Mikä oli suurin järkytys lapsiperhearjessa?

Yllätyin ja järkytyin siitä millaseksi raivohulluksi mieheni muuttui, kun lapsi vei huomion hänestä. Miten sitä voikin muuttua uhmaikäiseksi pennuksi oman lapsensa takia. 

Hirveintä oli se, että lapsi sairastui vakavasti(mutta ei henkeä uhkaavasti), ja siihen päälle 13-vuotiaana alkanut haistavittu-murrosikä, joka ei ota laantuakseen vaikka siitä on kärsitty jo 3 vuotta...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika tavallisista ja ilmeisistäkin asioista on osa näkökään yllättynyt.

t. lapseton

Nopeasti löytyi se näsäviisas, joka kyllä tietää ja tuntee kaikki jutut jo etukäteen.   ;)

En minä esimerkiksi Helsingin kouluverkosta tai lastenvaatemerkeistä tiedä mitään, mutta oman ajan ja vapauden menetys tai se, että lapsiperheessä pitää laittaa ruokaa (ja tehdä muita kotitöitä) enemmän kuin lapsettomassa taloudessa, ovat kyllä suoranaisia itsestäänselvyyksiä. Jos vähänkin tekee tutkimustyötä ennen elämänsä suurimman päätöksen tekemistä, noista pitäisi kyllä olla tietoinen.

Ehkä siinä väsymyksessä yllättikin sen laatu suhteessa arvioon omasta jaksamisesta. Esim.satunnainen päivä tai viikko kerran pari vuodessa lapsenlikkana/ lapsiperheen seurana ei kerro koko totuutta vanhemmuuden raskaudesta. Se on vain pieni maistiainen, jonka perusteella voi luulla pärjäävänsä ihan hyvin.

Periaatteessa samalla voisi kysyä miksi kukaan eroaa, eikö parisuhteen haastavuus ollut tiedossa? Miksi kukaan valittaa työstään, eikö se nyt ole selvää, että töissä ei ole kivaa ja rehellisellä työllä ei rikastu? Vai voisiko olla, että monet asiat elämässä ja tietämyksemme niistä on lopulta aika pinnallisella tasolla?

Ehkä näillä ketjun järkyttyjillä on sitten ollut suuremmat luulot itsestään kuin minulla, mutta vastauksista paistaa läpi kyllä sellainen "En tiennyt,että näinkin voi tapahtua!" -asenne, joka kertoo ennemmin siitä, ettei kaikista lasten hankkimisen mahdollisista vaikutuksista oltu etukäteen tietoisia – ei edes sellaisista, jotka minusta ovat itsestäänselvyyksiä.

Toki "En osannut kuvitella, että noin voisi tapahtua juuri minulle!" on myös yksi järkytyksen tyyppi.

hmm... kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

hmm... kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

hmm... kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika tavallisista ja ilmeisistäkin asioista on osa näkökään yllättynyt.

t. lapseton

Nopeasti löytyi se näsäviisas, joka kyllä tietää ja tuntee kaikki jutut jo etukäteen.   ;)

En minä esimerkiksi Helsingin kouluverkosta tai lastenvaatemerkeistä tiedä mitään, mutta oman ajan ja vapauden menetys tai se, että lapsiperheessä pitää laittaa ruokaa (ja tehdä muita kotitöitä) enemmän kuin lapsettomassa taloudessa, ovat kyllä suoranaisia itsestäänselvyyksiä. Jos vähänkin tekee tutkimustyötä ennen elämänsä suurimman päätöksen tekemistä, noista pitäisi kyllä olla tietoinen.

Ei minulle lasteni hankkiminen ollut elämäni suurin päätös.

Kyllä oli. Mikään muu pääös ei vaikuta ihmisen elämään yhtä perustavanlaatuisella tavalla kuin päätös vanhemmaksi ryhtymisestä.

Puhu vain itsestäsi. Minulle suurempi päätös oli kyllä elämänkumppanin valinta. Ja myös ammatin valinta. Mutta eniten puolison. Jos nämä valinnat olisi menneet poskelleen, eli ei olisi ollut hyvää kumppania eikä riittävää toimeentuloa, en olisi hankkinut lapsiakaan.

Tämä ei ole mielipidekysymys.

Minulla on kyllä aivan täysi oikeus mielipiteeseeni, enkä tarvitse siihen lupaa sinulta. Annapa kun arvaan: sinulla ei itselläsi ole lapsia. Menikö oikein?

Tämä ei ole mielipidekysymys. Päätös ihmisen elämästä ja kuolemasta on tärkeämpi ja merkittävämpi kuin päätös siitä, missä asuu tai mitä työtä tekee.

Se, että arki olikin aivan samanlaista, paitsi että töiden sijaan käydään muskarissa ja leikkipuistossa.

Kauhulla odotin lasten sairasteluja (ei vielä kertaakaan, poika 4v ja tyttö pian 2v) allergioita (ei) ja yöheräilyjä (ei). Odotin myös kodin sisustamista päiväkodiksi (ei tarvinnut muuttaa mitään) ja jatkuvia piirroksia seinissä jne. Ihmiset voisi lopettaa sen netissä pelottelun, heh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Öö... ei me äidit mitenkään häntä kyseenalaisteta. Meitä vain säälittää. Rassu ei todellakaan tajua, millaista on olla jonkun ihmisen äiti."

Siis voi vittu nyt :D Että oikein säääälittää?

Olin nelikymppiseksi vela ja luulin, että elämäni on hyvin täyttä ja ei ainakaan paranisi lapsen myötä. Sain kuitenkin lapsen rakastamani miehen kanssa ja kyllä muakin säälittää se minunkin entinen minäni. Little did she know 😅

No se on sinulle hyvä. Mutta esimerkiksi minä, _EN HALUA_ edes tietää millaista se elämä lapsen kanssa on. Ymmärrätkö? En jää mistään paitsi, minulle riittää tämä. Mutta tätä ei pysty ymmärtämään kuin toinen vela, ei äiti.

Ensimmäisen vuoden totaali väsymys kun toinen lapsi syntyi, ikinä koskaan en ole sellaista kokenut. Se kuinka kiinni olin lapsissa kun olivat ihan pieniä eikä mies sitä ymmärtänyt miksi minulla ei enää riittänyt intoa ja energiaa paijata ja palvella häntä. Vuosien jälkeen kertoi että minä muutuin aivan uudeksi ihmiseksi lasten syntymän myötä (ai ihan tosi) ja hänen oli sitä vaikea hyväksyä. Yllätyksenä todella tuli se miten mies ei kuitenkaan kasvanut vanhemmaksi kuten itse. Äärettömän itsekäs enkä koe saavani häneltä tarpeeksi tukea vanhemmuuteen. 

Se miten avoimesti ihmiset arvostelelevat mitä hyvänsä teet. Aina on joku joka tietää asiat paremmin ja on mielipiteitä laukomassa, ilman että edes tietää mitään perheen arjesta.

En voi sietää ihmisiä jotka kuvittelevat tietävänsä minun ja perheeni asiat paremmin kuin minä itse. Niin kauan kun hoidan hommani, en ryyppää ja rällää. Niin nämä omasta mielestään kaiken tietävät superihmiset voivat pitää turpansa kiinni ja keskittyä omaan elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Öö... ei me äidit mitenkään häntä kyseenalaisteta. Meitä vain säälittää. Rassu ei todellakaan tajua, millaista on olla jonkun ihmisen äiti."

Siis voi vittu nyt :D Että oikein säääälittää?

Olin nelikymppiseksi vela ja luulin, että elämäni on hyvin täyttä ja ei ainakaan paranisi lapsen myötä. Sain kuitenkin lapsen rakastamani miehen kanssa ja kyllä muakin säälittää se minunkin entinen minäni. Little did she know 😅

No se on sinulle hyvä. Mutta esimerkiksi minä, _EN HALUA_ edes tietää millaista se elämä lapsen kanssa on. Ymmärrätkö? En jää mistään paitsi, minulle riittää tämä. Mutta tätä ei pysty ymmärtämään kuin toinen vela, ei äiti.

Ulkopuolisen ohis: kuinka tämä liittyy ketjun aiheeseen? Hieman surullisia nämä palstan hahmot, velat tai lapselliset, joilla ilmeisesti sisällä niin paljon pahaa oloa, että sitä puretaan palstalla ilkeilemällä milloin mihinkin suuntaan pitäen sitä omaa mielipidettä ja elämäntapaa ainoana oikeana. Ehkä paras tapa reagoida on jättää kommentit huomiotta ja jatkaa varsinaista teemaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Öö... ei me äidit mitenkään häntä kyseenalaisteta. Meitä vain säälittää. Rassu ei todellakaan tajua, millaista on olla jonkun ihmisen äiti."

Siis voi vittu nyt :D Että oikein säääälittää?

Olin nelikymppiseksi vela ja luulin, että elämäni on hyvin täyttä ja ei ainakaan paranisi lapsen myötä. Sain kuitenkin lapsen rakastamani miehen kanssa ja kyllä muakin säälittää se minunkin entinen minäni. Little did she know 😅

No se on sinulle hyvä. Mutta esimerkiksi minä, _EN HALUA_ edes tietää millaista se elämä lapsen kanssa on. Ymmärrätkö? En jää mistään paitsi, minulle riittää tämä. Mutta tätä ei pysty ymmärtämään kuin toinen vela, ei äiti.

Ymmärrätkö sinä, ettei ketään perheellistä kiinnosta haluatko sinä vai et. Kukaan ei yritä sua käännyttää. Miten ei ihminen voi tajuta, että yhtä vähän kuin sua kiinnostaa perheellisten elämä, perheellisiä kiinnostaa sun lapseton elämä? Paitsi että sua kiinnostaa enemmän, kun tulet perhe-elämä ketjuun meuhkaaminen, miten sinä et tätä elämää halua. Tiedätkö mitä, tulee vain vaikutelma, että olet puolustuskannalla. Jos olisit sinut valintasi kanssa, niin eihän sun tarvis sitä puolustella - varsinkin kun ketään meistä ei kiinnosta haluatko sä lapsia vai et.

Se että ei se vauvavuosi (välttömättä)ole rankkaa. Kyllähän se vauva herättää, mutta äkkiä siihen tottuu. En minä koe elämääni sen rankemmaksi vaikka vähän erilaista onkin kuin ennen lasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle tulee moni asia yllärinä koska en tunne kavereita tai sukulaisia jotka saa lapsia. En ole siis ollut tekemisissä lapsiperheiden kanssa. En tajua, miten se on niin vaikeaa ymmärtää että joku voi elää täysin lapsiperhevapaata elämää ennen omaa lasta?

En minäkään lapsiperheitä juuri tunne, mutta olen utelias luonne, seuraan maailmaa ympärilläni ja olen etevä ottamaan asioista selvää. Kun pohdin lasten hankkimisen mahdollisuutta omalta kohdaltani, tietoa karttui ihan siinä sivussa kun asiasta lueskelin ja muiden kokemuksia kuuntelin. Siksi useimmat niistä järkytyksistä, joista vanhemmat tässä ketjussa kertovat, ovat minulle ihan tuttuja. Jos en olisi ottanut asioista selvää ja jos en tuntisi omia tarpeitani, se voisin olla minä, joka tässä ketjussa järkytyksiään purkaa. Onneksi en ole.

Sama täällä. Olen jo kohta 40, mutta totaalisen pihalla lapsiperheistä. Yhdelläkään läheisellä kaverilla ei ole lapsia ja niillä joilla on, olen tavannut (kahta) lasta ehkä yhteensä neljä kertaa ikinä. Sukulaisia ei ole. Olen kerran elämässä pidellyt vauvaa, enkä ole ylipäätään missään tekemisissä lasten tai lapsiperhe-elämän kanssa.

SILTI mikään tässä ketjussa mainittu asia ei ole sellainen, joka olisi aikaansaanut minussa "ai noinkin voi käydä?!" reaktion. Lähes kaikki itsestäänselvyyksiä jotka pätee lähes jokaisessa lapsiperheessä, ja joitakin ei kovin harvinaisia huonoja tuureja/ennakoimattomuutta.

Miten tynnyrissä pitää olla elänyt, ettei tosiaan näistä kuule esim nettikeskusteluista tai lehdistä?

Eiköhän tässä ketjussa ole kyse siitä että tietyt asiat ovat olleet vaikeampia kuin olisi odottanut, ei siitä ettei niistä asioista olisi ollut lainkaan tietoinen. Esimerkiksi klassinen yöheräily: kyllä kaikki tietää varmasti että pienen lapsen kanssa pitää heräillä öisin, mutta sitä miten se vaikuttaa juuri itseensä ei voi tietää etäkäteen ellei jostain syystä ole aiemmin joutunut selviämään minimaalisilla yöunilla. Toisekseen yöheräilyn kokemusten voi vaikuttaa myös hormonit (vaikkei sitä itse huomaisikaan) eikä niihinkään voi varautua kummemmin.

Toisekseen lapsiperhe-elämässä on varmaan satoja, ellei tuhansia eri muuttujia jotka vaikuttavat arvan tavoin siihen millaista se elämä lopulta on. Ei niitä kaikkia eri vaihtoehtoja voi ottaa täysin huomioon, eikä niihin voi täysin varautua vaikka niiden olemassaolon tiedostaisikin.

Tämä on aika radikaali vertaus, mutta teen sen silti: kaikki meistä teoriassa tietää, että oman vanhemman kuolema on edessä. Suurin osa tietää, että se hetki tulee olemaan kauhea. Et kuitenkaan tarkkaan tiedä miten oikeasti regoit kun uutinen sinulle kerrotaan, etkä tiedä miltä sen asian käsittely tuntuu, ennenkuin koet sen.

Vaikka asiat itsessään ovat ihan eri maailmasta, minusta tilanne on varsin samanlainen: et voi tietää miltä juuri tietty tilanne tuntuu juuri sinusta, juuri sillä hetkellä kuin se tapahtuu. Siksi asioista voi järkyttyä tai yllättyä, vaikka teoriassa olisikin tiennyt että "niinkin voi käydä".

Tää yksinäisyys. Tosiaan kukaan ei pyydä kotiäitiä kaljalle. Jos joskus haluaisin lähteä muutamalle, en saa ketään mukaani. Kaikki muutkin ovat perheellistyneet tai sitten lapsettomilla on niin paljon kiireitä. Eihän tämä kaikille perheellisille tapahdu, mutta mulle kävi. Mulla on aina ollut paljon kavereita ja menevä elämä. Nykyään mulla on mun perhe ja that's it. Perhe tietysti on tärkein ja rakas jne, mutta kyllä mä ikävöin mun ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Tää yksinäisyys. Tosiaan kukaan ei pyydä kotiäitiä kaljalle. Jos joskus haluaisin lähteä muutamalle, en saa ketään mukaani. Kaikki muutkin ovat perheellistyneet tai sitten lapsettomilla on niin paljon kiireitä. Eihän tämä kaikille perheellisille tapahdu, mutta mulle kävi. Mulla on aina ollut paljon kavereita ja menevä elämä. Nykyään mulla on mun perhe ja that's it. Perhe tietysti on tärkein ja rakas jne, mutta kyllä mä ikävöin mun ystäviä.

Kyllä minä käyn erään kotiäidin kanssa joskus viihteellä. Aika sovitaan paljon etukäteen sillä hänellä ja minulla on paljon menoja, itse olen lapseton. Miksi tuttusi eivät lähde, eli mitä he sanovat jos yrität sopia jonkun ajankohdan kaljoille menoon? Moni tuttuni (äitejä) eivät taas voi lähteä koska käytännössä ovat hellan ja nyrkin välissä, surku heille ja minullekin tietty kun ystävyys on mennyt lasten tulon myötä. Näin lapsettoman vinkkelistä tilanne on usein se kohdallani että kun kaveri lisääntyi, hän ei enää ikinä pääse mihinkään. Osa ei kyllä haluakaan vaan olla 247 lasten kanssa.

Mutta kysy kavereitasi ja yritä sopia. Ellei onnistu, laita vaikka nettiin ilmoitus että etsit pientä baariseuraa, näin  minä olen löytänyt yhden ihanan naispuolisen baarikaverin kun silloisesta tuttavapiiristäni ei löytynyt sopivia ja tietysti pitää olla hengenheimolainen jollain tasolla.

Vierailija kirjoitti:

Tää yksinäisyys. Tosiaan kukaan ei pyydä kotiäitiä kaljalle. Jos joskus haluaisin lähteä muutamalle, en saa ketään mukaani. Kaikki muutkin ovat perheellistyneet tai sitten lapsettomilla on niin paljon kiireitä. Eihän tämä kaikille perheellisille tapahdu, mutta mulle kävi. Mulla on aina ollut paljon kavereita ja menevä elämä. Nykyään mulla on mun perhe ja that's it. Perhe tietysti on tärkein ja rakas jne, mutta kyllä mä ikävöin mun ystäviä.

On kyllä surullista tuollainen, ja outoa että jos ennen on ollut paljon kavereita ja nyt ne on johonkin kaikonneet, oliko kuitenkaan sitten niin hyviä kavereita, vai oliko vaan sellaisia "biletyskavereita"? Ei nyt luulisi lapsettomien olevan niin kiireisiä, ja taas luulisi että ne lapsellisetkin joskus itsekin haluaisi lähteä tuulettumaan. Ehkä on niin että jos kaikki ovat parisuhteessa niin ei se biletys ja kaljan litkiminen ole enää se juttu, varsinkin kun ikääkin tulee niin ei jaksa katsoa nuorten riekkumista.

Olisko aika etsiä uusia ystäviä jotka olisi samanhenkisiä? Jos sulla ennen oli paljon ystäviä niin varmaan osaat etsiä ystäviä ja ystävystyä ihmisten kanssa. Meidän kaupungissa on hyvin vireä mammat faceryhmä, ja siellä kun joku huutelee että lähteekö joku parille, niin yleensä joku ilmoittautuu, ja sieltä saa jopa lapsille vahdin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Öö... ei me äidit mitenkään häntä kyseenalaisteta. Meitä vain säälittää. Rassu ei todellakaan tajua, millaista on olla jonkun ihmisen äiti."

Siis voi vittu nyt :D Että oikein säääälittää?

Olin nelikymppiseksi vela ja luulin, että elämäni on hyvin täyttä ja ei ainakaan paranisi lapsen myötä. Sain kuitenkin lapsen rakastamani miehen kanssa ja kyllä muakin säälittää se minunkin entinen minäni. Little did she know 😅

No se on sinulle hyvä. Mutta esimerkiksi minä, _EN HALUA_ edes tietää millaista se elämä lapsen kanssa on. Ymmärrätkö? En jää mistään paitsi, minulle riittää tämä. Mutta tätä ei pysty ymmärtämään kuin toinen vela, ei äiti.

Kunhan kerroin kantani, kun kokemusta on kummastakin. Sinänsä en ymmärrä jankutustasi. Ihan sama mulle teetkö lapsia tai et. Ihmettelen vaan miksi haluat tulla ketjuun kertomaan näkemyksiäsi lapsiperhearjesta kokemuksena. En minäkään meuhkaa vaikkapa siitä, että kerta kaikkiaan inhoan Pohjois-Suomessa asumista kun en ole koskaan siellä käynytkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei oikeastaan mikään. No se oli vähän yllättävää, että väsymyksestä ei saanut puhua, jos puhui, vastaukset olivat tyyliä: "sellaisia ne pikkulapset on", "olisiko pitänyt etukäteen ajatella", "miksi teitte usemman lapsen" jne. Itse kun ajattelen, että pyrin tukemaan niitä, joilla on raskasta ja autan, jos voin, enkä ajattele niin, että "omapa on vikanne". 

Että jonkun pitäisi tulla auttamaan? Oletko tosissasi?

En nyt tiedä, että kysytkö tosissasi, mutta olisihan se apu ollut tervetullutta. Tosin puhuin tuossa vain siitä, että väsymyksestä ei saanut puhua. Ajattelen, että voi tukea myös sanallisesti.

Mutta siis joo, joku ihan pieni apukin olisi ollut ihanaa. Olimme esim. auttaneet erästä tuttavapariskuntaa muutossa pariinkin otteeseen, olleet heillä tapetointitalkoissa ja rouva oli kulkenut kyydissäni harrastukseen lukuisia kertoja. Ja vielä kun meillä oli jo lapsia, pyysivät miestäni heille tietokonehommiin, kun tarvitsivat apua. Niin että voisihan sitä ihan vaikka tarjota apua tyyliin: "voisin ulkoilla teidän isompien lasten kanssa pari tuntia, niin voit ottaa nokoset vauvan kanssa". 

Minulle tuli yllätyksenä se huonon omantunnon määrä jos järjestän itselleni omaa aikaa. Kova tarve olla lapsen luona silloinkin kun olen esim. harrastuksissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, miten täyteläistä, hauskaa ja merkityksellistä elämä omien lasten kanssa on. Esimerkiksi vanhenevien vanhempien murheet, lapsettomien kavereiden omaan napaan tuijotteleva egoismi... aivan sama. Valivali-meininki tuntuu kaukaiselta, kun oma perhe on "se oma jengi", jonka kanssa voi mennä, tehdä ja touhuta.

On mahtavaa jutella leffoista ja kirjoista oman esiteinin kanssa, katsoa yhdessä oman nuoruuden suosikkileffoja kuten Matrixia ja Top Gunia kädet yhteisessä popcorn-kulhossa, tuntea kymmenvuotiaan tiukka iltahalaus ja kostea pusu "äiti sä oot ihana" -lauseen säestyksellä. Jopa ruotsin verbitaivutusten kysely omalta lapselta on hienoa, kun näkee sen oivalluksen valon syttyvän toisen silmissä.

Kukaan ei etukäteen kertonut, että lapsen hankkiessa saa itselleen ihanan oman jengin, uusia kavereita, joiden kanssa voi vitsailla, jutella elämästä, pelleillä, uida, fillaroida, halailla, kokkailla, leipoa... Meillä perhe-elämä on muuttunut sitä hauskemmaksi, mitä vanhemmiksi lapset ovat tulleet.

Omien vanhempien kuihtuminen ja vanheneminen tai oma ikääntyminen tuntuvat paljon kepeämmiltä, kun näkee nämä ihanat, kirkassilmäiset, hassut ja fiksut tyypit, jotka olemme saaneet aikaiseksi omasta epätäydellisyydestämme huolimatta. Tulevaisuuden ihmiset.

Lapseton työkaverini päivittelee aina ääneen konttorissa, kuinka perheelliset aina "kyseenalaistavat" hänen valintansa olla lapseton. Öö... ei me äidit mitenkään häntä kyseenalaisteta. Meitä vain säälittää. Rassu ei todellakaan tajua, millaista on olla jonkun ihmisen äiti.

Äsken kännykkä piippasi. Kymmenvuotias se siellä lähetteli sydämiä isille ja äidille perheen omassa Whatsupp -ryhmässä. Voi suloisuus.

Jotenkin huvittavaa, kun palstamammat yrittävät kuvailla lapsiperhe-elämää mahdollisimman ihannoivaan sävyyn, ja lopputulos on juuri päinvastainen, luotaantyötävä kuvaus todella tympeästä elämäntavasta.

Kiitos vain, mutta tiedän ihan hyvin, minkälaista vanhemmuus on, ja juuri siksi en sitä haluakaan kokea.

AI tänne saa kirjoittaa ainoastaan negatiivisia yllättäviä asioita perhe-elämästä? Kaikki kuu on valetta ja liioittelua? Ei ne ihmiset niitä lapsia tekisi montakin jos se olisi pelkkää paskaa ja kuraa. Voithan sinä niin uskotella itsellesi. Ethän tiedä totuutta kokeilematta. Eikä onneksi sinun tarvitsekaan.

Et ymmärrä lukmaasi. Sanoin, että te mammat yritätte kuvata lapsiperhe-elämää ihannoivaan sävyyn ja mahdollisimman kauniisti, mutta lopputulos on ainoastaan ahdistava ja inhottava. Ei kovin hyvä myyntipuhe. Tuo oli täynnä asioita, joita en elämääni ottaisi mistään hinnasta.

Itse et ymmärrä lukemaasi. Hyvä ettet lisäänny. En itsekkään ottaisi sinun lapsetonta elämääsi itselleni mistään hinnasta vaan se tuntuu minusta ahdistavalta ja inhottavalta. Miksi yrittäisin saada sinut lisääntymään myyntipuheella!? Hyvä ettei noin typerä ihminen lisäänny.

90-luvulla se, miten vähän kannustettiin äitejä työntekoon. Toisaalta taas kaikki perhe-edut poistettiin eli mahdoton yhtälö. Nykyperheet elävät todellisessa onnelassa siihen verrattuna. Senkun piereskelet kotona.