herkkis teini itkee heti jos sille vähän korottaa ääntä

Olenkohan mä täällä ainoa joka vähän haluaa ymmärtää ap:n tilannetta teinityttönsä kanssa? Ap mainitsi otsikossa "vähän korottaneensa ääntä" ja teidän mielestä hän on luonnehäiriöinen lapselleen pää punaisena huutava äitihirviö?!

Onko teillä kellään arvostelijoista ollut angstista ja apaattista teinitytärtä? Minä en huuda tyttärelleni, mutta oikeasti itsekin koen välillä epätoivoa siitä, että miksi tyttäreni on kertakaikkisen saamaton varsinkin nyt kesälomalla. Yritän kannustaa häntä muiden (kavereiden) pariin ja vähän ulkoilemaan, mutta ei. Hän viettää näköjään tämän kesän vaakatasossa näpräten kännykkää ja syöden samalla mässyä. Iho on kalpea ja pullamainen, kun mitään fyysistä ei todellakaan huvita tehdä. Huone on pimeä kuin luola ja haisee vielä pahemmalle. Välillä hän pelaa työpöytänsä ääressä tai sitten meikkaa muutaman tunnin peilin ääressä. Mikään muu ei huvita ja ainoa milloin hän tulee huoneestaan on wc/suihku/ruoan haku tai sitten valitus vanhemmille miksi ei ole sitä tai miksi ei ole tätä.. Kun häntä pyytää mukaan yhdessä ulkoiluttamaan koiraa tai yhdessä vaikkapa kauppaan, niin ei huvita. "Miksi me ei tehdä mitään kivaa, miksi me ei mennä etelään/risteilylle/jonnekin kivaan paikkaan??, jne, jne"

Ja ennen kuin heitätte tuomioita, niin tyttäremme on hyvin rakastettu ja huomioitu lapsi. Ehkä hänen elämänsä on ollut  vain aivan liian helppoa, kun mihinkään ei halua vaivautua. Mitään kotitöitä ei huvita tehdä, ei ainakaan ilman pakkoa. Roskat, pyykit ja astiat kerääntyvät vuoriksi huoneeseen. Kun menet hänen kanssa juttelemaan, niin käsketään poistumaan tylysti, koska just nyt on tärkeä peli menossa koneella.. Masentunut ei ole, se keskustelu on käyty. 

Saisi teini-ikä mennä nopsaa ohi.

Minun teinini on kesätöissä ja häntä on kehuttu siellä taitavaksi ja on luvattu ottaa toistekin. Todistuksessa oli vain ysejä ja kymppejä, hän on myös liikunnallisesti taitava ja erittäin sitkeä. On ollut tukioppilastoiminnassa ja muutenkin aktiivinen. Uskon, että geeneistä se riippuu, millainen ihmisestä tulee. Meillä on tosin myös aina ollut hyvät välit hänen kanssaan ja pystymme keskustelemaan avoimesti kaikesta.

Vierailija kirjoitti:

Olenkohan mä täällä ainoa joka vähän haluaa ymmärtää ap:n tilannetta teinityttönsä kanssa? Ap mainitsi otsikossa "vähän korottaneensa ääntä" ja teidän mielestä hän on luonnehäiriöinen lapselleen pää punaisena huutava äitihirviö?!

Onko teillä kellään arvostelijoista ollut angstista ja apaattista teinitytärtä? Minä en huuda tyttärelleni, mutta oikeasti itsekin koen välillä epätoivoa siitä, että miksi tyttäreni on kertakaikkisen saamaton varsinkin nyt kesälomalla. Yritän kannustaa häntä muiden (kavereiden) pariin ja vähän ulkoilemaan, mutta ei. Hän viettää näköjään tämän kesän vaakatasossa näpräten kännykkää ja syöden samalla mässyä. Iho on kalpea ja pullamainen, kun mitään fyysistä ei todellakaan huvita tehdä. Huone on pimeä kuin luola ja haisee vielä pahemmalle. Välillä hän pelaa työpöytänsä ääressä tai sitten meikkaa muutaman tunnin peilin ääressä. Mikään muu ei huvita ja ainoa milloin hän tulee huoneestaan on wc/suihku/ruoan haku tai sitten valitus vanhemmille miksi ei ole sitä tai miksi ei ole tätä.. Kun häntä pyytää mukaan yhdessä ulkoiluttamaan koiraa tai yhdessä vaikkapa kauppaan, niin ei huvita. "Miksi me ei tehdä mitään kivaa, miksi me ei mennä etelään/risteilylle/jonnekin kivaan paikkaan??, jne, jne"

Ja ennen kuin heitätte tuomioita, niin tyttäremme on hyvin rakastettu ja huomioitu lapsi. Ehkä hänen elämänsä on ollut  vain aivan liian helppoa, kun mihinkään ei halua vaivautua. Mitään kotitöitä ei huvita tehdä, ei ainakaan ilman pakkoa. Roskat, pyykit ja astiat kerääntyvät vuoriksi huoneeseen. Kun menet hänen kanssa juttelemaan, niin käsketään poistumaan tylysti, koska just nyt on tärkeä peli menossa koneella.. Masentunut ei ole, se keskustelu on käyty. 

Saisi teini-ikä mennä nopsaa ohi.

Niin. Juuri tällaista se on meilläkin. Olisi ehkä pitänyt avata asiaa enemmän.

-AP

Vierailija kirjoitti:

Minun teinini on kesätöissä ja häntä on kehuttu siellä taitavaksi ja on luvattu ottaa toistekin. Todistuksessa oli vain ysejä ja kymppejä, hän on myös liikunnallisesti taitava ja erittäin sitkeä. On ollut tukioppilastoiminnassa ja muutenkin aktiivinen. Uskon, että geeneistä se riippuu, millainen ihmisestä tulee. Meillä on tosin myös aina ollut hyvät välit hänen kanssaan ja pystymme keskustelemaan avoimesti kaikesta.

No kuule, kiva kuulla. 

Minneköhän meidän geenit on sitten hypänneet, kun me molemmat vanhemmat olemme hyvin aktiivisia ja urheilullisia? Meillä on hyvä ja rakastava liitto mieheni kanssa ja olemme rakkaudella huomioineet ja kasvattaneet lapsemme. Kaikista asioista pystymme juttelemaan ja teemme kaikkemme perheemme eteen. 

Terkuin edellinen joka toivoi tyttären teini-iän nopeaa ohi menoa.

Oletko käyttänyt huutaessasi ja pelotellessasi henkistä väkivaltaakin? Kenties joskus fyysistäkin? Veikkaan jotenkin että sinä liityt jollain tavalla siihen että teinisi ei jaksa tehdä mitään vaan pakenee tietokoneelle elämäänsä.

Tyttärelläsi ei luultavasti ole kaikki kunnossa. Kysy vaivaako häntä jokin. Äänen korottaminen ei auta. Näin kokemuksesta voin sanoa. 

Peli on teidän osaltanne menetetty. Lapsillanne on selkeästi jokin asia huonosti, joko vähän huonosti tai paljon huonosti. He eivät kenties osaa ilmaista tuntemuksiaan sanoin, eivätkä he luota teihin tarpeeksi, että uskaltaisivat yrittää. Te ette voi huutamalla pakottaa lapsianne avautumaan, ja luottamuksen rakentaminen tulee lyhimmilläänkin kestämään vuosikausia. Voitte yrittää korjata asiaa, eikä teidän tulisi missään nimessä antaa periksi, mutta eivät teidän vanhempi-lapsisuhteenne tule kyllä ainakaan seuraavaan 20 vuoteen olemaan sellaiset, että lapsenne voisivat vapautuneesti nauttia seurastanne.

Jos teitä kiinnostaa kuulla erilaisia asioita, mitä te tai joku muu on mahdollisesti voinut tehdä rakentaakseen lapsistanne tuollaiset, niin lukekaa minun äidistäni. Minä kun olin nuorena aivan samanlainen kuin kuvattu tyttö. Minunkin äitini oli huolella ja rakkaudella kasvattanut, huomioinut tasapuolisesti ja varmaan vain tehnyt elämästäni liian helppoa... siis omien sanojensa mukaan.

Uskon, että äitini varmaan tosissaan kuvitteli tehneensä kaiken suurinpiirtein oikein. Hänelle ei vain mahtunut aivoon, että minä olen oma yksilöni ja minulle ei toimi samat temput kuin jollekin 6-vuotiaalle Josselle, jota hän hoiti kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Hän sanoi aina rakastavansa minua, kunnioittavansa yksityisyyttäni ja että hänen kanssaan voin puhua mistä tahansa, koska sellainen äiti hän epäilemättä halusi olla. Totuus oli kuitenkin erilainen.

Ainoa tapa, jolla hän osoitti rakastavansa minua, oli sanomalla "minä rakastan sinua". Hän ei koskaan näyttänyt sitä teoillaan. Toki hän ruokki minut (valmiseineksillä) ja vaatetti minut (halvimpiin mahdollisiin ja väärän kokoisiin vaatteisiin), mutta sen lisäksi hän ei tehnyt mitään ylimääräistä. Ei haleja, ei rohkaisua, ei mitään mielenkiintoa minun mielenkiinnonkohteitani kohtaan. Emme koskaan edes keskustelleet mistään, puhuimme vain silloin jos hän vaati minua tekemään jotain tai minulta loppui jotain, mitä pitäisi ostaa kaupasta lisää. Ja mikä yksityisyyden kunnioittamiseen tuli... Sanotaan esimerkiksi, että jouduin kerran käymään hänen kanssaan tällaisen keskusestelun: "En siis mitenkään ollut tonkimassa yksityistä vaatekaappiasi, mutta satuin vain ohimennen huomaamaan, että sinulla on siellä sukkalaatikon ja villapaidan taakse piiilotetussa, kiinniteipatussa pahvilaatikossa sellainen juttu".

Tilanne oli erilainen silloin kun olin pieni, silloin hän kyllä huolehti minusta, ja sen vuoksi hänelle kai jäi mielikuva siitä, että hän on hyvä äiti. Hän ei tajunnut, ettei hän ollut täyttänyt hyvän äidin vaatimuksia enää vuosikausiin. Hänellä oli voimakas, idealistinen kuva siitä, millainen hän halusi äitinä olla, mutta hän ei ymmärtänyt, että hyvä äitiys koostuu teoista, eikä siitä, että päättää itsekseen, millainen haluaisi olla ilman, että alkaisi todellisuudessa käyttäytyä sillä tavalla.

Hän halusi aina olla reilu ja kiva, ja sen takia häneltä jäi monesti järki käyttämättä. Kun minua kiusattiin koulussa, niin olin hänen mukaansa varmasti itse tehnyt jotain ansaitakseni sen, koska "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan". Hän ei halunnut olla se törppöäiti, joka aina luottaa sokeasti oman kullannuppunsa kertomuksiin, vaan hän halusi kuunnella myös vastapuolen version tapahtumista. Hän oli niin innokas kuulemaan kiusaajieni version, että unohti kuunnella minun versioni. Hän tykkäsi rankaista minua julkisesi kaikista pahoista teoistani, joita en edes ollut tehnyt, ja silloin harvoin kun hän tajusi virheensä, hän pyysi anteeksi yksityisesti.

Ja se ainainen pakottaminen. Hän pakotti minut poseeraamaan kuviin, että jää "hyvä muisto". Ei ole hyvä asia pakottaa vakavista itsetunto-ongelmista kärsivää ihmistä kameran eteen. Eikä äitini koskaan ymmärtänyt sitä, että minä tarvitsen aikaa levolle, enkä voi levätä toisten ihmisten seurassa. Hän pakotti minut perherientoihin ja viikonloppulomille satojen kilometrien päähän kodista. Jouduin palaamaan kouluun tuplasti väsyneempänä kuin olin sieltä lähtenyt. Tämä olisi ollut tosi kivaa jollekin lapselle, mutta ei minulle. Toivon, että äitiäni olisi kiinnostanut tutustua minuun sen verran, että olisi tiennyt, mistä nautin ja mikä stressaa minua.

Ja minähän se aina vain kiukuttelin. Hän on edelleen siinä uskossa, että olen luonteeltani ilkeä tuittupää, vaikka yksinollessani olen harvinaislaatuisen lepseä nallukka. Minä vain stressaannun ja muutun pelokkaaksi tilanteissa, joissa minulla ei ole vaikutusvaltaa omaan olemiseeni, ja pelokkaana muutun hirveän ärtyisäksi (niin kuin useimmille ihmisille tapahtuu). Kyllä hänkin pariin kertaan tuli kyselemään minulta, että olenko masentunut kun olen niin kärttyinen ja vetäytyvä. Hän kyseli masennuksen oireista, ja minähän taitavana valehtelijana kielsin kaiken, koska olin jo oppinut, että äidille ei kannata kertoa yhtään mitään. Sen jälkeen minunkin äitini kykeni sanomaan, että "masentunut ei ole, se keskustelu on käyty". Sen jälkeen hänkin alkoi korottaa ääntään. "NO ÄLÄ SITTEN MURKKU SYÖ, ET SINÄ ENERGIAA TARVITSEKAAN KUN ET SINÄ KOSKAAN VAIVAUDU MITÄÄN TEKEMÄÄN!"

Kuten sanoin, en tiedä millaista teillä on. En voi sanoa, mitä te tarkalleenottaen olette tehneet, mutta joku teidän lapsillenne on jotain pahaa tehnyt, ja omat vanhemmatkan ne kaikkein todennäköiset epäillyt ovat. Ei minunkaan äitini tehnyt mitään maailmaajärisyttävän kamalaa, ei hän lyönyt eikä juonut, mutta hän onnistui joka välissä jollain tavalla vähättelemään tai halventamaan minua, tai jättämään minut huomioitta. Ihan vain siksi, koska hän ei koskaan viitsinyt opetella tunnistamaan minun sosiaalisia tarpeitani ja näkemään tilanteita minun näkökulmastani.

Ja kyllähän minua käytettiin seksuaalisesti hyväksi. Sen jälkeen menin todella matalalle, nykyään diagnosoitu PTSD. Äitini viittasi stressihäiriöni ensimmäisille oireille kintaalla, että "nytkös se vasta laiskaksi rupesikin". Eikä minulla ollut ketään, kenelle olisin osannut purkaa niitä asioita. Toivon todella, että teidän lapsenne eivät ole joutuneet sellaisen uhriksi, koska en haluaisi heidän joutuvan painiman sellaisten kanssa yhtä yksin, kuin minä painin.

Ei se teini-ikä mene nopeammin ohi vaikka miten huutaisitte vetäytymisestä, kännyköistä, sotkuisista huoneista. Te vaan ette enää itse muista, minkälaista aikuiseksi kasvaminen oli.

Useimmat teinit kasvavat yli noista ongelmistaan kun annatte niille tilaa ja aikaa ja ymmärrystä. Toiset tarvitsevat enemmän tukea ja jos vanhempi kokee olevansa täysin hukassa nuorisonsa kanssa, sen vanhemman kannattaa hakea jostain apua omaan vanhemmuuteensa.

Mielestäni herkkyys ei ole edes mikään huono piirre ihmisessä. Sehän kertoo siitä, että nuorella on tunteet ja hän uskaltaa osoittaa niitä. Toinen vaihtoehto on, että nuori muuttuu kylmäksi ja piittaamattomaksi.

Kannattaa odottaa sopivaa rauhallista hetkeä ja yrittää saada rakentavaa keskustelua aikaiseksi. Niiltä teineiltä voi myös kysyä nätisti, mikä niitä vaivaa. Ja jos se ei tänään halua avautua, annat aikaa ja mahdollisuuden myöhemmin.

Onko sillä teinillä ylipäätään kavereita?

Vierailija kirjoitti:

Peli on teidän osaltanne menetetty. Lapsillanne on selkeästi jokin asia huonosti, joko vähän huonosti tai paljon huonosti. He eivät kenties osaa ilmaista tuntemuksiaan sanoin, eivätkä he luota teihin tarpeeksi, että uskaltaisivat yrittää. Te ette voi huutamalla pakottaa lapsianne avautumaan, ja luottamuksen rakentaminen tulee lyhimmilläänkin kestämään vuosikausia. Voitte yrittää korjata asiaa, eikä teidän tulisi missään nimessä antaa periksi, mutta eivät teidän vanhempi-lapsisuhteenne tule kyllä ainakaan seuraavaan 20 vuoteen olemaan sellaiset, että lapsenne voisivat vapautuneesti nauttia seurastanne.

Jos teitä kiinnostaa kuulla erilaisia asioita, mitä te tai joku muu on mahdollisesti voinut tehdä rakentaakseen lapsistanne tuollaiset, niin lukekaa minun äidistäni. Minä kun olin nuorena aivan samanlainen kuin kuvattu tyttö. Minunkin äitini oli huolella ja rakkaudella kasvattanut, huomioinut tasapuolisesti ja varmaan vain tehnyt elämästäni liian helppoa... siis omien sanojensa mukaan.

Uskon, että äitini varmaan tosissaan kuvitteli tehneensä kaiken suurinpiirtein oikein. Hänelle ei vain mahtunut aivoon, että minä olen oma yksilöni ja minulle ei toimi samat temput kuin jollekin 6-vuotiaalle Josselle, jota hän hoiti kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Hän sanoi aina rakastavansa minua, kunnioittavansa yksityisyyttäni ja että hänen kanssaan voin puhua mistä tahansa, koska sellainen äiti hän epäilemättä halusi olla. Totuus oli kuitenkin erilainen.

Ainoa tapa, jolla hän osoitti rakastavansa minua, oli sanomalla "minä rakastan sinua". Hän ei koskaan näyttänyt sitä teoillaan. Toki hän ruokki minut (valmiseineksillä) ja vaatetti minut (halvimpiin mahdollisiin ja väärän kokoisiin vaatteisiin), mutta sen lisäksi hän ei tehnyt mitään ylimääräistä. Ei haleja, ei rohkaisua, ei mitään mielenkiintoa minun mielenkiinnonkohteitani kohtaan. Emme koskaan edes keskustelleet mistään, puhuimme vain silloin jos hän vaati minua tekemään jotain tai minulta loppui jotain, mitä pitäisi ostaa kaupasta lisää. Ja mikä yksityisyyden kunnioittamiseen tuli... Sanotaan esimerkiksi, että jouduin kerran käymään hänen kanssaan tällaisen keskusestelun: "En siis mitenkään ollut tonkimassa yksityistä vaatekaappiasi, mutta satuin vain ohimennen huomaamaan, että sinulla on siellä sukkalaatikon ja villapaidan taakse piiilotetussa, kiinniteipatussa pahvilaatikossa sellainen juttu".

Tilanne oli erilainen silloin kun olin pieni, silloin hän kyllä huolehti minusta, ja sen vuoksi hänelle kai jäi mielikuva siitä, että hän on hyvä äiti. Hän ei tajunnut, ettei hän ollut täyttänyt hyvän äidin vaatimuksia enää vuosikausiin. Hänellä oli voimakas, idealistinen kuva siitä, millainen hän halusi äitinä olla, mutta hän ei ymmärtänyt, että hyvä äitiys koostuu teoista, eikä siitä, että päättää itsekseen, millainen haluaisi olla ilman, että alkaisi todellisuudessa käyttäytyä sillä tavalla.

Nyt kyllä sinun täytyy ottaa järki käteen ja ymmärtää, että et voi tehdä päätelmiä omien kokemustesi perusteella muiden perheiden tilanteesta. Meidän perheessä peli ei ole menetetty, sillä ymmärrän, että tyttäreni on teini-iän ehkä hankalimmassa vaiheessa. Meillä ei harrasteta syyllistämistä tai muutakaan henkistä väkivaltaa. Tytärtä ei pakoteta mihinkään, ainoastaan joitakin kotitöitä vaadimme hänen tekevän, sillä emme ole raha- ja palveluautomaatteja. Hän saa päättää harrastuksensa, syömisensä, vaatteensa, ulkonäkönsä, ystävänsä ym itse. 

Se, että sinä olet traumatisoitunut äidistäsi ei tarkoita sitä, että jokainen lapsi olisi traumatisoitunut äitisi kasvattamana. Teillä ei vain ilmeisesti sattuneet luonteet sopimaan yhteen. Joku olisi voinut olla jopa ikionnellinen äitisi tavasta huolehtia. 

t. teinitytön äiti

Minä olin myös teininä äitini mielestä herkkis, lukiossa kyllästyinkin itkemään isän raivohulluuskohtauksista ja alkoholismista, päätin etten tunne enää yhtään mitään. Aikuisiällä mulla on diagnosoitu mm eräs persoonallisuushäiriö ja psykoottinen masennus; mutta hei, ainakaan musta ei tunnu mikään enää miltään, ei tartte herkistellä ja nynnyillä!

Vierailija kirjoitti:

Nyt kyllä sinun täytyy ottaa järki käteen ja ymmärtää, että et voi tehdä päätelmiä omien kokemustesi perusteella muiden perheiden tilanteesta. Meidän perheessä peli ei ole menetetty, sillä ymmärrän, että tyttäreni on teini-iän ehkä hankalimmassa vaiheessa. Meillä ei harrasteta syyllistämistä tai muutakaan henkistä väkivaltaa. Tytärtä ei pakoteta mihinkään, ainoastaan joitakin kotitöitä vaadimme hänen tekevän, sillä emme ole raha- ja palveluautomaatteja. Hän saa päättää harrastuksensa, syömisensä, vaatteensa, ulkonäkönsä, ystävänsä ym itse. 

Se, että sinä olet traumatisoitunut äidistäsi ei tarkoita sitä, että jokainen lapsi olisi traumatisoitunut äitisi kasvattamana. Teillä ei vain ilmeisesti sattuneet luonteet sopimaan yhteen. Joku olisi voinut olla jopa ikionnellinen äitisi tavasta huolehtia. 

t. teinitytön äiti

Nyt kyllä sinun täytyy ottaa sisälukutaito käteen ja ymmärtää, että minä en väittänytkään niin.

Jos lapsi on saamaton ja vetäytynyt aikaisemmin kuvatulla tavalla, on JOKIN ASIA HUONOSTI. Varsinkin, jos lapsi rupeaa itkemään pienestäkin äänenkorotuksesta, se nyt on päivänselvää. Ja kuten sanoin, se voi olla pieni asia tai iso asia, se voi olla kenen tahansa syytä tai olla olematta kenenkään syytä.

Toinen päivänselvä asia on se, että lapsi ei syystä tai toisesta saa puhuttua asiasta vanhemmilleen, koska jos hän pystyisi puhumaan, eivät nämä vanhemmat olisi täällä valittamassa siitä, kun teinit ovat laiskoja eivätkä kuuntele äänenkorotusta. 

Epäselvää on se, miksei lapsi avaudu asiasta. Eikö hän osaa pukea sitä sanoiksi? Eikö hän usko, että vanhemmat kykenisivät auttamaan asian kanssa? Ajatteleeko hän, ettei vanhempia kiinnosta? Mahdollisia selityksiä on lukuisia. Mutta kun lapsi ei osaa tai halua puhua vanhemmilleen, on vanhempi todennäköisesti  tehnyt lasta kohtaan jotain huonosti, joko pienellä tavalla tai isolla tavalla. Vai oletko asiasta eri mieltä? Onko lapsi sinusta paha, kun ei puhu, vai mistä on kyse?

Jos lapsi ei osaa tai halua puhua, ei sitä korjata sormia napsauttamalla. Se vie aikaa, hyvin paljon aikaa. Niin paljon aikaa, että peli on käytännössäkatsoen jo menetetty, koska tulee viemään vuosikausia ennen kuin lapsi todella oppii kommunikoimaan vanhempiensa kanssa niin, että siitä nauttii vanhempien lisäksi myös lapsi itse.

En väitä, että nämä kirjoittelijat olisivat kuin minun äitini. Nämä kertomukset äänenkorotuksesta ja se, miten täällä haukutaan omia lapsia saamattomiksi laiskureiksi, iski minulla suoraan omiin kokemuksiini, joten kirjoitin sen tänne teidän luettavaksenne, että toiset voisivat sen pohjalta tarkastella vähän omaa toimintaansa siltä varalta, josko heilläkin olisi jonkinlaista taipumusta samanlaisiin asioihin kuin minun äidilläni oli. Että he osaisivat sitten itsetutkiskelun päätteeksi kehittää itsejään ihmisinä ja suhdettaan lapsiinsa.

Mutta olisihan se pitänyt arvata, ettei se niin toimi. Heti joku ottaa kertomukseni henkilökohtaisena loukkauksena, sivuuttaa kaiken sanomani ja kiirehtii puolustelemaan itseään ja kiistämään kaiken, minkä sanon. Juuri niin kuin oma äitini muuten aina teki...

En yritä väittää, että kukaan täällä olisi mikään hirvitys. En väitä, että kukaan täällä on samanlainen kuin äitini, vaan sanon sen olevan mahdollista, että joku on joissakin asioissa samankaltainen. Ihminen on todella sokea omalle huonolle käytökselleen, koska ainahan me teemme kaiken parhaimmilla tarkoitusperillä. Hyvät aikeet saavat meidät kuvittelemaan, että myös kaikki tekomme ovat aina hyviä. Pieniä virheitä sattuu helposti vaikka joka lauseessa, kun käytetään yhtä sanavalintaa tai äänenpainoa, jonka vastapuoli kokee ikäväksi. Siitä ei kehtaa valittaa, koska se on pikkujuttu, ja lopulta kaikki nuo pikkujutut kerääntyvät selkääpainavaksi taakaksi, jonka nimi voi olla esimerkiksi "vähättely", "tunnekylmyys" tai "negatiivinen suhtautuminen tähän yhteen asiaan minussa".

Ja kyllä, joku toinen lapsi olisi ollut hyvin onnellinen minun äitini lapsena. Vaan minä en, koska minä olin erilainen kuin mitä äitini oletti kaikkien lasten olevan, eikä häntä kiinnostanut tutustua minuun yksilönä.

Se itkuhekkyys varmaan johtuu kotikasvatuksesta. Aloituksen tyylin perusteella arvaan.

Lapsi on helppo musertaa henkisesti. Se onnistuu keneltä tahansa aikuiselta. Silti riittää aikuisia, jotka riemuitsevat pystyessään nujertamaan lapsen täysin. Sitten ihmetellään, mikä tuota vaivaa kun se kasvoi kieroon.

En ole psykiatri enkä alan ammattilainen, mutta oma kantani on seuraava:

Teinisi on teini. Teini-iässä toisista tulee hetkeksi herkempiä kuin toiset. Teinit kokevat asioita jo eritavalla, ja näkevät vikoja itsessään enemmän. Suurin osa teineistä on enemmän tai vähemmän "laiskoja". Silti, mikäli teinisi on mielestäsi tarkoituksella epäonnistunut kesätyön haussa eikä lähde muutenkaan minnekään, siinä kohtaa pitäisi hälytyskellojen soida. Itkuherkkyys tosiaan voi myös kertoa masennuksesta.

Teinit ymmärtävät omat mokansa yllättävän hyvin, heitä vain ärsyttää/turhauttaa suunnattomasti kun joku muu tuo sen esille. Suosittelisin siis eri lähestymistapaa.

Mielenterveysongelmat on nuorilla entistä yleisempiä joten sitä kannattaisi harkita. Ystäväni teinillä masennus oireili nimenomaan syrjäytymisellä ja "laiskuudella".

Ymmärrän toki että lastaan haluaa kasvattaa ja ohjata oikeaan suuntaan, mutta tässä nyt on huomattu että lapsesi, ap, on herkkä ja käymässä läpi muutosta eli teini-ikäänsä. Ihan vaan lapsesi takia toivoisin siis pientä sympatiaa ja toista lähestymistapaa asioihin.

(lisäksi kesätöitä ei mitenkään riitä edes 50% nuorista, joten en heti olettaisi että on tahallaan mokannut sen homman.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kyllä sinun täytyy ottaa järki käteen ja ymmärtää, että et voi tehdä päätelmiä omien kokemustesi perusteella muiden perheiden tilanteesta. Meidän perheessä peli ei ole menetetty, sillä ymmärrän, että tyttäreni on teini-iän ehkä hankalimmassa vaiheessa. Meillä ei harrasteta syyllistämistä tai muutakaan henkistä väkivaltaa. Tytärtä ei pakoteta mihinkään, ainoastaan joitakin kotitöitä vaadimme hänen tekevän, sillä emme ole raha- ja palveluautomaatteja. Hän saa päättää harrastuksensa, syömisensä, vaatteensa, ulkonäkönsä, ystävänsä ym itse. 

Se, että sinä olet traumatisoitunut äidistäsi ei tarkoita sitä, että jokainen lapsi olisi traumatisoitunut äitisi kasvattamana. Teillä ei vain ilmeisesti sattuneet luonteet sopimaan yhteen. Joku olisi voinut olla jopa ikionnellinen äitisi tavasta huolehtia. 

t. teinitytön äiti

Nyt kyllä sinun täytyy ottaa sisälukutaito käteen ja ymmärtää, että minä en väittänytkään niin.

Jos lapsi on saamaton ja vetäytynyt aikaisemmin kuvatulla tavalla, on JOKIN ASIA HUONOSTI. Varsinkin, jos lapsi rupeaa itkemään pienestäkin äänenkorotuksesta, se nyt on päivänselvää. Ja kuten sanoin, se voi olla pieni asia tai iso asia, se voi olla kenen tahansa syytä tai olla olematta kenenkään syytä.

Toinen päivänselvä asia on se, että lapsi ei syystä tai toisesta saa puhuttua asiasta vanhemmilleen, koska jos hän pystyisi puhumaan, eivät nämä vanhemmat olisi täällä valittamassa siitä, kun teinit ovat laiskoja eivätkä kuuntele äänenkorotusta. 

Epäselvää on se, miksei lapsi avaudu asiasta. Eikö hän osaa pukea sitä sanoiksi? Eikö hän usko, että vanhemmat kykenisivät auttamaan asian kanssa? Ajatteleeko hän, ettei vanhempia kiinnosta? Mahdollisia selityksiä on lukuisia. Mutta kun lapsi ei osaa tai halua puhua vanhemmilleen, on vanhempi todennäköisesti  tehnyt lasta kohtaan jotain huonosti, joko pienellä tavalla tai isolla tavalla. Vai oletko asiasta eri mieltä? Onko lapsi sinusta paha, kun ei puhu, vai mistä on kyse?

Jos lapsi ei osaa tai halua puhua, ei sitä korjata sormia napsauttamalla. Se vie aikaa, hyvin paljon aikaa. Niin paljon aikaa, että peli on käytännössäkatsoen jo menetetty, koska tulee viemään vuosikausia ennen kuin lapsi todella oppii kommunikoimaan vanhempiensa kanssa niin, että siitä nauttii vanhempien lisäksi myös lapsi itse.

En väitä, että nämä kirjoittelijat olisivat kuin minun äitini. Nämä kertomukset äänenkorotuksesta ja se, miten täällä haukutaan omia lapsia saamattomiksi laiskureiksi, iski minulla suoraan omiin kokemuksiini, joten kirjoitin sen tänne teidän luettavaksenne, että toiset voisivat sen pohjalta tarkastella vähän omaa toimintaansa siltä varalta, josko heilläkin olisi jonkinlaista taipumusta samanlaisiin asioihin kuin minun äidilläni oli. Että he osaisivat sitten itsetutkiskelun päätteeksi kehittää itsejään ihmisinä ja suhdettaan lapsiinsa.

Mutta olisihan se pitänyt arvata, ettei se niin toimi. Heti joku ottaa kertomukseni henkilökohtaisena loukkauksena, sivuuttaa kaiken sanomani ja kiirehtii puolustelemaan itseään ja kiistämään kaiken, minkä sanon. Juuri niin kuin oma äitini muuten aina teki...

En yritä väittää, että kukaan täällä olisi mikään hirvitys. En väitä, että kukaan täällä on samanlainen kuin äitini, vaan sanon sen olevan mahdollista, että joku on joissakin asioissa samankaltainen. Ihminen on todella sokea omalle huonolle käytökselleen, koska ainahan me teemme kaiken parhaimmilla tarkoitusperillä. Hyvät aikeet saavat meidät kuvittelemaan, että myös kaikki tekomme ovat aina hyviä. Pieniä virheitä sattuu helposti vaikka joka lauseessa, kun käytetään yhtä sanavalintaa tai äänenpainoa, jonka vastapuoli kokee ikäväksi. Siitä ei kehtaa valittaa, koska se on pikkujuttu, ja lopulta kaikki nuo pikkujutut kerääntyvät selkääpainavaksi taakaksi, jonka nimi voi olla esimerkiksi "vähättely", "tunnekylmyys" tai "negatiivinen suhtautuminen tähän yhteen asiaan minussa".

Ja kyllä, joku toinen lapsi olisi ollut hyvin onnellinen minun äitini lapsena. Vaan minä en, koska minä olin erilainen kuin mitä äitini oletti kaikkien lasten olevan, eikä häntä kiinnostanut tutustua minuun yksilönä.

Kyllä olen erimieltä siitä, että vanhempi olisi aina tehnyt lasta kohtaan jotakin huonosti jos teini ei puhu. Niinkin yksinkertainen selitys voi olla vaikka se, että teini kokee vanhempansa olevan niin "kalkkis" ettei ymmärrä kuitenkaan teinin juttuja. Mikä siinä on se vanhemman rikos? Se, että sukupolvien kuilu on joidenkin yksilöiden välillä iso? Se että teinin ja vanhemman käsitys rakkauden osoittamisesta poikkeaa toisistaan?

Sen vielä haluan kysyä, että onko äitisi todellakin sanonut sinulle ettei häntä "kiinnostanut tutustua sinuun yksilönä"? Vai onko se sinun omaa tulkintaa?

Turha tässä on kiistellä. Minä uskon kuitenkin että suurin osa toimii yleensä parhaaksi katsomallaan tavalla kulloisessakin tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olen erimieltä siitä, että vanhempi olisi aina tehnyt lasta kohtaan jotakin huonosti jos teini ei puhu. Niinkin yksinkertainen selitys voi olla vaikka se, että teini kokee vanhempansa olevan niin "kalkkis" ettei ymmärrä kuitenkaan teinin juttuja. Mikä siinä on se vanhemman rikos? Se, että sukupolvien kuilu on joidenkin yksilöiden välillä iso? Se että teinin ja vanhemman käsitys rakkauden osoittamisesta poikkeaa toisistaan?

Sen vielä haluan kysyä, että onko äitisi todellakin sanonut sinulle ettei häntä "kiinnostanut tutustua sinuun yksilönä"? Vai onko se sinun omaa tulkintaa?

Turha tässä on kiistellä. Minä uskon kuitenkin että suurin osa toimii yleensä parhaaksi katsomallaan tavalla kulloisessakin tilanteessa.

Pidetään nyt edelleen mielessä nämä asiat, mitä tässä ketjussa on esille tuotu: lapset ovat yksin huoneissaan syömässä karkkia, eivät tee mitään, eivät mene minnekään ja itkevät pienimmästäkin äänenkorotuksesta. Jos lapsella on jokin asia näin huonosti, niin kyllä siitä pystyy kalkkiksenkin kanssa puhumaan, mikäli kyseinen kalkkis on osoittanut ottavansa lapsen huolet tosissaan ja rohkaisee lasta ilmaisemaan sellaisiakin asioita, joita on vaikea ilmaista. Keskustelun aloittaminen on lapselle varmasti vaikeaa, mutta aikaisempien viestien mukaan kirjoittajat ovat itse avanneet keskusteluja lastensa kanssa, eli kyllä vanhempiinsa luottavat lapset olisivat edes jollain tavalla kyenneet ilmaisemaan, että heillä on asiat huonosti. Nämä kirjoittajat väittävät kuitenkin olevansa täysin vakuuttuneita siitä, että lapsella ei ole mikään hätänä, eli toisinsanoen vanhemman ja lapsen välille ei ole syntynyt minkäänlaista kommunikaatioyhteyttä.

Jos lapsella ja vanhemmalla on poikkeava käsitys rakkauden osoittamisesta, on vanhemmat tehtävä joustaa. Vanhempi päätti tehdä lapsen vaikka tiesi, että lapsen luonteen muodostuminen on vanhemman kannalta silkkaa arpapeliä. Lapsi taas on pakotettu tähän maailmaan ilman, että hän sitä pyysi, ja hänen kasvunsa tasapainoiseksi ihmiseksi riippuu suurimmalta osalta hänen vanhemmistaan. On vanhemman velvollisuus kunnioittaa lapsen tapaa osoittaa rakkautta.

Äitini ei tietenkään ole sanonut mitään tuollaista, koska hänhän on hirmu hyvä äiti joka aina rakastaa ja kuuntelee, vaikka hänen lapsensa onkin tällainen minun kaltaiseni kamalan pahankurinen säännönrikkoja, jonka lempiväri on kai joku punainen ja joka tykkää... tota noin... ehkä käydä elokuvissa vapaa-ajallaan? Tosiasiassa pyrin aina olemaan kiltisti ja siivosti ja olen kärttyisä vain ollessani pelokas, lempivärini on turkoosi ja en ole käynyt elokuvissa sitten vuoden 2008. Olen ihan itse päätellyt, ettei äitiäni kiinnosta tuntea minua, sillä hän ei tiedä minusta edes näin yksinkertaisia asioita, vaikka asuimme saman katon alla 16 vuotta.

Ja kyllä, kaikki toimivat aina parhaaksi katsomallaan tavalla. Ei kukaan nouse aamulla sängystä ja ajattele, että tänäänpäs aionkin tehdä kaiken ihan huonosti. Mutta ihmiset erehtyvät ja joskus parhaimmillakin tarkoitusperillä toimitetut teot tuottavat valtavaa vahinkoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olen erimieltä siitä, että vanhempi olisi aina tehnyt lasta kohtaan jotakin huonosti jos teini ei puhu. Niinkin yksinkertainen selitys voi olla vaikka se, että teini kokee vanhempansa olevan niin "kalkkis" ettei ymmärrä kuitenkaan teinin juttuja. Mikä siinä on se vanhemman rikos? Se, että sukupolvien kuilu on joidenkin yksilöiden välillä iso? Se että teinin ja vanhemman käsitys rakkauden osoittamisesta poikkeaa toisistaan?

Sen vielä haluan kysyä, että onko äitisi todellakin sanonut sinulle ettei häntä "kiinnostanut tutustua sinuun yksilönä"? Vai onko se sinun omaa tulkintaa?

Turha tässä on kiistellä. Minä uskon kuitenkin että suurin osa toimii yleensä parhaaksi katsomallaan tavalla kulloisessakin tilanteessa.

Pidetään nyt edelleen mielessä nämä asiat, mitä tässä ketjussa on esille tuotu: lapset ovat yksin huoneissaan syömässä karkkia, eivät tee mitään, eivät mene minnekään ja itkevät pienimmästäkin äänenkorotuksesta. Jos lapsella on jokin asia näin huonosti, niin kyllä siitä pystyy kalkkiksenkin kanssa puhumaan, mikäli kyseinen kalkkis on osoittanut ottavansa lapsen huolet tosissaan ja rohkaisee lasta ilmaisemaan sellaisiakin asioita, joita on vaikea ilmaista. Keskustelun aloittaminen on lapselle varmasti vaikeaa, mutta aikaisempien viestien mukaan kirjoittajat ovat itse avanneet keskusteluja lastensa kanssa, eli kyllä vanhempiinsa luottavat lapset olisivat edes jollain tavalla kyenneet ilmaisemaan, että heillä on asiat huonosti. Nämä kirjoittajat väittävät kuitenkin olevansa täysin vakuuttuneita siitä, että lapsella ei ole mikään hätänä, eli toisinsanoen vanhemman ja lapsen välille ei ole syntynyt minkäänlaista kommunikaatioyhteyttä.

Jos lapsella ja vanhemmalla on poikkeava käsitys rakkauden osoittamisesta, on vanhemmat tehtävä joustaa. Vanhempi päätti tehdä lapsen vaikka tiesi, että lapsen luonteen muodostuminen on vanhemman kannalta silkkaa arpapeliä. Lapsi taas on pakotettu tähän maailmaan ilman, että hän sitä pyysi, ja hänen kasvunsa tasapainoiseksi ihmiseksi riippuu suurimmalta osalta hänen vanhemmistaan. On vanhemman velvollisuus kunnioittaa lapsen tapaa osoittaa rakkautta.

Äitini ei tietenkään ole sanonut mitään tuollaista, koska hänhän on hirmu hyvä äiti joka aina rakastaa ja kuuntelee, vaikka hänen lapsensa onkin tällainen minun kaltaiseni kamalan pahankurinen säännönrikkoja, jonka lempiväri on kai joku punainen ja joka tykkää... tota noin... ehkä käydä elokuvissa vapaa-ajallaan? Tosiasiassa pyrin aina olemaan kiltisti ja siivosti ja olen kärttyisä vain ollessani pelokas, lempivärini on turkoosi ja en ole käynyt elokuvissa sitten vuoden 2008. Olen ihan itse päätellyt, ettei äitiäni kiinnosta tuntea minua, sillä hän ei tiedä minusta edes näin yksinkertaisia asioita, vaikka asuimme saman katon alla 16 vuotta.

Ja kyllä, kaikki toimivat aina parhaaksi katsomallaan tavalla. Ei kukaan nouse aamulla sängystä ja ajattele, että tänäänpäs aionkin tehdä kaiken ihan huonosti. Mutta ihmiset erehtyvät ja joskus parhaimmillakin tarkoitusperillä toimitetut teot tuottavat valtavaa vahinkoa.

Tätä keskustelua on varmasti turha jatkaa, koska emme näin pääse mihinkään yhteisymmärrykseen. Mielestäni sinä teet liiaksi tulkintoja asioista ja niiden perusteella julistat omia tuomioita. Minun ongelmani on ilmeisesti taasen uskoa äitien rakastavan aina tyttäriään.

Riita poikki ja voita väliin :)

Vierailija kirjoitti:

Tätä keskustelua on varmasti turha jatkaa, koska emme näin pääse mihinkään yhteisymmärrykseen. Mielestäni sinä teet liiaksi tulkintoja asioista ja niiden perusteella julistat omia tuomioita. Minun ongelmani on ilmeisesti taasen uskoa äitien rakastavan aina tyttäriään.

Riita poikki ja voita väliin :)

Mikä riita? Ei keskustelu ole riitelyä. Eikä keskustelun tavoite ole päästä yhteisymmärrykseen, vaan välittää tietoa ja mielipiteitä. Keskustelu loppuu silloin, kun molemmat ovat sanoneet kaiken sanottavansa, eikä silloin, kun tajuavat, etteivät voi olla samaa mieltä toistensa kanssa. Kun puhutaan lasten kasvatuksesta ja terveysongelmista, ei kaksi eri kannalla olevaa ihmistä voi päätyä olemaan samaa mieltä keskenään, sillä me ihmiset olemme jääräpäisiä emmekä suostu muuttamaan kantaamme näin tärkeissä asioissa.

Minusta sinä aloit nyt puhua oikeasti aika vähättelevästi. Huomasitko sen itse? Sinä sanot, että minun ongelmani on se, että ylitulkitsen tilanteita ja että sinun ongelmasi olisi se, ettet usko sitä mitä minä sanon. Eli toisinsanoen nämä molemmat "ongelmat" olisivat loppujenlopuksi minun ongelmiani, että minä ylitulkitsen teidän kirjoitteluanne ja minä ylitulkitsisin oman äitini tunteita minua kohtaan. Kuten olen sanonut jo useampaan kertaan, äitini epäilemättä rakastaa minua. Hänellä ei vain ole kykyä osoittaa rakkauttaan minua kohtaan, mikä on todistettavissa.

Ei ole yleensä tarpeen vetää esiin omaa mielipidettään keskustelukumoppanin henkilökohtaisista ongelmista, mutta nyt kun otit aiheen puheeksi, voinen minäkin kertoa aiheesta oman, rehellisen mielipiteeni siltä varalta, että haluat kuulla sen. Minusta sinun ongelmasi on ylilyövä itsensä puolustelu. Tunnut ottavan vaikeat aiheet henkilökohtaisina loukkauksina, etkä osoita pysähtyväsi oikeasti miettimään esiintuotuja asioita, kun olet niin kiireinen puolustellessasi itseäsi ja sitä, miten hyvä äiti olet. Toivon, että voisit ihan tosissasi kysyä itseltäsi, teetkö samaa myös silloin, kun oma lapsesi kyseenalaistaa sinua? Jos lapsesi tulee joskus sanomaan sinulle: "Äiti, musta tuntuu tosi pahalta, kun sä aina...", niin vastaatko hänelle samalla tavalla kuin tulit puhumaan minulle, että "enhän minä nyt tietenkään, kyllä minä sinua rakastan ja tarkoitin ihan muuta ja sinähän vain ylireagoit, että pistetääs nyt riita poikki ja voita väliin kun minähän vain..."

Kukaan ei ole väittänyt juuri sinun olevan täydellisen huono äiti jokaisella mahdollisella tavalla. Olen vain sanonut, että vanhemmat tulevat helposti tehneeksi lapsilleen jotain, mikä tekee hedelmällisen kommunikaation lapselle vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi. Tämän voi tehdä esimerkiksi käyttämällä negatiivisia sanavalintoja tai kohtelemalla lapsia sosiaalisissa tilanteissa "lapsina", eli vähemmän tärkeinä aikuisina, sen sijaan että heitä kohtelisi ihmisinä. (Molemmat ovat erittäin yleisiä käytösmalleja, joilla monet itsensä hyvinä vanhempina näkevät vanhemmat saavat lapsensa tuntemaan olonsa pahaksi.) Ja tämä ei tarkoita sitä, että sinun täytyy nyt tulla meille anonyymeille kertomaan, että et sinä kyllä ikinä etkä koskaan ihan varmasti ole mitään sellaista tehnyt. Se tarkoittaa, että sinun, juuri niin kuin joka ikisen vanhemman tässä maailmassa, tulisi mennä itseensä ja katsoa, syyllistyykö tuollaiseen tai johonkin muuhun vastaavanlaiseen käytökseen. Kyse ei ole siitä että juuri sinä olisit jollakin tavalla huono, vaan siitä, että monilla vanhemmilla on tapana tehdä jotain huonosti, emmekä me voi tietää, ketkä niitä huonokäytöksisiä vanhempia ovat. Jos minulla olisi ongelma juuri sinun vanhemmuutesi kanssa, lähestyisin sinua asiasta kahden kesken kasvotuksin, mutta kuten huomaat, minä kirjoitan palstalle kaikille ihmisille yhtä aikaa.

Olisi tärkeää, että kaikki vanhemmat suostuisivat tekemään neutraalia itsearviota, koska me ihmiset emme lakkaa kasvamasta ja kehittymästä. Jotkut ajattelevat aikuisiksi ja vanhemmiksi tultuaan, että he ovat nyt "valmiita" eikä heidän tarvitse enää korjata käytöksestään mitään, ja lapsethan siinä kärsivät. Tämä on haitallinen ajatusmalli, sillä se saa ihmisen olemaan tyytyväinen itseensä, vaikka hänellä olisikin jokin piirre joka haittaa hänen ympärillään olevia ihmisiä, eikä hän silloin suostu itse korjaamaan tuota piirrettään. Edelleen, tämä ei ole henkilökohtainen hyökkäys sinua vastaan. Minä en voi mitenkään tietää, miten sinä omaa lastasi kohtaan käyttäydyt, koska minulle sinä olet vain nimimerkki "vieras". Mutta mikäli ymmärsin oikein ja sinunkin lapsesi makaa yksin huoneessa syömässä karkkia ja itkee pienimmistäkin äänenkorotuksista, on lapsellasi jokin pielessä, ja on vanhemman tehtävä korjata asia lastaan kunnioittavalla tavalla.