Miksi mielisairaaloista kuvitellaan typeriä?

Lisäisin vielä että avo-osastolta minulla on kohtuuhyvä kokemus aikanaan masennuksen hoidossa ja siellä oli oikein lämmin ilmapiiri, kulkeminen vapaata ja paljon ryhmätoimintaa. Vaikka kamppailin suurimman osan ajasta mielialalääkkeen aloitusoireiden kanssa. Vaikken edes kokenutkaan että lääke auttoi. En kuitenkaan reagoinut lääkkeeseen yhtä huonosti kuin suljetulla reagoin useimpiin lääkeaineisiin, mihin reagoitiin määräämällä yhä lisää lääkeaineita ja annosten nostolla. Jos reagoi lääkkeeseen huonosti, voi käydä osastolla erittäin huonosti,jos siellä voidaan laittaa potilas pakkohoitoon ja pakkolääkittäväksi ja viedään potilaalta oikeus sanella hoitoaan. Erittäin huonosti.

Miksi mielisairaaloista kuvitellaan typeriä?

-No koska ihmiset ovat typeriä.

suljetun osaston kokenut kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tuumit alan ihmisenä: parantuuko potilas mielisairaalassa?

Potilas harvemmin koskaan parantuu lopullisesti, vaan joutuu syömään lääkkeitä lopun ikäänsä. Mutta hyvällä lääkityksellä ja muilla tukitoimilla voidaan saada potilas niin hyvään kuntoon, että normaalin elämän jatkaminen on mahdollista. Eli apua sieltä varmasti saa, ongelma onkin usein heikko sitoutuminen avohoitoon, jolloin lääkkeet jäävät, päihteet tulevat ja uusi psykoosi on tosiasia. Moni omainen tämän valitettavasti hyvin tietää.

Psykoosilääkkeistä kieltäytyminen on kyllä hyvin ymmärrettävää koska niillä on niin paljon haittoja ja ne voivat aiheuttaa pitkäaikaisessa käytössä pysyviä aivovaurioita. 

Pahemmat aivovauriot tulee kyllä hoitamattomista toistuvista psykooseista ja vakavista masennuksista. Itse en kykenisi edes nykyiseen elämänlaatuun ilman neuroleptejä, taannuin reagoimattomaksi möykyksi sitä itse kunnolla tiedostamatta. Olisin halunnut jäädä sairaalaan pitemmäksi aikaa mutta hoitoajat on tosiaan lyhennetty minimiin,mikä kylläkin hidastaa tai estää paranemisen. Enemmän se nuoren ihmisen elinikäinen työkyvyttömyys tai työttömyys maksaa yhreiskunnalle kuin edes riittävän pitkä sairaalahoito.

Itse taannuin reagoimattomaksi möykyksi neurolepteillä. Olemme yksilöitä.

Itse en varsinaisesti enää usko kokemukseni perusteella, että psykoosi aivovaurioita aiheuttaa. Olen käynyt psykoosijakson läpi, eräänlaisen elämänkriisin, ja palannut toimintakyvyltä samaan kuin ennen. Esim ensipsykooseja pystytään hoitamaan täysin lääkkeettömästi, siitäkin on näyttöä, mutta psykiatria silti tyrkyttää laajasti kaikille psykoosipotilaille lääkkeitä. On näyttöä, jossa pitkäaikainen psykoosilääkkeiden käyttö voi aiheuttaa jopa huonompia lopputulemia toimintakyvyn suhteen ja kyseiset lääkkeet voi heikentää terveydentilaa, lyhentää elinikää, puhkaista diabetesta ja vaurioittaa aivoja, mistä on esimerkkinä lääkkeen kyky laukaista joillakin pakkoliikkeitä. Lisäksi lääkkeen lopetus voi olla hankalaa, siinä missä mielialalääkkeiden ja bentsojen, ja puhkaista entistä alkuperäistä pahempia oloja ja jopa joillakin psykoositiloja. Neuroleptit voi myös aiheuttaa levottomuustiloja (akatisia, yksi sivuoire mikä saatetaan usein sotkea sairauden pahenemiseen) mikä voidaan nähdä syynä aina vaan tunkea potilaalle yhä lisää lääkkeitä, vaikka todellisuudessa on kyse lääkkeen aiheuttamasta tilasta, sisäisestä levottomuudesta, jossa ihminen ei kykene olemaan paikallaan.

Jos jotkut lopettaa lääkkeet, syy voi olla että he yksinkertaisesti voivat huonosti niillä, voivat kokea olevansa liian turtuneita tai eivät omia itsejään tai haitat kasvaa niin suureksi että he valitsevat lopettaa lääkkeet. Syy ei ole aina psykiatrian lempitermi, sairaudentunnottomuus. On liikkeitä, joissa ihmiset myöskin opettelevat elämään oireidensa kanssa, turruttamatta niitä, esim ääniä kuulevilla on tällainen. Itse koen että kun lopetin lääkkeet, itsetuntemukseni kasvoi, aloin ymmärtää mistä ns hulluissa kokemuksissani oli kyse ja kykenin käsittelemään asioita terapiassa, mihin en kyennyt lääkittynä ja turrutettuna. Minulle lääkintä oli ensisijaisesti turruttavaa ja etäännytti minua itsestäni ja tunteistani. On traumatisoivaa joutua turruttamaan itseään vastoin haluamaansa.

Haluaisin kumota tämän myytin jonka mukaan lääkkeettömyys, lääkkeiden ottamattomuus aiheuttaa psykooseja ja tilan huononemista. Ja lääkkeet vievät aina pois psykoosia ja auttavat potilasta. Aina on myös mahdollisuus että lääkintä aiheuttaa potilaan tilan huononemista, erityisesti niiden vieroituksessa mutta myös sivuoireena tulla psykoottisia oireita puhutaan sitten bentsoista, masennuslääkkeistä tai antipsykooteista. Minun tapauksessa psykoosi puhkesi lopettaessani mielialalääkkeen joka oli ainut lääke mitä käytin, milloin samaan aikaan oli paljon stressiä elämässä. Jouduin psykoosiin uusien lääkekokeilujen myötä, kun hakeuduin osastolle. Olen aina ollut herkkä lääkkeiden aiheuttamille tuntemuksille.

Itsellenikin lääkkeet aiheuttivat paljon pahemman olon kuin itse sairauteni, diagnoosina siis epätyypillinen keskivaikea masennus. Olen aina ollut herkkä ja tuntenut kaiken syvästi, ja masennukseni kourissakin minulla oli edelleen jonkinlaista tunneskaalaa, toiminta- ja aloitekykyni vain oli todella huono. Hoitoni aikana testattiin lähes koko kirjo lääkityksiä, mutta oloni vain paheni. Minua ei uskottu tai kuunneltu kun kerroin sivuoireista ja muiden oireiden pahenemisesta, vaan sivuutettiin ja vähäteltiin. Lopulta tilanne oli se, että minulla oli fyysisesti juurikin kuvaamanlaisesi levoton ja jotenkin säpsähtelevä olo, oli sydämentykytystä ja hikoilua enkä kyennyt keskittymään enää oikein mihinkään. Silti sisäisesti olin niin turta että tunsin oloni kuolleeksi. Mikään ei enää koskettanut tai liikuttanut, luovuuteni oli täysin tyrehtynyt. Erään kerran puolisoni oli saanut minut houkuteltua iltakävelylle, joista ennen olin kovasti nauttinut. Tuolloin oli iltaruskan aika ja kaunis auringonlasku, ja muistan kuinka hätkähdin jossain syvällä sisimmässäni miettimään, miksi en tuntenut mitään. Katsoin vain hehkuvia värejä ja lumimaisemaa, ja ainoastaan rationaalisella tasolla tajusin, että tämä on nyt kai miellyttävä näky, mutta en tuntenut sitä lainkaan. Silloin tajusin, etten ole enää oma itseni tällä lääkityksellä.

Olin tuolloin juuri antipsykoottisilla, jotka oli kai lätkäisty minulle viime yrityksenä, kun lähes kaikkea muuta oli jo kokeiltu. Psykoosia en ole koskaan sairastanut. Se oli kuitenkin viimeinen niitti minulle, ja lopetin lääkitykset siihen. Oloni alkoi vähitellen kohentua, löysin terapeutin ja lopulta minulla oli taas voimia myös alkaa liikkua ja elää aktiivisemmin. Lääkkeiden muassaan tuoma parinkymmenen kilon ylipainokin karisi pikku hiljaa. Nykyään olen taas oma itseni ja nautin elämästä, sen haasteistakin. Sain terapiasta sellaisia eväitä ja apukeinoja pärjäämiseen ja negatiivisten tunteiden käsittelyyn, joita lääkitys ei minulle ikinä olisi voinut antaa. Masennukseni on tiessään, vaikka hoitoresistentiksikin minut ehtivät lääkkeiden tuputtajat leimata - ehei, sain vain (itselleni) vääränlaista hoitoa!

Mielestäni lääketieteellä on mielenterveyden saralla vielä paljon parannettavaa siinä, että ihmiset kohdattaisiin todella yksilöinä. Lääkitystä tarjotaan kaikille ja kaikkiin ongelmiin sopivana pakettiratkaisuna. Ymmärrän kyllä, että osalle siitä on oikeasti hyötyä, mutta sen ei todellakaan pitäisi olla oletusarvoisesti ensisijainen hoitomuoto. On surullista, että resurssipula ja suuryhtiöiden ahneus on johtanut tähän. Minusta pitäisi pikemminkin selvittää, miksi ihmiset voivat pahoin nykyisessä yhteiskunnassamme. Yksilön fysiologia ja psykologia eivät pelkästään selitä sairastumista. Taustatekijöiden kartoittaminen voisi osaltaan auttaa rakentamaan henkisesti ja ruumiillisestikin terveempää yhteiskuntaa. Mielestäni on hieman hälyttävää, että niin suuri osa ihmisistä on jonkinlaisella psyykenlääkityksellä nykyään. Eivätkö ihmisen aivot kykene suoriutumaan hektisestä elämänmenostamme ilman kemiallista muokkaamista? Vai patologisoidaanko myös täysin normaalit elämään kuuluvat tuntemukset lääkitystä vaativiksi? Ilmeneekö myös täysin kliinisesti todettavissa olevia mielenterveyden ongelmia yhä enenevässä määrin? Tämä aihe herättää kovasti kysymyksiä, toivottavasti asiaa tutkitaan.