Isäni on sairaalassa todella huonossa kunnossa. Meinaan aivan seota, en ole koskaan menettänyt läheistä ihmistä

Tuntuu niin epätodelliselta. Hetki sitten hän oli vielä kunnossa, nyt jotain ihan muuta. En jaksa uskoa tätä todeksi. Kuvottaa enkä ole itsekään ihan tässä maailmassa, siltä ainakin tuntuu. Olen itkenyt milloin missäkin, en vain saa sitä loppumaan. Ihan uskomatonta, että maailma jatkaa rullaamista vaikka oma maailma ei enää koskaan ole entisensä. En kestä ajatusta elämästä ilman isääni. Äitini on aivan rikki vaikka yrittää pysyä positiivisena. Ovat olleet yhdessä vuosikymmeniä. Ap

Voimia, olet shokissa tilanteen takia. Tukekaa äitisi kanssa toisianne. Onko sinulla sisaruksia ja minkä ikäinen olet? Olen itse menettänyt molemmat vanhempani, joten tiedän, mitä käyt läpi. Omalla kohdalla tosin molemmat olivat pitkään sairaana eli tilanne ei tullut yllättäen.

Kaikki tunteet ovat sallittuja, ja kukin kohtaa elämän vaikeudet omalla tavallaan ja luonteensa mukaisesti. Onko sinulla puolisoa, ystäviä, joiden kanssa jakaa huolta ja suruasi?

Luota hoitoon, ja jos se ei auta, niin olet juuri niin valmis kohtaamaan vanhempasi menetyksen kuin voit olla. Itse ainakin aikoinaan ajattelin, että onneksi ihmisellä on vain kaksi vanhempaa (okei, uusperheissä toki enemmän), koska kyllä vanhemman menetys on kova paikka, ihan aikuisenakin.

Ajattele sitä aikaa, kun isäsi oli terve ja iloitse siitä. Ole kiitollinen siitä, että hän on isäsi.

Kaikki kuolevat joskus.

Oma isäni sai pahan aivoinfarktin tammikuussa, oli sairaalassa vajaa kuukauden ja kuoli helmikuussa. Hän oli kuollessaan 73v. Olin toki kovin suruissani hänen kuoltuaan, mutta en epätoivoinen tai itkuinen. Minulta ei ollut kuollut ketään niin läheistä aiemmin. Mutta päällimmäisenä isääni ajatellessa tulee lämpimät ajatukset ja ilo siitä, että hän oli olemassa.

Tsemppiä ap:lle! Keskusteluapua voi pyytää myös seurakunnasta ihan ilmaiseksi eikä tarvi olla mikään uskovainen. Katso päivystävän papin puhelinnumero netistä oman seurakunnan sivuilta.

Mene lääkäriin ja pyydä jotain lääkitystä paniikkiisi, pieni sairauslomakin voisi olla paikallaan. Minkä ikäinen olet? Kuulostat kovin nuorelta; olin itse 28 v kun äitini yllättäen kuoli ja olin työkyvytön useamman viikon sen jälkeen. Ensimmäinen vuosi on vaikein suuren menetyksen jälkeen - toipuminen on hidasta muta ajan mittaan sekin tapahtuu. Jaksamista sinulle raskaaseen elämän vaiheeseen, siinä ei ole oikoteitä mutta apua on kuitenkin saatavissa.

Niin, vaikeaa aikaa elätte teidän perhe nyt. Isäni olen menettänyt, sairasti ja kuoli sairaalassa. Enpä oikein osaa sanoa kuin voimia tulevaan, mitä se sitten pitääkään sisällään. Jokaisenhan meidän on täältä lähdettävä, nyt se vuoro on ehkä tulossa isäsi kohdalle. Sen kuoleman tulo voi kestää, vaikka kun omainen näkee sairastuneen, niin toivoo toisaalta, että kuolema tulisi ja korjaisi pois jo väsyneen, sairaan. Ole läsnä, juttele, pidä kädestä, silittele, niitä hetkiä et saa koskaan takaisin. Jos isäsi on tajuton, sanotaan, että kuolemaisillaan oleva kuulee. Jaksamisia.

Käy juttelemassa työterveydessä tai terveyskeskusessa psykologin kanssa. Tai sitten ystävien, jotka ovat menettäneet läheisen. 

Toisaalta, ole onnellinen, että olet saanut elää suojattua elämää näinkin pitkään ja ota saamasi aika lahjana ja luopuminen välttämättömänä pahana. Toki se vaatii oman surunsa ja luulisin, että ainakin vuosi tai parikin tulee olemaan vaikeaa. 

Mulla oli samanlaisia ajatuksia kun menetimme 6kk sitten vauvamme. Tuntui että siitä ei selviä ja mikään muu asia ei ole mielessä kuin se. Läheisen menettämisestä selviää ja elämä jatkuu, vaikka alkuun tuntuukin aivan mahdottomalta ajatukselta. Sinulla on isäsi kanssa vielä aikaa, käytä se hyvin.

Kun hän jossain vaiheessa menehtyy, asia on mielessä 24/7, kohta huomaat, että vain päivittäin, sitten viikottain. Minulla menetyksestä on aikaa 6kk ja ajattelen yhä päivittäin, mutta se ajattelu ei saa enää sellaista valtavaa sururyöppyä aikaiseksi, kuten aiemmin teki.

Jaksamisia <3

Mä menetin kanssa rakkaimman ihmiseni hetkessä syövälle alle vuosi sitten ja se oli ihan kauheaa. Elin kuin sumussa ja kaikki oli ihan epätodellista. En kyennyt mihinkään normaaliin toimintaan siinä sairauden ja kuoleman aikoihin, enkä pitkään aikaan sen jälkeenkään. En vieläkään ole psyykeltäni parantunut. 

Omat vanhempani voivat ihan koska vaan olla myös samassa tilanteessa kuin sinun isäsi ap. 

En voi muuta sanoa kuin voimia ja Jeesuksen siunausta. Uskosta saa voimia. Itse otin Raamatun käteeni ja tajusin, että ei tämä elämä ole kuin vain pieni matka tässä, eikä suinkaan kaiken loppu.

Luota Jumalaan ja rukoile, että saatte voimaa tilanteeseen. Minäkin rukoilen puolestanne. Ellei isäsi enää toivu, muista, että meillä kristityillä on jälleennäkemisen toivo, koska elämä ei pääty kuolemaan. Jeesus on voittanut kuoleman ja hän on ylösnoussut.

"Minä olen ylösnousemus ja elämä, joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut", sanoi Jeesus (Joh. 11:25).

Voitte pyytää sairaalateologia käymään potilaan luona ja keskustelemaan teidän kaikkien kanssa. Hän voi jakaa ehtoollisen jne. Hoitajat kutsuvat sairaalateologin pyynnöstänne paikalle. Heidän kuuluisi myös informoida omaisia tuosta mahdollisuudesta.

Kiitos teille sanoistanne. Taidan olla shokissa, en muista viime päivistä kovin tarkasti mitään ja puhuminen tuntuu välillä ihan mahdottomalta. Minulla on rakastava puoliso, joka on tukena mutta kun kyse ei ole hänen isästään niin ei hän voi tajuta ihan koko tunnetuskaani. Olen valtavan kiitollinen hienosta ja hyvästä isästä, joka on antanut minulle niin niin paljon. Tukenut ja rakastanut. Siksi onkin niin voimaton olo, kun nyt en osaa häntä auttaa. Sairaala ei ole tutkinut häntä kunnolla ja vasta kun on mennyt huonompaan suuntaan ovat alkaneet tutkia. Vaikka se olisi pitänyt tehdä heti. Syy ja oireet olivat niin oudot. Nyt voi olla jo liian myöhäistä. En ole vielä valmis luopumaan.

Mun on vaan pakko saada apua jostain, tuntuu että räjähdän pirstaleiksi. Äitini ei tule ikinä toipumaan tästä. En ole niin kovin nuori mutta kerran isin tyttö, aina isin tyttö. En vaan jaksa nyt ollenkaan, hyvä jos kotiin pääsen

Se jo auttaa selviytymään, että hyväksyt sen, että sinulla on elmäsi suurin kriisi tulossa. Et voi sitä estää, se on väistämätöntä. Et pääse sitä pakoon eikä sinun kuulukaan sitä paeta. Se tulee olemaan kamalaa ja muuttamaan sinua ihmisenä parempaan tai pahempaan tai molempia, mutta se vaan on elämän kiertokulku. 

- Molemmat rakkaat vanhempansa menettänyt nelikymppinen

Tiedän miltä tuo tuntuu. Äitini kuoli sairastettuaan, mutta lopulta yllättävän nopeasti kolme viikkoa sitten. Kaikki tuntui ensimmäisinä päivinä täysin epätodelliselta. Että eihän meille voi käydä näin. Mutta äitisi tulee kyllä toipumaan ajan kanssa, kuten sinäkin, vaikka nyt ei siltä tunnukaan. Vaikeaa se on ja kova ikävä jää, mutta toinen toistanne tukien te selviätte kyllä, elämä on niin rakennettu. Isäsi ei varmasti haluaisi, että lakkaatte elämästä. Voimia paljon!

Elämä tuntuu aivan järjettömältä. Kaikki olisi vain helpompaa jos ei välittäisi kenestäkään. Ei silloin tarvitsisi myöskään kokea luopumisen tuskaa.

Voimia sinulle. Onko ketään jonka kanssa voisit keskustella ihan kasvotusten? Vaikka käytkin läpi todella raskaita hetkiä, muista olla isäsi ja äitisi tukena, he tarvitsevat sinua nyt.

Elämä on perseestä. Pahinta on kun samaan aikaan jotkin työvoimaviranomaiset on niskassa, ja pitäisi aloitaa ilmaistyö. Eivät piittaa vi...ujakaan elämäntilanteesta. Näin kävi minulle.

Elämä on perseestä. Pahinta on kun samaan aikaan jotkin työvoimaviranomaiset on niskassa, ja pitäisi aloitaa il aistyö. Eivät piittaa vi...ujakaan elämäntilanteesta. Näin kävi minulle.

Mulla oli vauva, kun isäni kuoli. Maidon tulo loppui kokonaan, en syönyt enkä nukkunut. Kävelin vauvan kanssa kotona kehää ja ulkona pitkää lenkkiä ympäri itkien. Se tuska oli ihan kamala, mutta vauvan hoito piti mut järjissäni. Myöhemmin menetin äitini ja veljeni ja taas kävelin taukoomatta. Halaukset ja voimia tulevaan.

Pitäisi varmaan aina suhtautua elämään ja ihmisiin niin, että ymmärtää kuoleman olevan väistämätöntä. Itselleni oli ikäänkuin "helppo" hyväksyä ja suhtautua äitini kuolemaan muutama vuosi sitten. Äiti oli jo 77v ja sairastellut paljon. Vikan elinvuoden oli vuodeosastolla. Mutta nuoren ihmisen kuolema on aina järkyttävä. Serkkuni kuoli 27-vuotiaana ja se oli shokki koko suvulle.

Voimia sinulle, ap. Rakkaan ihmisen menettäminen, sellaisen ihmisen, joka on sinua koko ikäsi tukenut ja rakastanut, on hirvittävän vaikeaa. Mutta valitettavasti se kuuluu elämään ja tulee joskus melkein jokaisen ihmisen kohdalle. Yleensä jokaisella on joku, jota rakastaa ja joka on ihmiselle se tärkein. 

Kuten täällä on sanottu, hae ammattiapua, jos sinusta tuntuu, että yksin et jaksa eikä miehesi pysty sinua riittävästi auttamaan. Sinun ei tarvitse kestää tilannetta yksin. Ja minulla on hyvä kokemus sairaalateologista. Hänen kanssaankin pystyy puhumaan ja hän pystyy tukemaan tuollaisena vaikeana aikana. Ainakin minä sain häneltä apua.

Mistä voin saada apua seurakunnan lisäksi? Asun Helsingissä, mihin voin soittaa tai mennä? Ap