Lue keskustelun säännöt.
Miksi mielisairaaloista kuvitellaan typeriä?
15.07.2017 |
Esim. sitä, että siellä on sadistinen kuri ja pehmustetut huoneet, joissa annetaan sähköä potilaille rangaistukseksi näiden ollessa hereillä? Tai että mielisairaalassa on erityisen lahjakkaita ihmisiä ja että siellä vallitsee harmonia, koska lahjakkaat ihmiset luovat samalla kuin lepäävät idyllisessä ympäristössä?
Voin alalla kymmenen vuotta työskennelleenä hoitajana sanoa, että hyvin harva ennakkoluuloista pitää paikkansa, tuskin mikään, mutta ilmeisesti leffat ja jotkin lapselliset lehtiartikkelit ovat tehneet tehtävänsä.
Kommentit (43)
En uskaltaisi olla töissä mielisairaalassa *hyrrrrr*
Ainoita paikkoja joita varsinaisesti kammoan ajatuksen tasolla. En tosin ole koskaan käynyt, joten myönnän olevani ennakkoluulojeni ja kuvitelmieni varassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin hetken mielisairaalassa töissä joskus ja siellä ainakin pakkopaidat ja sänkyyn sitominen oli muutamien kohdalla ihan todellisuutta.
Lepositeet toki on, mutta pakkopaidat hyvin harvassa paikassa ja vain erikoismääräyksellä. Eikä nämä ole rangaistuksia, vaan perustuvat aina potilaan turvallisuuden takaamiseen.
Niin sinun mielestäsi ne eivät ole rangaistuksia, mutta olettekos kysyneet potilaiden mielipiteitä asiasta? Valitettavasti näkemys saattaa olla ihan toinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeilkaa itse syödä viikkokin niitä neuroleptejänne niin ehkä älyätte mikseivät potilaatkaan niitä halua syödä ;)
Onko se psykoosi sitten niin kiva? Ymmärrän, että neuroleptien syöminen ei tunnu mukavalle, mutta mikä on vaihtoehto? Menettää todellisuudentaju ja joutua kerta toisensa jälkeen ambulanssilla tai poliisien tuomana hoitoon?
Niin no mistäpäs minä tietäisin kun en ole psykoosissa koskaan ollut. Niitä neuroleptejä vaan tunnutaan tyrkyttävän ihan kaikille. Joten ihan mielenkiinnosta, mikset sinäkin kokeilisi?
Silkasta uteliaisuudesta ja vilpittömästi kysyn: mihin muihin psyykkisiin häiriötiloihin kuin psykoosiin neuroleptejä määrätään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tuumit alan ihmisenä: parantuuko potilas mielisairaalassa?
Potilas harvemmin koskaan parantuu lopullisesti, vaan joutuu syömään lääkkeitä lopun ikäänsä. Mutta hyvällä lääkityksellä ja muilla tukitoimilla voidaan saada potilas niin hyvään kuntoon, että normaalin elämän jatkaminen on mahdollista. Eli apua sieltä varmasti saa, ongelma onkin usein heikko sitoutuminen avohoitoon, jolloin lääkkeet jäävät, päihteet tulevat ja uusi psykoosi on tosiasia. Moni omainen tämän valitettavasti hyvin tietää.
Psykoosilääkkeistä kieltäytyminen on kyllä hyvin ymmärrettävää koska niillä on niin paljon haittoja ja ne voivat aiheuttaa pitkäaikaisessa käytössä pysyviä aivovaurioita.
On tutkittu, että sairastettu psykoosi tuhoaa aivoja joka kerta. Mukaan lukien tietysti erilaiset lieveilmiöt, joita psykooseihin liittyy; itsetuhoisuus, joskus väkivaltaisuus jne. Ei nämä asiat ole yksinkertaisia.
Myös hoitamattomat masennus ja paniikkihäiriö tuhoavat aivoja ja hermostoa. Tutkimusten mukaan jo ensimmäinen paniikkikohtaus laittaa elimistön vuosiksi hätätilaan. En minäkään haluaisi syödä lääkkeitä mutta on pakko. Muuten olisin kuollut, joko itsemurhaan tai sisäelinten pettämiseen. Tunnustan että ennemmin olisin sairastanut vaikka syövän mitä masennuksen ja paniikkihäiriön. Syövästä on mahdollisuus parantua, mt-ongelmista ei.
Paniikkihäiriön aiheuttamista sisäelinongelmista ja niiden aiheuttamista kuolemista vaietaan.
Itse en pystyisi olemaan mielisairaalassa töissä siksi koska en pystyisi hyvällä omallatunnolla hoitamaan ihmisiä niillä käytännöillä mitä nykyään hoidetaan. Mielisairaalassa on helppoa olla töissä varmaan silloin jos ei oikein ymmärrä syvällisesti asioita ja on valmis vain sokeasti tottelemaan määräyksiä potilaiden hoitamisessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ehkä pikkasen voi ihmisten mielikuviin vaikuttaa vaikka se Kupittaan psyk.osaston vanhusten karmaiseva kohtelu miten ne hoitajat oli mäntänny niitä avuttomia hoidokkeja ja lääkinny koomaan.....?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeilkaa itse syödä viikkokin niitä neuroleptejänne niin ehkä älyätte mikseivät potilaatkaan niitä halua syödä ;)
Onko se psykoosi sitten niin kiva? Ymmärrän, että neuroleptien syöminen ei tunnu mukavalle, mutta mikä on vaihtoehto? Menettää todellisuudentaju ja joutua kerta toisensa jälkeen ambulanssilla tai poliisien tuomana hoitoon?
Niin no mistäpäs minä tietäisin kun en ole psykoosissa koskaan ollut. Niitä neuroleptejä vaan tunnutaan tyrkyttävän ihan kaikille. Joten ihan mielenkiinnosta, mikset sinäkin kokeilisi?
Varmaan kokeilisin, jos löytäisin itseni mielisairaalasta ja lääkäri sellaista minulle suosittelisi. Sairaudentunnon puute on myös yksi osa-alue, joka heikentää potilaan ennustetta. Kuvitellaan, että ollaan terveitä, vaikka kaikki ulkopuoliset huomaavat, että näin ei ole. Siksi sinne pakkohoitoon joudutaankin.
Olet kyllä aika tietämätön jos luulet, että vain pahimmassa psykoositilassa mielisairaalassa aletaan ehdottelemaan neuroleptejä. Mulle niitä on koitettu tyrkyttää jo puoli vuotta vain koska mulla on vähän esipsykoottisia oireita. Todellisuudentaju on tallella, tiedostan pelkojen esim. kameroista olevan turhia pelkoja, en ole väkivaltainen tai itsetuhoinen, en ole osastohoidon tarpeessa, jne. mutta silti pitäisi aloittaa psykoosilääkitys.
Niiden sivuvaikutukset olisivat paljon pahemmat kuin nykyinen henkinen vointini ja olen tästä monta kertaa lääkärille ja hoitajille sanonut, mutta eihän huluja haluta kuunnella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä työssäsi on parasta? Entä surullisinta?
Parasta työssä on tietysti se, jos joku huonossa kunnossa hoitoon tullut potilas lähtee hyvässä kunnossa "siviiliin" ja tulee kahden vuoden päästä hyvässä kunnossa vastaan ja kiittää vielä silloinkin hyvästä hoidosta. Erityisesti nuorten kohdalla tämä on todella mukavaa.
Surullisimpia tapauksia ovat ne, jotka kiertävät sairaalaa pyöröovi-tyyliin, koska syystä tai toisesta avohoito ei vaan onnistu. Tietysti osastolla on myös väkivaltaisuutta ja itsetuhoisuutta jne, mikä on kuormittavaa.
Neuroleptejä syövät muutkin kuin psykoosipotilaat, kiitos vaan. Omalla kohdallani ne pitävät raivokohtaukset poissa. Raivarit itsessään liittyvät persoonallisuushäiriööni, niitä ei ole tullut sen jälkeen ensimmäistäkään kun aloitin neurolepti-lääkityksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Psykoterapiaa tarvittaisiin enemmän kyllä. Ei pelkkä lääkehoito ole ratkaisu. Kaikkiin sairauksiin lääkkeitä ei edes tarvita vaan pelkkä psykoterapia riittää.
Vierailija kirjoitti:
No ehkä pikkasen voi ihmisten mielikuviin vaikuttaa vaikka se Kupittaan psyk.osaston vanhusten karmaiseva kohtelu miten ne hoitajat oli mäntänny niitä avuttomia hoidokkeja ja lääkinny koomaan.....?
Tästä puhuttiin työkavereiden kanssa ja vaikka ollaan lehtitietojen varassa, pidettiin pöyristyttävänä touhuna, jos siis on totta. Itse en ole kymmenen vuoden aikana törmännyt mihinkään ylilyönteihin, vaan päinvastoin kaikki dokumentoidaa tarkasti, ohjeet ja säädökset ovat tarkkoja ja niitä noudatetaan. Muutenkin työyhteisöt, joissa olen työskennellyt, ovat olleen hyvin terveitä ja jos joku olisi mennyt liian pitkälle tavalla tai toisella, olisi siihen aivan varmasti puututtu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeilkaa itse syödä viikkokin niitä neuroleptejänne niin ehkä älyätte mikseivät potilaatkaan niitä halua syödä ;)
Onko se psykoosi sitten niin kiva? Ymmärrän, että neuroleptien syöminen ei tunnu mukavalle, mutta mikä on vaihtoehto? Menettää todellisuudentaju ja joutua kerta toisensa jälkeen ambulanssilla tai poliisien tuomana hoitoon?
Niin no mistäpäs minä tietäisin kun en ole psykoosissa koskaan ollut. Niitä neuroleptejä vaan tunnutaan tyrkyttävän ihan kaikille. Joten ihan mielenkiinnosta, mikset sinäkin kokeilisi?
Varmaan kokeilisin, jos löytäisin itseni mielisairaalasta ja lääkäri sellaista minulle suosittelisi. Sairaudentunnon puute on myös yksi osa-alue, joka heikentää potilaan ennustetta. Kuvitellaan, että ollaan terveitä, vaikka kaikki ulkopuoliset huomaavat, että näin ei ole. Siksi sinne pakkohoitoon joudutaankin.
Eräs syy "sairaudentunnottomuuteen" potilailla on varmasti se että potilaat tajuavat paremmin kuin hoitajat ja lääkärit ettei niin selkeästi luokiteltavia psykiatrisia sairauksia ole olemassa kuin annetaan ymmärtää. Itselleni on lätkäisty varmaan melkein 10 diagnoosia elämäni aikana ja olisi suorastaan naurettavaa olla sairaudentuntoinen niiden kaikkien suhteen. Oiretuntoisia monet potilaat kyllä varmaan ovat kuten itsekin mutta eivät varsinaisesti sairaudentuntoisia enkä tiedä missä määrin koko sairaudentuntoa kannattaisi edes vaatia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin hetken mielisairaalassa töissä joskus ja siellä ainakin pakkopaidat ja sänkyyn sitominen oli muutamien kohdalla ihan todellisuutta.
Lepositeet toki on, mutta pakkopaidat hyvin harvassa paikassa ja vain erikoismääräyksellä. Eikä nämä ole rangaistuksia, vaan perustuvat aina potilaan turvallisuuden takaamiseen.
Niin sinun mielestäsi ne eivät ole rangaistuksia, mutta olettekos kysyneet potilaiden mielipiteitä asiasta? Valitettavasti näkemys saattaa olla ihan toinen.
Jos potilas alkaa kaivaa silmää päästään tai on koko ajan vetämässä ranteitaan auki tappaakseen itsensä, eikö sinusta ole silloin perusteltua rajoittaa tämän mahdollisuuksia onnistua tavoitteessaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeilkaa itse syödä viikkokin niitä neuroleptejänne niin ehkä älyätte mikseivät potilaatkaan niitä halua syödä ;)
Onko se psykoosi sitten niin kiva? Ymmärrän, että neuroleptien syöminen ei tunnu mukavalle, mutta mikä on vaihtoehto? Menettää todellisuudentaju ja joutua kerta toisensa jälkeen ambulanssilla tai poliisien tuomana hoitoon?
Niin no mistäpäs minä tietäisin kun en ole psykoosissa koskaan ollut. Niitä neuroleptejä vaan tunnutaan tyrkyttävän ihan kaikille. Joten ihan mielenkiinnosta, mikset sinäkin kokeilisi?
Varmaan kokeilisin, jos löytäisin itseni mielisairaalasta ja lääkäri sellaista minulle suosittelisi. Sairaudentunnon puute on myös yksi osa-alue, joka heikentää potilaan ennustetta. Kuvitellaan, että ollaan terveitä, vaikka kaikki ulkopuoliset huomaavat, että näin ei ole. Siksi sinne pakkohoitoon joudutaankin.
Eräs syy "sairaudentunnottomuuteen" potilailla on varmasti se että potilaat tajuavat paremmin kuin hoitajat ja lääkärit ettei niin selkeästi luokiteltavia psykiatrisia sairauksia ole olemassa kuin annetaan ymmärtää. Itselleni on lätkäisty varmaan melkein 10 diagnoosia elämäni aikana ja olisi suorastaan naurettavaa olla sairaudentuntoinen niiden kaikkien suhteen. Oiretuntoisia monet potilaat kyllä varmaan ovat kuten itsekin mutta eivät varsinaisesti sairaudentuntoisia enkä tiedä missä määrin koko sairaudentuntoa kannattaisi edes vaatia.
Niinpä :D Esim persoonallisuushäiröihin saataisiin sopivissa tilanteissa upotettua varmaankin koko väestö :D
Mielisairaalan kokeneena ja siitä ja pakkohoidosta traumatisoituneena väitän toisin. Kylmäkiskoinen paikka, jossa ihmisarvoa ei kunnioitettu. Olin pelkkä diagnoosi. Diagnoosistigmat satutti. Itsemääräämisoikeuden rajoitus siihen mitä kemikaalia aivoihini laitan oli hirvein kokemus elämässäni. Kun ihmiset kieltäytyivät pakkolääkinnästä, heitä uhkailtiin injektioilla mikä tarkoitti fyysistä voimankäyttöä. Aloin mennä huonompaan suuntaan ylilääkinnällä ja lääkkeitä vaan lisättiin. Lopulta kun masennukseni oli "hoitoresistentti", ehdoteltiin vielä että menen "sähköhoitoon." Sinne en mennyt ja onneksi en. Se ei ole terveellistä aivoille aiheuttaa keinotekoisia epilepsiakohtauksia. Eikä ole kemikaalitkaan jota kutsutaan "antipsykooteiksi."
Nykyään pääsin lääkkeistä eroon lopetustuskien kera mille ei ole sanoja, mistä kärsin kuukausia ja vältän enää ikinä avun hakemista. Masennuskin parani kun hitaasti vieroittauduin lääkkeistä.
Hoitotyöntekijöille osastolla suosittelisin kertaamaan ihmisoikeudet, miettimään onko hoito inhimillistä niinku vaikka jos omalle kohdalle sattuis ja tutustumaan lääkekritiikkiin. Ei, aivoissani ei ole kemiallinen epätasapaino enkä tarvi lääkkeitä kuin diabeetikko insuliiniaan.
Onko kokemuksia syömishäiriöpotilaista? Kun syömishäiriöitä hoidetaan myös osastolla
Vierailija kirjoitti:
Onko kokemuksia syömishäiriöpotilaista? Kun syömishäiriöitä hoidetaan myös osastolla
Kokemuksia heistä ei ole, mutta käsittääkseni pyritään hoitamaan ihan omalla osastollaan ainakin pk-seudulla.
Mutta nyt ap alkaa nukkumaan, aamulla on töihin meno. Kaikkea hyvää nykyisille ja entisille potilaille, sekä tietysti heidän omaisilleen!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tuumit alan ihmisenä: parantuuko potilas mielisairaalassa?
Potilas harvemmin koskaan parantuu lopullisesti, vaan joutuu syömään lääkkeitä lopun ikäänsä. Mutta hyvällä lääkityksellä ja muilla tukitoimilla voidaan saada potilas niin hyvään kuntoon, että normaalin elämän jatkaminen on mahdollista. Eli apua sieltä varmasti saa, ongelma onkin usein heikko sitoutuminen avohoitoon, jolloin lääkkeet jäävät, päihteet tulevat ja uusi psykoosi on tosiasia. Moni omainen tämän valitettavasti hyvin tietää.
Psykoosilääkkeistä kieltäytyminen on kyllä hyvin ymmärrettävää koska niillä on niin paljon haittoja ja ne voivat aiheuttaa pitkäaikaisessa käytössä pysyviä aivovaurioita.
Pahemmat aivovauriot tulee kyllä hoitamattomista toistuvista psykooseista ja vakavista masennuksista. Itse en kykenisi edes nykyiseen elämänlaatuun ilman neuroleptejä, taannuin reagoimattomaksi möykyksi sitä itse kunnolla tiedostamatta. Olisin halunnut jäädä sairaalaan pitemmäksi aikaa mutta hoitoajat on tosiaan lyhennetty minimiin,mikä kylläkin hidastaa tai estää paranemisen. Enemmän se nuoren ihmisen elinikäinen työkyvyttömyys tai työttömyys maksaa yhreiskunnalle kuin edes riittävän pitkä sairaalahoito.
Itse taannuin reagoimattomaksi möykyksi neurolepteillä. Olemme yksilöitä.
Itse en varsinaisesti enää usko kokemukseni perusteella, että psykoosi aivovaurioita aiheuttaa. Olen käynyt psykoosijakson läpi, eräänlaisen elämänkriisin, ja palannut toimintakyvyltä samaan kuin ennen. Esim ensipsykooseja pystytään hoitamaan täysin lääkkeettömästi, siitäkin on näyttöä, mutta psykiatria silti tyrkyttää laajasti kaikille psykoosipotilaille lääkkeitä. On näyttöä, jossa pitkäaikainen psykoosilääkkeiden käyttö voi aiheuttaa jopa huonompia lopputulemia toimintakyvyn suhteen ja kyseiset lääkkeet voi heikentää terveydentilaa, lyhentää elinikää, puhkaista diabetesta ja vaurioittaa aivoja, mistä on esimerkkinä lääkkeen kyky laukaista joillakin pakkoliikkeitä. Lisäksi lääkkeen lopetus voi olla hankalaa, siinä missä mielialalääkkeiden ja bentsojen, ja puhkaista entistä alkuperäistä pahempia oloja ja jopa joillakin psykoositiloja. Neuroleptit voi myös aiheuttaa levottomuustiloja (akatisia, yksi sivuoire mikä saatetaan usein sotkea sairauden pahenemiseen) mikä voidaan nähdä syynä aina vaan tunkea potilaalle yhä lisää lääkkeitä, vaikka todellisuudessa on kyse lääkkeen aiheuttamasta tilasta, sisäisestä levottomuudesta, jossa ihminen ei kykene olemaan paikallaan.
Jos jotkut lopettaa lääkkeet, syy voi olla että he yksinkertaisesti voivat huonosti niillä, voivat kokea olevansa liian turtuneita tai eivät omia itsejään tai haitat kasvaa niin suureksi että he valitsevat lopettaa lääkkeet. Syy ei ole aina psykiatrian lempitermi, sairaudentunnottomuus. On liikkeitä, joissa ihmiset myöskin opettelevat elämään oireidensa kanssa, turruttamatta niitä, esim ääniä kuulevilla on tällainen. Itse koen että kun lopetin lääkkeet, itsetuntemukseni kasvoi, aloin ymmärtää mistä ns hulluissa kokemuksissani oli kyse ja kykenin käsittelemään asioita terapiassa, mihin en kyennyt lääkittynä ja turrutettuna. Minulle lääkintä oli ensisijaisesti turruttavaa ja etäännytti minua itsestäni ja tunteistani. On traumatisoivaa joutua turruttamaan itseään vastoin haluamaansa.
Haluaisin kumota tämän myytin jonka mukaan lääkkeettömyys, lääkkeiden ottamattomuus aiheuttaa psykooseja ja tilan huononemista. Ja lääkkeet vievät aina pois psykoosia ja auttavat potilasta. Aina on myös mahdollisuus että lääkintä aiheuttaa potilaan tilan huononemista, erityisesti niiden vieroituksessa mutta myös sivuoireena tulla psykoottisia oireita puhutaan sitten bentsoista, masennuslääkkeistä tai antipsykooteista. Minun tapauksessa psykoosi puhkesi lopettaessani mielialalääkkeen joka oli ainut lääke mitä käytin, milloin samaan aikaan oli paljon stressiä elämässä. Jouduin psykoosiin uusien lääkekokeilujen myötä, kun hakeuduin osastolle. Olen aina ollut herkkä lääkkeiden aiheuttamille tuntemuksille.
Itse olen vastaan ihmisten valinnanvapauden rajoitusta omasta hoidostaan eritoten tässä mittakaavassa kuin nykyään. Tämä voi johtaa todella karuun tapaan hoitaa potilaita. Mikäli potilas haluaa hoitaa masennustaan ilman lääkkeitä tai psykoosiaan ilman lääkkeitä, vaikka kuinka psykiatriassa uskotellaan että tämä johtaa aivovaurioihin(mitä siis kritisoin) tämä mahdollisuus olisi hänelle suotava, ellei hän ole muille vaaraksi. On myös toisaalta syytä otaksua että myös lääkkeet voivat edesauttaa joillakin sekavuutta, impulssikontrollin heikentymistä, levottomuutta, pahaa oloa ja jopa väkivallantekoja. Tämän oikeuden päättää omasta hoidostaan kyseenalaistaminen on johtanut liikaan käyttöön pakolla hoitamista ja oikeuksien rikkomiseen potilaiden kohdalla. On traagista että joitain pakkohoidetaan lääkkeillä vaikka lääkkeet voivat saada heidän olonsa todella huonoksi, joidenkin jopa itsetuhoiseksi. Psykiatrian näkemys että potilas ei tiedä mikä hänelle parasta on mielestäni ristiriidassa paranemisen kanssa. Paranemisessa kun omaa tahtoa ja kykyä nähdä mikä omalle kohdalle on parasta, tarvitaan
On myös huomioitava että pakkolääkintää tehdään täysin rauhallisille ihmisille (pakkohoidossa oleville) psykiatrisilla osastoilla eikä kyse suinkaan ole aina siitä että joku on mitä joku sanoi esimerkkinä, kaivamassa silmiä päästään tai vetämässä rannetta auki. Pakkohoitoon voi joutua mennessään hakemaan apua osastolta vapaaehtoisesti, kuten itse hain, kunnes yhtäkkiä minulle alettin pakolla edellisten epäonnistuneiden lääkekokeilujen jälkeen tyrkyttää uusia voimakkaita lääkkeitä, päällekkäin useita. Omat kokemukset osastoilta ovat suorastaan hirveitä. Pahimmat traumani liittyivät kun kieltäydyin pakkohoidettavana lääkkeistä ja minua pakkolääkitsi vastakkaista sukupuolta olevat hoitajat repimällä housujani alas painaen minua maahan vaikka ainoa mitä tein, oli kieltäydyin lääkkeistä. Minulla on myös traumoja lääkesumussa olemisesta ja tietyllä tavalla itseni menettämisestä lääkesumussa.
Minun kokemukseni neurolepteistä on täysin vastakkainen. Kun minulle tyrkytettiin neuroleptejä, aloin mennä entistä huonompaan kuntoon. Olin lähes toimintakyvytön näitä lääkkeitä käyttäessäni. Nämä eivät myöskään vieneet senaikaisia psykoosiharhojani mihinkään,olin vaan väsyneempi ja lääkepöhnäinen, välinpitämättömämpi mitään kohtaan.Onneksi päätin lopettaa ne, vaikka siinä riskejä onkin ja näin on menty jo pitkään.
Olen saanut itseni takaisin taas. On hyvin hankala olla näiden kokemuksien kanssa monen psykiatrian sairaanhoitajan kanssa samoilla linjoilla. Ymmärrän, että joidenkin on hyvin vaikea ymmärtää mielipiteitäni. Meillä voi olla hyvin eri perspektiivit asioihin.
Onneksi nykyään netin kautta on voinut löytää kriittisiäkin mielipiteitä, jopa ammattilaisilta. Yksi paikka missä puhutaan tarpeesta uudistaa mielenterveyshoitoa on Mad in America. Olen paljon kokemukseni jälkeen kokenut tarvetta lukea aiheesta.
Varmaan kokeilisin, jos löytäisin itseni mielisairaalasta ja lääkäri sellaista minulle suosittelisi. Sairaudentunnon puute on myös yksi osa-alue, joka heikentää potilaan ennustetta. Kuvitellaan, että ollaan terveitä, vaikka kaikki ulkopuoliset huomaavat, että näin ei ole. Siksi sinne pakkohoitoon joudutaankin.