takertuva/menneessä elävä anoppi
Anoppini on periaatteessa oikein mukava ihminen, eikä tarkoitukseni olekkaan hänestä varsinaisesti valittaa, vaan haluaisin tietää kuinka voisin häntä auttaa ja samalla helpottaa omaa elämäämme. Homman nimi on se, että anoppini on ollut leski yli 20 vuotta ja kasvattanut kaksi poikaansa yksin, joista vanhemman vaimo olen. Anoppini on todella takertuva poikiinsa, soittelee monta kertaa päivässä ja käymässä hänen luonaan pitäisi käydä jatkuvasti. Hän myös olettaa, etteivät hänen poikansa osaa tehdä mitään itse/selviä elämästä ilman hänen jatkuvaa huolenpitoaan ja neuvojaan. Kun muutimme uuteen taloon, oli anoppi väkisin tulossa sisustamaan talommekin kun emme kuulemma itse osaa...Pojat tosiaan eivät ole mitään poikia enää vaan molemmat reilusti yli parikymppisiä. Nuorempi veli on asunut tähän asti kotona mutta sai nyt mieluisen opiskelupaikan ja on muuttamassa pois. Tästä anoppi sai valtavan hepulin ja surkuttelee nyt jatkuvasti omaa kohtaloaan, jää mielestään yksin, vaikka me, ja kaikki muut sukulaiset asumme lähellä. Hän ei osaa yhtään iloita poikansa koulupaikasta. Sen lisäksi anoppi muistelee edesmennyttä miestään joka ikinen kerta kun olemme siellä kylässä. Tämä on mielestäni todella surullista hänen kannaltaan, hän elää elämäänsä vain poikiensa kautta ja kuollutta miestään muistellen. Kuinka voisin auttaa anoppia ja samalla saada hieman enemmän omaa tilaa meille perheenä?
Kommentit (43)
Mahtaisiko anoppi tarvita keskusteluapua ulkopuoliselta? Miehesi ehkä voisi ehdottaa, sinä välttämättä et.
Kuopuksen pois muutto on anopille varmasti kova paikka. Luultavasti turvautuu mieheesi entistäkin enemmän.
Onko anopillasi yhtään ystäviä? Onko hänellä kodin ulkopuolista elämää? Onko hänellä omia sisaruksia samalla paikkakunnalla? Tai serkkuja? Onko hän omien sukulaisten kanssa tekemisissä? Voisiko joku heistä lähteä esim hänen kanssaan vaikkapa kesäteatteriin? Kun syksy koittaa niin kansalaisopistolla on erilaisia kursseja ja siellä tapaa uusia ihmisiä.
Oma äitini jäi leskeksi 65 vuotiaana ja löysi eläkeliitosta kavereita ja he tekevät mukavia retkiä ympäri vuoden. Ei välttämättä tulisi itse lähdettyä esim.tampereelle teatteriin tai turkuun konserttiin. Meitä aikuisia lapsia tämä äidin aktiivisuus ilahduttaa ja tällöin meidän perheet eivät ole ainoa elämänsisältö.
Ehkäpä voisit pyytää anoppiasi jollekin kansalaisopiston kurssille? Saisi tekemistä ja tapaisi uusia ystäviä. Ja samalla ilahtuu, kun miniä haluaa tehdä hänen kanssaan jotain, eikä huomaa että kyseessä on juoni saada anopille tekemistä.
Osa ihmisistä takertuu menetyksiin kiinni ja uhriutuu ja odottavat kotona neljän seinän sisällä että joku tuo heille elämän. Tämän tyyppiset ihmiset eivät ota mitään omaa vastuuta omasta onnellisuudestaan,ajatuksistaan,elämänsä mielekkyydestä.
Anopillani on paljonkin ystäviä, ja sisarukset asuvat kaikki samalla paikkakunnalla. Heidän kanssaan tekeekin aina välillä asioita, mikä on tosi hyvä juttu. Kuitenkin arkielämässä se poikiin takertuminen korostuu tosi paljon. Ymmärrän sen, että hän on yksinäinen, mutta mielestäni anoppini ei tarvitsisi joka päivä tietää mitä milloinkin teemme ja missä menemme. SItten kun käymme hänen luonaan, mitä tapahtuu usein, hän ei juurikaan juttele kanssamme, vaan lähinnä muistelee miesvainajaansa, tai juoruilee mitä kylän ihmisille kellekin tapahtuu. On siis todella kova juoruilemaan, mikä varmaan johtuu oman elämän sisällön puutteesta. Jotenkin vaan surettaa se, että hänen päiviensä kohokohtia on laittaa kuopukselleen ruokaa tai käydä kastelemassa miesvainajan haudalla kukkia... ja anoppini ei ole mikään vanha ihminen, vasta 50- vuotias.
Ap
Jos sillä anopilla on ystäviä,sukulaisia tai sisaruksia niin voisivatko he pyytää tai paremminkin ottaa mukaan anoppia johonkin toimintaan? Eläkeläisyhdistyksiä on monenlaisia ja entäs kuorot? Tykkääkö anoppi laulaa? Ja tuo jo ennemmin mainittu kansalaisopisto on hyvä. Onko paikkakunnalla kulttuuritoimintaa? Joulun alla on monilla paikkakunnilla joulukonsertteja niin voisivatko pojat ostaa vaikka äidilleen liput ja hän voisi kutsua ystäväänsä konserttiin.
Tuo vanhempi sukupolvi on jollain lailla läheisriippuvaista. Jospa poikasi kertoisi hänelle, että pärjää aivan hyvin. Kiittää että lapsena äiti auttoi mutta että nyt aikuisena haluaa omaa elämää. Ja toivoo että äitikin pärjäisi. Jos äiti nyt edes ymmärtää olevansa eri ihminen. Äiti voisi käydä vaikka seurakunnassa juttelemassa, yhdistyksissä ja kursseilla. Joskus dementtikin muori tarjoutuu lapsenhoitajaksi, vaikka haluaa vain hengailla ja tarvisi itse apua. Kuitenkin lasten pitäisi voida täysin luottaa aikuiseen. Tarkkana pitää olla.
Hmm..50-vuotias, varmaankin ihan työelämässä vielä, joten ne eläkekerhot eivät ole ihan ajankohtaisia. Harrastuksiin patistamista jne. Lähteä sieltä kotoa vaan pois, eikä jäädä sinne. On ollut varmaan kauan leskenä jo? Jos, niin olisko jotain tahoa, missä voisi käydä juttelemassa, että pääsisi surustaan 'ulos'?
11 jatkaa, sorry, vähän huonosti luin, onkin ollut yli 20 vuotta leskenä..vaikea yhtälö. On jäänyt siihen suruunsa, nyt tarvitsisi päästä siitä ulos..
Aika hassua ehdottaa eläkeläiskerhoja 50-vuotiaalle, joka on parhaassa työiässä!
Vierailija kirjoitti:
Aika hassua ehdottaa eläkeläiskerhoja 50-vuotiaalle, joka on parhaassa työiässä!
Tässä ei kerrottu, että lapsille omistautunut äiti olisi ollut työssä. Jotkut vanhenee aiemmin kuin toiset. Seurakunnissa on sururyhmiä, ehkä voisi käsitellä leskeksijäämistään, vaikka onkin jo aikaa kulunut.
Poikien tulisi ystävällisen jämptisti laittaa rajat ja sanoa suoraan, että monta kertaa päivässä ei voi puhua puhelimessa jos ei ole joku erityinen asia. Hyvin voi sanoa, että työpäivän aikana ei voi puhua. Jos soittaa kun olette kaupassa, pitää uskaltaa sanoa, että nyt ei voida jutella, ollaan ostoksilla, soitellaan vaikkapa torstai-iltana, silloin ollaan kotona. Täytyy myös uskaltaa sanoa, että valitettavasti emme ehdi joka viikko kyläillä, piipahda sinä kahville ensi viikon lauantaina. Hannu joka kerta ei ole pakko vastata kun puhelin soi. Sisustusavusta voi suoraan kieltäytyä ja sanoa, että kiitos, mutta hoidamme tämän itse. Ap:n roolissa sanoisin varmasti myös nuorimman lähtöä valittavalle anopille suoraan, että eikö ole hienoa, kun poika pääsee opiskelemaan ja itsenäistyy - isompi huoli minulla olisi jostain peräkamarin pojasta.
Vierailija kirjoitti:
Aika hassua ehdottaa eläkeläiskerhoja 50-vuotiaalle, joka on parhaassa työiässä!
AP ei kertonut heti anoppinsa ikää kommentoijille
Onko anoppi työelämässä, työtön, sairaseläkkeellä vai mitä?
Mikä anoppia kiinnostaa? liikunta? patistus joogaan,pilatekseen,juoksukouluun you name it. Tästä jotenkin jää käsitys ettei hän "osaa" lähteä sieltä kotoa itsekseen ulkopuolisiin harratuksiin. Voisiko ystävistä houkutella häntä johonkin?
Anopin työelämästä sen verran, että tekee töitä kaupan kassalla noin 3 päivänä viikossa, sen lisäksi lesken eläke. Yhtälö on siitäkin kummallinen, että anoppini usein valittaa kun rahaa ei ole mihinkään, muttei kuitenkaan halua tehdä lisää tunteja kaupalla, vaikka hänelle on tarjottu sellaista mahdollisuutta ja pitää työstään. On vaan niin jämähtänyt sinne kotiin. Hänellä on hänen omia rutiinejaan, siivousta ruuanlaittoa ym. jotka ilmeisesti ovat hänen elämänsä kohokohta. Useinkaan hän ei myöskään halua tulla meille käymään, vaan meidän pitäisi aina mennä hänen luo. Luulen, että häntä jotenkin häiritsee nähdä se, että hänen vanhemmalla pojallaan on tosiaan hyvä itsenäinen elämä.
Ap
Anoppisi on itse vastuussa elämästään, et voi väkisin häntä auttaa. Hänen pitäisi löytää mielekästä tekemistä, harrastuksia ja ystäviä, mutta se tapahtuu vain hänen omasta aloitteestaan. Tunnen tuon tyypin. Valitettavasti osa heistä ei ikinä päästä menneestä irti eikä hanki itselleen elämää.