Vanhempien kylmän avioliiton vaikutus lapsiin

Luin taas eräästä ketjusta, ettei lapsiperheessä kannata erota, jos kaikki on "ihan hyvin", vaikka rakkaus olisi kuollut aikapäiviä sitten. Haluaisin tuoda esiin toisen näkökulman. Siitä, kuinka avioliitto ilman rakkautta vaikuttaa lapsiin.

Vanhempani eivät juuri vietä aikaa keskenään. Heillä ei ole yhteisiä harrastuksia, he eivät käy yhdessä ulkona tai matkustele yhdessä. He juttelevat keskenään kuin kaverukset. Ei kipinää, ei hellittelyä, ei tunteen paloa. Kumpikin on jo henkisesti luovuttanut, ja yhdessä ollaan puoliksi käytännön syistä, puoliksi näön vuoksi. Ei kovaäänistä riitelyä, muttei kyllä mitään muutakaan. Välillä passiivis-aggressiivisia kommentteja ja avointa halveksuntaa sekä puolison pilkkaamista meille lapsille. Olen käytännössä varma, että isäni on pettänyt äitiäni.

Nyt, kun itse olen ensimmäisessä pitemmässä parisuhteessa, huomaan lapsuudenkotini vaikutuksen omaan käyttäytymiseeni. En osaa ilmaista tunteitani avoimesti, enkä luota siihen, että seurustelukumppanini pitäisi minusta pitkällä aikavälillä. Sitoutuminen pelottaa minua, koska pelkään, että rakkaus kuolee ennemmin tai myöhemmin. En jaksa uskoa, että pitkä avioliitto voisi toimia.

Onneksi poikaystäväni tausta on täysin erilainen. Hänen vanhempansa ovat vielä pitkänkin liiton jälkeen umpirakastuneita. Tunnelma heidän kotonaan on täysin erilainen kuin meillä. Näkee myös, että hänellä on parisuhteesta paljon optimistisempi käsitys kuin minulla.

Tuli nyt hieman pitkä viesti, mutta onko kenelläkään vastaavia kokemuksia? Kuinka salaa toivoo, että vanhemmat olisivat eronneet eivätkä olisi väkisin pysyneet yhdessä?