Isäni on sairaalassa todella huonossa kunnossa. Meinaan aivan seota, en ole koskaan menettänyt läheistä ihmistä

Valtavasti voimia ap. Me kävimme vauvamme kuoleman jälkeen monesti sairaalapastorin luona vaikka mieheni ei hengellinen olekaan. Siellä ei tarvitse puhua uskosta lainkaan. Jos olet ollenkaan hengellinen ihminen, kannattaa sinun yrittää saada voimaa vaikka hengellisistä lauluista tai teksteistä. Minua ne ovat auttaneet. Jotenkin tuntuu levolliselta ajatella että vauvamme on taivaan isän kodissa meitä odottamassa.

Minä sain myös rauhoittavia lääkkeitä sairaalan lääkäriltä. Ne veivät tuskasta pienen terän pois. Olo oli hieman välinpitämättömämpi. Lääke auttoi myös nukahtamaan.

Nyt pidät huolta että saat nukuttua ja syötyä. Jos aivot eivät saa lepoa ja ravintoa, olosi muuttuu senkin takia sietämättömäksi. Osta apteekeista vaikka ravintojuomia ja pakotat itsesi juomaan niitä riittävästi. Usko minua, aivojen ravinnonpuute pahentaa oloasi huomattavasti. Itse ajattelin myös aina pahimmalla hetkellä että nyt vain hengitän. Kannustin itseäni että selviän tästä kamalasta hetkestä kun hengitän rauhassa sisään ja ulos. Koita ajatella vain tätä hetkeä. Sitä mitä tällä sekunnilla ja minuutilla tapahtuu.

Lähetän sinulle voimaa ja rohkeutta.

Itselläni oli paha kriisi (on vieläkin) tällä viikolla, se yksinolemisen ja pahan tunne oli niin raastava, kuin likainen takki jota ei saa päältään. Vaikka kuinka itki, se oli aamulla taas liimaantuneena ihoon. Kävelin lähimpään kirkkoon, vaikka se ei ole tapoihini kuulunutkaan. Kirkossa koko elämän kirjo on kuitenkin läsnä, siinä on jotain todella erilaista kuin missään muualla yhteiskunnassamme. Muualla ei koeta kuolemaa, paitsi ehkä sairaaloissa.

Pyysin voimaa, ja sitä sain. Apuakin pyysin ja seuraavana päivänä läheisin ihminen jota en ole nähnyt riitojen vuoksi 5 vuoteen pyysi minut luokseen. Olen siitä jotenkin niin loputtoman kiitollinen, kyllä se minun kirjoissani ihmeeksi lasketaan.

Olen saanut voimaa yllättävistä paikoista, mutta ihan vaan kotiin jääminen ei ole sitä antanut. Syö, vaikka ei nälätä, varsinkin juo kun on kuuma, ja hae tukea läheisiltäsi.

Jos sairaalapastori tuntuu hankalalta, niin kaikissa kirkoissa on avoimet ovet joka päivä. Kävele lähimpään ja kysy, saisitko tavata papin. Sitä varten he ovat siellä.

Vastaavanlaisessa tilanteessa olen saanut apua työterveyshuollosta; tuntui hyvältä, kun sanottiin, että kokemani tunteet siinä tilanteessa olivat täysin normaaleja. Lääkäri määräsi pienen lääkityksen ja viikon sairauslomaa, helpotti, kun ei tarvinnut miettiä, miten työssä selviää. Työterveyshuollossa olisi ollut tarjolla myös psykiatrisen sairaanhoitajan palveluja, jos siltä olisi tuntunut ja hankala tilanne olisi pitkittynyt.

Teen itse töitä sairaalapappien kanssa ja heidän kanssaan voi hyvin jutella, vaikka ei olisi mitenkään uskonnollinen. Eivät tuputa, mutta -oman kokemukseni mukaan- ovat hyviä kuunteljoita ja lohduttajia. 

Suomen mielenterveysseuralla on kriisipuhelin, sitäkin voit kokeilla. Tuntemattomalle puhuminen voi oikeasti auttaa.

Voimia sinulle ap.

Päivystävät puhelinpapit Espoossa

http://www.espoonseurakunnat.fi/web/asiointi/paivystava-pappi

Ja Helsingissä

Päivystävä pappi

p. 09 2340 6302

Laitoin nyt molemmat, jos tuntuu että ensimmäisen kanssa ei kemiat kohtaa - voihan sekin olla mahdollista. Kirkko on kirkko, joten ei tarvitse huolehtia, että soitat Espooseen vaikka oletkin Helsingistä. Sellaisilla ei ole väliä :)

Minä menetin isän jotain vuosia sitten. Näen joskus edelleen hänet unissa, joissa hän on järkevä ja luotettava itsensä.

Minäkin tunsin syyllisyyttä että olin keskittynyt omaan elämääni samalla kun hän vanheni. Nyt kun olen itse äiti, tajuan että niin sen pitää mennäkin. Haluan että lapseni viettää täyttä elämää, eikä murehdi minua. Enhän itsekään murehdi.

Isäsi tuskin olisi halunnut että hössötät heillä ja kohtelet hauraana vanhuksena, silloin kun olivat vielä terveenä. Heillä on ollut omat jutut ja oma elämä. Jos olet kuitenkin nähnyt heitä, olet elänyt niin kuin pitääkin.

Elämänlanka on pohjimmiltaan todella hauras, vaikka täällä välillä porskutetaankin.

Olin muutama viikko sitten enoni hautajaisissa. Se suru tuntui ja oli käsinkosteltava, miten se kaikkein läheisimpiä riipaisi.

Enoni uskoi Jeesuksen sovitistyöhön ja ylösnousemuksen toivo oli vahvana hänen hautajaisissa. Siihen sinäkin saat uskoa.

Kaikella on aikansa, joka asialla taivaan alla. Läheisiin kiintyy ja he ovat meille todella tärkeitä elämänmatkalla.

Elämässä on paljon luopumista. Suru valtaa koko ihmisen.

Toivottavasti sinäkin voit aikanaan kääntää surun kiitollisuudeksi, että sinulla oli hänet. Tuntea helpotuksen, että rakas isä pääsi pois.

Lämmin halaus ja voimia kovasti 💚

Vierailija kirjoitti:

Syytän myös jatkuvasti itseäni. Olisi pitänyt pitää parempaa huolta heistä, käydä ja soittaa useammin, tehdä mitä vain. Kalvava syyllisyys siitä, että kun näin isäni viimeksi, hän oli jotenkin poissaoleva, ei oma itsensä. Olisi pitänyt tehdä jotain. Ap

Vaikka tekisi kaikkensa, aina jokin voi jäädä harmittamaan ja voi tulla mieleen, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Mitään kokemusta tai muuta tietoa minulla ei tästä ole, mutta uskon kuolemassa olevan ihmisen perspektiivin laajentuvan kuoleman edellä niin paljon, että hän muistaa kokonaisuuden, esim. että sinä olet aina ollut isin tyttö, sen sijaan, että antaisi mitään painoarvoa joillekin yksityiskohdille, joissa kaikki ei mennyt nappiin. Eihän meistä kukaan kykene virheettömyyteen tai olemaan aina valppaana toisten tarpeille.

Yhdessä dokumentissa kuoleman rajalla käyneet, mutta sittenkin henkiin jääneet kertoivat, että he oikeasti näkivät elämänsä aina lapsuudesta siihen asti kuin filminauhana mielessään. Tämä viittaisi siihen, että perspektiivin laajentumista oikeasti tapahtuu kuoleman edellä.

Oletko rukoillut, ap? Jumala vastaa aina, vaikkei tosin läheskään aina sillä tavalla kuin me toivomme. Jeesus kuulee kaikki rukouksesi. Voit myös jättää esirukouspyynnön, jolloin muutkin rukoilevat puolestasi (tai isäsi puolesta): http://www.uskonet.fi/palvelut/esirukoukset

Siunausta, pidä huolta itsestäsi, olet upea ja arvokas ja Jeesus rakastaa sinua! <3 <3 <3

Isäni teki itsemurhan kun olin 14-v ja vasta kasvamassa aikuiseksi ja vaarin menetin nopeasti siihen perään hitaasti vierestä seuraten syöpään ihan viimeiseen hengenvetoon asti ja kokemuksena jälkikäteen neuvon nyt 30-v iässä että puhu puhu ja puhu omalla ajallasi kun siihen haluat ja pystyt,vaadi apua jos itse sitä kaipaat äläkä ole se jääräpää joka itse yrittää selvittää asiat omassa päässään kuten itse koitin tehdä aikoinaan,se iskee ja kovaa lopulta..

Vierailija kirjoitti:

Oletko rukoillut, ap? Jumala vastaa aina, vaikkei tosin läheskään aina sillä tavalla kuin me toivomme. Jeesus kuulee kaikki rukouksesi. Voit myös jättää esirukouspyynnön, jolloin muutkin rukoilevat puolestasi (tai isäsi puolesta): http://www.uskonet.fi/palvelut/esirukoukset

Siunausta, pidä huolta itsestäsi, olet upea ja arvokas ja Jeesus rakastaa sinua! <3 <3 <3

Hei. Voitko rukoilla meidän puolesta. Olen tuo joka kirjoitti huhtikuussa kuolleesta isästä jota emme ole vieläkään päässeet hautaamaan.

Itse en osaa enkä uskalla rukoilla.

Olen rukoillut. En ole sillä lailla uskonnollinen mutta sydämessäni uskon Jumalaan ja hänen puoleensa käännyn aina hädän hetkellä, kun omat voimat loppuvat. Kiitos teille, jotka olette rukoilleet. Se merkitsee minulle paljon.

Tänään on ollut parempi päivä. Pitäisi saada kerättyä voimia, jotta jaksan taas kohdata sen lohduttomuuden. Hän ei vain ole kuin ennen, nyt aivan sekava ja se on järkyttänyt mieltäni niin, että iltaisin kuvat hänestä sairaalasängyn vankina aivan eri ihmisenä estävät minun unen saantini. Ap

On tavallista, että ikäihmiset sekoavat paikanvaihdoksesta, esim. joutuessaan kotoa sairaalaan. Tämä on hyvinkin todennäköistä, jos on dementiaa taustalla, mutta ilman sitäkin ikäihmiset pakkaavat mennä sekaisin.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu niin epätodelliselta. Hetki sitten hän oli vielä kunnossa, nyt jotain ihan muuta. En jaksa uskoa tätä todeksi. Kuvottaa enkä ole itsekään ihan tässä maailmassa, siltä ainakin tuntuu. Olen itkenyt milloin missäkin, en vain saa sitä loppumaan. Ihan uskomatonta, että maailma jatkaa rullaamista vaikka oma maailma ei enää koskaan ole entisensä. En kestä ajatusta elämästä ilman isääni. Äitini on aivan rikki vaikka yrittää pysyä positiivisena. Ovat olleet yhdessä vuosikymmeniä. Ap

Tuliko yllätyksenä, että jonain päivänä ihminen kuolee. Toiset kuolevat nuorina ja toiset vanhoina eikä kuolinhetkeä voi ennakoida. Siksi pitäisikin itse olla kiitollinen niin kauan kuin on terveenä elossa.

Oletko ap koskaan ajatellut aiemmin, että myös isäsi kuolee joskus? Kohdannut sitä surua jo siinä hetkessä. Ymmärrän täysin surusi mutten ehkä pohjatonta epätoivoasi ja tunnettasi tilanteen epätodellisuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Sinulla on isä vielä siinä. Vaikkakin huonossa kunnossa mutta puhu hänelle. Vaikkei kuulisi, vastaisi niin puhu. Kaikista tunteista, muistoista, itke,naura. Mun isä kuoli äkillisesti huhtikuussa ja hänet löydettiin vasta seuraavana päivänä. Olosuhteet niin kummalliset ettemme vielä tänä päivänäkään ole saaneet hautauslupaa. Tämä on ollut tuskallista aikaa ja olen sekoamispisteessä. Yrittänyt puhua lääkäreille ja psykologille mutta tuntuu ettei kukaan ymmärrä.

Yksin ollessani puhun ääneen "isälle" tai kuvittelen että hän kuulee. Juuri noita muistoja, ikävää ym. Silloin tulee jotenkin helpottunut olo.

Oma isäni kuoli myös huhtikuussa yllättäen ja epämääräisissä olosuhteissa, kuten sinullakin. Varmasti järkyttävä tilanne kun häntä ei ole vieläkään saatu haudattua. Oma isäni on, mutta on aivan raastavaa odottaa poliisin tutkintajuttuja ja ruumiinavaustietoja. Haluaisin vaan tietää mitä tapahtui ja asia pyörii ihan jatkuvasti mielessä. Palaan myös monesti siihen kuvaan kun kävin häntä katsomassa arkussa, ei voisi epätodellisempaa tilannetta olla.

Elämä on perseestä, olen itsekin vasta parikymppinen ja koen vääryyttä että menetän isäni jo tässä iässä. Voimia teillekin...

Ap tässä. Olen tietenkin miettinyt tuhansia kertoja, että vanhempien menetys vain kuuluu elämään. Ei se silti muuta sitä, miten hirveältä se todellisuudessa tuntuu. Kuten aiemmin kirjoitin, on tämä asia pyörinyt mielessä lapsesta saakka.

Ja kuten jo olen monesti maininnut, on suurin huoleni äitini jaksaminen. Uskon kyllä kestäväni oman suruni sillä osaan hakea apua kun tunnen omien voimieni olevan loppu. Näin uskon. Mutta äitini... Välimatka tekee kaikesta niin vaikeaa. En voi olla joka päivä hänen ja isäni luona millään. Matkoihin menee jo 6 tuntia edestakaisin. Pakko on töissäkin olla.

Olen niin rikki etten jaksaisi yhtään olla töissäkään. Yritän jakaa päivän aina osiin: ensin pitää selvitä työmatkasta, sitten työtoverien kohtaamisesta. Työt yritän hoitaa aina yhteen kerralla tiiviisti keskittyen mutta ajatus herpaantuu helposti. Sitten matka kotiin ja siellä iskee taas todellisuus kaikkein kovimmin. Tunnen syyllisyyttä, kun en ole siellä missä minua tarvitaan. Toisaalta taas tunnen masentavani äitiäni, joka yrittää olla positiivinen ja toiveikas.

En ole pystynyt töissä sanomaan mitään. En vain jaksa käydä taas läpi näitä ja koska sisälläni myrskyää, alkaisin varmasti tunnekuohussani itkemään. En jaksa sitäkään. Elän hetki kerralla, hengenveto kerralla. Kaikki tuntuu niin turhalta. Suorastaan soimaan itseäni siitä, mihin kaikkeen täysin joutavaan olen aikaani ja energiaani elämässä tuhlannutkaan.