Kaveri ei pysty sopimaan huomisia menoja, kun se on liian sitovaa. Mitä tuo tuollainen on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelmana taitaa vaan olla se, että jos ei koskaan sovi mitään, jää paljon kivoja asioita tekemättä. Mulla on myös tällainen kaveri ja pakko myöntää, etten oikein enää jaksa yrittää sopia niitä tapaamisia, kun hän ei pysty mihinkään etukäteen sitoutumaan. Mun kalenterista taas harvemmin löytyy aikaa ex tempore -tapaamisille, vaikka joskus tietysti sekin onnistuu. Ja on niin paljon tapahtumia, lomamatkoja yms, joita on vaan pakko sopia etukäteen, jos niihin aikoo mennä.

Tämä juuri. Ystäväni on jossain määrin erakoitunut tuon ominaisuutensa vuoksi. Ja jos hän haluaisi olla erakoitunut, niin se olisi ok. Mutta hän valittelee yksinäisyyttään ja parisuhteen puuttumista. Mutta ei halua edes lähteä minnekään tapaamaan ihmisiä. Vaikka periaatteessa haluaa, mutta käytännössä jää aina pois porukasta, kun muut menevät ja hän ei osannut sanoa tuleeko vai ei.

Minä kyllä jaksan pyydellä silti edelleen mukaan. Se ei ole ongelma. Ja silloin, kun hän jotenkin ihmeellisesti jonnekin ihmisten ilmoille päätyy, niin hän viihtyy pitkään ja hänellä on mukava ilta. Näin hän ihan itsekin sanoo. Minusta siis puheet ja käytös ovat suuressa ristiriidassa keskenään. Joten tätäkin vähän ihmettelen. Ap

Tämä oli yksi menojen sopimisen ärsyttävimpiä puolia masentuneena. Kun sitä järjellä tajuaa, että viimeksikin kun lähti, niin oli hauskaa ja olisi harmittanut, jos ei olisi lähtenyt. Ja että kyllähän joka paikasta pääsee pois, jos väsyttää tai ei tunnu enää kivalta. Mutta silti, vaikka kaiken tämän tiesi, se kynnys lähteä oli kuitenkin niin korkea, että sen ylittäminen tuntui aina vievän kaikki voimat. Kun ei tiedä, pääseekö huomenna ylös sängystä niin miten voi tietää, jaksaako lähteä illalla ystävän kanssa kahville?

Vierailija kirjoitti:

Huono itsetunto.

Ihmettelin kun exäni on samanlainen, yhteisen lapsen huolto oli aika hankalaa kun tyypistä ei saanut irti juuta tai jaata.

Meillä on tietty tämä exyyskin tässä, mutta hän oli itsekin joskus puhunut huonosta itsetunnostaan, ja ihan googlaamalla "inability to commit to plans" löytyi Psychology Todayn juttu jossa piirre liitettiin huonoon itsetuntoon.

Huonoitsetuntoinen ei kykene tajuamaan sitä että hänet ihan itsenään saatetaan haluta mukaan, vaan hän miettii vaikkapa sitä kuinka raskasta ihmisten seurassa oleminen hänelle on jne.

Kiitos vinkistä! Pitää lukea :-) Ap

Itsellä masentuneena tuntui todella raskaalta ihan kaikki etukäteen sovitut menot, vaikka ne olisi kivojakin. Jotenkin ahdisti ihan hirveästi se, että on pakko pystyä lähtemään ovesta ulos juuri tuolloin ja kaveri odottaa ja sitten pitää olla kivaa. Sitä otti hirveästi paineita tuollaisista asioista, vaikka järjellä tiesikin sen olevan turhaa. Tuli myös peruttua paljon menoja milloin mihinkin sairauteen vedoten ja joskus ihan syystäkin, kun se meno saattoi esimerkiksi stressata niin paljon etukäteen, ettei saanut koko yönä nukuttua ja kun pitäisi lähteä näkemään sitä kaveria, halusi vain nukkua. Oli hirveän paljon helpompaa lähteä spontaanisti silloin kun sattui olemaan hyvin nukuttu yö takana ja mieliala korkeammalla, ilma paineita.

Voisiko ystäväsi olla masentunut?

Mihin tämä maailma oikein on menossa? kirjoitti:

Miten ihmeessä tuollainen ihminen pärjää esim. työelämässä? Ihmisillä on töissä (ja omassa elämässäänkin) erilaisia velvollisuuksia, joista pitää huolehtia vaikka ne eivät aina niin mukavia juttuja olekaan. Mutta ne vaan on hoidettava. Itse en ainakaan esimiesasemassa olevana voisi kuvitella tiimiini sellaista tyyppiä, joka ei kykene mihinkään mukavuusalueensa ulkopuolella olevaan toimintaan.

Ystävälläni on sellainen onni matkassa, että hänellä on omalle alalleen tietynlaista lahjakkuutta ja on hyvä työssään. Hän tekee keikkaa pääsääntöisesti kahdelle työnantajalle, jotka ovat ymmärtäväisiä ja välittäviä. Tällaisia vuorovaikutustyyppisiä ongelmia voi olla, mutta koska työt sujuvat hyvin, niin pärjää. Vaikea on ollut kyllä laajentaa keikkakohteiden kirjoa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Mulle lähteminen on aina vaikeaa. En tiedä miksi, koska jos saan luuni raahattua paikalle, olen yleensä ihan tyytyväinen, että lähdin. Tosin mulla on krooninen kipua ja väsymystä (tai oikeammin uupumusta) aiheuttava sairaus, jossa kipujen määrä vaihtelee. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mikä on tilanne seuraavana päivänä tai edes muutaman tunnin päästä. Huonosti nukutun yön jälkeen saa ponnistella, että selviää edes seuraavasta työpäivästä. Jos kuitenkin on sovittu jokin meno, johon esim liput on hankittu etukäteen, niin yleensä menen sitten vaikka taksilla. Kuulun siis niihin ikäviin ihmisiin, jotka mieluiten tekevät extempore asioita eli silloin, kun kivut ja uupumus ovat jotenkin hallinnassa.

Sama täällä. Jos huonosti nukkunut niin väsyneenä kipujen kera ei todellakaan ole hauskaa lähteä mihinkään. Mielummin extemporena niinä päivinä kun kipuja ei ole eikä jatkuvasti väsytä ja ole mieli maassa.

Muuten, itse arvostin masentuneena hirveästi sitä, että vaikka en pystynyt aina menemään paikalle ja se ahdisti, kaverit kuitenkin edelleen kutsuivat menoihin. Siitä sai toivoa, että ihmiset kuitenkin välittävät, vaikka tajusikin olevansa paska ystävä.

Minäkin olen vähän tuollainen. Yritän sopia mahdollisimman vähän asioita etukäteen. Osaltaan tähän vaikuttaa myös miehen yksityisyrittäjyys. Toki olin jo tuollainen aikaisemminkin.

Onhan se kenkkkua kavereille, mutta arvostuksesta ei mun mielestä ole kyse.

Nyt kun on lapsia, on esim. Matkoja vähän suunniteltava etukäteen n. 1-3 jo kustannusten / halutun matkakohteen vuoksi. Äkkilähdöt ei 4 porukalla niin helposti onnistu tai ainakin joutuu tinkimään matkakohteesta /hotellin sijainnista.

Nyt kävimme tosin äkkilähdöllä. Matkan varasimme 6 päivää ennen matkan alkua.

Kyllä mua tosissaan ottaisi päähän, jos olisin sopinut kavereiden kanssa shoppailupäivän jonnekkin parin viikon päähän. Sitten löytyisikin kiva äkkilähtö, tai ois pitkästä aikaa hieno ilma , jolloin sais matot/ ikkunat pestyä ja käytyä lasten kanssa rannalla/ golffaamassa. Hyvällä ilmalla on tylsää istua bussissa mennen tullen kaupunkiin, kököttää keskustan kahviloissa ja kaupoissa. Eli mieluummin oon sopimatta paljoa etukäteen etten joutuisi perumaan. Nopealla aikataululla musta+lapsista saa kaverin melkein mihin vaan. Jos lapset ei oo tervetulleita mukaan on lähteminen vaikeampaa.

Vierailija kirjoitti:

Olisiko niin, että ihmisiä on kahta sorttia: On niitä, jotka haluavat varmistaa jonkun kokemuksen toteutumisen (esim. konsertti) heti, kun  se on mahdollista. Nämä ovat ensi sijassa huolissaan siitä, että missaavat jotain tärkeää. He luottavat siihen, että mieluinen asia nostaa filikset kattoon, eivätkä murehdi etukäteen, onko siellä kivaa tai mitkä fiilikset sattuu ko. päivänä olemaan.

Sitten on niitä, jotka haluavat ensisijaisesti vältellä epämukavia tilanteita. Heitä ehkä ahdistaa ajatus siitä, että etukäteen sovittu asia ei olekaan hieno kokemus. Näillä ihmisillä fiilikset tulevat ja menevät vähän kuin sää: jos tänään on huono päivä, niin sille ei sitten voi mitään. He tiedostavat tämän luonteenpiirteen itsessään ja välttävät sitoumuksia.

Olipa todella hienosti sanottu, en ole ikinä tajunnut että se voisi olla näin! Olen aina ajatellut, että nämä epämääräisesti vastaavat joko odottavat parempaa tekemistä (eli oma seurani ei ole se ykkösjuttu) tai ovat masentuneita, mikä tässäkin ketjussa tullut esiin. 

En ole ap, mutta usein ärsyyntynyt samaan asiaan.

Minua myös ihmetyttää se, että nykyään tuntuu olevan tosi vaikea sopia mitään menoja. Jos jotain saadaan sovittua, niin sitten viimetipassa saattaakin tulla viesti, että hei sopisko sittenkin paremmin tämä aika, paikka tai päivä.. Näin perheellisenä ei ole aina helppo lennosta vaihtaa suunnitelmia ja ärsyttäähän se muutenkin, jos oletat tapaavasi tänään jonkun ihmisen ja sitten aamulla tulee viesti, että hei jos nähdäänkin huomenna jne. Ja usein nämä ovat ihmisiä, jotka alunperin ovat itse tehneet aloitteen tapaamisesta, eli oletan että kyse ei ole siitä ettei vain haluta tavata.

Ärsyttää myös se, että jotkut vastaavat viesteihin viime tipassa. Jos laitan vaikka maanantaina viestin, että sopiiko nähdä vaikka torstaina, niin olisi kiva että viestiin vastataan viimeistään seuraavana päivänä. Jos tapaaminen ei sovi ja minulla on torstaina aikaa, niin sitten mielelläni keksin jotain muuta tekemistä. Usein jään odottamaan vastausta ja tyyliin torstaina aamulla tulee vasta viesti että ei sovi..

Mielestäni ennen asioiden sopiminen oli mutkattomampaa. Kännykät on muuttanut ihmisten käyttäytymistä. On niin helppo laittaa viestiä ja muuttaa aikatauluja ja mihinkään ei enää tarvitse sitoutua. Tapaamisia on vaikea sopia etukäteen ja sitten yht`äkkiä soitetaan että hei me ollaan ihan kohta oven takana. Pienten vaippaikäisten lasten äitinä en pääse tuosta vain lennosta mihinkään lähtemään ja myös meillä ei ihan lennosta ole kahvipöytä katettuna, kun oven taakse ilmestytään kun lasten kanssa on täysi hulina päällä.

Kaveri ei sitten käy konserteissa/keikoilla yms. Itekki ostin 2kk sitten liput tapahtumaan joka syyskuussa (ja on jo loppuunmyyty).

Mut ei tommosen kaverin mukaan voi alkaa elämäänsä suunnitteleen. Joutuis kokoajan oleen ite "hälytystilassa". Sen ymmärrät ettei vaikka viikkoa ennen uskalla sopia/suunnitella, mutta kyllä ny päivän tai kahen aikajänteellä pitäs pystyä tekemisiä suunnitteleen.

Itellä on niin päin, että jos aamulla kysyt nähäänkö illalla se ei välttämättä käy, mutta jos oisit eilen illalla kysyny se oisko saattanu sopia.

Itse olen aika samanlainen. Teen periaatteessa ihan normaalia työtä, mutta hyvin usein työpäivä saattaa viedä voimat aivan täysin. Olen ennakolta sopinut kaverini kanssa, että näemme huomenna, mutta en todellakaan osaa ennustaa olenko huomenna aivan loppu vai sittenkin intoa täynnä. Jos olen väsynyt, niin ei minusta ole mitään iloa toiselle ihmiselle.

Vierailija kirjoitti:

Mihin tämä maailma oikein on menossa? kirjoitti:

Miten ihmeessä tuollainen ihminen pärjää esim. työelämässä? Ihmisillä on töissä (ja omassa elämässäänkin) erilaisia velvollisuuksia, joista pitää huolehtia vaikka ne eivät aina niin mukavia juttuja olekaan. Mutta ne vaan on hoidettava. Itse en ainakaan esimiesasemassa olevana voisi kuvitella tiimiini sellaista tyyppiä, joka ei kykene mihinkään mukavuusalueensa ulkopuolella olevaan toimintaan.

Ihan hyvin pärjää työelämässä. Asenne on nimittäin tuollaisilla ihmisille työtä kohtaan kuitenkin sellainen, että työstä maksetaan palkka, jota vastaan on pakko sitoutua työnantajan juttuihin ja aikatauluihin. Ja palkkaa vastaan sen tekee ihan mielellään. Palkka tulee tavallaan siitä sitoutumisesta. Tässä ketjussa kuvattu ihmistyyppi osaa hyvinkin sitoutua aikatauluihin, usein on luonteeltaan jopa aika tunnollinen, mutta vapaa-ajallaan ei HALUA sitoutua niihin aikatauluihin. Töissä ei kuitenkaan asian suhteen ole mitään ongelmaa, koska töissähän on tehtävä niin kuin palkanmaksaja sanoo tai menettää työnsä.

Itse selitin työelämän lahjakkuudella ja työnantajien ymmärtäväisyydellä. Voin lisätä vielä, että ystäväni tykkää työstään.

Mutta totta on tuo lainattukin. Ystäväni ainakin on todella tunnollinen ihminen. Ja itse asiassa siksi hyvin luotettava työntekijä. Tietyn tyyppisissä töissä tuo on arvostettu ominaisuus. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mihin tämä maailma oikein on menossa? kirjoitti:

Miten ihmeessä tuollainen ihminen pärjää esim. työelämässä? Ihmisillä on töissä (ja omassa elämässäänkin) erilaisia velvollisuuksia, joista pitää huolehtia vaikka ne eivät aina niin mukavia juttuja olekaan. Mutta ne vaan on hoidettava. Itse en ainakaan esimiesasemassa olevana voisi kuvitella tiimiini sellaista tyyppiä, joka ei kykene mihinkään mukavuusalueensa ulkopuolella olevaan toimintaan.

Ihan hyvin pärjää työelämässä. Asenne on nimittäin tuollaisilla ihmisille työtä kohtaan kuitenkin sellainen, että työstä maksetaan palkka, jota vastaan on pakko sitoutua työnantajan juttuihin ja aikatauluihin. Ja palkkaa vastaan sen tekee ihan mielellään. Palkka tulee tavallaan siitä sitoutumisesta. Tässä ketjussa kuvattu ihmistyyppi osaa hyvinkin sitoutua aikatauluihin, usein on luonteeltaan jopa aika tunnollinen, mutta vapaa-ajallaan ei HALUA sitoutua niihin aikatauluihin. Töissä ei kuitenkaan asian suhteen ole mitään ongelmaa, koska töissähän on tehtävä niin kuin palkanmaksaja sanoo tai menettää työnsä.

Itse selitin työelämän lahjakkuudella ja työnantajien ymmärtäväisyydellä. Voin lisätä vielä, että ystäväni tykkää työstään.

Mutta totta on tuo lainattukin. Ystäväni ainakin on todella tunnollinen ihminen. Ja itse asiassa siksi hyvin luotettava työntekijä. Tietyn tyyppisissä töissä tuo on arvostettu ominaisuus. Ap

Persoonaltaan hyvin tunnolliset on yleensä juuri niitä jotka työuupuu ja masentuu. Jotenkin kaverisi kuulostaa ainakin lievästi masentuneelta.

Masennuksen tyyppioireita on kyvyttömyys tarttua toimeen ja kyvyttömyys ryhtyä ja saada aikaiseksi, vaikka haluaisikin. Jos on noita, niin yleensä välttelee sitoumuksia, koska jo ennalta on paha mieli siitä, että entä jos ei pystykään pysymään lupaamassaan.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on tuollainen. Helvetin ärsyttäväähän se on ja tuntuu ettei minua arvosteta.

Syy löytyy kuitenkin sekalaisista mielenterveyden ongelmista jotka pahenee stressatessa. Ei halua myöskään tuottaa minulle pettymystä jos ensin lupaa muttei pysty lupaustaan pitämäänkään. Tämän takia saattaa joidenkin muiden kanssa suunnitella muttei minun kanssa, koska joitain se lupausten rikkominen ei niin haittaakaan.

Mutta vaikka ymmärrän syyt ongelman takana, onhan tämä ihan kamalaa. Yritän keksiä kompromisseja jatkuvasti koska itse ahdistun siitä ettei ole suunnitelmia. Joskus olen kompromissina pyytänyt että jos suunniteltaisiin seuraavaa päivää, vaikka itse haluaisin suunnitella seuraavaa syyslomaa. Eipä sekään ole onnistunut.

Kertokaa joku jotain vinkkejä miten tästä voisi jatkaa koska muuten ongelmaton parisuhde kaatuu tähän pian.

Yksi narsistin tapa pitää toinen koko ajan varpaillaan ja samalla näyttää, kuinka 'paljon' (lue: vähän) hän sinua arvostaa. Ja selitys tietysti on: sinuahan minä tässä vain ajattelen, ettet pettyisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelmana taitaa vaan olla se, että jos ei koskaan sovi mitään, jää paljon kivoja asioita tekemättä. Mulla on myös tällainen kaveri ja pakko myöntää, etten oikein enää jaksa yrittää sopia niitä tapaamisia, kun hän ei pysty mihinkään etukäteen sitoutumaan. Mun kalenterista taas harvemmin löytyy aikaa ex tempore -tapaamisille, vaikka joskus tietysti sekin onnistuu. Ja on niin paljon tapahtumia, lomamatkoja yms, joita on vaan pakko sopia etukäteen, jos niihin aikoo mennä.

Tämä juuri. Ystäväni on jossain määrin erakoitunut tuon ominaisuutensa vuoksi. Ja jos hän haluaisi olla erakoitunut, niin se olisi ok. Mutta hän valittelee yksinäisyyttään ja parisuhteen puuttumista. Mutta ei halua edes lähteä minnekään tapaamaan ihmisiä. Vaikka periaatteessa haluaa, mutta käytännössä jää aina pois porukasta, kun muut menevät ja hän ei osannut sanoa tuleeko vai ei.

Minä kyllä jaksan pyydellä silti edelleen mukaan. Se ei ole ongelma. Ja silloin, kun hän jotenkin ihmeellisesti jonnekin ihmisten ilmoille päätyy, niin hän viihtyy pitkään ja hänellä on mukava ilta. Näin hän ihan itsekin sanoo. Minusta siis puheet ja käytös ovat suuressa ristiriidassa keskenään. Joten tätäkin vähän ihmettelen. Ap

Tämä oli yksi menojen sopimisen ärsyttävimpiä puolia masentuneena. Kun sitä järjellä tajuaa, että viimeksikin kun lähti, niin oli hauskaa ja olisi harmittanut, jos ei olisi lähtenyt. Ja että kyllähän joka paikasta pääsee pois, jos väsyttää tai ei tunnu enää kivalta. Mutta silti, vaikka kaiken tämän tiesi, se kynnys lähteä oli kuitenkin niin korkea, että sen ylittäminen tuntui aina vievän kaikki voimat. Kun ei tiedä, pääseekö huomenna ylös sängystä niin miten voi tietää, jaksaako lähteä illalla ystävän kanssa kahville?

Teitä on nyt useampia, jotka olette kuvailleet hyvin, miten masentuneena se lahtemisen kynnyt tuntuu ylivoimaisen korkealta ja siksi ei uskalla sitoutua menoihin. Kiitos näistä omien kokemusten kuvailuista! Olette hyviä kirjoittamaan! Nämä nyt melkeinpä liikuttivat minua, sillä ne tuntuvat istuvan kuvaan parhaiten.

Ystäväni on siis masentunut, näin on itse sanonut. Ja siksi olen ollut pitkämielinen eri asioiden kanssa. Silti en aina meinaa muistaa mikä kaikki voi johtua siitä masennuksesta. Itsellänikin on masennuksesta kokemusta ja tiedän miten kaikensyövää se väsymyksen tunne voi olla. Mutta minulle tuo tapaamisiin sitoutuminen ei ollut silloinkaan kovin vaikeaa, joten en heti hoksannut sitä yhteyttä. Tai ehkä jotenkin, mutta teidän hienojen kirjoitustenne ansiosta ymmärrän sen nyt paremmin. Ap

Oma avomieheni sopii kyllä asioita, mutta joskus peruuttelee niitä lyhyellä varoitusajalla, koska onkin töiden jälkeen niin poikki. Itseäni myös rassaa tuo tapa, mutta ei hän tee sitä ilkeyttään. Ehkä enemmän ajattelemattomuuttaan, mutta stressaavan työn takia annan anteeksi ja ajattelen, että onneksi hän pyrkii hoitamaan omaa jaksamistaan.

Vierailija kirjoitti:

Muuten, itse arvostin masentuneena hirveästi sitä, että vaikka en pystynyt aina menemään paikalle ja se ahdisti, kaverit kuitenkin edelleen kutsuivat menoihin. Siitä sai toivoa, että ihmiset kuitenkin välittävät, vaikka tajusikin olevansa paska ystävä.

Kiitos tästä! On tosi ihanaa kuulla mitä voi toisen hyväksi tehdä. Ja tällainen uskonvahvistus on tarpeen, kun ymmärrettävästi ystävältä ei ole viime aikoina mitään positiivista palautetta saanut. Vaikka on toki positiivista palautetta se, että hän hymyili tai jäi kanssani juttelemaan. Ap

Minä olen naimisissa tällaisen henkilön kanssa. Tunnen, että minua ei arvosteta, koska minun kanssani sovitut jutut voidaan perua viime hetkellä (esim minulla on sovittu kampaaja-aika ja että mies olisi lasten kanssa sen aikaa. Jos miehelle tulee ennakoimaton meno, on kampaaja-aikani se, joka perutaan.)

Minä olen se, joka joustan tarvittaessa. Juurikin minä jään lasten kanssa, jos puolisolle tuleekin 'yllättävä' meno. (Ja tottakai jäänkin, koska lapsia ei kuulu mielestäni käyttää pelinappuloina).  Näitä miehen ennakoimattomia menoja tulee, koska mies ei osaa suunnitella aikataulujaan. Ja minä ne mahdollistan omalla olemassaolollani.

Tilanne on johtanut siihen, että mieheni ei ylipäänsä halua sitoutua mihinkään tai sopia kanssani mitään, koska 'voi joutua perumaan'. Mikä itsellekin on toki helpompaa. Kampaaja-ajaksi hankin lapsille ulkopuolisen hoitajan, koska mll-hoitajat tekevät harvemmin ohareita kuin mieheni.

Töissä käy ja kodin ulkopuolelle sovitut jutut hoitaa ajallaan. Eli kykenee kyllä tarvittaessa sopimaan, kait sekin on positiivista. Mutta samalla koen sen niin, että minä olen kodin ulkopuolisia asioita vähempiarvoinen, koska minun kanssani sovittuja asioita ei tarvitse pitää.

Ja olen kyllä koettanut kertoa, että en pidä vallitsevasta tilanteesta. Koen, että puheellani ei ole ollut juuri vaikutusta.

Ajattelen, että asiaa helpottaa se, että lapset kasvavat vähitellen isommiksi. On vähemmän tilanteita, joissa tarvitsisi miehen kanssa sopia lastenhoidosta. Ja muut miehen kanssa sovittavat asiat eivät ole niin kriittisiä. Miehen oharit muissa asioissa eivät aiheuta itselleni hankalia tilanteita.

Myönnän kuitenkin, että vallitseva tilanne katkeroittaa minua. Koetan kiinnittää huomiota siihen, etten olisi niin katkeroitunut. Samalla kuitenkin tiedän, että minulle saattaa tuottaa mielihyvää, jos joskus on tilanne, jossa voin vastata miehelleni johonkin ehdotukseensa, että  'en voi sitoutua'. Jonkinlaista kostoa. Että itse tietäisi, miltä asia tuntuu. Vaikuttaa typerältä ja lapselliselta, tiedän. Tällaista se valitettavasti on meidän liitossamme. Piikittelyä. Mutta vaikka tämä asia syökin minua ja nakertaa hyvinvointiani tässä liitossa, niin  on meillä joitakin hyviäkin asioita välillämme. Välillä pitää vain tämäkin asia itselleen kerrata. Vaikka sitten av-kanavalla, että ajatukset selkiytyvät itselleni.

Tsemppiä kaikille meille, jotka elämme sitoutumiskyvyttömien ihmisten läheisyydessä.

Mulla oli tuollainen miesystävä. Kauheasti kyllä haaveili kaikkea mutta kun olisi pitänyt oikeasti tehdä jotain, käänsi kelkkansa ihan totaalisesti ja blokkasi mut mm. ulos Facebookista sillä perusteella että suunnittelen kaiken etukäteen - eli esim. matkalippujen ostaminen tietylle päivälle, asuimme kaukana toisistamme - tai kun hän olisi halunnut muuttaa luokseni ja sanoin etten ole valmis tekemään sellaista siirtoa, sekin oli etukäteissuunnittelua ja se on hänestä kahlitsevaa. Ai yhteenmuutto ei sit ole?

Hänellä ilmenikin sitten jotain mielenterveysongelmaa emmekä ole enää yhteyksissä. Siedin noinkin kauan niiden muutaman hyvän asian takia.

Nykyään sen Facebookissa on kaikenlaisia ihmelainauksia siitä kuinka on vain tämä hetki ja kuinka hän ei koskaan kerää muistoja/muistele koska nekin kahlitsevat ja rajoittavat (olen joskus käynyt vilkaisemassa).

Vanhempansa elättävät hänet nykyään kun ei ole enää töissä.

Eli kallistun ap:n tapauksessa myös siihen että jotain ongelmia henkisellä puolella.

Vierailija kirjoitti:

Minua myös ihmetyttää se, että nykyään tuntuu olevan tosi vaikea sopia mitään menoja. Jos jotain saadaan sovittua, niin sitten viimetipassa saattaakin tulla viesti, että hei sopisko sittenkin paremmin tämä aika, paikka tai päivä.. Näin perheellisenä ei ole aina helppo lennosta vaihtaa suunnitelmia ja ärsyttäähän se muutenkin, jos oletat tapaavasi tänään jonkun ihmisen ja sitten aamulla tulee viesti, että hei jos nähdäänkin huomenna jne. Ja usein nämä ovat ihmisiä, jotka alunperin ovat itse tehneet aloitteen tapaamisesta, eli oletan että kyse ei ole siitä ettei vain haluta tavata.

Ärsyttää myös se, että jotkut vastaavat viesteihin viime tipassa. Jos laitan vaikka maanantaina viestin, että sopiiko nähdä vaikka torstaina, niin olisi kiva että viestiin vastataan viimeistään seuraavana päivänä. Jos tapaaminen ei sovi ja minulla on torstaina aikaa, niin sitten mielelläni keksin jotain muuta tekemistä. Usein jään odottamaan vastausta ja tyyliin torstaina aamulla tulee vasta viesti että ei sovi..

Mielestäni ennen asioiden sopiminen oli mutkattomampaa. Kännykät on muuttanut ihmisten käyttäytymistä. On niin helppo laittaa viestiä ja muuttaa aikatauluja ja mihinkään ei enää tarvitse sitoutua. Tapaamisia on vaikea sopia etukäteen ja sitten yht`äkkiä soitetaan että hei me ollaan ihan kohta oven takana. Pienten vaippaikäisten lasten äitinä en pääse tuosta vain lennosta mihinkään lähtemään ja myös meillä ei ihan lennosta ole kahvipöytä katettuna, kun oven taakse ilmestytään kun lasten kanssa on täysi hulina päällä.

Totta. Mutta ennen työelämä ei ollut yhtä raadollista kuin nykyisin. Ei tarvinnut elää jatkuvassa epävarmuudessa, jatkuuko työt tai jos on vakipaikka, tuleeko seuraavissa yt-neuvotteluissa kenkää. Koko ajan on myös sopeuduttava uusiin asioihin. Lisäksi jatkuvasti joka tuutista tulviva informaatio aiheuttaa infoähkyä. Pitää tietää siitä ja tästä ja tuosta ja niistäkin asioista, joista ei edes haluaisi tietää. Kaikenlaista tekemistä on myös aiempaa enemmän. Ennen ystävien kanssa lähinnä vaan kyläiltiin kahvittelemassa toisten luona, nykyisin suunnitellaan tekemistä. Hyvän ystävän sohvalla saattoi röhnöttää mukavassa asennossa kahvimuki kädessä eikä haitannut, vaikka vähän väsynyt olisi ollutkin. Kodin ulkopuolisia harrastuksia oli vähemmän niin aikuisilla kuin lapsillakin tai ainakin lapset pääsivät harrastuksiin ihan omatoimisestikin eikä heitä tarvinnut niihin erikseen lähteä kuljettamaan. Monelle lähteminen voi olla vaikeaa ihan siksikin, että he ehtivät viettää kotona vähemmän aikaa kuin mitä haluaisivat. Joku viikon päähän sovittu juttu saattaa kuulostaa ihan hyvältä, mutta kun se päivä koittaa, onkin koko viikon ainoa ilta, jolloin olisi saanut olla ihan vaan rauhassa kotona. 

Mulla on nykyisin periaate, että arki-illoille en sovi etukäteen mitään. Ja joka kuukausi on oltava vähintään yksi viikonloppu - mieluummin kaksi - jolloin ei ole mitään ennalta suunniteltua. Ei taloyhtiön talkoita, ei vanhempien luona vierailua, ei koiranäyttelyyn menoa, ei ystävien tapaamista eikä edes siivouspäivää.