Lue keskustelun säännöt.
takertuva/menneessä elävä anoppi
17.07.2017 |
Anoppini on periaatteessa oikein mukava ihminen, eikä tarkoitukseni olekkaan hänestä varsinaisesti valittaa, vaan haluaisin tietää kuinka voisin häntä auttaa ja samalla helpottaa omaa elämäämme. Homman nimi on se, että anoppini on ollut leski yli 20 vuotta ja kasvattanut kaksi poikaansa yksin, joista vanhemman vaimo olen. Anoppini on todella takertuva poikiinsa, soittelee monta kertaa päivässä ja käymässä hänen luonaan pitäisi käydä jatkuvasti. Hän myös olettaa, etteivät hänen poikansa osaa tehdä mitään itse/selviä elämästä ilman hänen jatkuvaa huolenpitoaan ja neuvojaan. Kun muutimme uuteen taloon, oli anoppi väkisin tulossa sisustamaan talommekin kun emme kuulemma itse osaa...Pojat tosiaan eivät ole mitään poikia enää vaan molemmat reilusti yli parikymppisiä. Nuorempi veli on asunut tähän asti kotona mutta sai nyt mieluisen opiskelupaikan ja on muuttamassa pois. Tästä anoppi sai valtavan hepulin ja surkuttelee nyt jatkuvasti omaa kohtaloaan, jää mielestään yksin, vaikka me, ja kaikki muut sukulaiset asumme lähellä. Hän ei osaa yhtään iloita poikansa koulupaikasta. Sen lisäksi anoppi muistelee edesmennyttä miestään joka ikinen kerta kun olemme siellä kylässä. Tämä on mielestäni todella surullista hänen kannaltaan, hän elää elämäänsä vain poikiensa kautta ja kuollutta miestään muistellen. Kuinka voisin auttaa anoppia ja samalla saada hieman enemmän omaa tilaa meille perheenä?
Kommentit (43)
Vierailija kirjoitti:
Anopillani on paljonkin ystäviä, ja sisarukset asuvat kaikki samalla paikkakunnalla. Heidän kanssaan tekeekin aina välillä asioita, mikä on tosi hyvä juttu. Kuitenkin arkielämässä se poikiin takertuminen korostuu tosi paljon. Ymmärrän sen, että hän on yksinäinen, mutta mielestäni anoppini ei tarvitsisi joka päivä tietää mitä milloinkin teemme ja missä menemme. SItten kun käymme hänen luonaan, mitä tapahtuu usein, hän ei juurikaan juttele kanssamme, vaan lähinnä muistelee miesvainajaansa, tai juoruilee mitä kylän ihmisille kellekin tapahtuu. On siis todella kova juoruilemaan, mikä varmaan johtuu oman elämän sisällön puutteesta. Jotenkin vaan surettaa se, että hänen päiviensä kohokohtia on laittaa kuopukselleen ruokaa tai käydä kastelemassa miesvainajan haudalla kukkia... ja anoppini ei ole mikään vanha ihminen, vasta 50- vuotias.
Ap
Onko anoppisi töissä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[/quote] Otin minä tosiaan siinä mielessä vähän itseenikin, kun elän juuri tuota elämänvaihetta. Se oli aika outo huomata miten vielä lasten ollessa teini-iässä sitä puhui huolettomasti siitä, "kun ne lähtee omilleen" ja "saa omaa rauhaa" eikä "tarvi enää huolehtia". Sitten tilanne oli kuitenkin aika toisenlainen, kun se lasten lähtö oikeasti oli edessä ja tapahtui. Varmasti on jokaisella miettiminen, miten asiat sitten oikeasti menee ja miten itse elämänmuutoksen kanssa pärjää. [/quote]
Lasten kotoa lähtöön liittyy myös positiivisia tunteita. Ei pelkästään haikeutta. Tosin meillä lapset muuttaneet suht lähelle ja asuneet ulkomaillakin vain tilapäisesti. Etenkin tyttärestä on tullut minulle ehkä entistäkin läheisempi sen jälkeen, kun hänestä tuli äiti. Alussa jarruttelin itseäni, etten vain tuppaisi liikaa itseäni, neuvojani tms mutta yhteydenpito on luontevaa ja helppoa. Tytärkin jossain vaiheessa mietti, käykö meillä liikaa, onko heistä vaivaa jne mutta ollaan puhuttu asioista suoraan. Olen pitänyt mielessäni, että lapset ovat tietyllä tavalla vain lainaa ja iloinnut siitä, että heistä tuli pärjääviä aikuisia.
Mitä mieltä sinun miehesi on tilanteesta?