"Iltatähti" vai vapaus, kun kotona on pian aikuistuvat teinit?

Pahassa tapauksessa olisit täysin kiinni down-lapsessa koko loppuelämäsi. Ei tietoakaan vapaudesta. Mutta päätös on sinun.

No jopa on kovin AV-maissia vastauksia täällä taas... Eihän niitä lapsia tehdä miksikään lähihoitajiksi itselle vanhuuden varalle...?

Itse en odota teineistä lastenhoitoapua, jos nyt joskus ehtisi vartin vahtia nukkuvaa vauvaa/lasta, jos itsellä on tarve kipaista lähikauppaan. Muutaman vuoden päästä, kun teinit ovat muuttaneet kotoa ja opiskelevat, voi olla että kysyn heistä lastenhoitoapua satunnaisesti. Ajattelin heille maksaa saman kuin vieraillekin maksaisin, jos heitä siis kiinnostaa.

En usko, että olisi lapselle itselleen automaattisesti huono asia syntyä "iltatähdeksi". Äitini äiti oli minun ikäiseni, kun sai äitini. Lukioaikaisen parhaan ystäväni äiti oli minun ikäiseni, kun hänet sai. Muiden ystävien tai läheisten vanhempien ikiä ei ole tullut ajatelleeksikaan. Kai sekin jotain kertoo? Kaipa se vanhemmuus on monesta muustakin kiinni kuin vanhemman iästä? Itse uskon että minulla on tämänikäisenä jopa paremmat eväät uuden tulokkaan kasvattamiseen ja huomioimiseen, kuin oli vähän päälle parikymppisenä ensimmäiset lapseni saadessani. Ja heillekin koen olleeni ja edelleen olevani hyvä äiti :)

42 siis ap :)

Kromosomi- ym. häiriöiden riski kyllä kasvaa iän myötä, mutta on edelleen hyviävän pieni minun ikäiselläni, joten downeilla pelottelu kertoo kaiketi pelottelijat enemmän kuin faktoista. Tuntemieni down-lasten vanhemmista 3/4 on ollut raskaaksi tullessaan huomattavasti minua nuorempia... Otin tästäkin asiasta selvää ennen päätöksen tekemistä, ja konsultoin vielä gynekologia ennen kierukan poistamista. Valitettavasti nuoruus ei suojaa tai takaa terveen lapsen saamista (vaikka _riskit_ olisivat pienempiä), eikä ikä ole mikään varma "tuomio" vammaisen/ erityisen lapsen saamiseen.

-ap

Sinullahan on ne teinit, miten voit haluta lisää lapsia? Hui kauhistus. Älä missään nimessä hanki, tai hanki ja elä sitten sitä elämää. Järjetöntä pohdintaa, ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuukauden vielä tuskailin päätöksen kanssa, elokuussa otettiin kierukka pois. Nyt olen raskaana toisesta kierrosta poiston jälkeen. Olo on niin onnellinen! Parasta on ollut nähdä miten onnelliseksi mies tuli uutisesta! Taisi olla oikea päätös, vaikka nyt moni asia mietityttää ja huolettaakin. Onni on kuitenkin päällimmäinen tunne :)

Kiitos kaikille ajatuksista!

-ap

Voi apua. Jos edellisistä liitoista on jo erottu, kun arki tulee vastaan pikkulapsiaikaan, niin eipä taida uusikaan suhde sitten kestää tätä vauva-arkea.

Voi taas taivas tätä porukkaa täällä :D

Edellisistä liitoista ei ole erottu pikkulapsiaikana, vaan meidän kummankin eksä päätti meidät potkaista pihalle silloisista liitoistamme siinä vaiheessa, kun lapset alkoivat olla jo "helpossa" iässä. Me molemmat olemme sitoutuvia ihmisiä, onneksi löysimme toisemme :)

On pakko ajatella, että nämä down-, koulukiusaamis- ja "onpa tyhjä elämä" kommentit kertovat eniten niiden sanojista. Jos nyt kiinnostaa, niin minulla on tällä hetkellä hyvin menestyvä yritys, töitä olisi enemmän kuin ehdin tehdä. Vauvansaanti katkaisee urani aika pahasti, ja vauvaloman jälkeen tulee kestämään hyvän aikaa, että saan taas yritykseni pyörimään kuten tällä hetkellä. Elämäni on jo nyt täyttä ja hyvää. Nautin parisuhteestani, lapsistani, työstäni ja vapaa-ajan harrastuksistani. Mutta kuten aloitusviestissäni kerroin, kaikesta hyvästä huolimatta se lapsen kaipuu jäi. Nyt siis joudun järjestelemään elämääni aikalailla ja luopumaan monesta minulle tärkeästä asiasta, jotta saan toteuttaa haaveeni perheenlisäyksestä. Mutta teen sen ilomielin :)

Sen kun jatkatte taivastelua ja tölvimistä. Pieni elämä on jo kasvamassa, se ja otetaan rakkaudella vastaan :)

Kiitos onnittelijoita ja kannustajille!

-ap

Vierailija kirjoitti:

Miten kukaan voi edes harkita iltatähteä? Puistattava ajatus. Hirvittävää. Aivan hirvittävää. Mikä on elämän sisältö, jos harkitsee iltatähteä? Pakko olla todella tyhjää, ettei mitään muuta tule mieleen. Mutta kauheaa tosiaan.

Kun vaihdevuodet lähenee, jotkut naiset menevät paniikkiin, ettei elämässä ole enää tarkoitusta, jos ei ole vauvaa hoidettavana. Pelätään ottaa vastuu omasta elämästä ja paetaan vauvaelämään tajuamatta, että sekin vauva pitäisi saada aikuiseksi. Joskus paetaan parisuhdettakin iltatähteen. Ei tarvitse miehen kanssa olla kahdestaan parisuhteessa, kun saa vauvan siihen väliin ja olla taas mamma ja äiti. Ei nainen.

Mullakin aikuistuva teini eikä ole kyllä käynyt iltatähti mielessäkään. Ihana vapaus.

Iltatähtenne olisi käytännössä ainut lapsi koska muut ovat jo aikuisia ja heillä mahdollisesti jo omat perheet kun lapsi kasvaa. Voin sanoa kokemuksesta että on todella yksinäistä kun sisarukset ovat niin paljon vanhempia. Joten, älkää tehkö enempää.

Aihe vapaalla oli kerran iltatähtien ketju, missä he itse kertoivat elämästään. Oli aika karua luettavaa. Mutta pahinta oli se, että ketjuun tuli heti sellaiset mammat vähättelemään, jotka olivat iltatähden tekaisseet ja se siellä potki vaipoissaan vielä. Siitä huomasi, kuinka vähän äidit ja isät kuuntelevat lapsiaan ja näkevät heidän pahan olon. Tiuskaissaan vaan, että etkö oo onnellinen, että sut ees synnytettiin. Mun iltatähti ainakin on ihana ja olen jaksanut vielä öisin heräillä.

Se nuorin lapsi on muutakin, kuin se muutama kuukausi heräilyä. Vanhempien pitäisi myös jaksaa tätä nuorinta iltatähteä kuunnella herkällä korvalla, eikä väheksyä hänen kokemuksiaan.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi teini-ikäistä lasta. Olen aina ajatellut haluavani kolme tai neljä lasta, mutta luku jäi kahteen kun silloinen mies ei enempää halunnut. Liitto päättyi myöhemmin (mies petti ja jätti), mutta lapsenkaipuu jäi. Nyt olen elämäntilanteessa, jossa minulla on mahtava uusi kumppani, joka haluaisi kanssani yhteisen lapsen/ lapsia. Nyt kun pitkään unelmoimani lapsi olisi ehkä mahdollista saada, minua pelottaa. Olen paljon vanhempi kuin edelliset lapset saatuani, mikä on sekä hyvä että huono asia. Olen nyt huomattavasti tietoisempi kaikesta mikä voi mennä pieleen kuin "ensimmäisellä kierroksella", ja iän mukana raskauden riskit ovat suurempia. Elämä teinien kanssa on omalla tavallaan haastavaa, omalla tavallaan helppoa kun vauvan tarpeisiin vertaa. Kohta he muuttavat omilleen ja minun olisi mahdollista ottaa kumppanini kanssa kaikki ilo irti uudesta vapaudestamme, kun ei olisi vastuuta lapsista. Mutta toisaalta ajattelen, ettei elämässä ole suurempaa, kauniimpaa tai tyydyttävämpää asiaa, kuin seurata oman lapsen kasvua ja olla äiti.

Kaipaan ajatuksia palloteltavaksi, jotta saisin omia ristiriitaisia ajatuksiani selvemmiksi. Te, jotka olette saaneet "iltatähden" isolla ikäerolla vanhempiin lapsiin: miten neuvoisitte "muutaman vuoden takaista minäänne"? Entä ne, jotka ovat vastaavassa tilanteessa päätyneet nauttimaan "lapsettoman vapaudesta" lasten aikuistuttua, kaduttaako vai oletteko tyytyväisiä?

En tiedä minkä ikäinen olet. Sain ainokaiseni 35-vuotiaana, olin tarpeeksi vanha tietääkseni että mikä tahansa voi mennä pieleen. Oli vain pakko uskaltaa. Onneksi uskalsin

Minä haluan lapset saman miehen kanssa. Olen ollut sillä linjalla jo lähes 20v, 10 -vuotiaasta saakka. Minulla on yksi, puolivuotias ja emme ole lapsen isän kanssa yhdessä eli lapsilukuni jää tähän. Vaikka aikaa on ja uuden ihanan miehen löytäisin, niin lapsia en tekisi. Aikuisilla on niin kova kiire miettiä vain itseään ja omia halujaan, että halutaan vaan niitä "uusia vauvoja", vanhat tekee tilaa. Eikö sitä rakkauttaan voisi antaa niille olemassa oleville, pakko jokaiseen suhteeseen saada se oma "rakkausvauva".

Anteeksi, jos kuulostan hirveältä, mutta olen seurannut sivusta (ja omassa perheessä) kuinka rakkautta ei vaan riitä tasaisesti kaikille ja joku jää aina jälkeen, kun on pakko alkaa perustanaan uutta laumaa uuden kumppanin kanssa. Eikö voi vaan olla onnellinen niistä, jotka jo on ja nauttia yhteisestä elämästä kumppaninsa kanssa, yhdessä, ilman niitä uusia lapsia?

Mä olen itse iltatähti, mulla on 20 vuotta vanhempi sisko ja viisitoista vuotta vanhempi veli. Me olemme omalla laillamme kaikki tosi läheisiä ja pidämme toisistamme huolta. He ovat edelleen tosi suojelevia. Kun ikää tulee, ikäero menettää merkitystään.

Tietenkin he asuivat jo omillaan kun olin kymmenen, ja sain elää hemmoteltuna ainokaisena hetken aikaa. En ymmärrä mitä pahaa siinä on. Ei minulla ollut saman ikäisiä sisaruksia, mutta eihän ole ainoilla lapsillakaan. Minulla kuitenkin on huolehtivat vanhemmat sisarukset, jotka ovat auttaneet minua elämässä monesti ja eri tavoin. Heidän lapset ovat lähimpänä minun ikää, ja ovat kuin läheisiä serkkuja. Meillä on läheinen suku ja näemme paljon toisiamme. Iltatähteydessä ei ole minun puolesta valittamista.

LapsetVainYhdelle kirjoitti:

Minä haluan lapset saman miehen kanssa. Olen ollut sillä linjalla jo lähes 20v, 10 -vuotiaasta saakka. Minulla on yksi, puolivuotias ja emme ole lapsen isän kanssa yhdessä eli lapsilukuni jää tähän. Vaikka aikaa on ja uuden ihanan miehen löytäisin, niin lapsia en tekisi. Aikuisilla on niin kova kiire miettiä vain itseään ja omia halujaan, että halutaan vaan niitä "uusia vauvoja", vanhat tekee tilaa. Eikö sitä rakkauttaan voisi antaa niille olemassa oleville, pakko jokaiseen suhteeseen saada se oma "rakkausvauva".

Anteeksi, jos kuulostan hirveältä, mutta olen seurannut sivusta (ja omassa perheessä) kuinka rakkautta ei vaan riitä tasaisesti kaikille ja joku jää aina jälkeen, kun on pakko alkaa perustanaan uutta laumaa uuden kumppanin kanssa. Eikö voi vaan olla onnellinen niistä, jotka jo on ja nauttia yhteisestä elämästä kumppaninsa kanssa, yhdessä, ilman niitä uusia lapsia?

Jotkut haluaa tehdä sen uuden vauvan aina sen uuden miehen kanssa, koska silloin voi kuvitella silmät kiinni laittaen, että tämä on ydinperhe. Ne vanhat teinit voi vaivihkaa siirtää syrjään ja toivoa, että ne pärjäis itse ja häipyis, niin saisi hoidettua taas tämän ankkurilapsen, vauvakuumeen unelman.

Toki on sitäkin, että se vauvakuume yhtäkkiä putkahtaa, kun ei olla varmoja, pysyykö uusi mies. Siksi puhutaan uusperhesuhteissa näistä ankkurilapsista. Ei haluta nauttia aikuisten ihmisten parisuhteista, vaan pykätään se rakkausrusina jokaisen uuden miehen kanssa ankkurilapseksi, toivoen, että se varmistaisi miehen pysymisen.

Miesten logiikkaa en myöskään tajua. Kun ensin on ensimäisen liiton lapset saatu teineiksi ja luulisi, että uuden tyttöystävän kanssa saisi nauttia jo aikuisten rakkaudestakin ja vapaudesta ja matkustelusta yms. niin suostutaan uuden naisystävän mankumiseen uudesta vauvasta. Eikö ensimäisessä liitossa opittu mitään, että se ihana aikuinen nainen, ketä rakastit, muuttuu marisevaksi ja valittavaksi akaksi, joka huutaa aamuisin, että et taaskaan herännyt nostamaan vauvaa viereen ja syöttämään. Ja taasko oot kavereiden kans menossa salille, et saatana mee, kun meillä on vauva. Se nalkuttaminen ja rajoittaminen ja seksillä kiristäminen alkaa taas.

Uusliitothan tilastollisestikin hajoaa nopeammin ja useammin kuin ydinliitot. Enkä yhtään tätä ihmettele

Vierailija kirjoitti:

Mä olen itse iltatähti, mulla on 20 vuotta vanhempi sisko ja viisitoista vuotta vanhempi veli. Me olemme omalla laillamme kaikki tosi läheisiä ja pidämme toisistamme huolta. He ovat edelleen tosi suojelevia. Kun ikää tulee, ikäero menettää merkitystään.

Tietenkin he asuivat jo omillaan kun olin kymmenen, ja sain elää hemmoteltuna ainokaisena hetken aikaa. En ymmärrä mitä pahaa siinä on. Ei minulla ollut saman ikäisiä sisaruksia, mutta eihän ole ainoilla lapsillakaan. Minulla kuitenkin on huolehtivat vanhemmat sisarukset, jotka ovat auttaneet minua elämässä monesti ja eri tavoin. Heidän lapset ovat lähimpänä minun ikää, ja ovat kuin läheisiä serkkuja. Meillä on läheinen suku ja näemme paljon toisiamme. Iltatähteydessä ei ole minun puolesta valittamista.

Miten ihan kuvainnollisesti pidät huolta 20 vuotta vanhemmasta sisaruksestasi :)

Sehän on jo ihan eri ikäluokkaa ja muuttanut pois kotoasi, ennen kuin synnyt. 

Minulla on 16 vuotta vanhempi veli ja on pakko myöntää, että en edes muista, että hän on veljeni. Oli muuttanut ammattikouluun minun synnyttyä ja sen jälkeen töihin toiseen kaupunkiin. En tosiaan ole tukenut häntä hänen elämässään, kun olen todella harvoin nähnyt. Muistan lapsena, että käytiin hänen häissään ja kävivät hänen lasten kanssa meillä ja enemmän minä seurustelin hänen lasten kanssa, kuin veljeni.

Jos ikäeroa olisi jopa 20 vuotta, niin oudoksi ihmiseksi se olisi jäänyt. Ja ei, en olisi halunnut parikymmentä vuotta vanhemmille sisaruksille taakkaa siitä, että heidän pitää oma nuori aikuisuus elää suojellen minua. Se on vanhempien tehtävä, ei sisarusten. Jos ei pysty lapsia tekemään niin, että sen suojelun hoitaa itse, eikä sisarukset, niin ei kannata siihen alkaakaan. Sisarusten ei tarvise kasvattaa ja hoitaa ja suojella sisaruksiaan, vaan vanhempien.

Vierailija kirjoitti:

No jopa on kovin AV-maissia vastauksia täällä taas... Eihän niitä lapsia tehdä miksikään lähihoitajiksi itselle vanhuuden varalle...?

Itse en odota teineistä lastenhoitoapua, jos nyt joskus ehtisi vartin vahtia nukkuvaa vauvaa/lasta, jos itsellä on tarve kipaista lähikauppaan. Muutaman vuoden päästä, kun teinit ovat muuttaneet kotoa ja opiskelevat, voi olla että kysyn heistä lastenhoitoapua satunnaisesti. Ajattelin heille maksaa saman kuin vieraillekin maksaisin, jos heitä siis kiinnostaa.

En usko, että olisi lapselle itselleen automaattisesti huono asia syntyä "iltatähdeksi". Äitini äiti oli minun ikäiseni, kun sai äitini. Lukioaikaisen parhaan ystäväni äiti oli minun ikäiseni, kun hänet sai. Muiden ystävien tai läheisten vanhempien ikiä ei ole tullut ajatelleeksikaan. Kai sekin jotain kertoo? Kaipa se vanhemmuus on monesta muustakin kiinni kuin vanhemman iästä? Itse uskon että minulla on tämänikäisenä jopa paremmat eväät uuden tulokkaan kasvattamiseen ja huomioimiseen, kuin oli vähän päälle parikymppisenä ensimmäiset lapseni saadessani. Ja heillekin koen olleeni ja edelleen olevani hyvä äiti :)

AV-maissi.

Yli 40 kymppisen pitäisi olla pian MUMMO eikä mikään vasta synnyttänyt.