Lestadiolaisäiti: miten annat aikaa KAIKILLE lapsillesi?

Raskastahan kasvatus on ja siitä tuntee huonommuutta kun ei aina kerkeä otetaan jokaista lasta yhtä aikaa syliin. Kuitenkin saavat rakkautta ja syliä.

Olen kotiäiti ja kerkeän kyllä olla läsnä hyvin lapsilleni.

Tuo että kyllä Jumala huolehtii tai antaa uusia, on heille yleinen ajattelutapa. 

Toisiltaanhan ne lapset tukea saavat. Se on periaatteessa ihan voimaannuttavaa niille "isoille tytöille", mutta ikävä kyllä sisaruksienkaan rakkaus ei riitä koko katraalle.

Aina on niitä mustia lampaita, vähemmän kilttejä, vähemmän nättejä, niitä joilla on suu sotkussa ja rumat puheet. Tavisperheessä vanhemmat voivat keskittää rakkautta tietoisesti heille, sisaruksilta ei sellaista voi odottaa. Ja jos lelu särkyy vanhempien selän takana, se on aina "Pekan" syy.

Itsekin olen suviseuroilla käynyt, vaikka en lestadiolainen olekaan. Isompien lasten päivittäisenä työnä on pikkusisaruksista huolehtiminen, ei siinä äipät itse paljon rasitu. Onneksi on jumala antanut ilmaista työvoimaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen kotiäiti ja kerkeän kyllä olla läsnä hyvin lapsilleni.

Sinä varmaan olet se yksi poikkeus sadasta. Mutta yleensä lestadolaiset kotiäidit ovat kirjaimellisesti kotiäitejä, kun taas lapset ovat aamusta iltamyöhään kylillä.

Samaa olen ihmetellyt.

Eikö nuo vanhemmat ymmärrä, miten oleellista aikaa ihmisen henkiselle kehitykselle erityisesti lapsuusvuodet ovat? Miten syvät traumat syntyvätkään kun vanhemmilla ei ole aikaa lapsilleen, eikä oikein jaksamistakaan. Huomiota saa aina vain pienen hetken ajan se perheen nuorin ja pienin vauvaikäinen. Pelkkä jumala ja Jeesus ei riitä. Lestadiolaisvanhemmat tuntuvat ilman tunnontuskia pykäävän lapsia maailmaan ja jättävät nämä toisten lastensa kasvatettavaksi ja hoidettaviksi.

Iso lapsilauma on rikkaus.

Siinä on Jumalan Rakkaus ja Siunaus. Lapsilla on aina seuraa toisistaan.

Uskovaisillakin on eri kokoisia perheitä.

Uskonyhteisö on valtava voimavara. Evankeliumi on voima jokaiselle sen uskovalle autuudeksi. Seuroissa käyminen antaa voimaa uskomiseen ja arkiaskareisiin.

Siionilaulut ja seurapuheet kuuluvat myös sillon tällöin arkena kotona.Ne antavat voimaa, iloa ja rauhaa.

Mahtaa suomalainen geenipooli näyttää hauskalta sadan vuoden päästä, kun ainoat lisääntyvät ovat nykypäivänä joko lestadiolaisia (joiden lapset heijastavat aikuisina lapsuutensa traumoja ja ongelmia) tai kouluttamatonta, yhteiskunnan tuista elantonsa saavaa, alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvaa wt-porukkaa.

Ehkä tuohon lestadiolaisten vanhemmuuteen ja lasten henkisen kehityksen huomioimattomuuteen vaikuttaa sekin, että vanhemmat, erityisesti äidit, perustavat perheen niin nuorina, ettei koulutusta tai sivistystä ole ehditty hankkia? Tietoa ja taitoa ei ole ymmärtää psyykkisiä rakenteita ja niiden poikkeavuutta fyysiseen hyvinvointiin verrattuna.

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen suviseuroilla käynyt, vaikka en lestadiolainen olekaan. Isompien lasten päivittäisenä työnä on pikkusisaruksista huolehtiminen, ei siinä äipät itse paljon rasitu. Onneksi on jumala antanut ilmaista työvoimaa.

En tiedä, onko vain sattumaa, mutta lestadiolaisalueella varttuneena olen ollut huomaavinani, että noissa suurimmissa kiiltokuvaperheissä on aina paljon tyttöjä. Jos 4-5 vanhinta lasta ovatkin poikia, Jumala jostakin syystä ei annakaan lasta vuodessa, vaan 2-3 vuoden ikäerolla.

Tämä toki voi olla illuusiota, koska yhteisössä pojat saavat tulla ja mennä niin paljon vapaammin. Mutta pätee siis ihan tuntemiini perheisiin myös.

Minulla itselläni ei ole suurta perhettä vielä ainakaan, mutta olen 9lapsisen perheen toiseksi vanhin lapsi. Meillä lapset eivät ole aivan noin peräkkäin syntyneet, vaan parin-kolmen vuoden välein. Silloin, kun oli pikkuvauva talossa, äiti tietysti oli siinä enemmän kiinni,mutta ne ensimmäiset kuukaudet menevät hetkessä. Muuten meillä äiti otti esim. kauppareissulle yhden tai kaksi vuorollaan mukaan, matkaa kauppaan oli sen verran, että niillä automatkoilla oli hyvää keskusteluaikaa ihan rauhassa. Ja tottakai, jos tarvetta oli, sitä aikaa kotonakin järjestyi. Jokainen pääsi vuorollaan yksin äidin ja/tai isän kanssa jonnekin syömään tms., silloin kotona oli ulkopuolinen palkattu lapsenvahti ja myöhemmin, vähän isompana, sisaruksista kukin vuorollaan oli kotimiehenä. Kävimme myös äidin kanssa lenkillä, uimahallissa jne. En itse koe ainakaan, että olisin jäänyt vaille riittävää huomiota, paitsi murrosiässä, jolloin hain sitä negatiivisemmilla keinoilla. Ainakin meidän perheessä, kun lapset eivät ole ihan peräkkäisinä vuosina syntyneet, on perheessä kuitenkin samaan aikaan isoja ja pieniä lapsia, ja he kaipaavat erilaista huomiota. Vanhempi lapsi voi kyllä jutella äidin kanssa vaikka äiti samaan aikaan imettäisi nuorempaa.

Kannattaa sekin huomata, että kesälomareissu ei ole perheen arkea. Jos lähden omien alle kouluikäisten lasteni kanssa leikkipuistoon, harvemmin he sellaisessa tilanteessa ehtivät sylissä istumaan vaan mielummin touhuavat keskenään :)

Vierailija kirjoitti:

Samaa olen ihmetellyt.

Eikö nuo vanhemmat ymmärrä, miten oleellista aikaa ihmisen henkiselle kehitykselle erityisesti lapsuusvuodet ovat? Miten syvät traumat syntyvätkään kun vanhemmilla ei ole aikaa lapsilleen, eikä oikein jaksamistakaan. Huomiota saa aina vain pienen hetken ajan se perheen nuorin ja pienin vauvaikäinen. Pelkkä jumala ja Jeesus ei riitä. Lestadiolaisvanhemmat tuntuvat ilman tunnontuskia pykäävän lapsia maailmaan ja jättävät nämä toisten lastensa kasvatettavaksi ja hoidettaviksi.

Kommentistasi tuli mieleen, että entäpä ne ei-lesta perheet, joissa vanhemmat ovat koko ajan töissä? Itse olin päiväkodissa hoitajana ja siellä erään perheen lapset olivat joka päivä pisimmän ajan mitä lapset saavat olla, eli 10 tuntia. Nuorin lapsista oli muistaakseni reilun vuoden vanha.

Olen myös ollut yrittäjäperheessä töissä, eli vanhemmat olivat kumpikin omassa yrityksessään töissä. Minä menin aamulla töihin ja kun iltapäivällä lähdin, niin uusi hoitaja tuli jatkamaan. Heilläkin nuorin lapsi oli vuoden.

Vierailija kirjoitti:

Uskomatonta että ihmiset ovat näin pahasti vieraantuneet perhekeskeisestä ajattelutavasta. Nyt on mennyt ohi hilseen tämä lestojen naljailu. Miten voi olla vielä tänä päivänä, että ollaan niin suvaitsemattomia ihmisiä toisia ihmisiä kohtaan? Olipa kyse homoista, budhalaisista, mustista, maahanmuuttajista, lestoista, ateisteista nii paska sataa niskaan kaikesta eikä edes yritetä ymmärtää.

Pahimpia myrkyttäjiä tässä maapallolla ovat juurikin suvaitsemattomat ihmiset.

Eläkää omaa elämäänne, niin teen minäkin.

Kyllä minun mielestäni pahimpia myrkyttäjiä ovat pahojen tekojen tekijät: murhaajat, raiskaajat, kiduttajat, lasten laiminlyöjät. Pahat teot ovat pahoja, vaikka niitä tehtäisiin uskonnon varjolla, Kertoo paljon ihmisestä, jos hän näkee suvaitsemattomuuden pahimpana maapallon myrkyttämisenä.

Hyväksyn homot, buddhalaiset, mustat ja maahanmuuttajat, koska en ole nähnyt heidän yhteisössään sellaista lasten laiminlyöntiä kuin eräissä tuntemissani lestadiolaisperheissä. Tietenkään minun ei pitäisi yleistää.

Toisaalta, ehkäisy on loppujen lopuksi aika uusi keksintö, joten tuhansien vuosien ajan ihmislajille on ollut ominaista pyöräyttää niitä jälkeläisiä säännöllisin väliajoin. Vielä 1900-luvun alussa kymmenen lapsen katraat ovat olleet melko tavanomaisia ihan kaikkialla Suomessa. Tietenkin esimerkiksi ravitsemustila on voinut vaikuttaa raskauksien tiheyksiin, mutta katsokaapa vanhoja kirkonkirjoja, kyllähän näitä suurpeheitä riitti. En usko, että lähtökohtaisesti tuhansien vuosien ajan kaikki ihmiset olisivat olleet traumatisoituneita tilanteesta. 

Vielä sivuhuomautuksena, en ole itse lestadiolainen, minulla on vain yksi lapsi, enkä itse ikipäivänä jaksaisi huolehtia isosta lapsilaumasta. Silti näen, että suuret lapsimäärät sinällään ovat ihmisille melko lajityypillistä.

Ottakaa nyt huomioon, että sen saman kohtelun ja "kasvatuksenhan" ovat myös itse nämä lestadiolaisäidit lapsena saaneet omilta vanhemmiltaan ja omalta sisarusparveltaan. Ovat siis jo kypsässä 18-vuoden avioiässä valmiita äidiksi, jo yli kymmenen vuoden hoivakokemuksella!

Aikoinaan perhetyötä tehneenä tapasin näitä suurperheitä. Eräskin 14:n lapsen äiti huokaisi että 

riittäisi jo- mutta minkäs teet kun on vielä hedelmällisessä iässä niin tuleehan niitä lisää. Yksi nuorimmista

oli down-lapsi. Eipä siinä juurikaan äiti lapsiaan sylitellyt eikä lukenut heille,aika meni ruuanlaitossa ja

vauvanhoidossa. Oma päätökseni olla tekemättä lapsia kyllä noissa perheissä käytyäni vahvistui!

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta, ehkäisy on loppujen lopuksi aika uusi keksintö, joten tuhansien vuosien ajan ihmislajille on ollut ominaista pyöräyttää niitä jälkeläisiä säännöllisin väliajoin. Vielä 1900-luvun alussa kymmenen lapsen katraat ovat olleet melko tavanomaisia ihan kaikkialla Suomessa. Tietenkin esimerkiksi ravitsemustila on voinut vaikuttaa raskauksien tiheyksiin, mutta katsokaapa vanhoja kirkonkirjoja, kyllähän näitä suurpeheitä riitti. En usko, että lähtökohtaisesti tuhansien vuosien ajan kaikki ihmiset olisivat olleet traumatisoituneita tilanteesta. 

Vielä sivuhuomautuksena, en ole itse lestadiolainen, minulla on vain yksi lapsi, enkä itse ikipäivänä jaksaisi huolehtia isosta lapsilaumasta. Silti näen, että suuret lapsimäärät sinällään ovat ihmisille melko lajityypillistä.

Jos tutkit kirkonkirjoja ja historiaa, huomaat että ne kymmenen lapsen perheet tulivat vasta viljan viljelyn myötä. Metsästäjä-keräilijäkulttuurissa maapallon väkiluku pysyi kymmeniä tuhansia vuosia melko lailla samana. Eli elämme ihmispopulaation suhteen varsin erikoista ajanjaksoa. Ohis.

Vierailija kirjoitti:

Mahtaa suomalainen geenipooli näyttää hauskalta sadan vuoden päästä, kun ainoat lisääntyvät ovat nykypäivänä joko lestadiolaisia (joiden lapset heijastavat aikuisina lapsuutensa traumoja ja ongelmia) tai kouluttamatonta, yhteiskunnan tuista elantonsa saavaa, alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvaa wt-porukkaa.

Ehkä tuohon lestadiolaisten vanhemmuuteen ja lasten henkisen kehityksen huomioimattomuuteen vaikuttaa sekin, että vanhemmat, erityisesti äidit, perustavat perheen niin nuorina, ettei koulutusta tai sivistystä ole ehditty hankkia? Tietoa ja taitoa ei ole ymmärtää psyykkisiä rakenteita ja niiden poikkeavuutta fyysiseen hyvinvointiin verrattuna.

Mistä keksit tuon, että suuressa lapsiperheessä lapsuus on automaattisesti traumaattinen? Molemmat omat vanhempani ovat monilapsisista perheistä ja eläneet ihan onnellisen elämän, kuten me lapsetkin.

Kyllä minuakin surettaa juuri ne näiden perheiden pienet, uuden vauvan syrjäyttämät, jotka etsivät tukea ja turvaa. Vaikka sitten isommista sisaruksistaan.

Ja silti vanhemmat kylvävät siementä heti kun lapsivuoteesta on noustu. Ja monesti ei edes vielä ole noustu.

Ennen vanhaan sitten melkein kaikki lapset taisi olla traumatisoituneita, kun ehkäisyä ei oltu keksitty. Perheissä oli usein paljon lapsia eikä kukaan äiti voinut keskittyä pelkästään lastenhoitoon maaseudulla, kun aamusta iltaan tehtiin töitä.