Lue keskustelun säännöt.
Miten olette lopulta uskaltautuneet hakemaan apua mielenterveysongelmiin? Kauanko sinnittelitte? Saitteko heti apua? Neuvoja?
15.08.2017 |
Pelottaa erityisesti leimautuminen muualla elämässä ja se, etteivät lääkärit ottaisi enää tosissaan jonkin mielenterveysdiagnoosin jälkeen. Nyt vaan alan olla niin solmussa tämän pääni kanssa, että taitaa olla pakko hakea apua. Melkein 10 vuotta olen jo sinnitellyt jatkuvien masennuskausien kanssa, koska pelkään avun hakemista ja siitä aiheutuvia seurauksia.
Kertokaa omakohtaisia kokemuksianne?
Kommentit (38)
Jos ei ole vakava masennus, skitsofrenia tai kaksisuuntainen mielialahäiriö tms, niin kannattaa kieltäytyä lääkityksestä ensin ja katsoa, auttaako pelkkä terapia. Kieltäydyin ottamaan lääkitystä ehdottomasti. Pakotettiin. Voinko haastaa oikeuteen hoitovirheestä, jos vain keskivaikeaan masennukseen pakotettiin ottamaan lääkitys, vaikka osastojakso olisi riittänyt
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse päädyin psykpolin asiakkaaksi itsemurhayrityksen kautta. Työterveydessä ja opiskelijaterveydenhuollossa olin saanut hataraa apua sitä ennen. Varmaan 10 vuotta mielialahäiriöitä siinä vaiheessa kärsittynä, kun otin kunnon yliannostuksen. Kun jäin pidemmälle sairauslomalle hieman myöhemmin, tutkittiin työkykyäni ja diagnoosien suhteen päädyttiin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ja epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. Sain pitkään polilta keskusteluaspua ja myös 2 vuoden intensiivisen terapian. Olen ollut osastolla, päiväosastolla, Kelan kuntoutuskurssilla. On kokeiltu varmaan melkein 20 lääkettä ja sähköhoitoakin. En vaan ole toipunut entiselleni ja usko on jo aika pitkälti mennyt, kun pienikin stressi aiheuttaa psykoottista oireilua ja olen kroonisesti masentunut, pl satunnaiset hypomaniset jaksot. Olen mielestäni saanut ihan hyvää ja asiallista hoitoa, mutta omalla kohdalla mikään yritetty hoitomuoto ei ole tuottanut kunnolla tulosta...
Varmaan oireilu pääsi tähän pisteeseen 2 syystä: sinnittelin liian pitkään vakavasti masentuneena töissä lääkkeenä lähinnä humalahakuinen juominen viikonloppuisin. Toisekseen kesti todella pitkään saada oikea dg ja paras tarjolla oleva lääkitys, SSRI:t laukaisivat hypomanioita. Psykpolille päästyäni hoidon taso selkeästi parani. Sääli, että päädyin sinne vasta todella huonokuntoisena.
Vaikka mt-ongelmat ehkä kantavat tiettyä leimaa edelleen ja hoitoonhakeutuminen voi olla hankalaa, leimaavaa tms, niin sinnittelemällä samassa elämäntilanteessa ongelmat eivät katoa todennäköisesti mihinkään.
Vierailija kirjoitti:
Miten monella nuorella onkaan psykoottista oireilua, vaikka suvussa ei ole ollut psykooseja. Olenko todella ainoa, jonka mielestä tämä on erikoista. Toivon todella, että sen aivokemian sekoitti kannabis eikä joku auttamaan pyrkinyt, lääkkeitä tarjoava lääkäri. Jos katsoo tarkkaan, niin psykoosi on itse asiassa listattunakin sivuvaikutuksissa. Olisin halunnut tietää etukäteen riskistä sairastua vakavasti loppuelämäkseni.
Hyvä kaverini, tai entinen nykyään. Enää en edes tiedä missä hän on.
Sai masennuslääkityksen lukio ikäisenä masennukseen. Itse en ymmärtänyt sitä, koin et hän on vaan kirjoituksista ja pojista stressaantunut, normaalia alakuloisempi mut kahden ollessamme aina ihan normi ittensä, ja puhuimmekin asiasta ja hän ajattelin samoin et ylisuoriutuja äiti vaan painosti liikaa ja väsytti, lääkkeistä kerto minulle järkytyksen kera, "oonks mä sun mielestä niin sekasin et tarviin näitä" vastasin takas et et, tarviit vaan unta.
No sairastu puolen vuoden päästä pahaan skitsofreniaan, mitä ei isossa suvussa ole aijemmin ollut, eikä kaveri mitään oireillu.
Somesta olen muuta perhettä ja sukuu seurannu, kaikilla muilla menee hyvin.
Hän asuu jossain laitoksessa.
Hain ja sain apua, mutta päästin kyllä itseni aika huonoon kuntoon ennen sitä. Kärsin masennuksesta, sosiaalisten tilanteiden pelosta ja paniikkihäiriöstä, joihin minulla oli aiemmin ollut lääkityskin. Hoidon turvin toivuin pikkuhiljaa ja sain elämäni takaisin, eli kyllä kannatti.
Täällä Helsingissä prosessi meni vuonna 2011 niin, että kävin ensin tk-lääkärillä, minkä jälkeen sain ajan psyk. sairaanhoitajalle. Tämä totesi heti ensikäynnillä, että tarvitsen "järeämpää" hoitoa ja lääkäri kirjoitti lähetteen psyk. polille. Siellä kävin vuoden, pari psykologin juttusilla, viikon tai kahden välein. Psykiatria tapasin harvakseltaan hoidon suunnittelun ja lääkitysjuttujen merkeissä. Kun akuutein vaihe oli ohi, psykiatri kirjoitti lausunnon Kelan tukemaa kuntoutuspsykoterapiaa varten ja se minulle onneksi myönnettiin. Terapiassa kävin pari vuotta ja kuntouduin täysin toimintakykyiseksi, minkä jälkeen hoitosuhteet lopetettiin tarpeettomina. Tästä on jo muutama vuosi, mutta nyt päädyin vaikean elämäntilanteen takia pyytämään tk:sta keskusteluapua. Sain ajan psyk. sairaanhoitajalle reilun viikon päähän ja luulen, että sairaushistoriani vaikutti siihen että sain nyt apua näin nopeasti.
Ap, jos sinusta tuntuu ettet jaksa yksin, hae apua! Jos oireilusi on lievää, keskusteluapu voi riittää. Jos tilasi on päässyt kroonistumaan, kannattaa hakeutua psykoterapiaan, koska vasta siellä asioita pääsee työstämään syvällisesti. Kaikki ei Kelan tukemaa terapiaa saa (sitä käsittääkseni myönnetään vain silloin, jos työkyky on uhattuna), mutta jos sinulla on varaa, mene yksityiselle. Terapeutti pitää etsiä itse, vaikka Kelan tuen saisikin, ja se voi tuntua raskaalta. Oma kuntoutumiseni viivästyi, koska prosessiin lähteminen tuntui niin työläältä. Lopulta sekin sitten hoitui ja puolen vuoden terapian jälkeen huomasin toipumisen alkaneen.
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole vakava masennus, skitsofrenia tai kaksisuuntainen mielialahäiriö tms, niin kannattaa kieltäytyä lääkityksestä ensin ja katsoa, auttaako pelkkä terapia. Kieltäydyin ottamaan lääkitystä ehdottomasti. Pakotettiin. Voinko haastaa oikeuteen hoitovirheestä, jos vain keskivaikeaan masennukseen pakotettiin ottamaan lääkitys, vaikka osastojakso olisi riittänyt
Miten "vain" keskivaikeasta masennuksesta kärsivänä pääsit osastohoitoon? Minä sain vain lääkkeet ja puhelinajan. Ei puhettakaan esim. keskusteluavusta tai muusta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole vakava masennus, skitsofrenia tai kaksisuuntainen mielialahäiriö tms, niin kannattaa kieltäytyä lääkityksestä ensin ja katsoa, auttaako pelkkä terapia. Kieltäydyin ottamaan lääkitystä ehdottomasti. Pakotettiin. Voinko haastaa oikeuteen hoitovirheestä, jos vain keskivaikeaan masennukseen pakotettiin ottamaan lääkitys, vaikka osastojakso olisi riittänyt
Miten "vain" keskivaikeasta masennuksesta kärsivänä pääsit osastohoitoon? Minä sain vain lääkkeet ja puhelinajan. Ei puhettakaan esim. keskusteluavusta tai muusta
Vaikea sanoa. Luultavasti itsemurhariskin vuoksi ja koska olin voimakkaasti lääkekielteinen. Osastolla ne saatettiin määrätä ilman, että pystyin kieltäytymään. Uskoin tarvitsevani osastohoitoa ja vaadin päästä suljetulle. En tiennyt, että lääkkeistä ei voi kieltäytyä. Voi olla sattumaakin. Juuri paikkoja vapautunut tai jotain. Osastoilla kun on vain tietty määrä vuodepaikkoja ja kun yksi vapautuu niin ei kaikille viimeisen vuoden aikana osastohoitoa tarvinneille soitella, että tarvitsetko apua. Ei ole mitään jonotuslistahommaa tämä. Sinne pääsee sillä hetkellä avun piiriin hakeutuva akuuttitapaus. Tällä kertaa minä. Ikävä kyllä. Olin nimittäin väärässä itse siinä, että tarvitsin osastohoitoa. Päiväsairaala olisi varmaan ollut oikea osoite. Oli vuosi 2008.
Nykypäivänä näkee paljon lapsia jotka kiukuttelee vanhemmille ja ovat rauhallisia vain ja ainoastaan silloin kun vanhempia antaa lapselle puhelimen tai tabletin jolla lapsi sitten pelaa. Yhä useampi saa suomessa erilaisia keskittymishäiriö diagnooseja ja kaikkiin näihin olisi olemassa erittäin helppo ratkaisu: PUHELIMET POIS koska aivot kehittyvät valmiiksi vasta 25 vuotiaana olisi hyvä ettei sinne tehdä turhaan erilaisia ärsykkeitä jolloin aivot käyvät kovilla kierroksilla kokoajan ja eivät koskaan ehdi lepäämään, useampi ihminen on onneksi jo pikkuhiljaa heräämässä ja DIGITALDETOX on oikea ja ainoa ratkaisu jonka avulla saataisiin yli puolet mielenterveysongelmista ratkaistua, lisätietoja: https://mt-apu.fi/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En saanut apua. Sain lääkkeitä yhä uudestaan. En päässyt terapiaan, koska olin liian sairas lyhytkestoiseen hoitoon. Pitkäkestoista olisin siis tarvinnut, muttei rahani riittäneet. Mielenterveyttä ei hoideta Suomessa.
Mielenterveyshoitoon pääseminen on haastavaa Suomessa. Liian vähän lääkäreitä, hoitajia ja terapeutteja ja kasvava määrä huonosti voivia potilaita. Ensimmäisen kerran menin psykologille kouluterveydenhoitajan lähettämänä yli 20 vuotta sitten. Useiden masennuskausien ja monien lääkekokeilujen jälkeen, olen viimein saanut oikean diagnoosin ja toimivat lääkkeet. Pitkään terapiaan en koskaan ole päässyt, ihan omaa syytäni. Silloin kun sitä oli tarjolla olin liian masentunut ja sekaisin vääristä lääkkeistä, että olisin kyennyt edes etsimään sopivaa terapeuttia itselleni. Mutta itsehän se työ parantumisen eteen pitää kuitenkin tehdä. Terapeutti voi auttaa sinua etsimään sitä tietä ja toimia kaikupohjana ajatuksillesi, mutta itse pitää ne tunteet ja ajatukset käsitellä. Meditoi, kirjoita, käy kävelyillä ja syö säännöllisesti. Vältä päihteitä ja sokeria. Ja hae apua. Apua on, mutta varaudu siihen, että sitä tuskin on tarjolla niin paljon kuin sinä sitä haluat tai tunnet tarvitsevasi. Ja toipumiseen voi mennä vuosia ennen kuin oikea lääkitys tai oikea hoito tai ihan itse olet valmis edes kohtaamaan kaikkia ongelmiasi.
Lopuksi vielä vinkki kokeneelta masennuslääkkeistä: ekat kaksi viikkoa tuntuu tosi paskalle, kaikki sivuoireet tulee yleensä esiin heti. Jos kahden viikon jälkeen mikään ei ole tasaantunut ja helpottanut, ei niitä lääkkeitä kannata jatkaa. Lääkkeet alkaa toimimaan kunnolla vasta viikkojen päästä, joten älkää pelästykö, jos mikään ei tunnu muuttuvan paremmaksi heti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyään mielenterveysongelmat ovat niin yleisiä, että minkäänlaista leimaantumista on turha pelätä. Lääkärien ja hoitajien tehtävä on auttaa sinua, on se apu sitten keskustelua, lääkehoitoa, terapiaa tms. Voit aloittaa esim. työterveyshuollosta, tai varaamalla ajan terveysasemalle. Toki ykistyisellekin voi mennä
Tein sen virheen et sain apua miepästä (mielenterveys ja päihdepuolelta) koko oma kanta niitä juttuja mitä keskusteltu luottamuksellisesti. Niin jos haluat et ikuisesti on tollasia käyntejä merkattu niin siitä vaan. Eli en suosittele
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älkää muuten neuvoko mt-potilaita. Kannattaa kuunnella ja olla läsnä. Ja neuvoa hakeutua avun piiriin.
Minä sairastuin 2004 ja päädyin psykiatriseen hoitoon ja lopulta eläkkeelle. Silti minun muut vaivat on hoidettu aina kuten avosydänleikkaus tai kasvohermohalvaus. Olen sairastanut kaksi psykoosia ja silti minut otetaan todesta kun menen lääkäriin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen yrittänyt hakea apua, mutta en ole sitä saanut. Tiedän aika pitkälle mielenterveysongelmieni syyt ja vointi paranisi varmasti, jos pääsisin pois siitä ympäristöstä, jossa joudun nyt elämään ja katkaisemaan kokonaan välit erääseen itseäni todella paljon kuormittavaan sukulaiseen. Valitettavasti en kuitenkaan voi vain lähteä uuteen elämään ja jättää kaikkea taakseni, joten samaan malliin jouduin vain oman vointini kustannuksella jatkamaan. Kun kyseessä on jo se, että saa edes asuinpaikan, että ei sentään joudu kadulla asumaan joutuu joissakin tapauksessa luopumaan jo paljosta. En tekisi mitään paremmalla mielenterveydellä ja paremmalla voinnilla muutenkin, jos tosiaan kadulla asuisin.
Minkälaista apua?
Vinkki! Apua ei välttämättä saa hakemalla, masennus- tai psykoosilääkereseptin saa. Ennen avun hakemista voi tehdä suunnitelman siitä mitä tekee, jos apua ei saa.
Olen hakenut apua eri tilanteissa ja vaihtelevasti saanut. Aikoja ja terapiaa olen saanut kyllä, ainakin opiskelijaterveydenhuollossa 15 v.sitten oli vielä resursseja. Olen saanut lyhytterapiaa sieltä sekä myöhemmin työterveyshuollosta. Lisäksi olen käynyt kaksi jaksoa Kelan kuntoutuspsykoterapiaa. Olen kuitenkin olkut siinä kunnossa että olen jaksanut hakea itse terapeutit. Mutta siinä mielessä apua on ollut vaikea saada että terveydenhuollossa ei ole tunnistettu oireiden alkuperää eli traumatisoitumista (kompleksista sellaista) ja siksi joskus hoito evättiin aluksi. Asiaan tosin liittyi se että jotkut ammattilaiset edelleen näkee asian niin että kun ihminen on asiallinen ja hyvin oivaltava ja analysoiva niin hän pärjäilee itsekseen kun osaa oikeastaan terapoida itse itsensä... avun saaminen omalla kohdalla siis viivästyi ja jos tilanne olisi tunnistettu, olisin voinut mahdollisesti saada pitempikestoisen terapian jo nuorempana.
Minä olen kamppaillut masennukseni ja itsemurha-ajatusteni kanssa ensikerran 13-vuotiaana ja tuo piru tuli takaisin, kun n. 25-vuotiaana rupesi näyttämään elämä joka asteella varsin paskalta: ei kunnon työuraa, parisuhdetta, varallisuutta, koulutusta, vaan diipadaapailua ja pätkätöitä.
Pelkäsin tuota leimautumista ja avun hakemista todella pitkään, kunnes perhe lopulta kannusti siihen, pääsin terapiaan yms.
En koe, että olisin mitenkään leimaantunut tms. Hyvä vain, että olen saanut apua.
Kieltäydyn myöskään ajattelemasta enää nykyisin, että olisi jotenkin häpeällistä kärsiä mielenterveysongelmista. Ne ovat mielestäni sairauksia siinä kuin fyysisetkin taudit ja pidän aika säälittävänä, jos joku halveksii ihmisiä sen vuoksi, etteivät ole täysin terveitä. Pyrin näyttämään esimerkkiä tässä asiassa, enkä esim. häpeä sanoa julkisesti kärsineeni vaikeasta masennuksesta.