paras incentiivi tässä on eläke, joka tuossakin tapauksessa antoi elatuksen (puolet miehen työeläkkeestä) muuten surkean eläkkeen hankkineelle onnenonkijalle. Ja aina naiset ovat niitä tyhmiä :DDDD
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asia ei sinulle kuulu. Vaali sä muistoja ystävästäsi. Vai, ajattelitko itse lohduttaa leskeä?
Tuossakin on varmasti yleisesti ottaen ainakin puolet totta. - Toisaalta minusta voisi myös kysyä, että mikä on mahdollisten läheisten oikeus, mutta tarvittaessa myös velvollisuus toimia silloin, jos tai kun havaitsee selkeästi, että toinen on alttiina hyvin todennäköiselle hyväksikäytölle? Tilanne on tietysti haastava, jos tai kun toista on tähän asti halunnut pitää täysjärkisenä ja itsenäiseen päätöksen tekoon kykenevänä. Mutta entä jos toinen antaa käyttäytymisellään viestin, että ei enää olekaan? - Tyydymmekö katsomaan vain vierestä ja kenties ajattelelmaan, että kas niin ensin hävisi ystävän omaisuus ja päästinpä hänestäkin kun uusi kumppani onnistui hyväksikäytössää ja dominoinnissaan kentien paremmn kuin, mitä itse kykeni ajattelemaankaan...
Lesken asiat ei todellakaan kuulu muille. Edunvalvojanko ajattelit sille hommata. Häpeä, jos osaat.
En taida osata hävetä. En sitä, että minusta toisinaan - ei aina- mutta toisinaan saattaa olla perusteltua selvittää, että tulisiko selvittää se, että leski asetetaan kokonaan tai osittain edunvalvonnan alle.
En myöskkä osaa hävetä sitä, että minusta meillä läheisillä on myös jokin vastuu toisistamme. Se mitä tämä käytännössä tarkoittaa on asia, johon en yksiselitteisesti osaa vastata. Varmasti se, mitä vastuu tässä kohtaa tarkoittaa vaihtelee ja on esimerkiksi riippuvainen siitä, etä onko lasken hyvä ja pitkä-aikainenen sydänystävä, lesken lapsi - joka on vasta menettänyt toisen vanhemmistaan vai kenties tuttu naapuri, joka on laittanut merkille, että lesken elossa on tapahtunut, jotain kovin ennalta odottamatonta.
Tilannetta ei ainakaan yhtään helpommaksi tee se, että esimerkiksi leskellä mutta myös mahdollisilla lapsilla saattaa olla kuoleman johdosta enempi - vähempi tunteita pinnassa.
Vierailija kirjoitti:
Ilman avioehtoa tai testamenttia lapseton leski perii lapsettoman puolisonsa. Jos puolisoilla on aiempia lapsia, pelkästään lesken asumisoikeus (joka ei ole sidottu edes omistussuhteeseen), voi siirtää
lasten perinnön saantia vuosikymmeniksi eteenpäin, koska leskeä ei voi kammeta asunnosta ulos (toki aumistaso otetaan huomioon) ja jos leski menee uudelleen naimisiin, tälläkin uudella on oikeus asua asunnossa kuolemaansa saakka, jos eivät eroa ennen sitä. Näin kävi miehelleni, joka saa vasta nyt osuuden isänsä ja äitipuolensa asunnosta, 40 vuotta isänsä kuoleman jälkeen. Minulle ei tulisi mieleenkään mennä naimisiin uudelleen, jos puolisoni kuolisi. Se olisi todella mautonta ja typerää. Voihan elää vapaassa avioliitossa (molemmilla oma asunto ja omat lapset).
Jos joku hinkuu heti naimisiin, ajattelen heti vain noita taloudellisia "incentiivejä". Niin - ja paras incentiivi tässä on eläke, joka tuossakin tapauksessa antoi elatuksen (puolet miehen työeläkkeestä) muuten surkean eläkkeen hankkineelle onnenonkijalle. Ja aina naiset ovat niitä tyhmiä :DDDD
Onpa mauton näkemys. Sinustako ihmisellä voi olla ainoastaan kerran oikeus avioitua vaikka sitten ensimmäisen puolison kuoleman jälkeen elinikää olisi 40 vuotta. Se on pitkä aika olla yksin vain, jotta lasten perintöihin ei tule viivästystä. Häpeäisit ahne miniä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhan kansan mukaan jos leski suree puolisoaan yli vuoden, vainajan ikiuni häiriintyy, eikä hänen sielunsa saa rauhaa. Kaikella on aikansa, surulla ja ilolla.
Vuosi on todella lyhyt suruaika aika puolison kuoleman tai eron kohdatessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhan kansan mukaan jos leski suree puolisoaan yli vuoden, vainajan ikiuni häiriintyy, eikä hänen sielunsa saa rauhaa. Kaikella on aikansa, surulla ja ilolla.
Itse olen huomannut, että moni jää suruun kiinni. Se käy yllättävän helposti ja lopulta ihminen jää yksin. On parempi riuhtaista itsensä irti menetyksestä ja rakentaa jotain uutta.
Vierailija kirjoitti:
Tuo omaisuuden hävittäminen oli piste iin päälle. Koko asunto oli ihan myllätty ja muutettu. Mitään ei ollut ystävästäni jäljellä. Itkin, kun lähdin ja en ole käynyt enää "surevaa leskeä" tervehtimässä. Jos ei minkään vertaa voi muutoksista ilmoittaa, niin saa olla minun puolestani.
Mitä luulet, kummalla suru on ollut suurempaa, sinulla, menehtyneen kaverilla, vai hänen puolisollaan? Onko mahdollista, että leski on aktiivisemmin käsitellyt suruaan, koska se on koskettanut häntä paljon kokonaisvaltaisemmin kuin sinua, ja päässyt nopeammin eteenpäin? Hänen koko elämänsä ja arkensa on muuttunut, sen sijaan että elämään kuulunut yksi palanen olisi poissa.
Pitäisikö asunto jättää temppeliksi, jossa sinä saat parin kuukauden välein käydä muistelemassa menehtynyttä ystävääsi? Rakenna itse alttarisi, anna lesken tehdä omalle kodilleen mitä haluaa. Hän on luultavasti vellonut surussaan jo kauan, ja sinun lisäksi hänen luonaan vierailee monta muutakin ihmistä muistelemassa mennyttä puolisoa. Kyllä siinä suru tulee pikkuhiljaa käsiteltyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo omaisuuden hävittäminen oli piste iin päälle. Koko asunto oli ihan myllätty ja muutettu. Mitään ei ollut ystävästäni jäljellä. Itkin, kun lähdin ja en ole käynyt enää "surevaa leskeä" tervehtimässä. Jos ei minkään vertaa voi muutoksista ilmoittaa, niin saa olla minun puolestani.
Mitä luulet, kummalla suru on ollut suurempaa, sinulla, menehtyneen kaverilla, vai hänen puolisollaan? Onko mahdollista, että leski on aktiivisemmin käsitellyt suruaan, koska se on koskettanut häntä paljon kokonaisvaltaisemmin kuin sinua, ja päässyt nopeammin eteenpäin? Hänen koko elämänsä ja arkensa on muuttunut, sen sijaan että elämään kuulunut yksi palanen olisi poissa.
Pitäisikö asunto jättää temppeliksi, jossa sinä saat parin kuukauden välein käydä muistelemassa menehtynyttä ystävääsi? Rakenna itse alttarisi, anna lesken tehdä omalle kodilleen mitä haluaa. Hän on luultavasti vellonut surussaan jo kauan, ja sinun lisäksi hänen luonaan vierailee monta muutakin ihmistä muistelemassa mennyttä puolisoa. Kyllä siinä suru tulee pikkuhiljaa käsiteltyä.
Juuri näin. Asunnon uudelleen sisustaminen voi auttaa eteenpäin menemisessä ja antaa järkevää tekemistä. Se voi hyvinkin torjua masennukseen luisumista.
Vierailija kirjoitti:
Ilman avioehtoa tai testamenttia lapseton leski perii lapsettoman puolisonsa. Jos puolisoilla on aiempia lapsia, pelkästään lesken asumisoikeus (joka ei ole sidottu edes omistussuhteeseen), voi siirtää
lasten perinnön saantia vuosikymmeniksi eteenpäin, koska leskeä ei voi kammeta asunnosta ulos (toki aumistaso otetaan huomioon) ja jos leski menee uudelleen naimisiin, tälläkin uudella on oikeus asua asunnossa kuolemaansa saakka, jos eivät eroa ennen sitä. Näin kävi miehelleni, joka saa vasta nyt osuuden isänsä ja äitipuolensa asunnosta, 40 vuotta isänsä kuoleman jälkeen. Minulle ei tulisi mieleenkään mennä naimisiin uudelleen, jos puolisoni kuolisi. Se olisi todella mautonta ja typerää. Voihan elää vapaassa avioliitossa (molemmilla oma asunto ja omat lapset).
Jos joku hinkuu heti naimisiin, ajattelen heti vain noita taloudellisia "incentiivejä". Niin - ja paras incentiivi tässä on eläke, joka tuossakin tapauksessa antoi elatuksen (puolet miehen työeläkkeestä) muuten surkean eläkkeen hankkineelle onnenonkijalle. Ja aina naiset ovat niitä tyhmiä :DDDD
Aikamoinen vaatimus, ettei saa mennä uudestaan naimisiin ikinä. No, se on sinun mielipiteesi, vaikkakin harvinainen.
Kyllä siviilisääty on jokaisen oma asia ja valinta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Appi on jäänyt leskeksi kahdesti ja molemmilla kerroilla asui uuden suhteen kanssa vuoden sisään.
Toisella kierroksella omat lapset enää kohautti harteitaan, että tilannehan on normaali, kakkosvaimon lapset jotain vähän mutisi että noin äkkiäkö se käy. Toisaalta vaimo oli sairastanut vuosia, joten surutyöt oli pitkällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo omaisuuden hävittäminen oli piste iin päälle. Koko asunto oli ihan myllätty ja muutettu. Mitään ei ollut ystävästäni jäljellä. Itkin, kun lähdin ja en ole käynyt enää "surevaa leskeä" tervehtimässä. Jos ei minkään vertaa voi muutoksista ilmoittaa, niin saa olla minun puolestani.
Mitä luulet, kummalla suru on ollut suurempaa, sinulla, menehtyneen kaverilla, vai hänen puolisollaan? Onko mahdollista, että leski on aktiivisemmin käsitellyt suruaan, koska se on koskettanut häntä paljon kokonaisvaltaisemmin kuin sinua, ja päässyt nopeammin eteenpäin? Hänen koko elämänsä ja arkensa on muuttunut, sen sijaan että elämään kuulunut yksi palanen olisi poissa.
Pitäisikö asunto jättää temppeliksi, jossa sinä saat parin kuukauden välein käydä muistelemassa menehtynyttä ystävääsi? Rakenna itse alttarisi, anna lesken tehdä omalle kodilleen mitä haluaa. Hän on luultavasti vellonut surussaan jo kauan, ja sinun lisäksi hänen luonaan vierailee monta muutakin ihmistä muistelemassa mennyttä puolisoa. Kyllä siinä suru tulee pikkuhiljaa käsiteltyä.
Juuri näin. Asunnon uudelleen sisustaminen voi auttaa eteenpäin menemisessä ja antaa järkevää tekemistä. Se voi hyvinkin torjua masennukseen luisumista.
Saattaahan se vanhan hävittäminen masennuksen torjumisena. - Kunhan ei vaan tule samalla hävittäneeksi itseään. Itse en usko, että paras ratkaisu on aina se helpoin ja nopein. Jos toisen vanhempani kuoleman jälkeen joku aiemmin uusi ja tuntematon ihminen ilmestyy kuin tyhjästä ja pian sen jälkeen alkaa kokonaan tai hyvin laaja mittainen tavaroiden hävitys (kai perukirja sentään on ehditty tehdä?) niin ainakin oma reaktioni saattaisi olla muutakin kuin vain kulmakarvojen kohoaminen, vaikka saisinkin kuulla, että vanhempani näin vain torjuu masennusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä jäin leskeksi vuosi sitten hyvästä liitosta, hetkessä koko elämä muuttui kokonaan. Kuten tuolla aiemmin todettiin, leski tekee hyvin paljon 'töitä' sen surunsa kanssa, jotta jaksaa eteenpäin. Ja minulla kodin uudelleenjärjestely on osa uudelleen asennoitumista. Puolisoni on joka päivä mielessäni, joten vaikka koti on muuttunut paljon, kuollut puoliso ei suinkaan ole unohdettu. Häntä kaipaan edelleen paljon. Tässä vaiheessa ei enää ole niin tarve muille suruaan purkaa, joten hyvin saatan minäkin vaikuttaa ulospäin siltä, etten enää sure. Ratkaisuni uuden ihmissuhteen osalta ei kyllä kuulu kenellekään ulkopuoliselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo omaisuuden hävittäminen oli piste iin päälle. Koko asunto oli ihan myllätty ja muutettu. Mitään ei ollut ystävästäni jäljellä. Itkin, kun lähdin ja en ole käynyt enää "surevaa leskeä" tervehtimässä. Jos ei minkään vertaa voi muutoksista ilmoittaa, niin saa olla minun puolestani.
Mitä luulet, kummalla suru on ollut suurempaa, sinulla, menehtyneen kaverilla, vai hänen puolisollaan? Onko mahdollista, että leski on aktiivisemmin käsitellyt suruaan, koska se on koskettanut häntä paljon kokonaisvaltaisemmin kuin sinua, ja päässyt nopeammin eteenpäin? Hänen koko elämänsä ja arkensa on muuttunut, sen sijaan että elämään kuulunut yksi palanen olisi poissa.
Pitäisikö asunto jättää temppeliksi, jossa sinä saat parin kuukauden välein käydä muistelemassa menehtynyttä ystävääsi? Rakenna itse alttarisi, anna lesken tehdä omalle kodilleen mitä haluaa. Hän on luultavasti vellonut surussaan jo kauan, ja sinun lisäksi hänen luonaan vierailee monta muutakin ihmistä muistelemassa mennyttä puolisoa. Kyllä siinä suru tulee pikkuhiljaa käsiteltyä.
Juuri näin. Asunnon uudelleen sisustaminen voi auttaa eteenpäin menemisessä ja antaa järkevää tekemistä. Se voi hyvinkin torjua masennukseen luisumista.
Saattaahan se vanhan hävittäminen masennuksen torjumisena. - Kunhan ei vaan tule samalla hävittäneeksi itseään. Itse en usko, että paras ratkaisu on aina se helpoin ja nopein. Jos toisen vanhempani kuoleman jälkeen joku aiemmin uusi ja tuntematon ihminen ilmestyy kuin tyhjästä ja pian sen jälkeen alkaa kokonaan tai hyvin laaja mittainen tavaroiden hävitys (kai perukirja sentään on ehditty tehdä?) niin ainakin oma reaktioni saattaisi olla muutakin kuin vain kulmakarvojen kohoaminen, vaikka saisinkin kuulla, että vanhempani näin vain torjuu masennusta.
Minä aloin uudelleensisustaa jo kauan ennen uuden puolison löytymistä. Koin sen tärkeäksi. Minulla oli identiteettiongelmaa. Enää en ollut kenenkään vaimo vaan piti kaivaa esiin kuka olin. Aviovuode sai lähteä ensin olihan avioliittokin päättynyt. Eipähän näitä ymmärrä ellei itse ole leskeksi jäänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vanhan kansan mukaan jos leski suree puolisoaan yli vuoden, vainajan ikiuni häiriintyy, eikä hänen sielunsa saa rauhaa. Kaikella on aikansa, surulla ja ilolla.
On tervettä yrittää saada elämän syrjästä kiinni, päästä sinuiksi yksinäisen loppuelämänsä ja uuden tilanteen kanssa, päästää irti kuolleesta.
Kuolleesta ei ole elävän kumppaniksi.
Vierailija kirjoitti:
Vuosi on todella lyhyt suruaika aika puolison kuoleman tai eron kohdatessa.
Minusta taas vuosi on oikein sopiva aika.Kihlattuni päätti päivänsä viime syksynä ja kriisiterapeutti sanoi,että ensimmäinen vuosi on vaikein,kun pitää käydä läpi kaikki ahdistavat päivät ensimmäisen kerran(yhteiset juhlapyhät,syntympäivät,vuosipäivät jne).Sitten alkaa helpottaa.
Toivottavasti ap provoilee,lesken tilanne on ihan tarpeeksi raskas ilman asioihin puuttuvia tuttaviakin.Lisäksi emme elä viktoriaanisella ajalla,nykyään jokainen saa itse määritellä suruajan keston.
Luin yhdestä ihanasta kirjasta mielestäni oivan elämänohjeen"Voit rakastaa menneisyyttä ja silti nauttia nykyhetkestä".Edesmenneen puolison muiston vaaliminen ja uusi onni eivät poissulje toisiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo omaisuuden hävittäminen oli piste iin päälle. Koko asunto oli ihan myllätty ja muutettu. Mitään ei ollut ystävästäni jäljellä. Itkin, kun lähdin ja en ole käynyt enää "surevaa leskeä" tervehtimässä. Jos ei minkään vertaa voi muutoksista ilmoittaa, niin saa olla minun puolestani.
Mitä luulet, kummalla suru on ollut suurempaa, sinulla, menehtyneen kaverilla, vai hänen puolisollaan? Onko mahdollista, että leski on aktiivisemmin käsitellyt suruaan, koska se on koskettanut häntä paljon kokonaisvaltaisemmin kuin sinua, ja päässyt nopeammin eteenpäin? Hänen koko elämänsä ja arkensa on muuttunut, sen sijaan että elämään kuulunut yksi palanen olisi poissa.
Pitäisikö asunto jättää temppeliksi, jossa sinä saat parin kuukauden välein käydä muistelemassa menehtynyttä ystävääsi? Rakenna itse alttarisi, anna lesken tehdä omalle kodilleen mitä haluaa. Hän on luultavasti vellonut surussaan jo kauan, ja sinun lisäksi hänen luonaan vierailee monta muutakin ihmistä muistelemassa mennyttä puolisoa. Kyllä siinä suru tulee pikkuhiljaa käsiteltyä.
Juuri näin. Asunnon uudelleen sisustaminen voi auttaa eteenpäin menemisessä ja antaa järkevää tekemistä. Se voi hyvinkin torjua masennukseen luisumista.
Saattaahan se vanhan hävittäminen masennuksen torjumisena. - Kunhan ei vaan tule samalla hävittäneeksi itseään. Itse en usko, että paras ratkaisu on aina se helpoin ja nopein. Jos toisen vanhempani kuoleman jälkeen joku aiemmin uusi ja tuntematon ihminen ilmestyy kuin tyhjästä ja pian sen jälkeen alkaa kokonaan tai hyvin laaja mittainen tavaroiden hävitys (kai perukirja sentään on ehditty tehdä?) niin ainakin oma reaktioni saattaisi olla muutakin kuin vain kulmakarvojen kohoaminen, vaikka saisinkin kuulla, että vanhempani näin vain torjuu masennusta.
Minä aloin uudelleensisustaa jo kauan ennen uuden puolison löytymistä. Koin sen tärkeäksi. Minulla oli identiteettiongelmaa. Enää en ollut kenenkään vaimo vaan piti kaivaa esiin kuka olin. Aviovuode sai lähteä ensin olihan avioliittokin päättynyt. Eipähän näitä ymmärrä ellei itse ole leskeksi jäänyt.
Niin. itse en ole leskeksi jäänyt. Enkä edellä ollut kieltämässä, etteikö leski saisi jatkaa myös omanlaistaan ja näköistään elämää. Mutta tiedän sen, että kun pitkäaikainen parisuhde päättyy, niin osa - ei varmstikaan kaikki- saattaa elää hetken kuin sumussa tai sitten toisen pois meno, viimekädessä kuolema saattaa myös vapauttaa uskomattomasti energiaa ja voimaa; sen kaiken -tämä on ehkä rumasti sanottu- minkä toinen tavallaan mahdollisesti vuosia otti ja vei, vaikkei aiemmin osannutkaan erota. (Kaikkihan me tiedämme, että esimerkiksi parisuhteessa ei pidä sietää väkivaltaa, mutta silti moni jatkaa eloaan väkivaltaisessakin suhteessa; ihminen ei toimi tai käyttäydy aina rationaalisesti)
Mutta kun tällaista "latautunutta energiaa" tai yhtä lailla voimattomuutta ja syvää surua oloa kui itsekin olsi kuollut saattaa myös seurata se, että joku ulkopuolinen pyrkiä käyttämään hyväksi. - Siksi edellä esitin myös väitteen siitä, että minusta meisä läheisillä on myös jokin vastuu toisistamme.
Se miten tai kuink tuo vastuu käytännössä rakentuu on asia, johon ei ole mitenkään helppo vastata yksiselitteisesti. Onhan myös niinkin, että esim. se, minkä lapsi kokee vanhemmalle tärkeäksi ellei peräti välttämättömäksi on vanhemmasta aivan toisarvoista ja hyödytöntä. Ikäänkuin roolit olisivatkin yllättäen kääntyneet ympäri: aiemmin vanhempi yritti selittää pienelle lapselle, mikä on tärkeää ja toivottavaa nyt vanhemman jäätyä leskeksi lapsi yrittää selittää ja tehdä selväksi, mikä olisi nyt erinomaisen tärkeää, ellei suorastaan välttämätöntä vanhemman tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vanhan kansan mukaan jos leski suree puolisoaan yli vuoden, vainajan ikiuni häiriintyy, eikä hänen sielunsa saa rauhaa. Kaikella on aikansa, surulla ja ilolla.
Tuo vanhan kansan uskomus tuntuu lohdulliselta.Minulla oli keväällä omatunnon kriisi kun tuntui että olen jotenkin "sopimattoman onnellinen" vaikka pitkäaikaisen kumppanin kuolemasta oli kulunut vasta puoli vuotta.Itse asiassa sain lohtua täältä,tein aiheesta avauksen palstalle ja mammat vakuuttivat juuri tuota,kaikella on aikansa.
Erityisesti mieleeni jäi vastaus, jossa sanottiin että surussa on eri vaiheita,sopeutumisvaiheessa saattaa hyvinkin löytyä uusi tärkeä ihminen.Ja ettei ole mitenkään hyväksi kieltää itseltään onni vain koska pelkää "häpäisevänsä" vainajan muiston.
Lesken asiat ei todellakaan kuulu muille. Edunvalvojanko ajattelit sille hommata. Häpeä, jos osaat.