Lue keskustelun säännöt.
Hei sinä, jonka omassa lapsuudessa oli tiukka kuri - millainen sinusta tuli?
21.07.2017 |
En tarkoita tiukkuudella mitään mielivaltaista ja rakkaudetonta, vaan sitä, että lapsuudekodissa lapset oli ruodussa. Ei venkoiltu, ruokapöydässä oli tärkeää olla nätisti, kellonaikoja noudatettiin, kaikki tehtiin järjestyksessä ja organisoidusti...yms. Sellaista, josta jo lapsuudessa tajusitte, että teillä on tiukempaa kuin muilla.
Millainen sinusta tuli? Samanlainen vai aloitko kapinoimaan? Mitä hyvää ja huonoa näet vanhempien kasvatuksessa? Miten itse kasvatat/kasvattaisit omat lapsesi?
Kommentit (87)
Kotona oli oltava arkisin klo 18.00, ihan sama vaikka olisi ollut loma! Kotona juoksemisesta, vaikka olisi vessahädässä juossut ovelta pytylle, tuli tukkapöllyä samoin kun liian kovaa puhumisestakin . Syödessä eivät saaneet haarukat ja veitset kalista lautasta vasten, eikä lasista hörpätessä kuulua minkäänlaista ääntä tai lensi pöydästä kuin leppäkeihäs. Karkkipäivänä jaettiin veljen kanssa suklaapatukka, mitään viikkorahaa ei saatu. Kun olin kuumeettoman keuhkokuumeen vuoksi sairaalassa, isä ilmestyi sinne läksykirjojen kanssa ja istui viereen vahtimaan että teen ne ! Ihana hoitaja ajoi isän vihaisin sanankääntein ulos ja toi jäätelöä <3
Kirjastosta lainatut kirjat selattiin läpi, sopimaton aineisto palautettiin isän talutuksessa kirjastoon ja pyydettiin anteeksi kirjastotädiltä (!). Muistan, että ainakin Pikku Vampyyrit olivat näitä "pahoja" kirjoja... Telkkarin katsomista vahdittiin ja mm. Ritari Ässä oli meille lapsille sopimaton, veli alkoikin sitten katsoa sitä kavereilla! Teini-iässä alkoi painonvahtimiseni, punnittiin päivittäin ja kyseltiin mitä olen syönyt ja missä. Enkä ollut edes lihava, rintava ja persevä vain ! Veli sai syödä niin paljon kuin tahtoi, minulle annettiin yksi lautasellisen ruokaa ja puolikas leipäpala.
Ja mitäkö minusta tuli? Kauuleffoja yöt ja päivät tuijottava karkinmussuttaja, sairaalloisen ylipainoinen .. ja lesbo. Lesbous ei liity kuriin mitenkään, mutta on piste ii:n päälle siinä miten tuotan häpeää vanhemmilleni. Osa siitä mitä olen on kapinaa. pitkän nenän näyttämistä vanhemmilleni. Esim. ylipaino, se kuvottaa heitä ja tämähän antaa syyn mättää lisää! Veli taas on hoikka, päällisin puolin miellyttävä, kohtelias, töissä pärjäävä normimies mutta pinnan alla vetää rauhoittavia paniikkikohtauksiin ja unilääkkeitä, että saa nukuttua. Aina sellainen leveä, silmiin yltämätön hymy kasvoilla.. Vanhemmat tietävät ainakin näistä paniikkikohtauksista, mutta eivät kai ajattele koko asiaa. Kun veli sai ensimmäisen kohtauksen lukiossa, kieltäytyivät hyväksymästä sitä että syy on psyykkinen, olisivat mielummin ottaneet vaikka syövän .
Ps. meillä ei ole lapsia kummallakaan .. yllätys?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuli arka, hermostunut ja alistuva, vähän lapsellinen käytökseltäni. Lapsuudenkodissani oli hyvin ankara kuri ja vihamielinen ilmapiiri. Jatkuvasti sain kuulla väheksyviä kommentteja ja huutoa, en koskaan ollut tarpeeksi hyvä. Kavereita en saanut tavata, kaikki vapaa-aika piti käyttää kotitöihin ja opiskeluun. Uskon, että vanhempani eivät rakastaneet minua ja siskoani ollenkaan, ainoastaan halusivat meidän olevan mahdollisimman hyödyllisiä ja nöyriä, kun kerran siinä olimme: siskoni sairastui anoreksiaan ja tappoi lopulta itsensä, vanhempia ei tuntunut surettavan ollenkaan, ainoastaan pelottavan, että mitä naapurit sanovat. Minäkin sairastuin moniin mt-ongelmiin, olin jo varhaisteininä ihan rikki. Äiti ja isä olivat sitä mieltä, että leikin ja kerjäsin huomiota, en saanut apua, enkä myötätuntoa
Koitin monta kertaa karata kotoa ja täysi-ikäistyttyäni muutin äkkiä yhteen väkivaltaisen miehen kanssa. Hänen kanssaan perhehelvetti jatkui yli kymmenen vuotta ja vanhempani kyllä tiesivät,että mies lyö, mutta ei herättänyt minkäänlaista reaktiota heissä; "Se tytönletukka ansaitseekin pientä mukilointia", oli ainoa, mitä isäni sanoi, kun jouduin sairaalaan miehen työnnettyä minut rappuset alas pahoinpitelyn jälkeen.
Mies jätti minut vuosi sitten, kun sairastuin syöpään. Olen nykyään sairaseläkkeellä, asun syrjässä, enkä tapaa ihmisiä. Vanhempani ghostasin elämästäni kauan sitten, oli muuten helppoa, ei näyttänyt kiinnostavan heitä pätkääkään.
Eläimistä kyllä pidän, vaikka ihmiset onkin sontaa. Jos tästä syövästä selviän, harkitsen hankkivani kissan, tai pari.
Niin paljon tuttua näissä kirjoituksissa, itse koettua. Kaikkea en jaksa muistella tai kirjoittaakaan. Tämä ehkä järkytti minua eniten, nyt kun olen itsekin jo kohta eläkkeellä. Olin myös aina se kiltti tyttö, pakotettu kiltiksi. Tiesin kyllä jotenkin, etten ollutkaan kiltti ja tietenkin koin siitäkin syyllisyyttä. Murrosikä oli siihen aikaan uutta, kuria rakastaville vanhemmilleni sellaista ei ollut, itse luin näistä asioista nuortenlehdistä, ei taidettu tvssäkään paljon käsitellä vielä näitä asioita. Koska olin täynnä vihaa ja kapinaa, ja loukussa kotonani - tapanani oli paiskoa ovia. Meillä oli aina kissoja ja taas yksi oli tiineenä. Jotain meni vikaan ja sen poikaset kuolivat sisälle ja niitä kuolleita poikasia tämä emo sitten yritti saada ulos. No, äitini syytti minua aina, ja väitti, että MINÄ olen jättänyt kissan oven väliin ja näin sille kävi! Mitäs paiskoit niitä ovia! Kannoin tästä kauan surua, koska olen eläinrakas. Kerroin tästä sisarelleni nyt kun muistelimme vanhempiamme ja kotiamme. Hän kertoi, ettei se ollut totta, että kissa olisi jäänyt oven väliin yleensäkään. Poikaset nyt vaan kuolivat. Sisareni ei ole sentyyppinen, että hän olisi valehdellut tästä. Sen sijaan nyt kyllä uskon, että äitini keksi sen jutun saadaksen minut tuntemaan siitäkin syyllisyyttä. Varsinkin, koska ainakin kerran ex-mieheni sai minut uskomaan, että olen ollut uskoton. Hän nimittäin tartutti minuun taudin. Ja väitti sitten, ettei se ollut häneltä vaan minä olen syyllinen. Mietin ihan tosissani, että olenko ehkä jotenkin mystisen ei-tietoisesti mennyt jonkun kanssa sänkyyn!! Ja minulla kun oli pieni vauvakin, en oikeasti mennyt minnekään paitsi lapsen kanssa liikuin kaupoissa. Missään muualla on edes päässyt käymään. En uskoisi, että aivopesu on mahdollista, jos en olisi sitä itse joutunut kokemaan (erottuamme tämä kusiainen tunnusti, että häneltä se oli, juopporeissuillaan oli hankkinut sen.
En myöskään pidä kovin monista ihmisistä, pahuutta löytyy sieltäkin, mistä ei uskoisi. Läheisimmistä ihmisistä.
Kiljuhanhi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ap tapahtui, jos lapset eivät noudattaneet kuria? Mitä tuo organisoitu ja järjestyksessä tehty kotielämässä tarkoittaa?
Jäin nimittäin miettimään, oliko meillä tiukka kuri vai ei? En muista erityisesti venkoilleeni ruokapöydässä? Kotiintuloajat oli jne.? Lapsena leikin paljon, olin ulkona, luin kirjoja. Meillä sai sanoa ei ja riidellä vanhempien kanssa, enkä silti ollut paha lapsi :)
Miehen kotona ei saanut, lasten harrastukset oli turhia. Mies käy vain harvoin kotonaan ja eikä juuri soittele lapsuuden kotiinsa. Meistä molemmista tuli DI.
En tiedä, koska en koskaan nähnyt heidän kapinoivan.
Organisoimisella tarkoitin, että vkl- aamulla oli pakko herätä viimeistään tiettyyn kellonaikaan, pakko pedata sänky, isomman pakko pitää rattaista kiinni kävellessä, pakko laittaa kengät riviin, pakko vaihtaa ulkofarkut sisääntullessa sisäfarkkuihin (koska lahkeissa hiekkaa), pakko pestä hampaan viimeistään tiettyyn kellonaikaan, pakko syödä iltapalaa tietyssä kellossa, pakko ulkoilla vähintään tunti päivässä, pakko harrastaa yhtä liikuntaa ja yhtä taidetta....... siis tietysti iästä riippuen, mutta siis näin tehtiin aina, ei poikkeuksia, vaikka tilanne olisi sallinut. Kun kello oli jotain, niin sitten tehtiin. Kun rattaista pitää pitää kiinni, siitä pidetään vaikka keskellä metsää.
Ap
En minä tuossa näe mitään erityisen tiukkaa. Monilapsisen perheen arkea, jossa halutaan huolehtia lasten terveydestä ja kehityksestä. Ulkoilua vain tunti päivässä ei ole mikään kova vaatimus kenellekään.
Minä kolmen lapsen äitinä näen tuossa todella paljon tiukkaa. Meillä ei ole pakko kuin kohdella muita hyvin, pyrkiä ajattelemaan itse, tehdä läksyt (siitäkin olen tosin antanut vallan aika pitkälle lapsille enkä aina kysele, tekevät silti), osallistua silloin tällöin perheen yhteisiin juttuihin, totella vanhempia, osallistua määrättyihin kesätöihin, pitää hauskaa elämässä ja yrittää riidellä rakentavasti.
Toki meilläkin on tietyt rutiinit ja kellonajat, mutta itse ainakin joustan niistä jos lapset osaa perustella toiveensa. Elämä on rankkaa muutenkin ilman turhia pakkoja.
Niin, ihmiset ovat erilaisia persoonia. Toiset tykkäävät rutiineista ja siisteydestä enemmän. Meillä on kengät aina ihan läjässä, ja kellonajat syömisten suhteen menevät ihan miten sattuu. Silti minä en näe tuossa mitään erityisen tiukkaa, koska minulla on kavereita, jotka tykkäävät täsmällisemmistä jutuista, eikä se ole kuin temperamenttiero. Ei sen kummempaa.
Lisäksi ap on ilmeisesti ollut varsin pienten lasten kaveri, kun puhutaan kärryistä kiinni pitämisestä kävelyllä jne, joten en oikeasti panisi hirveästi painoa sille, mitä hän todellisuudessa tietää perheen dynamiikasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ankaralla kurilla voi olla hyväkin seuraus, tarkoitan että kun ei ruikuteta oppii selviytymään paremmin kuin se joka aina lähtee siitä, toisten on kohdeltava hyvin. Kun on realisti, hyväksyy että ihminen on lähtökohtaisesti itsekäs, ei takerru tuohon ruikutukseen. Nuorin veli oli semmoinen, kotona sadistinen ja silti uskoi hänen on säilytettävä joku fiksuus kodin ulkopuolella. Ei hänenkään annettu missään asua rauhassa ei sen puoleen, näin ymmärsin että ihmiset pitivät häntä itse syypäänä, kun kaikki meni päälaelleen. Odottaa reiluutta ..näin.
Ymmärsikö joku tästä jotain? Minä en.
Osallistu keskusteluun tai mene pois?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Istutettiin ruokapöydässä, lihaa oli pakko syödä. Aikuisena en syö lihaa kuin harvoin, enkä omaa lasta ole pakottanut. Omasta mielestäni ei tarvitse väsyneitä ja nälkäisiä lapsia kauppaan viedä. Liikaa ei pidä odottaa.
Kesätyöt -> kotityöt. Taidan olla liikaa kesälomafiiliksissä :)