Jos on luonnehäiriöisen vanhemman lapsi, niin miten oletatte, että se ei näkyisi?

Vierailija kirjoitti:

Ei terapiassa ole tarkoitus määritellä muiden, siellä käymättömien ihmisten häiriöitä. Siellä käsitellään vain sinun ongelmiasi.

Sinä olet niin pahasti häiriöinen, ettet kykene näkemään itsessäsi mitään vikaa. Et taatusti olisi tuollakaan terapian yrityksessä käynyt, ellei miehesi olisi uhannut erolla ja lasten menettämisellä. Sinussahan ei ole mielestäsi vikaa, ainoa vika on siinä, että koet kokeneesi vääryyttä kun äitisi ei hypännyt lapsena mielesi mukaan.

Kerropa esimerkki, jossa minä olisin halunnut äitini hyppivän minun mieleni mukaan?

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hautajaisissa sitten muistellaan sitä mulavaa ihmistä, jota ei minulle ole olemassakaan. Ja jos minä kerron hänen aiheuttamastaan henkisestä kivista, minua katsotaan kieroon kuin olisin joku höpökatkera idiootti. Vaikka katkeruus on ihan oikea tunne. Olisin ansainnut terveen äidin tai edes äidin, joka myöntää, että hän toimii väärin.

ap

Itse ajatettelin olla menemättä isäni hautajaisiin eikä hän tosiaan myönnä toimineen väärin, mutta mitäs siitä? Niin moni muukin olisi ansainnut paljon parempaa

#30

Jos isäsi ei saanut sinua pitämään itseäsi syyttä uppiniskaisena ja pahana, niin mistäs sä hänelle katkera edes olisit?

ap

Sitäpaitsi tuohon kognitiiviseen terapiaan menin 1997, miehen kanssa tutustuin sen jälkeen. :D. Vai mihin ihmeen terapian yritykseen tämä yksi viittaa? Kävin sitä 6 vuotta, että yritystä tosiaan oli... ja nykyinen on kesken, että mikä "yritys"? :D

ap

Lue tämä, jos auttaisi? http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=onn00…

Ei pysty edes antamaan esimerkkiä, jossa minä olisin yrittänyt pomottaa äitiäni :D Hehe, koska niitä ei ole :D

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hautajaisissa sitten muistellaan sitä mulavaa ihmistä, jota ei minulle ole olemassakaan. Ja jos minä kerron hänen aiheuttamastaan henkisestä kivista, minua katsotaan kieroon kuin olisin joku höpökatkera idiootti. Vaikka katkeruus on ihan oikea tunne. Olisin ansainnut terveen äidin tai edes äidin, joka myöntää, että hän toimii väärin.

ap

Itse ajatettelin olla menemättä isäni hautajaisiin eikä hän tosiaan myönnä toimineen väärin, mutta mitäs siitä? Niin moni muukin olisi ansainnut paljon parempaa

#30

Jos isäsi ei saanut sinua pitämään itseäsi syyttä uppiniskaisena ja pahana, niin mistäs sä hänelle katkera edes olisit?

ap

Tarvitseekos minun ollakaan hänelle mistään katkera? Olen aikuinen nyt ja traumani käsitellyt, mennyt elämässä eteenpäin. Isäni hautajaisiin en mene siksi, koska ihmisellä ei nykyisin ole minulle mitään merkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Lue tämä, jos auttaisi? http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=onn00… hhs

Kiitos, olen tuota artikkelia varmaan joskus lueskellutkin. Siinä on tuttua. Myös tunteet, että tulen nöyryytetyksi ovat tuttuja, vaikka näen järjellä, ettei se ollut toisen aikomus. Nöyryyttäminen on varmaan monien tunne-epäsensitiivisten vanhempien lasten kokemuksissa tuttua. Varmasti olen itsekin nöyryyttänyt lapsiani, mutta itse tunnistan siitä että nyt ei mennyt kuten piti, mutta miten pitäisi tehdä, en osaa. Ja siksi olenkin ottanut lapsista etäisyyttä, ettei heille tulisi niitä kokemuksia niin paljon.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hautajaisissa sitten muistellaan sitä mulavaa ihmistä, jota ei minulle ole olemassakaan. Ja jos minä kerron hänen aiheuttamastaan henkisestä kivista, minua katsotaan kieroon kuin olisin joku höpökatkera idiootti. Vaikka katkeruus on ihan oikea tunne. Olisin ansainnut terveen äidin tai edes äidin, joka myöntää, että hän toimii väärin.

ap

Itse ajatettelin olla menemättä isäni hautajaisiin eikä hän tosiaan myönnä toimineen väärin, mutta mitäs siitä? Niin moni muukin olisi ansainnut paljon parempaa

#30

Jos isäsi ei saanut sinua pitämään itseäsi syyttä uppiniskaisena ja pahana, niin mistäs sä hänelle katkera edes olisit?

ap

Tarvitseekos minun ollakaan hänelle mistään katkera? Olen aikuinen nyt ja traumani käsitellyt, mennyt elämässä eteenpäin. Isäni hautajaisiin en mene siksi, koska ihmisellä ei nykyisin ole minulle mitään merkitystä.

Eipä tietenkään, minä open äidilleni niin että se häiritsisi hautajaisiinkin menoa. Vaikka taas kerran minut siitä vain voidaan tuomita kiittämättömäksi paskaksi.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lue tämä, jos auttaisi? http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=onn00… hhs

Kiitos, olen tuota artikkelia varmaan joskus lueskellutkin. Siinä on tuttua. Myös tunteet, että tulen nöyryytetyksi ovat tuttuja, vaikka näen järjellä, ettei se ollut toisen aikomus. Nöyryyttäminen on varmaan monien tunne-epäsensitiivisten vanhempien lasten kokemuksissa tuttua. Varmasti olen itsekin nöyryyttänyt lapsiani, mutta itse tunnistan siitä että nyt ei mennyt kuten piti, mutta miten pitäisi tehdä, en osaa. Ja siksi olenkin ottanut lapsista etäisyyttä, ettei heille tulisi niitä kokemuksia niin paljon.

ap

Minkä ikäiset lapset sinulla on? Itse olen pyytänyt lapseltani anteeksi, jos olen vahingossa mokannut ja keskustellut asiasta. Olen sitä mieltä että asiat pitää käsitellä heti.

Että miksei se kittämätön tai itsekäs tai päästään viallinen ainoa lapsi tule äitinsä hautajaisiin? Voisin kuvitella, että kaikki mahdollinen sukulaisuus minuun katkaistaisiin siinä silmänräpäyksessä alas. Vaikka ei minuun nytkään kukaan mitään yhteyttä äidin puolelta pidä, mutta kun nähdään ollaan niin koreita kuin oltaisiin sukuakin, hah! Sitten ei varmaan nää kelpais meikäläinen. Häpeäisivät tällaista tasapainotonta hirviötä varmaan.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lue tämä, jos auttaisi? http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=onn00… hhs

Kiitos, olen tuota artikkelia varmaan joskus lueskellutkin. Siinä on tuttua. Myös tunteet, että tulen nöyryytetyksi ovat tuttuja, vaikka näen järjellä, ettei se ollut toisen aikomus. Nöyryyttäminen on varmaan monien tunne-epäsensitiivisten vanhempien lasten kokemuksissa tuttua. Varmasti olen itsekin nöyryyttänyt lapsiani, mutta itse tunnistan siitä että nyt ei mennyt kuten piti, mutta miten pitäisi tehdä, en osaa. Ja siksi olenkin ottanut lapsista etäisyyttä, ettei heille tulisi niitä kokemuksia niin paljon.

ap

Minkä ikäiset lapset sinulla on? Itse olen pyytänyt lapseltani anteeksi, jos olen vahingossa mokannut ja keskustellut asiasta. Olen sitä mieltä että asiat pitää käsitellä heti.

7 ja 9. Minä huomaan, ettei anteeksipyynnöllä ole mitään merkitystä, kuten ei sillä tietyissä tilanteissa olekaan. Se vain on niin, että tiettyä käytöstä ei pidä olla, piste. Siis esim. insestistä ei selviä anteeksipyynnöllä. En nyt ole insestiä tehnyt tietenkään, mutta jos et tajua, että lapsia voi satuttaa, eikä he osaa silti sitä antaa anteeksi, niin et tiedä henkisestä pahoinpitelystä mitään.

ap

Lapseni luulee, että he ovat syyllisiä, kun minä toimin väärin heitä kohtaan.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lue tämä, jos auttaisi? http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=onn00… hhs

Kiitos, olen tuota artikkelia varmaan joskus lueskellutkin. Siinä on tuttua. Myös tunteet, että tulen nöyryytetyksi ovat tuttuja, vaikka näen järjellä, ettei se ollut toisen aikomus. Nöyryyttäminen on varmaan monien tunne-epäsensitiivisten vanhempien lasten kokemuksissa tuttua. Varmasti olen itsekin nöyryyttänyt lapsiani, mutta itse tunnistan siitä että nyt ei mennyt kuten piti, mutta miten pitäisi tehdä, en osaa. Ja siksi olenkin ottanut lapsista etäisyyttä, ettei heille tulisi niitä kokemuksia niin paljon.

ap

Minkä ikäiset lapset sinulla on? Itse olen pyytänyt lapseltani anteeksi, jos olen vahingossa mokannut ja keskustellut asiasta. Olen sitä mieltä että asiat pitää käsitellä heti.

7 ja 9. Minä huomaan, ettei anteeksipyynnöllä ole mitään merkitystä, kuten ei sillä tietyissä tilanteissa olekaan. Se vain on niin, että tiettyä käytöstä ei pidä olla, piste. Siis esim. insestistä ei selviä anteeksipyynnöllä. En nyt ole insestiä tehnyt tietenkään, mutta jos et tajua, että lapsia voi satuttaa, eikä he osaa silti sitä antaa anteeksi, niin et tiedä henkisestä pahoinpitelystä mitään.

ap

Huh huh minkälainen ihminen sinä olet, ei voi kyllä muuta sanoa. Nyt alan tosiaankin uskoamaan mitä muut täällä sinusta sanovat. Turha edes perustella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lue tämä, jos auttaisi? http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=onn00… hhs

Kiitos, olen tuota artikkelia varmaan joskus lueskellutkin. Siinä on tuttua. Myös tunteet, että tulen nöyryytetyksi ovat tuttuja, vaikka näen järjellä, ettei se ollut toisen aikomus. Nöyryyttäminen on varmaan monien tunne-epäsensitiivisten vanhempien lasten kokemuksissa tuttua. Varmasti olen itsekin nöyryyttänyt lapsiani, mutta itse tunnistan siitä että nyt ei mennyt kuten piti, mutta miten pitäisi tehdä, en osaa. Ja siksi olenkin ottanut lapsista etäisyyttä, ettei heille tulisi niitä kokemuksia niin paljon.

ap

Minkä ikäiset lapset sinulla on? Itse olen pyytänyt lapseltani anteeksi, jos olen vahingossa mokannut ja keskustellut asiasta. Olen sitä mieltä että asiat pitää käsitellä heti.

7 ja 9. Minä huomaan, ettei anteeksipyynnöllä ole mitään merkitystä, kuten ei sillä tietyissä tilanteissa olekaan. Se vain on niin, että tiettyä käytöstä ei pidä olla, piste. Siis esim. insestistä ei selviä anteeksipyynnöllä. En nyt ole insestiä tehnyt tietenkään, mutta jos et tajua, että lapsia voi satuttaa, eikä he osaa silti sitä antaa anteeksi, niin et tiedä henkisestä pahoinpitelystä mitään.

ap

Huh huh minkälainen ihminen sinä olet, ei voi kyllä muuta sanoa. Nyt alan tosiaankin uskoamaan mitä muut täällä sinusta sanovat. Turha edes perustella.

Miten niin? Havainnollistin vain, että ei lapsetkaan kaikkea osaa tai kykene anteeksi antamaan ja olemaan vaurioitumatta ainakin vähän. Kukaan vanhempi ei kasvata lapsiaan vaurioittamatta näitä ainakin hiukan itsetunnon, itsensä rakastamisen jne alueilla. Tai ainakin aika harva. Muutenhan kaikilla suomalaisilla olisi hyvä minäkuva, itsetunto jne. Eikä kiusaamista esiintyisi, pahaa oloa jne.

Silti lapseni ansaitsisivat maailmantasapainoisimman kodin. Olen tosi tarkka siitä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lue tämä, jos auttaisi? http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=onn00… hhs

Kiitos, olen tuota artikkelia varmaan joskus lueskellutkin. Siinä on tuttua. Myös tunteet, että tulen nöyryytetyksi ovat tuttuja, vaikka näen järjellä, ettei se ollut toisen aikomus. Nöyryyttäminen on varmaan monien tunne-epäsensitiivisten vanhempien lasten kokemuksissa tuttua. Varmasti olen itsekin nöyryyttänyt lapsiani, mutta itse tunnistan siitä että nyt ei mennyt kuten piti, mutta miten pitäisi tehdä, en osaa. Ja siksi olenkin ottanut lapsista etäisyyttä, ettei heille tulisi niitä kokemuksia niin paljon.

ap

Minkä ikäiset lapset sinulla on? Itse olen pyytänyt lapseltani anteeksi, jos olen vahingossa mokannut ja keskustellut asiasta. Olen sitä mieltä että asiat pitää käsitellä heti.

7 ja 9. Minä huomaan, ettei anteeksipyynnöllä ole mitään merkitystä, kuten ei sillä tietyissä tilanteissa olekaan. Se vain on niin, että tiettyä käytöstä ei pidä olla, piste. Siis esim. insestistä ei selviä anteeksipyynnöllä. En nyt ole insestiä tehnyt tietenkään, mutta jos et tajua, että lapsia voi satuttaa, eikä he osaa silti sitä antaa anteeksi, niin et tiedä henkisestä pahoinpitelystä mitään.

ap

Huh huh minkälainen ihminen sinä olet, ei voi kyllä muuta sanoa. Nyt alan tosiaankin uskoamaan mitä muut täällä sinusta sanovat. Turha edes perustella.

Vai tuudittaudutko sinä siihen lastesi suhteen, että kaiken ne sulle antaa anteeksi sydämensä pohjasta? Eli että olet tavallaan virheetön, kunhan vain pyydät anteeksi?

ap

Vierailija kirjoitti:

Eli kun luonnehäiriöinen eroaa terveemmästä vanhemmasta, ja lapsi jää yksin luonnehäiriöisen kanssa, niin lapsi jää todella yksin.

ap

Tai vähän liiankin kaksin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli kun luonnehäiriöinen eroaa terveemmästä vanhemmasta, ja lapsi jää yksin luonnehäiriöisen kanssa, niin lapsi jää todella yksin.

ap

Tai vähän liiankin kaksin...

Niin, sen yhden ainoan ihmisen vaikutusvallan alle. Puuttuu havainnoiva taho, joka olisi lapsen oikeusturva.

ap

Tai tietenkin jos se havainnoiva tahokin on luonnehäiriöinen tai muuten vajaa, kuten esim. Erikan tapauksessa oli, niin eihän se mitään auta.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja se kognitiivisen terapian tarkoitus ei ole etsiä uhria ja syyllistä, vaan opetella pääsemään asiassa eteenpäin. Eli miten SINÄ ongelmasta (oli sitten ahdistus, lapsuuden traumat, raiskaus, you name it) kärsivänä et jää vellomaan siihen pahaan oloon vaan opit itse päättämään elämäsi.

Vaan mitä ilmeisimmin haluaisit terapiaa, jossa yhdessä terapeutin kanssa naukkailisitte paukkuja, sättisitte yhdessä äitiä ja kehuisitte kuinka hyvä sä oot kun et anna perheesi hyppiä silmille. Vaan kun sellainen ei johtaisi mihinkään, siksi sellaista ei ole tarjolla.

Minulle ei nimetty kognitiivisessa terapiassani äitiäni luonnehäiriöiseksi. Ymmärrätkö? Jatkaminen siitä normaalisti olisi ollut sama, kuin myöntää, että ihan terve äitihän se oli, sinulla viiraa. Miksi olisin hyväksynyt sen? En minä itse pystynyt äitiäni sairaaksi nimeämään. Minulla on tasan yksi äidin malli, jos se on sairas minua kohtaan, niin joudun epäilemään, että se sairas olen minä. Siksihän tässä ON ongelma. Mitään ongelmaa ei olisikaan, jos olisin nähnyt mikä äitini on ilmankin terapeuttista apua.

ap

Yksikään eettisesti toimiva terapeutti ei ala diagnosoida asiakkaidensa läheisiä, vaikka kaikki merkit narsismista tms. asiakkaan kertomusten perusteella täyttyisivät. Sulla on ajatusvirhe jutussasi, haet oikeutusta omalle toiminnallesi, ja tarvitset siksi niin kipeästi terapeutin tunnustusta äitisi hulluudelle. Mutta tiedätkö mitä, kaikki me ollaan lopulta vastuussa itsestämme ja omasta toiminnastamme, riippumatta siitä, mitkä taustamme ovat. Se sulla on paljosta puheestasi huolimatta sisäistämättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja se kognitiivisen terapian tarkoitus ei ole etsiä uhria ja syyllistä, vaan opetella pääsemään asiassa eteenpäin. Eli miten SINÄ ongelmasta (oli sitten ahdistus, lapsuuden traumat, raiskaus, you name it) kärsivänä et jää vellomaan siihen pahaan oloon vaan opit itse päättämään elämäsi.

Vaan mitä ilmeisimmin haluaisit terapiaa, jossa yhdessä terapeutin kanssa naukkailisitte paukkuja, sättisitte yhdessä äitiä ja kehuisitte kuinka hyvä sä oot kun et anna perheesi hyppiä silmille. Vaan kun sellainen ei johtaisi mihinkään, siksi sellaista ei ole tarjolla.

Minulle ei nimetty kognitiivisessa terapiassani äitiäni luonnehäiriöiseksi. Ymmärrätkö? Jatkaminen siitä normaalisti olisi ollut sama, kuin myöntää, että ihan terve äitihän se oli, sinulla viiraa. Miksi olisin hyväksynyt sen? En minä itse pystynyt äitiäni sairaaksi nimeämään. Minulla on tasan yksi äidin malli, jos se on sairas minua kohtaan, niin joudun epäilemään, että se sairas olen minä. Siksihän tässä ON ongelma. Mitään ongelmaa ei olisikaan, jos olisin nähnyt mikä äitini on ilmankin terapeuttista apua.

ap

Yksikään eettisesti toimiva terapeutti ei ala diagnosoida asiakkaidensa läheisiä, vaikka kaikki merkit narsismista tms. asiakkaan kertomusten perusteella täyttyisivät. Sulla on ajatusvirhe jutussasi, haet oikeutusta omalle toiminnallesi, ja tarvitset siksi niin kipeästi terapeutin tunnustusta äitisi hulluudelle. Mutta tiedätkö mitä, kaikki me ollaan lopulta vastuussa itsestämme ja omasta toiminnastamme, riippumatta siitä, mitkä taustamme ovat. Se sulla on paljosta puheestasi huolimatta sisäistämättä.

No, sitten siinä on vain se ongelma, ettei kukaan voi auttaa luonnehäiriöisen lasta, jolle ei ole valjennut, että hänen äitinsä on luonnehäiriöinen. Koska totta kai ihminen, jota se häiriintynyt on aina syyttänyt kaikesta etsii vikaa itsestään, vaikka miten tuntisikin, ettei tunnu reilulta. Hän jää sitten ilman apua. Minut johdatti äitini todellisuuden jäljille eräs ystäväni 17-vuotiaana, joka ei suoraan sanonut isänsä olevan luonnehäiriöinen, mutta se oli ymmärrettävissä rivien välistä.

Hän yksinkertaisesti torjui syyt itsestään, ja nimesi ne isälleen. Silloin vasta ekan kerran aloin ajatella, että ai, eikö kaikki mitä vanhempi kivenkovaan väittää, olekaan totta? Koska toki omaan terveen epäilykyvyn, mutta sehän siinä on, ettei se saa mitään tilaa luonnehäiriöisen kanssa. Hän näkee sinussa vian, vaikkei se siinä olisikaan.

ap