onko vielä olemassa ihmisiä jotka eivät petä/jätä jos puoliso sairastuu vakavasti tai

Vierailija kirjoitti:

Sinulle siis myös suhde, jossa ei ole lämpöä, läheisyyttä ja todellista kumppanuutta vaikkapa puolison masennuksen vuoksi, olisi sinulle ihan okei, koska onnellisuutesi tulee velvollisuuksien mukaan elämisestä? Ja jos se ei ole, miksi näin, sillä kuten sanottu, hedonismiahan se noidenkin tarjoama mielihyvä on.

Tähän kiinnostaisi kuulla vastaus tältä periaatteen ihmiseltä.

Vierailija kirjoitti:

Huomaa, ettei suurella osalla tänne kirjoittaneista ole omaa kokemusta puolison sairastumisesta tai vammautumisesta. Se ei ole mikään yksiselitteinen tilanne, vaikka kaikki sairaudet ja vammat olisivat samanlaisia. Saati sitten, kun ne eivät ole.

Itse olin 29-vuotias aviovaimo ja kolmen alle 10-vuotiaan lapsen äiti, kun mieheni joutui auto-onnettomuuteen. Onnettomuuden seurauksena miehelle jäi monia vammoja. Yksi niistä on vaikea aivovamma. Siinä hetkessä minulle oli itsestään selvää jäädä miehen rinnalle ja olla hänen tukenaan sen mitä lasten ja kodinhoidolta kykenin. Se oli vaikeaa ja raskasta, mutta onnistui jonkin aikaa. Kotiuduttuaan mies kuitenkin jonkin ajan kuluttua muuttui todella ärtyisäksi ja herkäksi äänille. Lopulta tilanne äityi siihen, että jo lusikan putoaminen lattialle sai aikaan totaalisen "kilahtamisen" eli huutoa ja raivoamista täysin ilman kontrollia. Tässä kohtaa minä koin meidän kaikkien kannalta parhaaksi, että minä muutin lasten kanssa pois. (Jälkeenpäin mietittynä se olisi pitänyt tehdä jo aiemmin, sillä lapset selvästi kärsivät tilanteesta. Olin vain niin poikki etten sitä silloin tajunnut). Järjestin miehelle hoitajan ja lähdin lasten kanssa. Sen jälkeen meidän kaikkien elämästä tuli parempaa. Mies sai olla rauhassa ärsyttäviltä ääniltä ja me saimme lasten kanssa elää tavallista elämää ilman pelkoa räjähdyksistä. Kävin yksin tapaamassa miestä säännöllisesti, kunnes hän eräänä päivänä sanoi, että "Turhaan sä täällä ramppaat. En mä sua kaipaa". Kun kuulin tuon riittävän monesti, totesin että taitaa tosiaan olla turhaa tuo "ramppaaminen". Haimme avioeroa yhteisellä päätöksellä (en tiedä ymmärsikö mies sanaa avioero, mutta ei hän vastaankaan laittanut). Nyt tuosta on reilu kymmenen vuotta enkä tunne enää pientäkään omantunnontuskaa erosta. Olen sitä mieltä, että se oli meidän kaikkien kannalta paras ratkaisu.

Tiedän, että miehestä pidetään huolta hänelle sopivassa ympäristössä ja se riittää minulle. Olen säännöllisesti yhteydessä laitokseen, jossa hän nykyisin asuu ja huolehdin, että hänellä on kaikki mitä hän tarvitsee. Itse en ole käynyt häntä tapaamassa, eikä hän ole hoitajien mukaan minua ja lapsia kysellytkään. Luulen, ettei hän muista meitä enää. Minulla on nykyisin uusi miesystävä ja hän ymmärtää kokonaistilanteen erinomaisesti. Pitää huolen minusta ja lapsista eikä koe ongelmaksi sitä, että hoidan entisen mieheni asioita.

Jonkun mielestä olen varmasti huono ihminen ja heikkona pettänyt antamani lupauksen. Itse olen kuitenkin sinut ratkaisuni kanssa ja mielestäni se on tärkeintä. En tarkoita, että aina on hyväksyttävää jättää sairas tai vammautunut puoliso. En tehnyt sitä itsekään hetken mielijohteesta tai pelkästään vamman takia. Koin vain että kokonaisuuden kannalta se oli ainut vaihtoehto meidän kaikkien hyvinvoinnin kannalta. Joku toinen olisi voinut kokea toisin ja se olisi ollut hänen valintansa. Ei minulla olisi siihen sanomista. Jokainen tekee omat ratkaisunsa.

Pitkällisen selostuksen pääpointtina: Ei pidä tuomita kenenkään valintoja. Ei varsinkaan, kun ei tiedä kokonaistilannetta. Ihanteet ovat hienoja ja niistä on hyvä pitää kiinni. Aina se ei vain ole oikeassa elämässä mahdolllista ja sekin on hyvä opetella hyväksymään.  

Tässäkään ei ero tapahtunut itse sairauden takia vaan huutamisen ja raivoamisen takia. Siinä on mielestäni ero. Esim jos mies olisi vaikkapa vammautunut niin, että on pyörätuolissa, mutta ei raivoa, niin silloinhan avioliitto olisi voinut jatkua. Tai jos vammautuu niin, ettei kykene seksiin, niin ei siitäkään ole vaaraa kenellekään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinulle siis myös suhde, jossa ei ole lämpöä, läheisyyttä ja todellista kumppanuutta vaikkapa puolison masennuksen vuoksi, olisi sinulle ihan okei, koska onnellisuutesi tulee velvollisuuksien mukaan elämisestä? Ja jos se ei ole, miksi näin, sillä kuten sanottu, hedonismiahan se noidenkin tarjoama mielihyvä on.

Tähän kiinnostaisi kuulla vastaus tältä periaatteen ihmiseltä.

Vastasin tähän jo, muttaa uudelleen:

Kyllä tottakai jatkaisin suhteessa. Ei masennus ole syy avioerolle. Tuntisin kyllä tuskaa toisen tuskasta ja yrittäisin auttaa sen mitä kykenen. Ei se silti tarkoita, ettenkö kaipaisi noita lämpöä ja läheisyyttä, mutta ei ne ole jokaisessa elämäntilanteessa mahdollisia. Voihan käydä niinkin, että puoliso on vaikkapa koomassa vuosikymmeniä, eikä noita lämpöä, läheisyyttä yms saa ollenkaan enää.

Minä.

Tosin kihlattuni oli sairas jo silloin kun aloitimme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomaa, ettei suurella osalla tänne kirjoittaneista ole omaa kokemusta puolison sairastumisesta tai vammautumisesta. Se ei ole mikään yksiselitteinen tilanne, vaikka kaikki sairaudet ja vammat olisivat samanlaisia. Saati sitten, kun ne eivät ole.

Itse olin 29-vuotias aviovaimo ja kolmen alle 10-vuotiaan lapsen äiti, kun mieheni joutui auto-onnettomuuteen. Onnettomuuden seurauksena miehelle jäi monia vammoja. Yksi niistä on vaikea aivovamma. Siinä hetkessä minulle oli itsestään selvää jäädä miehen rinnalle ja olla hänen tukenaan sen mitä lasten ja kodinhoidolta kykenin. Se oli vaikeaa ja raskasta, mutta onnistui jonkin aikaa. Kotiuduttuaan mies kuitenkin jonkin ajan kuluttua muuttui todella ärtyisäksi ja herkäksi äänille. Lopulta tilanne äityi siihen, että jo lusikan putoaminen lattialle sai aikaan totaalisen "kilahtamisen" eli huutoa ja raivoamista täysin ilman kontrollia. Tässä kohtaa minä koin meidän kaikkien kannalta parhaaksi, että minä muutin lasten kanssa pois. (Jälkeenpäin mietittynä se olisi pitänyt tehdä jo aiemmin, sillä lapset selvästi kärsivät tilanteesta. Olin vain niin poikki etten sitä silloin tajunnut). Järjestin miehelle hoitajan ja lähdin lasten kanssa. Sen jälkeen meidän kaikkien elämästä tuli parempaa. Mies sai olla rauhassa ärsyttäviltä ääniltä ja me saimme lasten kanssa elää tavallista elämää ilman pelkoa räjähdyksistä. Kävin yksin tapaamassa miestä säännöllisesti, kunnes hän eräänä päivänä sanoi, että "Turhaan sä täällä ramppaat. En mä sua kaipaa". Kun kuulin tuon riittävän monesti, totesin että taitaa tosiaan olla turhaa tuo "ramppaaminen". Haimme avioeroa yhteisellä päätöksellä (en tiedä ymmärsikö mies sanaa avioero, mutta ei hän vastaankaan laittanut). Nyt tuosta on reilu kymmenen vuotta enkä tunne enää pientäkään omantunnontuskaa erosta. Olen sitä mieltä, että se oli meidän kaikkien kannalta paras ratkaisu.

Tiedän, että miehestä pidetään huolta hänelle sopivassa ympäristössä ja se riittää minulle. Olen säännöllisesti yhteydessä laitokseen, jossa hän nykyisin asuu ja huolehdin, että hänellä on kaikki mitä hän tarvitsee. Itse en ole käynyt häntä tapaamassa, eikä hän ole hoitajien mukaan minua ja lapsia kysellytkään. Luulen, ettei hän muista meitä enää. Minulla on nykyisin uusi miesystävä ja hän ymmärtää kokonaistilanteen erinomaisesti. Pitää huolen minusta ja lapsista eikä koe ongelmaksi sitä, että hoidan entisen mieheni asioita.

Jonkun mielestä olen varmasti huono ihminen ja heikkona pettänyt antamani lupauksen. Itse olen kuitenkin sinut ratkaisuni kanssa ja mielestäni se on tärkeintä. En tarkoita, että aina on hyväksyttävää jättää sairas tai vammautunut puoliso. En tehnyt sitä itsekään hetken mielijohteesta tai pelkästään vamman takia. Koin vain että kokonaisuuden kannalta se oli ainut vaihtoehto meidän kaikkien hyvinvoinnin kannalta. Joku toinen olisi voinut kokea toisin ja se olisi ollut hänen valintansa. Ei minulla olisi siihen sanomista. Jokainen tekee omat ratkaisunsa.

Pitkällisen selostuksen pääpointtina: Ei pidä tuomita kenenkään valintoja. Ei varsinkaan, kun ei tiedä kokonaistilannetta. Ihanteet ovat hienoja ja niistä on hyvä pitää kiinni. Aina se ei vain ole oikeassa elämässä mahdolllista ja sekin on hyvä opetella hyväksymään.  

Tässäkään ei ero tapahtunut itse sairauden takia vaan huutamisen ja raivoamisen takia. Siinä on mielestäni ero. Esim jos mies olisi vaikkapa vammautunut niin, että on pyörätuolissa, mutta ei raivoa, niin silloinhan avioliitto olisi voinut jatkua. Tai jos vammautuu niin, ettei kykene seksiin, niin ei siitäkään ole vaaraa kenellekään.

 

Kyllä pohjimmainen syy oli se vamma. Ilman sitähän ei olisi ollut huutamista ja raivoamista. Ei mies ennen vammaa sellaista harrastanut. Avioliitto jatkuikin, vaikka mies oli pyörätuolissa ja seksi ei tullut kysymykseenkään. Vasta tuo vamman aiheuttama yliherkkyys äänille oli se ratkaiseva eron syy. Eli vamman vuoksi yhteiselo kävi mahdottomaksi.

On siis hyvinkin olennaista tietää vamman tai sairauden aiheuttamat kaikki seuraukset ennen kuin voi käsittää kokonaistilanteen kaikkien osapuolten kannalta.

Ei se, että eroaa väkivallan, sadismin, jonkun spesifin sairauden esim pedofilia, aviorikoksen takia tarkoita, että erottaisiin minkä tahansa sairauden takia. Silloin jos sairaus on perheelle vaaraksi tai vamma aiheuttaa raivostumista yms tai kyse on vaikkapa pedofiliasta (vaikka rikoksia ei olisi tapahtunut) niin se on eri asia kuin, että jos erotaan sen takia, että sairaan / vammaisen kumppanin kanssa on muuten vaikeaa tai että seksi loppuu. Sairaan tai vammaisen kanssa voi olla vaikeaa elää, mutta jos ei ole vaarallista tai kyse ei ole pedofiliasta niin silloin ei mielestäni ole syytä erota / pettää.

Vierailija kirjoitti:

Ei se, että eroaa väkivallan, sadismin, jonkun spesifin sairauden esim pedofilia, aviorikoksen takia tarkoita, että erottaisiin minkä tahansa sairauden takia. Silloin jos sairaus on perheelle vaaraksi tai vamma aiheuttaa raivostumista yms tai kyse on vaikkapa pedofiliasta (vaikka rikoksia ei olisi tapahtunut) niin se on eri asia kuin, että jos erotaan sen takia, että sairaan / vammaisen kumppanin kanssa on muuten vaikeaa tai että seksi loppuu. Sairaan tai vammaisen kanssa voi olla vaikeaa elää, mutta jos ei ole vaarallista tai kyse ei ole pedofiliasta niin silloin ei mielestäni ole syytä erota / pettää.

Juuri tämän takia ei voida puhua yleisesti sairauksista tai vammoista, vaan tapaus on aina arvioitava kokonaisuutena. Se on unohtunut monilta tässä ketjussa ja muuallakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinulle siis myös suhde, jossa ei ole lämpöä, läheisyyttä ja todellista kumppanuutta vaikkapa puolison masennuksen vuoksi, olisi sinulle ihan okei, koska onnellisuutesi tulee velvollisuuksien mukaan elämisestä? Ja jos se ei ole, miksi näin, sillä kuten sanottu, hedonismiahan se noidenkin tarjoama mielihyvä on.

Tähän kiinnostaisi kuulla vastaus tältä periaatteen ihmiseltä.

Vastasin tähän jo, muttaa uudelleen:

Kyllä tottakai jatkaisin suhteessa. Ei masennus ole syy avioerolle. Tuntisin kyllä tuskaa toisen tuskasta ja yrittäisin auttaa sen mitä kykenen. Ei se silti tarkoita, ettenkö kaipaisi noita lämpöä ja läheisyyttä, mutta ei ne ole jokaisessa elämäntilanteessa mahdollisia. Voihan käydä niinkin, että puoliso on vaikkapa koomassa vuosikymmeniä, eikä noita lämpöä, läheisyyttä yms saa ollenkaan enää.

Selvä juttu. Sinä olet parisuhteessa velvollisuudentunnosta – minä olen parisuhteessa kokeakseni ja antaakseni rakkautta, läheisyyttä, henkistä yhteyttä, romantiikkaa, seksiä ja kumppanuutta. Pääasia, että kumpikin meistä on onnellinen omalla tavallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinulle siis myös suhde, jossa ei ole lämpöä, läheisyyttä ja todellista kumppanuutta vaikkapa puolison masennuksen vuoksi, olisi sinulle ihan okei, koska onnellisuutesi tulee velvollisuuksien mukaan elämisestä? Ja jos se ei ole, miksi näin, sillä kuten sanottu, hedonismiahan se noidenkin tarjoama mielihyvä on.

Tähän kiinnostaisi kuulla vastaus tältä periaatteen ihmiseltä.

Vastasin tähän jo, muttaa uudelleen:

Kyllä tottakai jatkaisin suhteessa. Ei masennus ole syy avioerolle. Tuntisin kyllä tuskaa toisen tuskasta ja yrittäisin auttaa sen mitä kykenen. Ei se silti tarkoita, ettenkö kaipaisi noita lämpöä ja läheisyyttä, mutta ei ne ole jokaisessa elämäntilanteessa mahdollisia. Voihan käydä niinkin, että puoliso on vaikkapa koomassa vuosikymmeniä, eikä noita lämpöä, läheisyyttä yms saa ollenkaan enää.

Selvä juttu. Sinä olet parisuhteessa velvollisuudentunnosta – minä olen parisuhteessa kokeakseni ja antaakseni rakkautta, läheisyyttä, henkistä yhteyttä, romantiikkaa, seksiä ja kumppanuutta. Pääasia, että kumpikin meistä on onnellinen omalla tavallaan.

Eihän se sitä tarkoita, että olisin velvollisuudentunnosta vaan kunnioituksesta ja rakkaudesta. Ymmärrän rakkauden erilailla kuin sinä. Rakkaus ei ole minulle tunne, vaan tahtotila ja syvä kiintymys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinulle siis myös suhde, jossa ei ole lämpöä, läheisyyttä ja todellista kumppanuutta vaikkapa puolison masennuksen vuoksi, olisi sinulle ihan okei, koska onnellisuutesi tulee velvollisuuksien mukaan elämisestä? Ja jos se ei ole, miksi näin, sillä kuten sanottu, hedonismiahan se noidenkin tarjoama mielihyvä on.

Tähän kiinnostaisi kuulla vastaus tältä periaatteen ihmiseltä.

Vastasin tähän jo, muttaa uudelleen:

Kyllä tottakai jatkaisin suhteessa. Ei masennus ole syy avioerolle. Tuntisin kyllä tuskaa toisen tuskasta ja yrittäisin auttaa sen mitä kykenen. Ei se silti tarkoita, ettenkö kaipaisi noita lämpöä ja läheisyyttä, mutta ei ne ole jokaisessa elämäntilanteessa mahdollisia. Voihan käydä niinkin, että puoliso on vaikkapa koomassa vuosikymmeniä, eikä noita lämpöä, läheisyyttä yms saa ollenkaan enää.

Selvä juttu. Sinä olet parisuhteessa velvollisuudentunnosta – minä olen parisuhteessa kokeakseni ja antaakseni rakkautta, läheisyyttä, henkistä yhteyttä, romantiikkaa, seksiä ja kumppanuutta. Pääasia, että kumpikin meistä on onnellinen omalla tavallaan.

Eihän se sitä tarkoita, että olisin velvollisuudentunnosta vaan kunnioituksesta ja rakkaudesta. Ymmärrän rakkauden erilailla kuin sinä. Rakkaus ei ole minulle tunne, vaan tahtotila ja syvä kiintymys.

Sanoit itse tuossa yllä, että onnellisuutesi on peräisin velvollisuuksien mukaan elämisestä.

Tuin miestäni hänen sairastaessaan. Miehen toivuttua sairastuin itse. Ja niinhän siinä kävi, että mies pakeni, vain yksi elämä, oikeus onneen jne. Vaikka itse sairaana ruikutti, etten jättäisi häntä. Ilmeisesti olisi pitänyt.

Nosto

Vierailija kirjoitti:

Tuin miestäni hänen sairastaessaan. Miehen toivuttua sairastuin itse. Ja niinhän siinä kävi, että mies pakeni, vain yksi elämä, oikeus onneen jne. Vaikka itse sairaana ruikutti, etten jättäisi häntä. Ilmeisesti olisi pitänyt.

Yksi elämä ja moraalikysymykset siinä

Moni miehistä pettää vaikka olisit tervekin. Niin miksei sitä sairaana ollessasi.

Puoliso sairastui vuosia sitten parantumattomasti, erektiota ei ole ollut vuosikausiin mutta en ole pettänyt häntä. Silti hän on kiittämätön minulle karjuu jos pidän puoliani mm. raha-asioissa ym. mihin minun ei kuulu osallistua. Mies käskee lähteä menemään, juo, syyllistää minua kaikesta mahdollisesta mm. siitä että en sairasta vakavaa sairautta. Haukkuu minua ämmäksi eikä halua osallistua oikein mihinkään kotityöhön ja yhteiseen asiaan, ei kuulemma kiinnosta ja syyttää minua huonoksi ihmiseksi kun haluan elää ja olen kaikesta kiinnostunut elämässä. Aivan kuin minun pitäisi hänen sairautensa takia jättää oma elämäni elämättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinulle siis myös suhde, jossa ei ole lämpöä, läheisyyttä ja todellista kumppanuutta vaikkapa puolison masennuksen vuoksi, olisi sinulle ihan okei, koska onnellisuutesi tulee velvollisuuksien mukaan elämisestä? Ja jos se ei ole, miksi näin, sillä kuten sanottu, hedonismiahan se noidenkin tarjoama mielihyvä on.

Tähän kiinnostaisi kuulla vastaus tältä periaatteen ihmiseltä.

 

Vastasin tähän jo, muttaa uudelleen:

Kyllä tottakai jatkaisin suhteessa. Ei masennus ole syy avioerolle. Tuntisin kyllä tuskaa toisen tuskasta ja yrittäisin auttaa sen mitä kykenen. Ei se silti tarkoita, ettenkö kaipaisi noita lämpöä ja läheisyyttä, mutta ei ne ole jokaisessa elämäntilanteessa mahdollisia. Voihan käydä

Jatka vaan kiintymystäsi niin kauan kun jaksat.

 

On. Tällä saitilla ovat vain kipeät ja puutteessaolijat. Ei varmaan moni normaali perheenisä tuhlaa aikaansa täällä ilman mielenterveysdiagnoosia tai työttömyyttä. Tämä puolestaan muuttaa naisten suhtautumista miehiin, kun ainoastaan oudot ovat esillä. 

Vierailija kirjoitti:

On. Tällä saitilla ovat vain kipeät ja puutteessaolijat. Ei varmaan moni normaali perheenisä tuhlaa aikaansa täällä ilman mielenterveysdiagnoosia tai työttömyyttä. Tämä puolestaan muuttaa naisten suhtautumista miehiin, kun ainoastaan oudot ovat esillä. 

Ootko kipeä vai puutteessa?

Vierailija kirjoitti:

Puoliso sairastui vuosia sitten parantumattomasti, erektiota ei ole ollut vuosikausiin mutta en ole pettänyt häntä. Silti hän on kiittämätön minulle karjuu jos pidän puoliani mm. raha-asioissa ym. mihin minun ei kuulu osallistua. Mies käskee lähteä menemään, juo, syyllistää minua kaikesta mahdollisesta mm. siitä että en sairasta vakavaa sairautta. Haukkuu minua ämmäksi eikä halua osallistua oikein mihinkään kotityöhön ja yhteiseen asiaan, ei kuulemma kiinnosta ja syyttää minua huonoksi ihmiseksi kun haluan elää ja olen kaikesta kiinnostunut elämässä. Aivan kuin minun pitäisi hänen sairautensa takia jättää oma elämäni elämättä.

Jatkan vielä että en ole silti lähdössä pettämään enkä ole sitä ajatellut mutta mietin että kauanko silti jaksan mieheni kauheaa käytöstä ja mitä tarvii kestää että ei joku tietämätön syytä että jätin sairaan mieheni.

En jättänyt puolisoa kun hän sairastui syöpään. Lähipiirissä on ollut myös neljä muuta syöpään sairastunutta, eikä yhdenkään heistä puoliso ole jättänyt heitä. Puolisoina miehiä ja naisia.