Lue keskustelun säännöt.
Isäni on sairaalassa todella huonossa kunnossa. Meinaan aivan seota, en ole koskaan menettänyt läheistä ihmistä
27.07.2017 |
Olemme aina olleet todella läheisiä isäni kanssa. Hän joutui nyt äkkiarvaamatta sairaalaan ja on koko ajan mennyt huonompaan päin ja huonommalta näyttää. Olen yrittänyt tukea äitiäni mutta ei siitä tule mitään, kun olen itse aivan sekaisin. Itken, en saa mitään syötyä, pelottaa niin paljon etten meinaa välillä saada henkeä. Mulla ei ole ketään kenen kanssa puhua. Sairaalassa ei tunnuta välittävän kun on ikäihmisestä kyse vaikka hän oli täyspäinen ja toimintakykyinen ihminen ennen sinne joutumistaan. Suru tulee niin valtavina aaltoina että pelkään jo oikeasti sekoavani. Miten tästä selviää? Töihinkin pitäisi mennä mutta hädin tuskin kykenen ajattelemaan mitään. Auttakaa. Mulla ei ole ketään.
Kommentit (56)
Sinulla on isä vielä siinä. Vaikkakin huonossa kunnossa mutta puhu hänelle. Vaikkei kuulisi, vastaisi niin puhu. Kaikista tunteista, muistoista, itke,naura. Mun isä kuoli äkillisesti huhtikuussa ja hänet löydettiin vasta seuraavana päivänä. Olosuhteet niin kummalliset ettemme vielä tänä päivänäkään ole saaneet hautauslupaa. Tämä on ollut tuskallista aikaa ja olen sekoamispisteessä. Yrittänyt puhua lääkäreille ja psykologille mutta tuntuu ettei kukaan ymmärrä.
Yksin ollessani puhun ääneen "isälle" tai kuvittelen että hän kuulee. Juuri noita muistoja, ikävää ym. Silloin tulee jotenkin helpottunut olo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surullista. Yritä saada terveyskeskuksesta kriisiapua. Itse soitin terveyskeskukseen ja kysyin yhteystietoja jollekin puhujalle kun pää hajoaa (erotilanne). Antoivat kolme numeroa ja soitin samantien. Vaikka tilanne tuntui kestämättömältä ja tiesin ettei puhelu palauta takaisin entistä elämää, silti auttoi suunnattomasti puhua jonkun rauhallisen ihmisen kanssa. Puhelun aikana sovittiin jutteluaika kasvotusten ja sekin auttoi, samalla voi pyytää tai saada pyytämättä sairauslomaa.
En tiedä miten aikanaan selviän sinun tilanteessasi. Isäni on minulle kaikista tärkein. Paljon voimia sinulle. Kuolema tulee jokaiselle meistä eteen, mutta vaikeinta on kohdata jonkun itselle rakkaan ihmisen kuolema. Kun se on niin lopullista. Sä selviät kyllä ajan kanssa, vaikka nyt just tuntuu että et selviä.
Tsemppiä!
Itse menetin pikkusiskoni melkein vuosi sitten, joka oli eka kerta kun menetin jonkun läheisen ihmisen.
Rankkaahan se on mutta kyllä siitä ajan kanssa selviää.
Sairaalassa on sairaalapappi, ainakin meille kerrottiin tällaisesta mahdollisuudesta tyksissä, kun istuimme kuolevan isän vieressä kuukausi sitten.
Papit päivystävät eli olisi ollut mahdollisuus puhua papin kanssa milloin tahansa.
Eikä tarvitse uskoa yhtään mihinkään saadakseen tämän avun, pappi ei puhu "jumalaisia" jos et sitä halua.
Itseäni ainakin on lohduttanut ajatus että surressani, suren itseäni.
Toisaalta ajattelen että sinun ei kuulu tukea äitiäsi, olette samassa veneessä.
En tiedä olenko outo, mutta ajattelen isäni elämän jatkuvan minussa ja lapsissani eli jatkamme sitä, usein tulee ajatus joka sanotaan ääneen pappa tietäisi, pappa osaisi, mutta onneksi hän ehti paljon opettaa meillekin.
Nyt sinun täytyy antaa isällesi lupa kuolla, jos mitään ei ole tehtävissä, lupaamalla hänelle että tulette pärjäämään, hänen ei tarvitse ajatella teitä vaan itseään. Sitten on surun aika, mutta senkin pohjalla täytyy pitää ajatus, tästä selvitään, niin ovat muutkin selvinneet. Aina ei tiedä miten, mutta jostain ne voimat löytyy kun vain jaksaa itselleen hokea selviämisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onkohan ateistille hyötyä sairaalapapista?
Menetin äitini viime lokakuussa. Ehti sairastella 1,5 vuotta parantumatonta aivosyöpää. Vaikka siinä sairasteluaikana ehti "valmistautua" väistämättä edessä olevaan kuolemaan, ei se siltikään ollut helppoa.
Edelleen tulee niitä 'surujaksoja' jolloin ahdistaa, itkettää, kiukuttaa ja tekis mieli huutaa. Alkuun tätä oloa oli päivittäin. Äiti kuoli keskiviikkona illalla ja olin töistä pois loppuviikon. Muuten olen käynyt normisti töissä. Ens alkuun keskittyminen oli mitä oli.
Kävin myös juttelemassa työterveydessä sekä ennen että jälkeen kuoleman.
Onneksi on puoliso joka pyöritti arkea kun itse en jaksanut ja kuunteli mua ja otti vastaan kaikki kiukuttelut.
Kysy sairaalasta keskusteluapua, sellaista on yleensä tarjolla, sitä ei vaan automaattisesti tarjota. Muista hoitaa itsesi, muuten et jaksa. Muista syödä edes jotain vaikka ei maistuis. Koita nukkua. Itse otin pari konjakkia ja buranan, niin uni tuli hieman helpommin.
Tsemppiä sinulle ja äidileesi, selviätte kyllä vaikka nyt ei tunnu siltä. Halauksia sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onkohan ateistille hyötyä sairaalapapista?
Usko tai älä, papit osaavat puhua muustakin kuin uskonnosta. Ja osaavat olla puhumatta uskonnosta. Pappi voi olla kuin ystävä, kuin psykiatri, jolle puhua menettämisen pelosta ja tuskastaan ilman että siihen sotketaan uskontoa ollenkaan.
Jumalan siu´nausta sinulle ja läheisillesi. Rukoilen puolestasi. En voi sanoa muuta kun olen pahoillani puolestasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mistä voin saada apua seurakunnan lisäksi? Asun Helsingissä, mihin voin soittaa tai mennä? Ap
Kannattaa kysyä sen sairaalan neuvonnasta. Kuten edellä todettiin sairaaloissa toimii sairaalapappeja ja ainakin Meilahdessa on ollut muutakin vapaaehtoistoimintaa josta on mahdollista saada vertaistukea.
Voimia sinulle ja äidillesi täältä jostain.
Sanoit, että sairaalassa ei välitetä kun on ikäihmisestä kyse. Haluan vain sanoa sulle, että kyllä me välitetään. Kohdataan työssämme niin paljon surua ja kuolemaa, että on ollut pakko kasvattaa ns. kova kuori. Se on ainoa suojakeino pysyä järjissään. Harvoin itkemme potilaiden edessä, mutta kyl jokaisen ihmisen kuolema ja läheisten tuskan näkeminen on kamala paikka, jota mietin vielä kotonakin työpäivän jälkeen. Halauksia sinulle! Vietä nyt paljon aikaa isäsi tukena, hän varmasti arvostaa sitä. Muista silti huolehtia myös omista perustarpeistasi. <3 T: Nuori sairaanhoitaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos taas kaikille. Jokainen kommentti auttaa, kun ei ole muita joilta nyt saisin tukea puolisoni lisäksi. Hänkin suree, on aivan poissa tolaltaan, sillä appi on hänellekin tärkeä ja mun suruni tietysti painaa häntä. Valvoimme myöhään, kun uni ei vain tullut. Lopulta sain unta vasta neljältä, vaikka vuorokausirytmini on aina säännöllinen ja käyn nukkumaan aina kymmeneltä. Nyt on siis entistä kamalampi olo mutten tiedä, saanko nyt edes välittää omasta voinnista. Ongelma tässä on, että isä on toisen kaupungin sairaalassa enkä voi olla siellä koko aikaa. Äitini on suurin huoleni.
Sairaalapastori on hyvä apu. Pelkään ehdottaa sitä äidilleni, se tuntuu niin lopullisesta. En halua uskoa, että tämä on tässä. Isä ei koskaan tule tapaamaan meidän lastamme. Se surettaa niin että henki salpautuu.
Miten tästäkin päivästä selviää. Kiitos, että saan edes tänne purkaa ja kiitos kaikista lämpimistä sanoistanne. Voitte uskoa, että ne merkitsevät niin paljon nyt. Ap
Hei! Mun isä kuoli yllättäen kun olin parikymppinen. Olin isin tyttö ja hän kasvatti mut vahvaksi naiseksi. Kun hän kuoli minä palasin kotiin kuukaudeksi ja otin ohjat käsiin. Tuin muuta perhettä. Touhusin kovasti ja järjestelin kaikki paperihommat. Muusta perheestä ei olisi ollut siihen.
Voimaa sain siitä, että isä teki musta sen kuka olen, ja siitä mielen lujuudesta sai voimaa. Olin myös valtavan kiitollinen siitä, että minulla oli/on ne vanhemmat jotka oli. Että olin vaan kiitollinen enemmän kuin surullinen.
Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syytän myös jatkuvasti itseäni. Olisi pitänyt pitää parempaa huolta heistä, käydä ja soittaa useammin, tehdä mitä vain. Kalvava syyllisyys siitä, että kun näin isäni viimeksi, hän oli jotenkin poissaoleva, ei oma itsensä. Olisi pitänyt tehdä jotain. Ap
Vierailija kirjoitti:
Syytän myös jatkuvasti itseäni. Olisi pitänyt pitää parempaa huolta heistä, käydä ja soittaa useammin, tehdä mitä vain. Kalvava syyllisyys siitä, että kun näin isäni viimeksi, hän oli jotenkin poissaoleva, ei oma itsensä. Olisi pitänyt tehdä jotain. Ap
Lopeta tämäntyyppinen jossittelu heti alkuunsa täysin turhana, vie vain voimiasi. Kukaan ei voi tietää tulevasta ja aina voi jälkiviisaana todeta että jotain olisi voinut tehdä toisin. Etenkään terveysasioita ja niiden äkkinäisiä muutoksia ei voi kukaan ennustaa.
Olette puolisosi ja äitisi kanssa yhteisessä vaikeassa tilanteessa, parasta tukea saatte toinen toisistanne. Kenenkään teistä ei tarvitse yksin olla se stoalainen joka huulta purren ei sure vaan vain tukee niitä toisia.
Olen todella kiitollinen kaikesta mitä olen häneltä saanut. Vietimme paljon aikaa yhdessä kun olin lapsi ja nuori, hän tuki sydänsuruissa, oli lämmin ja lempeä. Perin häneltä parhaat puoleni, ne, joista itsekin pidän itsessäni. Olen ollut kiitollinen koko elämäni, ehjä perhe ja hyvä kasvatus ovat antaneet kaiken, mitä olen tarvinnut löytääksesi suunnan elämälleni. Mutta samalla olen pikkulapsesta saakka pelännyt menettäväni vanhempani. Ihan joka päivä. Olen tiennyt, että joskus koittaa se päivä mutta ei se kolmikymmenvuotinen pelko kuitenkaan tee minusta nyt yhtään sen valmiimpaa kohtaamaan sitä. Ap
Muistan edelleen sen epätoivon, jota tunsin kun oma jo edesmennyt isäni joutui sairaalaan. Kävi vielä niin, että sinne soittaessani sekoittivat isäni ja jonkun toisen paperit keskenään ja sain kuulla, että isä ei pysty enää puhumaan leikkauksen jäljiltä 😢
Voimia sinulle ja äidillesi.
Muista että nyt juuri saat olla "sekaisin", saat itkeä, surra, se on luvallista ja normaalia, kuuluu elämään.
Ajattele sinulla on hyvä isä, kuinka surullista olisi jos isäsi olisi ollut sinulle yhdentekevä. Saat voimaa hänen rakkaudestaan, sinua on rakastettu. Se tekee sinut vahvaksi.
Ehkä on helpompaa kun vanhempiasn näkee vain muutaman kerran vuodessa, naoanuora on katkennut/kuivunut jo vuosia sitten. Kun aikanaan vanhemmatkuolevat, toivon nopeaa kuolemaa eikä kamalaa laitoskierrettä. Ja parempi olla itsenäinen kuin millään tavalla tunneriippuvainen kenestäkään.
Lapsensa/vauvansa tai nuoren puolisonsa yllättäen menettäneiden tuskan ymmärrän hyvin mutta kolmikymppiselle vanhempien menetys ei järjellä ajatellen pitäisi olla maailmanloppu; suru kyllä. Joten ap; keskusteluapu (vaikka yksityinen psykologi jos seurakuntaa vierastat) voisi olla hyvä. Tunnetason lyhytaikainen kaaos on normaalia; mutta aikuisena vanhempansa menettäminen ei saisi lamaannuttaa sinua toimintakyvyttömäksi kuukauksiksi. Tarvitset ammattiapua
Kriisipuhelin kuuntelee. Sairaalapastori, srk pappi, terveyskeskus psykologi.