Miten olette lopulta uskaltautuneet hakemaan apua mielenterveysongelmiin? Kauanko sinnittelitte? Saitteko heti apua? Neuvoja?

Avun hakeminen on ollut yksi vaikkeimmista asioista ikinä, se pelko, häpeä yms. Mutta kyllä se silti kannattaa.

Mt-ongelmat eivät ole vaikuttaneete mitenkään muihin sairasteluihin, ainakaan mulla.

Vierailija kirjoitti:

Avun hakeminen on ollut yksi vaikkeimmista asioista ikinä, se pelko, häpeä yms. Mutta kyllä se silti kannattaa.

Mt-ongelmat eivät ole vaikuttaneete mitenkään muihin sairasteluihin, ainakaan mulla.

Saanko kysyä, että soititko ihan terveyskeskukseen ajan, jossa kerroit tuntemuksistasi? Miten lääkäri reagoi? Saitko heti jotain lääkkeitä ja terapiaa vai miten se prosessi meni?

Mietin sitäkin, kannattaisiko ensikäynti käydä yksityisellä puolella, jos sieltä saisi paremmat eväät avunsaamiseen kuin julkiselta puolelta?

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avun hakeminen on ollut yksi vaikkeimmista asioista ikinä, se pelko, häpeä yms. Mutta kyllä se silti kannattaa.

Mt-ongelmat eivät ole vaikuttaneete mitenkään muihin sairasteluihin, ainakaan mulla.

Saanko kysyä, että soititko ihan terveyskeskukseen ajan, jossa kerroit tuntemuksistasi? Miten lääkäri reagoi? Saitko heti jotain lääkkeitä ja terapiaa vai miten se prosessi meni?

Mietin sitäkin, kannattaisiko ensikäynti käydä yksityisellä puolella, jos sieltä saisi paremmat eväät avunsaamiseen kuin julkiselta puolelta?

AP

Olen eri mutta haluan vastata silti. Soitin ajan terveyskeskukseen ja sainkin heti seuraavalle arkiaamulle. Puhelimessa kerroin olostani ja itkinkin vähän, liekö se syy että pääsin niin nopeasti. Lääkäri reagoi hyvin, keskustelimme rauhallisesti ja mietimme eri vaihtoehtoja ja ratkaisuja. Sain heti reseptin ja lähetteen psykiatrian poliklinikalle sekä kontrolliajan jonkin ajan päähän.

Minä murruin töissä 4 vuotta sitten, josta lähdin kesken päivän lekuriin. Lääkäri sitten lähetti psykologille, ja todettiin lievä masennus. Pääsin päihdekeskuksen kautta jatkamaan (ilmaisia) käyntejä psykologin kanssa, kun silloin minulla oli marihuanan kanssa läträämistä ongelmieni vuoksi. Kävin varmaan about kuukauden-pari juttelemassa, kunnes psykologini totesi ettei jatka kanssani enää, koska osasin järkeillä ahdistavat tilanteet hyvin.

Tämän jälkeen muutinkin ulkomaille muutaksi vuodeksi. Se taisi olla parasta terapiaa minulle.

Mutta ne menneisyyden möröt kummittelevat edelleen ja sittemmin tuli kuvioihin myös sosiaalisten tilanteiden pelko tai lähinnä niistä johtuva ahdistus. Koulu tökkii, ajatus töistä (niiden hakemisesta) ahdistaa ja odotan vain uutta burnoutia.

P.S. miten voisin hakea töitä ja ns. myydä itseni (=aikapommi) jollekin yritykselle, kun en usko omiin voimavaroihini sitten lainkaan?

Minä hain apua tai olen oikeastaan monta kertaa hakenut ja oma ongelmani on kroonistunut. En oikein osaa itse sanoa mikä meni pieleen minulla. Taisin olla silloin burn outin partaalla joten panokset ei riittänyt hoitoon sitoutumisessa. Todennäköisesti sinulle yritetään antaa ensin lääkkeitä, mutta voit kieltäytyä ja sanoa että haluat mieluummin terapiaa. Suosittelen sitä. En myöskään usko että diagnoosi aiheuttaa leimautumista ellei kyseessä ole sellainen pudokas kuin minä.

Älä hae apua!

Sitä et saa, saat vaan leiman otsaaasi ammattilaisten taholta.

Terkuin, raiskauksen uhri, joka yritti töissä ollessaan hakea valtion tukemaa keskustelu apua, hylättiin koska olin työkuntoinen.

Vuoden päästä kun potkuit sain, hain uudestaan, myönnettiin kuukaudeks kunnes Kela hylkäsi, koska psyka oli kirjoittanut papereihin tuli paikalle.

Kelan lekurin mukaan jos pääsen sinne paikalle pääsen myös töihin.

Apua ei tullu mut nyt kun jalkavaivan takia olen juossu lekurissa, ei mua siellä kuunnella vaan kysellään omituisia.

Omakannasta katoin et eka lause oli "Mt potilas" "omasta mielestään jalka kipee"

Justjust

Itse hain julkiselta apua ja oma kokemukseni ei ollut erityisen häävi. Soitin terveyskeskuksesta ajan lääkärille ja sain sen noin viikon päähän. Lääkäri kirjoitti lähetteen psykiatriselle poliklinikalle ja sinne pääsin taas noin viikon kuluttua. Poliklinikalla saamani apu oli sairaanhoitajan kanssa keskustelua noin 3krt kuussa sekä useampia tarjouksia, että jos kuitenkin ottaisin vain mielialalääkkeet. Samaan aikaan etsin itselleni yksityisen terapeutin ja kävin siellä, vaikka julkisella tähän suhtauduttiin nyrpeästi.

Eli jos on taloudellisesti varaa, hae apua yksityiseltä ja hakeudu terapiaan. Kelasta saa myös tukea terapiakuluihin, mutta se vaattii 3kk hoitosuhteen julkisella.

Mutta ihan sama mitä kautta haet apua, kunhan haet sitä. Puhu myös läheisille ja pyydä heiltä apua ja tukea. Äläkä lannistu vaikka avun saaminen tuntuisi vaikealta, sillä jossain vaiheessa kyllä löydät jonkun joka osaa auttaa.

Miks täällä alapeukutetaan ihmisten kokemuksia. Näin ne asiat on, ikävä kyllä. Ja pahemmaks tulevaisuudessa menee.

Terveydenhoitajalle pääsin viikon sisään, siitä muutama viikko niin lääkärille ja psykologille jonotin 3kk ja sain 2 käyntiä. Turhaa paskaa oli. Sain vain lääkkeitä, joista ei ollut mitään apua ja lääkärille niistä soittoaika

Sain vihdoin useamman vuoden jälkeen soitettua ja sanoin haluavani psykologin juttusille. Sain ajan kolmen kuukauden päähän sairaanhoitajalle. Kävin kerran, jauhettiin paskaa. Pyysivät soittamaan jos haluan tulla uudestaan (ajat ovat kuitenkin kuulemma täynnä), ja kiireellisessä tapauksessa neuvoivat että voi mennä johonkin päivystykseen. En sitten jaksanut enää yrittää.

Hurjia kokemuksia teillä. Se minua nimenomaan kiinnostaa, että onko noista lääkkeistä ja terapioista ollut niitä saaneille oikeasti apua? Oletteko olleet jälkikäteen iloisia siitä, kun haitte apua?

#6, #7, #9 ja #10:n kokemukset vastaavat pelkojani avunhakemisesta. Onkohan Suomessa mielenterveyspalveluille tosiaan näin huutava pula, ettei ole edes resursseja saada apua?

AP

Samankaltainen kokemus kuin 10. En saanut apua, enkä tiedä vaikuttaako avautumiseni tulevaisuudessa esim. saamaani hoitoon fyysisiä sairauksia kohden.

Resurssit kuitenkin riippuvat varmaan siitä missä kaupungissa hakee apua.

Älä hae, ellei ole pakko

Apu on todella todella suhteellinen käsite. Älä tee niin kuin minä tein ja luota, että apu on siunaus, joka laskeutuu päällesi ja sen saatuasi asiat muuttuvat paremmiksi, kun vähän yrität. Ei todellakaan. Ne asiat muuttuvat sietämättömiksi. Vaikeammiksi kuin koskaan. Pahimmassa tapauksessa syytät siitä aina auttajiasi ja ajattelet olosi paranevan, kun löytyy se oikea apu. Mitä sairaampi olet, sitä epätodennäköisempää on, että näin tapahtuu. Se paraneminen sattuu, eikä sitä voi paeta hakemalla apua, joka sanoo asioita, mitä haluat kuulla. Jotta voit parantua, sinun on nähtävä muiden sinua kohtaan tekemät virheet ja omat virheesi realistisesti. Ei liioitellen, ei vähätellen. Vaikea homma. Yleensä tilaansa itse syylliset ihmiset liioittelevat heihin kohdistuneita vääryyksiä ja vähättelevät omia virheitään. Toiset taas liioittelevat omia virheitään ja vähättelevät muiden virheitä. Usein nämä eivät myöskään tajua, etä se on juuri se toinen osapuoli, jota pitäisi syyttää myös.

Muista siis, että avun saaminen on kamalaa. Siinä pitää nähdä oma elämänsä realistisesti. Hyväksyä ne muiden pahat teot, jotka yrittää vähätellä. Hyväksyä oma pahuus ja hyvyys, jota yrittää vähätellä. Ja antaa vähemmän painoarvoa niille itselleen merkityksellisille vääryyksille, joita toinen ei oikeasti ole tehnyt tahallaan tai teki ymmärtämättömyttään ja kehittymättömyyttään. Vaikeinta on hyväksyä, että nämä kaksi ovat oikeasti joskus yksi ja sama teko, näkökulmasta riippuen. Onnellisimpia ovat yleensä ihmiset, jotka eivät mitään edes ajattele. Fakta.

Avun hakeminen ei oo mulla ollut erityisesti uskalluskysymys ja hainkin apua ongelmiini. Näin 5 vuotta avun hakemisesta olen yhä samassa jamassa elämäni kanssa että eipä se avun hakeminen kauheasti tilannettani parantanut...

12-vuotiaasta asti minua on yritetty auttaa. Silti olen mieleni vanki aika ajoin. Ainoat jotka oikeasti pystyvät minua silloin auttamaan ja pääsemään läpi epävakauden ja epäluulon kuoresta, ovat puolisoni ja äitini. Muita pelkään enkä luota. Terapia auttaa olemaan vähemmän riippuvainen näistä ihmisistä. Normaali, kokonainen aikuinen. Se ei tule olemaan helppoa ja siinä kestää vuosia, jopa vuosikymeniä. Jouduin nuorena osastohoitoon itsetuhoisuudesta, jolloin pakotettiin ottamaan lääkitys vastoin tahtoani. Jos se tulevaisuudessa on mahdollista, haluan korvauksia, sillä nuo lääkityt vuodet menivät ihan hukkaan. Toimeliaasta ja kunnianhimoisesta nuoresta tuli kotonaan nyhjäävä sosiaalisten tilanteiden pelkoinen, jollainen en sitä ennen ollut. Nyt olen ollut yli vuoden ilman lääkitystä ja erakkomaisuus ja lihasnykäykset jäivät. Ennen lääkityksen aloitusta olin vain ylisuorittaja ja perfektionisti. Olen hyvin vihainen, että muutuin tällä tavoin ja jos joskus todetaan, että yli 10 vuoden kestäneellä lääkityksellä oli osuutta asiaan, en lepää kunnes saan korvaukset. Sellaiset psykoosimaiset tilat, jotka eivät täytä skitsofrenian tunnusmerkistöä, ovat lisääntyneet valtavasti. Usein näillä ihmisillä on ollut pitkään mielialalääkkeitä. Jos kannabis voi laukaista psykoosin, mistä tiedämme, ettei ole muita mahdollisia laukaisimia. Aivokemian muuttaminen sisältää aina riskin. Etenkin psyykkisesti sairaalla ihmisellä. Mutta hys, tästä ei saa puhua. Se on vainoharhaa, vaikka ei uskoisikaan salaliittoihin ja pitäisi tätä mielialalääkkeiden vaikutusta vain yhtenä mielenkiintoisena teoriana. Mutta viha ei auta mitään. Nyt on jatkettava ja olen kärsivällinen. Tämä on ainoa elämäni. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa.

Up

Otin itseäni niskasta kiinni ja soitin terkkarim mielenterveyspuolelle. Itkin puhelimessa ja selitin tilanteen. Antoivat keskusteluajan parin viikon päähän. Kysyivät pärjäänkö siihen. Ensimmäisen istunnon itkin. Minulle suositeltiin terapiaa 2 x viikossa ja siitä se lähti. Alussa minuakin pelotti että voinko varata aikaa kun en ole täyshullu, nauraako ne mut pihalle. Mutta siellä käy aika moni ihminen elämänsä aikana.

Enkä ole ikinä minkäänlaista leimaa saanut. Jos jonkun ihmisen mielipide epäilyttänyt niin en ole kertonut asiasta. Ja käynti mielenterv.puolen tiloihin on usein vähän piilommassa.

Mulla 15v sitten masennuksen laukaisi Roacutten aknelääke. Sain noin vuoden keskusteluterapiaa ja lääkityksen. Sen jälkeen kun sain töitä, minut todettiin tarpeeksi terveeksi. Nyt 13v myöhemmin olen täysin syrjäytynyt ja ainut asia elämässä on työ ja dokaaminen. Pitäisi kai ottaa itseään niskasta kiinni ja mennä työpsykologille juttelemaan. Mutta tuntuu olevan jo liian myöhäistä, niin monta vuotta hukattu.

Miten monella nuorella onkaan psykoottista oireilua, vaikka suvussa ei ole ollut psykooseja. Olenko todella ainoa, jonka mielestä tämä on erikoista. Toivon todella, että sen aivokemian sekoitti kannabis eikä joku auttamaan pyrkinyt, lääkkeitä tarjoava lääkäri. Jos katsoo tarkkaan, niin psykoosi on itse asiassa listattunakin sivuvaikutuksissa. Olisin halunnut tietää etukäteen riskistä sairastua vakavasti loppuelämäkseni.