Kaveri ei pysty sopimaan huomisia menoja, kun se on liian sitovaa. Mitä tuo tuollainen on?

Liikaa ei kyllä kannata ymmärtää ja joustaa, sun kaveri on kuitenkin itse vastuussa omasta käytöksestään, oli sitten masentunut tai ei.

Parasta olisi ehkä jo menoja sopiessa antaa vapautus mahdollisesta takaovesta. Kutsua vaikka sellaisiin juttuihin, joita tekisit joka tapauksessa. Esimerkkinä vaikka joku leffailta isomman tai pienemmän porukan kanssa. "Olet tervetullut mukaan, näemme teatterilla klo 20:00" tai "Mennään huomenna eläintarhaan kummitytön kanssa, tule mukaan jos haluat". Eli et tule itse dumpatuksi, jos menot ovat sellaisia, että ystävän läsnäolo ei vaikuta niiden toteutumiseen. Siinä on myös hänelle vähemmän paineita, koska hän tietää, ettei ole pakko lyödä lukkoon. Tai sitten pistää viesti, että hei olen nyt kaupungilla ehditkö lounaalle? Siinä on helppo sanoa, että ei juuri nyt käy, toisin kun jos sopii jostain tulevasta, joka voi sitten alkaa kasata ahdistusta. Vaikka kannatan kyllä kutsumaan tuollaisiinkin.

Ihanaa, että sinulla riittää ymmärrystä. Masentunut ei varmasti ole mitenkää ylpeä käytöksestään, päin vastoin: hän varmasti tuntee syyllisyyttä tekemistään ohareista ja se pahentaa kierrettä, koska ei välttämättä halua sopia mitään, minkä joutuukin taas kerran perumaan. Mielummin on vaan sopimatta ja velloo sitten yksin syyllisyydessä ja pahassa olossaan.

Anteeksi tuo ensimmäinen lause meni jotenkin ajatuksen virtana ihan pieleen t: 61

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on tuollainen. Helvetin ärsyttäväähän se on ja tuntuu ettei minua arvosteta.

Syy löytyy kuitenkin sekalaisista mielenterveyden ongelmista jotka pahenee stressatessa. Ei halua myöskään tuottaa minulle pettymystä jos ensin lupaa muttei pysty lupaustaan pitämäänkään. Tämän takia saattaa joidenkin muiden kanssa suunnitella muttei minun kanssa, koska joitain se lupausten rikkominen ei niin haittaakaan.

Mutta vaikka ymmärrän syyt ongelman takana, onhan tämä ihan kamalaa. Yritän keksiä kompromisseja jatkuvasti koska itse ahdistun siitä ettei ole suunnitelmia. Joskus olen kompromissina pyytänyt että jos suunniteltaisiin seuraavaa päivää, vaikka itse haluaisin suunnitella seuraavaa syyslomaa. Eipä sekään ole onnistunut.

Kertokaa joku jotain vinkkejä miten tästä voisi jatkaa koska muuten ongelmaton parisuhde kaatuu tähän pian.

Yksi narsistin tapa pitää toinen koko ajan varpaillaan ja samalla näyttää, kuinka 'paljon' (lue: vähän) hän sinua arvostaa. Ja selitys tietysti on: sinuahan minä tässä vain ajattelen, ettet pettyisi. 

Narsistimies saattaa eron jälkeen toimia juuri niin että lupaa hoitaa lastansa tiettynä ajankohtana mutta peruukin aina liian myöhään. Tällä tavalla riepotellaan äitiä kuin sätkynukkea ja aiheutetaan lapselle jatkuvia pettymyksiä. Hyvä äiti uhrautuu lapsensa puolesta ja joutuu aina perumaan menonsa, koska ei halua lapsensa taas pettyvän.

Toisaalta tämä ei tule yllätyksenä sillä kyllä narsistin kanssa elänyt on tämän jo nähnyt liian monta kertaa. Näin toimivalle isälle annetaan kuitenkin aina uusi mahdollisuus, koska hän osaa esiintyä (sosiaalityöntekijöille) naamionaan terve mieli eikä sen naamion taakse näe kuin tarkka ihmismielen tutkija tai narsistin lähipiirissä elänyt ihminen. Terv, elämänkoulu narsistin kanssa, sosiaalipsykologian/sosiologian opinnot ja harjoittelu kriminaalipoliittisella laitoksella. Ja siltikin: so sad and so tired. Kyllä narsisti osaa nujertaa itsetunnon niin alas, että peilistä katsoo ihan eri ihminen kuin ennen sitä suhdetta. Pettynyt niihin jotka eivät uskoneet, pettynyt itseen kun ei riuhtaissut itseään irti jo paljon ennen kaikkea. Ehkä ainoa voimavara mulla on hyvä lapsuus. Se puuttui taas narsistilta.

Ja sitä hyvää lapsuutta ennakolta varattuine kesälomamatkoineen ei voi narsisti estää vain kiusatakseen äitiä ja lasta. Ne matkat ovat myös lapsen isoäidin tapa saada taas aikaan onnellisia hetkiä minulle ja lapselle!

Sen hyvän lapsuuden kesälomamatkoineen sai ensimmäinen lapseni kokea, koska hänen isänsä ei ollut narsisti, kunnioitti minua äitinä eikä estänyt lapsen lomia vain minua kiusatakseni.

Antakaa voimia selvitä tästä! Ollaan ihmisiä toisillemme!

Tapailin hetken miestä, joka ei voinut sopia koskaan mitään, koska oli omasta mielestään niin spontaani. Minusta taas tuo on juuri spontaaniuden vastakohta, ei voi koskaan sopia mitään mikä saattaisi vaikuttaa edes lähitulevaisuuteen. Spontaanit ihmisethän nimenomaan hakevat hetken mielijohteesta uutta työpaikkaa, varaavat reissun kaukomaille, lähtevät kavereiden kanssa päivän varoitusajalla viikonlopuksi mökille jne.

Tälle miehelle siis lopputulos jännittävästä spontaaniudestaan oli se, että katsoi aina yksin kotona telkkaria. Hiphei.

Vierailija kirjoitti:

Tapailin hetken miestä, joka ei voinut sopia koskaan mitään, koska oli omasta mielestään niin spontaani. Minusta taas tuo on juuri spontaaniuden vastakohta, ei voi koskaan sopia mitään mikä saattaisi vaikuttaa edes lähitulevaisuuteen. Spontaanit ihmisethän nimenomaan hakevat hetken mielijohteesta uutta työpaikkaa, varaavat reissun kaukomaille, lähtevät kavereiden kanssa päivän varoitusajalla viikonlopuksi mökille jne.

Tälle miehelle siis lopputulos jännittävästä spontaaniudestaan oli se, että katsoi aina yksin kotona telkkaria. Hiphei.

Mun kaveri on juuri tällainen "spontaani ja herkkä taiteilijasielu". Kaveripiiri koostuu lähinnä työttömistä ja vähän luusereista tyypeistä, koska ne on ainoita, jotka voi sopeutua ikuiseen hengailuun ilman mitään sovittuja aikatauluja. Ikää on +35 eli ihan nuoresta tytöstä ei ole kyse. Itsestä alkaa tuntua siltä, että tämä kaveruus on hiipumassa, koska en jaksa olla aina ehdottelemassa tekemisiä ja tapaamisia, kun toinen haluaa tavata "sit kun siltä tuntuu".

Itse en ainakaan lomalla sovi yhtään mitään kenenkään kanssa. Vierän sen muutenkin mielummin perheen kanssa, tämä närästää montaa kaveria, ystävää, sukulaista jne. Olem reissutyö ammatissa, puolet kuukaudesta olen pous kotoa, joten muitten kanssa en sovi mitään. Oma perhe silloin tärkein. Muitten syistä en tiedä.

Jos kaverisi on masentunut tai sit voi olla sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Voi myös jännittää tulevia tapahtumia ja siten ei sovi aikaisemmin, ettei stressaisi/jännittäisi. Ihmisiä on niin erilaisia ja jotkut voi toimia vähän erillailla johtuen mm. historiastaan elämässään.

Sekin on ihan eri asia, että haluaako lähteä jonnekin, ja jaksaako lähteä. Itselläni on masennus ja kilparauhasen vajaatoiminta, ja en meinaa jaksaa tehdä juuri mitään. En ole moneen vuoteen kyennyt käymään kavereiden luona kylässä, olemaan aloitteellinen yhteydenpidossa, opiskelemaan, harrastamaan, liikkumaan aktiivisesti, lähtemään kotoa paljon muuten kuin kerran viikossa terapiaan ym. pakollisiin juttuihin. Oli sellainenkin aika, etten jaksanut aina edes sitä että joku tulisi mun luo kylään, onneksi nykyään jaksan sentään sen verran.

Olen ihan hirvittävän turhautunut, kun haluaisin tehdä niin paljon kaikkea, mutta en yksinkertaisesti pysty. Olen kertonut tästä kaikille kavereille, joten tietävät että se että en ota yhteyttä tai en lähde jonnekin, ei tarkoita sen kummempaa kuin että mulla on voimat vähissä. Silti hyvin monet ystävyyssuhteet on hiipuneet kun en itse tee aloitteita, ja mulle merkitsee valtavan paljon että on kolme ihmistä jotka edelleen ottavat yhteyttä edes joskus. Ilman heitä tuntisin itseni todella hylätyksi.

Masennusoireisiin kuuluu myös se ettei ole enää kiinnostunut ihmisistä / tapahtumista normaaliin tapaan, kaverillasi voi olla myös tällaista ja se näyttäytyy kuin hän ei haluaisi osallistua juttuihin. Silti hän tuntee itsensä yksinäiseksi, joten erakoituminen ei ole tavallaan hänen oma halunsa vaan masennuksen aiheuttamaa. Voi myös olla, että kaverisi on sanonut sinulle ettei jaksa, ja olet ymmärtänyt sen niin ettei halua. Tai on voinut hävetä olotilaansa sen verran, että ei ole kertonut selkeästi että asia on kiinni ainoastaan jaksamisesta. Masentuneet usein kertovat tekosyitä silloin kun eivät jaksa tehdä jotain, jos eivät ole varmoja että toinen osapuoli osaa suhtautua fiksusti siihen että hänellä ei riitä jaksaminen. Voisit kysyä kaveriltasi, kuinka usein esteenä osallistumiselle on se että ei yksinkertaisesti jaksa. Niin pääsisit paremmin kärryille hänen olotilastaan, ja pystyisit paremmin ymmärtämään häntä. :-) Ja lähtisi se (oletettavasti) väärinkäsitys, että hän ei halua olla sun seurassa.

Mua ei oo koskaan terveenä haitannut sopia menoja vaikka kuinka pitkän ajan päähän, mutta pari vuotta sitten masennuksen / kilppariongelman ollessa pahimmillaan, mua stressasi aivan valtavasti jos olin sopinut kaverin kanssa jonkin jutun vaikka viikon päähän. Koska mun jaksaminen vaihteli niin paljon päivän mukaan, niin en voinut tietää kuin lähinnä seuraavasta päivästä jos siitäkään, että mitä jaksan milloinkin. Ja sitten oli koko sen viikon kauhea stressi, että pitäis jaksaa se juttu, vaikka ei yhtään tiedä millainen vointi silloin on. Ja siltikin halusin todella että kivat suunnitelmat toteutuu! Haluaminen ja jaksaminen on todellakin eri asioita, alleviivaan nyt vielä kerran. :-D

Toki sitten peruin menon jos en jaksanut, mutta kun en kuitenkaan halunnut tuottaa toisille yhtä mittaa pettymyksiä, niin suhtauduin sovittuihin juttuihin niin että pitäis jaksaa. Sen vuoksi mulle sopikin kaikista parhaiten sellainen, että kaveri soitti että voiko tulla kylään tunnin päästä. Oli helppoa päättää sopiiko se vai ei, koska tiesin sillä hetkellä jaksamiseni eikä se siinä tunnissa muutu mihinkään, eikä tarvinnut stressata päiväkausia. Nykyäänkin kun jaksaminen on parempaa, niin stressaan jonkin verran sitä että pitäis jaksaa sitten tiistaina joku juttu mikä on sovittu kaverin kanssa, mutta nyt se stressi on niin vähäistä että se ei kovin paljoa haittaa. Mutta ymmärrän hyvin että jos ei tiedä pystyykö tekemään, niin ei lupaa mitään kun ei halua tuottaa pettymyksiä. Veikkaan että tämä on syynä kaverisi käytökseen, tai sitten stressin välttäminen.

Tuo tapa että ilmoitat hänelle jostain jutusta edellisenä päivänä ja sitten kysyt vielä uudestaan vähän ennen sitä juttua, on aivan ihana!!! Kunpa mullakin olisi ollut noin!

Täällä myös yksi masennuksesta/ahdistuksesta kärsivä joka ei halua suunnitella isosti menoja. Lisänä vieä vuorotyö..

Ennenkuin sairastuin, olin hyvinkin extempore-ihminen, pystyi suunnittelemaan paljon ja lähtemään yhtäkkiä. Ja samalla siinä omassa kaikkivoipaisuudessaan ei ymmärtänyt ihmisiä jotka eivät voineet toimia samoin. 

Mutta sitten kun itse sairastui, niin tuntui siltä kuin elämästä olisi viety kaikki. Yhtäkkiä ei näe eteen eikä taakse eikä voi tai pysty suunnittelemaan mitään. 

Vaikka nyt on jo toipunut pahimmasta, aiheuttaa liian tiukat ja välillä löysätkin suunnitelmat sitä että saatan valvoa yön. Jopa kyläreissua on välillä vaikea suunnitella. Parasta on jos voi samalle päivälle sopia menoa, en ala silloin stressaamaan sitä yöllä. Menetän siis helposti uneni. 

Joulun aikaan menin sopimaan kotiin sukulaisten ruokailun, ja valvoin monta yötä koska otin asiasta niin ison stressin. Päätin ettei koskaan enää. 

Eli kannattaa aina yrittää ymmärtää toista koska ei voi tietää mitä siellä taustalla on! Joku asia mikä voi terveestä ihmisestä tuntua älyttömältä asialta, voi sairastuneelle olla isokin kynnys. 

Vierailija kirjoitti:

Minä muutuin tuollaiseksi työni takia. Työ on vaativaa ja stressaavaa, ja jokainen työpäivä perustuu tiukkaan minuuttiaikatauluun, josta on pakko pitää kiinni ja joka sekunti kytättävä kelloa, että milloin seuraava aikataulutettu työn osa alkaa. Päivässä saattaa esim. olla kahdeksan palaveria ison toimistokompleksimme eri päissä, ja palaverit on aikataulutettu ihan liian lyhyiksi ja tiukoiksi (en saa tähän itse vaikuttaa, muut päättävät asian). Seuraava palaveri alkaa samalla kellonlyömällä kuin edellinen loppuu, mutta viiden minuutin kävelymatkan päässä. Olen tullut ihan hulluksi kaikkien aikatauluvaatimusten kanssa tuon työn takia. Olen jossain määrin työuupunutkin. Mutta päässäni pyörii koko ajan se, että ainoa mitä haluan vapaa-ajaltani on se, ettei siinä ole YHTÄÄN aikataulua, eikä minun tarvitse sitoutua ainoaankaan kellonlyömään. Ajatuskin siitä, että vapaa-ajalla pitäisi sopia jokin tietty kellonaika huomiselle, ja olisi oltava juuri siihen aikaan paikalla, saa minut niin ahdistuneeksi, että meinaan oksentaa sen ahdistuksen takia. En tee tätä ilkeyttäni kavereille vaan siksi että ihan oikeasti kaikki aikataulut vain nykyään ahdistaa ihan sietämättömän paljon.

Tämä. Minulla on parasta aikaa onnellisuuskohtaus menossa. Mies töissä, muksut mummun kanssa reissussa ja saan olla oloissani. Kaveritkin tietävät, että haluan nyt olla muutaman päivän täysin yksin. Nautin siitäkin, että tämän viikon ainoa aikataulutettu meno (lasten ratsastustunti tänään illalla) on reissun takia peruttu. Ja minä sentään oikein hyvin viihdyn tallilla! Ja lasteni kanssa. Mutta edes yksi viikko vuodessa täysin vailla aikatauluja... Tämä on aivan ihanaa.

Työni on sellaista, että vaikka siinä on tietty runko ja rutiini, joka toistuu joka päivä, se koostuu silti hyvin lyhyistä pätkistä ja koko ajan meneillä oleva juttu saattaa keskeytyä. En yleensä saa edes lounastaa niin, ettei tarvitsisi nousta kesken ruokailun ja reagoida milloin mihinkin. Jos työ olisikin sellaista, kuin aikaisempi työni oli, että taukojen välissä saa suht häiriöttömästi tehdä työtä ja keskittyä, ongelmaa ei olisi. Haluan edes vapaa-ajallani saada välillä olla niin, ettei mikään katkaise rauhoittumistani. On toki kiva käydäkin kavereiden kanssa jossain, juuri olimme kaksi päivää kolmen hengen porukalla reissussa ja kivaa oli.

Pelkään tosissani työuupumusta nykyisessä arjessani. Aivoilleni ei vain millään sovi se, etten saa tarpeeksi usein vain heittää vapaalle ja keskittyä vain olemiseen.

Tuo tä yllä oleva kirjoitti on ihan totta. Minunkin oli vaikeaa sanoa kenellekään, että anteeksi kun joudun perumaan, koska en vain jaksa. Se kuulostaa omaankin korvaan siltä, että on parempaa tekemistä tai että ei kiinnosta, vaikka tilanne ei todellakaan ole niin.

Mulla oli aiemmin yks tällänen kaveri, jonka kanssa ei voinut ikinä sopia mitään etukäteen. Aina vastaus oli että "katotaan sitten" tai "en tiedä vielä". Sitten itse kiltisti odottelin aina vastausta häneltä kunnes kerran päätin, että nyt riittää. Olin pyytänyt häntä luokseni istumaan iltaa ja taas vastaus oli perus "kattoo sitte". Päätin, että katselkoon ihan rauhassa ja lähdin toisen kaverini illanistujaisiin mihin minut oli kutsuttu aiemmin enkä ilmoittanut tästä mitään tälle "katsellaan"-tyypille. Tämä tyyppi oli sitten kuitenkin mitään ilmoittamatta ilmestynyt oveni taakse viinipullo kädessä ja kun mieheni oli hänelle kertonut, etten ole kotona alko sellainen show mitä en ole vieläkään unohtanut. Tämän tyypin mielestä olimme sopineet illanvietosta ja minä olen paska ystävä kun lähdinkin muualle. En ymmärrä miten joku voi kuvitella, että häntä odotetaan paikalle jos aiemmin kysyttäessä vastaus on "en tiedä".

Myöhemmin olen vaan tullut siihen tulokseen, että nämä ihmiset jotka toimivat näin ovat itsekkäitä, pitävät itsestäänselvyytenä sitä että muut joustavat heidän mukaansa eivätkä arvosta muita ihmisiä. Kyseisen "en tiedä, katsellaan" tyypin kanssa en ole enää tekemisissä ja hyvä niin.

Vierailija kirjoitti:

Parasta olisi ehkä jo menoja sopiessa antaa vapautus mahdollisesta takaovesta. Kutsua vaikka sellaisiin juttuihin, joita tekisit joka tapauksessa. Esimerkkinä vaikka joku leffailta isomman tai pienemmän porukan kanssa. "Olet tervetullut mukaan, näemme teatterilla klo 20:00" tai "Mennään huomenna eläintarhaan kummitytön kanssa, tule mukaan jos haluat". Eli et tule itse dumpatuksi, jos menot ovat sellaisia, että ystävän läsnäolo ei vaikuta niiden toteutumiseen. Siinä on myös hänelle vähemmän paineita, koska hän tietää, ettei ole pakko lyödä lukkoon. Tai sitten pistää viesti, että hei olen nyt kaupungilla ehditkö lounaalle? Siinä on helppo sanoa, että ei juuri nyt käy, toisin kun jos sopii jostain tulevasta, joka voi sitten alkaa kasata ahdistusta. Vaikka kannatan kyllä kutsumaan tuollaisiinkin.

Ihanaa, että sinulla riittää ymmärrystä. Masentunut ei varmasti ole mitenkää ylpeä käytöksestään, päin vastoin: hän varmasti tuntee syyllisyyttä tekemistään ohareista ja se pahentaa kierrettä, koska ei välttämättä halua sopia mitään, minkä joutuukin taas kerran perumaan. Mielummin on vaan sopimatta ja velloo sitten yksin syyllisyydessä ja pahassa olossaan.

Juuri näin olen oppinut tekemään ihan omankin mielenterveyden vuoksi. Eli pyydän häntä mukaan sellaisiin juttuihin, joihin menisin muutenkin tai mihin mennään porukalla. Näin hänen mielialansa ei vaikuta minun tekemisiini. Olen myös vain opetellut olemaan pettymättä, kun hän ei tulekaan. Yritän asennoitua niin, että on iloinen yllätys, jos hän lähteekin mukaan.

Voisin varmasti vielä paremmin sanoa sen ihan ääneen, että olisi kiva, jos hän lähtisi, mutta ei ole mitään hätää, vaikka hän ei lähdekään. Ap

Itselläni on sovittuna tiettyjä tapaamisia jotka ovat sääriippuvaisia. Esim. puukiipeilyreissu.

Nykyään ei voi luottaa sääennustuksiin vaan on helpompi sopia että katsotaan aamulla sää ja tehdään päätös.

Vierailija kirjoitti:

Voisit kysyä kaveriltasi, kuinka usein esteenä osallistumiselle on se että ei yksinkertaisesti jaksa. Niin pääsisit paremmin kärryille hänen olotilastaan, ja pystyisit paremmin ymmärtämään häntä. :-) Ja lähtisi se (oletettavasti) väärinkäsitys, että hän ei halua olla sun seurassa.

Tuo tapa että ilmoitat hänelle jostain jutusta edellisenä päivänä ja sitten kysyt vielä uudestaan vähän ennen sitä juttua, on aivan ihana!!! Kunpa mullakin olisi ollut noin!

Aivan mahtava selostus sinultakin omasta kokemuksestasi! Kiitos!

Ja tuo on hyvä ajatus, että kysyn, että onko se jaksamisesta kiinni. Ja moni on siitäkin puhunut, ettei halua tuottaa pettymystä. Siitäkin voitaisi jutella. Hän ei oikeastaan ikinä selittele, miksi ei lupaa lähteä. Hän vain sanoo, ettei tiedä haluaako lähteä.

Noita väärinkäsityksiä on kyllä ollut. Ja en ole epäillytkään, etteikö tässäkin asiassa ole sellaista. Olen oppinut tunnistamaan niiden vaaran, ja yritänkin oikoa niitä. Mutta myös tämä ketju on oikonut väärinkäsityksiä. Olette aivan mahtavia!

Ja kiitos positiivisesta palautteesta. Olen tätäkin asiaa miettinyt pääni puhki, että miten tämän solmun saisi auki. Mukavaa kuulla, että ainakin jonkun mielestä jotain menee ihan kivasti :-) Ap

Vierailija kirjoitti:

Mutta sitten kun itse sairastui, niin tuntui siltä kuin elämästä olisi viety kaikki. Yhtäkkiä ei näe eteen eikä taakse eikä voi tai pysty suunnittelemaan mitään.  

Ainiin, onko tuo näköalattomuuskin sitä! Tuttu ilmiö. Ja hämäriä muistikuvia nousee mieleen, että niinhän se taisi ollakin...

Voi että olette tänään kyllä verraton tietolähde! Ap

Minulla oli myös lisänä oma riittämättömyyden tunne ja niin suuri itseinho itseä kohtaan, että se lisäsi kynnystä mennä näkemään ystäviä. Sitä jotenkin oli samaan aikaan iloinen, että he haluavat nähdä, mutta samalla voimattoman uupunut siitä, että enhän minä mitenkään ole tarpeeksi hyvää seuraa ja sitä katsoo itsensä lähinnä painolastiksi muille. Jossain vaiheessa alkoi kuvittelemaan, että ei ne oikeasti edes halua minua sinne, ja sitten kun tarpeeksi monta kertaa kieltäytyi ja teki ohareita, niin tietenkin ne kutsut harventuivat, ja se oli itselle jotenkin todisteena että niin, eihän niitä tietenkään kiinnosta tällainen "ystävä".

Masennus ruokkii herkästi tuollaista itseään toteuttavan profetian kierrettä, josta on vaikea nousta itse ylös, vaikka tavallaan tajuaa itsekin, miten omat teot ovat juuri ne vaikuttavat asiat tässä ja tietää, miten järjetöntä se oma ajatuksenjuoksu välillä on ja menemällä ja olemalla aktiivinen asiat voisi korjata, mutta jotenkin se on vain kovin vaikeaa.

Toinen on tämä kiireen teeskenteleminen. En itsekään ole maailman spontaanein ihminen mutta minua tympäisee tämä vetoaminen kalenteriin. Suurin osa ihmisistä ei tee työkseen mitään ihmeellistä vaan se työ jää kun työpaikan oven sulkee. Jos haluaa käydä jossakin illalla niin pari tuntia aikaa löytyy kyllä melkein aina.

Introvertti. Itse olen samanlainen, ja varsinkin työpäivien jälkeen on mielessä vain oman kodin mukavuus, suihku ja rauha.

Olen impulsiivinen ja teen paljon asioita yksin, kun vain yksin voin toteuttaa asioita juuri silloin kun itseäni huvittaa.

Ehkä käytökseni on ärsyttävää muiden mielestä, mutta mitä väliä? Sehän olen minä ja sosiaalinen verkostoni joka tässä kärsii, mutta olen hyväksynyt sen. Kavereillekin kivempi, kun en istu jossain afterworkilla hiljaa naama sitruunana, kun ei se viikko etukäteen sovittu afterwork sillä hetkellä huvitakaan.