Onko oikein että maatilalle naitu hävittää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No jos kehdossa olisi nukkunut minä, äitini /isäni, isovanhempani, isoisovanhempani, isoisoisovanhempani yms. Niin tottakai olisin halunnut lastenikin siinä nukkuvan. Ja olisin helvetin vihainen kehdon polttajalle.

Miksi kehto ei sitten olisi sinulla vaan jonkun toisen omistaman maatilan aitassa?

Koska suvussa muitakin kehdon tarvitsijoita. Ja tottakai sitä luottaa että suvulle tärkeä säilyy suvun "kantakodissa" omassa lapsuuskodissa.

Ahaa, tuohan selittää myös ne kymmenet autoraadot, mitä joidenkin talojen pelloilla ruostuu. Minä olen ajatellut, että talon asujat eivät ole vaan saaneet aikaiseksi luopua niistä, mutta nehän ovat vain sukulaisten omistamia arvotavaroita "kantakodissa".

Kyse ei ole omistamisesta, vaan toisten ihmisten muistojen ja tunnearvoa omaavien esineiden hävittämisestä. Jotain kunnioitusta pitäisi löytyä, kun kyseessä sukutila jonka huomassa on vietetty monen sukupolven ajan lapsuus ja nuoruus ja jopa koko elämä. Ennen tätä uutta ihmistä.  Kohteliasta todellakin olisi edes kysyä, onko esineillä merkitystä ja tarjota niitä ennenkuin hävittämällä hävittää kaiken vain huvikseen. 

Vierailija kirjoitti:

Kyse ei ole omistamisesta, vaan toisten ihmisten muistojen ja tunnearvoa omaavien esineiden hävittämisestä. Jotain kunnioitusta pitäisi löytyä, kun kyseessä sukutila jonka huomassa on vietetty monen sukupolven ajan lapsuus ja nuoruus ja jopa koko elämä. Ennen tätä uutta ihmistä.  Kohteliasta todellakin olisi edes kysyä, onko esineillä merkitystä ja tarjota niitä ennenkuin hävittämällä hävittää kaiken vain huvikseen. 

 

Nämä asiat pitää käydä läpi silloin kun omistajuus siirtyy. Ei niitä voi tulla lässyttämään enää kun uudet omistajat ovat asuneet jo vuosia. Kyllä asuntokaupassa siivotaan nurkat silloin kun omistajuus loppuu.

Löytyy todella esim omasta kotipitäjästäni eteläsavosta. Mutta tämä onkin suvistysseutua useine vanhoine kartanoineen. Vanhojen pernteikkäiden tilojen omistajat ovat aina ymmärtäneet, että maatila on vain lainassa lapsilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No jos kehdossa olisi nukkunut minä, äitini /isäni, isovanhempani, isoisovanhempani, isoisoisovanhempani yms. Niin tottakai olisin halunnut lastenikin siinä nukkuvan. Ja olisin helvetin vihainen kehdon polttajalle.

Miksi kehto ei sitten olisi sinulla vaan jonkun toisen omistaman maatilan aitassa?

Koska suvussa muitakin kehdon tarvitsijoita. Ja tottakai sitä luottaa että suvulle tärkeä säilyy suvun "kantakodissa" omassa lapsuuskodissa.

Voit pitää lapsuudenkotiasi suvun kantakotina tasan niin kauan kuin vanhempasi asuvat siellä.

Eikä välttämättä edes silloin. Voihan vanhemmat vaikka myydä kehdon kummin kaimalle asuessaan tilalla kun kukaan lapsista ei ole kehtoa halunnut viedä mukanaan.

Ei myy, jos ja kun tuntevat sen historian sukupolvien päähän taaksepäin. Sen status on kuin pöytähopeilla ja kastemekoilla ja hääpuvuilla joilla on ikää jopa sata vuotta ja ovat yhä käytössä.

Ja meinaat, että kun kehtoa on käytetty viimeksi joskus 80-luvulla, sitä on silti kaikki nämä vuodet säilytetty salin paraatipaikalla? Juu ei, vaan se on vintillä 90-luvun Aku Ankkojen, "kyllä ne vielä vierasvarana menee" -vuodevaatteiden ja muun sekalaisen tavaran seassa. Niistä ei todellakaan kuin tavaroiden omistaja pysty sanomaan, mikä on oikeasti arvokasta ja tarpeellista ja mikä ei. Tavaroiden omistaja taas on - tadaa - talon omistaja, joka voi halutessaan vaikka ulkoistaa siivouksen puolisolleen.

Vierailija kirjoitti:

Kyse ei ole omistamisesta, vaan toisten ihmisten muistojen ja tunnearvoa omaavien esineiden hävittämisestä. Jotain kunnioitusta pitäisi löytyä, kun kyseessä sukutila jonka huomassa on vietetty monen sukupolven ajan lapsuus ja nuoruus ja jopa koko elämä. Ennen tätä uutta ihmistä.  Kohteliasta todellakin olisi edes kysyä, onko esineillä merkitystä ja tarjota niitä ennenkuin hävittämällä hävittää kaiken vain huvikseen. 

 

Nimenomaan on kyse omistamisesta. Näiden muistotavaroiden kohtalosta pitää sopia omistajanvaihdoksen yhteydessä. Jos ei ne kiinnosta silloin, niin niiden kohtalosta ei ole jälkikäteen oikeutta murjottaa.

Asun mieheni kotitilalla. Täällä on ollut 1800-luvulla rakennettu päärakennus, jonka miehen isoisä pisti matalaksi 1950-luvulla ja rakensi uuden talon. Miehen vanhemmat laajensivat taloa 1970-luvulla ja rakensivat mm. uuden kylpyhuoneen, sekä maalasivat seiniä ja huonekaluja räikeillä väreillä. Kas kummaa, meillä ei olisikaan ollut oikeutta uusia kylppäriä (vaikka oli todellinen riski, että laattojen saumat olisivat pettäneet ja aiheuttaneet vesivahingon), hankkia mieleisempiä huonekaluja ja ennen kaikkea maalata seiniä. Saati vaihtaa lukkoja... Miehen isoisä rakensi joskus 1960-luvulla vajan traktorille. Miehen isä säilöi sinne kaiken irtaimen romun, kun sen ajan traktorit eivät vajaan enää mahtuneet. Me purimme vajan pois (koska romuista tyhjennettynä oli riski, että se romahtaa) ja rakensimme tilalle käytännöllisemmän. Sekin oli jotenkin väärin.

Jokainen sukupolvi asuu tavallaan ja tekee tilasta omannäköisensä ja ennen kaikkea elinkelpoisen, ja jättää sen toimivana ja hyväkuntoisena jälkipolville. Jos siis jälkipolvi haluaa jatkaa, kaikki eivät halua tai pysty, kaikilla ei edes tule mitää jälkipolvea.

Emäntä on isännälle tärkeämpi voimavara kuin pari vanhaa aittaa.

Vierailija kirjoitti:

Asun mieheni kotitilalla. Täällä on ollut 1800-luvulla rakennettu päärakennus, jonka miehen isoisä pisti matalaksi 1950-luvulla ja rakensi uuden talon. Miehen vanhemmat laajensivat taloa 1970-luvulla ja rakensivat mm. uuden kylpyhuoneen, sekä maalasivat seiniä ja huonekaluja räikeillä väreillä. Kas kummaa, meillä ei olisikaan ollut oikeutta uusia kylppäriä (vaikka oli todellinen riski, että laattojen saumat olisivat pettäneet ja aiheuttaneet vesivahingon), hankkia mieleisempiä huonekaluja ja ennen kaikkea maalata seiniä. Saati vaihtaa lukkoja... Miehen isoisä rakensi joskus 1960-luvulla vajan traktorille. Miehen isä säilöi sinne kaiken irtaimen romun, kun sen ajan traktorit eivät vajaan enää mahtuneet. Me purimme vajan pois (koska romuista tyhjennettynä oli riski, että se romahtaa) ja rakensimme tilalle käytännöllisemmän. Sekin oli jotenkin väärin.

Jokainen sukupolvi asuu tavallaan ja tekee tilasta omannäköisensä ja ennen kaikkea elinkelpoisen, ja jättää sen toimivana ja hyväkuntoisena jälkipolville. Jos siis jälkipolvi haluaa jatkaa, kaikki eivät halua tai pysty, kaikilla ei edes tule mitää jälkipolvea.

Maatila on toimiva yritys, museot ovat erikseen. Koti on koti, ei museo eikä varasto. Viekää tavarat pois tai älkää itkekö ettei niitä säilytettykään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No jos kehdossa olisi nukkunut minä, äitini /isäni, isovanhempani, isoisovanhempani, isoisoisovanhempani yms. Niin tottakai olisin halunnut lastenikin siinä nukkuvan. Ja olisin helvetin vihainen kehdon polttajalle.

Miksi kehto ei sitten olisi sinulla vaan jonkun toisen omistaman maatilan aitassa?

Koska suvussa muitakin kehdon tarvitsijoita. Ja tottakai sitä luottaa että suvulle tärkeä säilyy suvun "kantakodissa" omassa lapsuuskodissa.

Voit pitää lapsuudenkotiasi suvun kantakotina tasan niin kauan kuin vanhempasi asuvat siellä.

Eikä välttämättä edes silloin. Voihan vanhemmat vaikka myydä kehdon kummin kaimalle asuessaan tilalla kun kukaan lapsista ei ole kehtoa halunnut viedä mukanaan.

Ei myy, jos ja kun tuntevat sen historian sukupolvien päähän taaksepäin. Sen status on kuin pöytähopeilla ja kastemekoilla ja hääpuvuilla joilla on ikää jopa sata vuotta ja ovat yhä käytössä.

Jos kehto kerran on niin arvokas, niin miksei se ollut mukana vanhempien muuttokuormassa?

Vierailija kirjoitti:

Kyse ei ole omistamisesta, vaan toisten ihmisten muistojen ja tunnearvoa omaavien esineiden hävittämisestä. Jotain kunnioitusta pitäisi löytyä, kun kyseessä sukutila jonka huomassa on vietetty monen sukupolven ajan lapsuus ja nuoruus ja jopa koko elämä. Ennen tätä uutta ihmistä.  Kohteliasta todellakin olisi edes kysyä, onko esineillä merkitystä ja tarjota niitä ennenkuin hävittämällä hävittää kaiken vain huvikseen. 

 

Kyse on tunne-elämän häiriöstä, jos kiintyy liiaksi esineisiin. Etenkin suuriin esineisiin. Terapian avulla siitäkin selviää.

Sanottiinko aloituksessa jossain että kysymys on naisesta? Voi olla myös toisin päin.

Outoa kirjoitti:

Sanottiinko aloituksessa jossain että kysymys on naisesta? Voi olla myös toisin päin.

Ei näihin niskavuorelaisiin kielikuviin sovi se, että maatilalle naitu olisi mies.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun on usein pitänyt tehdä aloitus tästä samasta aiheesta.

Olen se vanhaan sukutaloon muuttanut, mutta tämä on minun sukuni talo.

Oikestaan elän kokoajan kaikkien sisarusteni, vanhempieni ja nyt jo aikuisten lasteni lapsuus-, nuoruus -kotimuseossa.

Aika pitkälti kaikki paineet tulevat omasta itsestäni, niin hävittämisen kuin säilyttämisenkin, naapurissa edellisen sukupolven emäntä teki selväksi että tämä on minun kotini. Nyt nuori isäntä polvi silmii suhteilta serkkuihinsa, joita ei ole 25v tavannut.

Piharakennusten suhteen en koe hävitystarvetta ja uutta kyllä voi rakentaa, mutta varsinainen koti on sisustettu "niinkuin aina on", usein sanon ottakaa viekää mitä vaan siskoille ja lapsilleni, mutta heillä on omalla maulla sisustetut kodit. Toki edellisen sukupolven lastulevyhuonekaluja olen hävittänyt.

En oikein haluaisi kotimuseon pitäjäksikään niinkuin etäs tuttu, navetta josta lehmät on muuttaneet on sisustettu vanhoilka huonekaluilla ja kitiin hankittu uutta.

Jopas tuli kirjoitusvirheitä

Etpä sinäkään pystynyt täysin virheettömästi kirjoittamaan.

Maatilalle naitu :D ei hyvä jumala :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä miniäkokelas selitti, mikä kaikki tulee muuttumaan, kun hänestä tulee emäntä. Kuuntelin hiljaa ja totesin sitten, että on se hyvä, että poika löysi noin fiksun naisen. Ja  lisäksi varakkaan, kun olet kaikesta päätellen valmis sijoittamaan tähän reilusti yli miljoonan euron verran. Sitä halvemmalla ei sananvaltaa tilaan taida saada. Minä toin aikoinani rahaa sen verran, että sain puolet tilasta nimiini ja samaa odotetaan seuraavalta sukupolvelta, jos aikoo ryhtyä ilman isännän päätöstä omiaan huseeraamaan.

Pitää olla päässä vikaa ja vahvasti, jos haluaa maksaa yli miljoonan siitä, että pääsee raatamaan maatilalle. Kaiken lisäksi toiminta kannattaa ainoastaan tukien avulla, joten motivaatio on mitä on. Paskan saa maksamattakin. Eli onnellisia poikamiesvuosia vaan sinne teidänkin pojalle, ne eivät tule ihan heti loppumaan.

Monet tilat päätyvät myyntiin. Lapset kouluttautuneet ja työelämässä paremmat palkat.

Ainakin pääsee huomattavasti vähemmällä työllä ja raadannalla, ja se koulutuskin on käytännössä ilmainen.

Riippuu siitä, onko naitu kerran vai monesti siellä maatilalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No jos kehdossa olisi nukkunut minä, äitini /isäni, isovanhempani, isoisovanhempani, isoisoisovanhempani yms. Niin tottakai olisin halunnut lastenikin siinä nukkuvan. Ja olisin helvetin vihainen kehdon polttajalle.

Miksi kehto ei sitten olisi sinulla vaan jonkun toisen omistaman maatilan aitassa?

Koska suvussa muitakin kehdon tarvitsijoita. Ja tottakai sitä luottaa että suvulle tärkeä säilyy suvun "kantakodissa" omassa lapsuuskodissa.

Siinä kohtaa ymmärrän sinua, että minäkin pitäisin tuollaista kehtoa aarteena enkä haluaisi sitä hävitettävän. MUTTA se sun lapsuudenkoti ei ole enää sulle mikään koti silloin kun siinä asuu muut ihmiset, heillä ei ole mitään velvollisuutta säilyttää sitä sellaisena kuin sinä haluat, eikä sulla mitään oikeutta pitää sitä taloa minään varastona jossa itsestäänselvästi säilytetään sun haluamia tavaroita. Jos joku asia tai tavara siellä on sulle tunnearvoltaan tärkeä niin siitä kannattaa puhua hyvissä ajoin ja ottaa se omaan säilytykseen. Ja joskus vain täytyy valita mikä oikeasti on tärkeää, kaikkea vanhaa ei vaan voi säilyttää.

Vierailija kirjoitti:

Oksettaa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oksettaa kirjoitti:

Aloittajan kaltaiset ilkeät, omahyväiset vanhat akat sinetöivät sen, etten koskaan tule edes seurustelemaan, saati sitten avioitumaan, minkään maalaistossukan kanssa vaikka olisi minkälainen tila. Kukaan normaali nainen ei halua ikivanhaan taloon joka saattaa olla jo mädäntymispisteessä mutta ah muka niin arvokas - anopin mielestä. Ja vielä tuo anoppi syytinkiläisenä omassa mökissään pihassa asumassa, apua! Tuohon malliin kun ämmät jatkatte, niin kaikki poikanne saavat runkata yksin mökeissään loppuikänsä koska kukaan nainen ei tule heitä huolimaan ja jäätte ilman lapsenlapsia. Sitten se ah niin arvokas tilanne myydään pilkkahintaan. No omapa on valintanne kun ette osaa käyttäytyä ja sidotte myös aikuisen poikanne talutusnuoraanne.

:D Johan oli avautuminen. Onko sinua kukaan edes kosinut?

Mikähän tuossa oli hauskaa? Tuo mistä kerroin, on täyttä faktaa ja ihan realiteetti monella tilalla. Olen ollut kihloissa kyllä mutta jouduin purkamaan sen miehen alkohonlinkäytön takia. Nyt onnellisesti sinkku. Ja olen akateeminen ja hyvissä töissä. En kyllä ymmärrä, miten se, onko minua kosittu liittyy tähän tila-asiaanmillään lailla, ehkä se sinun ap mielestäsi on jotenkin relevanttia?

Sinähän tässä avauduit naima-asioistasi, mikä huvitti kovin.

Khrm...se olit kyllä sinä, joka ensin kysyit naima-asioistani, jos et satu muistamaan. Vastasin vain kysymykseesi.  Kyllä, minua on kosittu ja olen ollut kihloissa tämän miehen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyse ei ole omistamisesta, vaan toisten ihmisten muistojen ja tunnearvoa omaavien esineiden hävittämisestä. Jotain kunnioitusta pitäisi löytyä, kun kyseessä sukutila jonka huomassa on vietetty monen sukupolven ajan lapsuus ja nuoruus ja jopa koko elämä. Ennen tätä uutta ihmistä.  Kohteliasta todellakin olisi edes kysyä, onko esineillä merkitystä ja tarjota niitä ennenkuin hävittämällä hävittää kaiken vain huvikseen. 

 

Nimenomaan on kyse omistamisesta. Näiden muistotavaroiden kohtalosta pitää sopia omistajanvaihdoksen yhteydessä. Jos ei ne kiinnosta silloin, niin niiden kohtalosta ei ole jälkikäteen oikeutta murjottaa.

Useimmiten talokaupoissa talo siirtyy uudelle omistajalle "kaikkine irtaimistoineen". Tämä merkintä tulee myös kauppakirjaan. Ei niitä sen jälkeen kukaan voi mennä vaatimaan itselleen.