Mitä häpesit teininä vanhemmissasi? (ei ilkeämielinen ketju, jaetaan muistoja)

Olen 14v ja hävettää se, että äiti on siivooja. En ole kertonut kavereille ja jos joku kysyy äidin työtä niin sanon että äiti on töissä toimistossa.

Äitin sellaisia omituisia mössötys-ahdistuksia. Hän on sosiaalinen... tai ei sosiaalinen lainkaan vaan ainoastaan seurallinen. On hirveän epäluuloinen ja negatiivinen ihmisiä kohtaan. Erityisesti meitä lapsia yritti opettaa epäluuloisiksi ja ymmärtämään, että kaikki haluaa vaan hyötyä toisista. Nyt vanhemmiten on pahentunut. Joka asiaan tunkee vaan toisten ihmisten ahneuden ja itsekkyyden. Se on raskasta, koska olen itse vielä keski-iässäkin niin lapsellinen, että näen ympärilläni paljon mukavia ja epäitsekkäitä ihmisiä.

Ja miten tämä aiheutti häpeää? Alkoi aina hermostuneena kuittailla, puhua päälle yms., kun haistoi jotain kuviteltua hyväksikäyttöä.

Esimerkki: Olin kaverilla yötä ja äiti tuli hakemaan. Äiti koki, että kaveri hyväksikäyttää ottamalla meiltä kyydin erääseen harrastukseen samalla. Yhtään ylimääräistä kilometria ei sen takia tarvinnut ajaa vaan jäi autosta matkalle ja tosiaan olin sentään ollut yötä kaverilla. Näin heti ilmeestä ja hirveän ärtyneestä käytöksestä. Jotain mutinaa taksina toimimisesta yms. Itketti suorastaan tämä teininä.

Toinen esimerkki: Sukulaisnainen kysyi, mitä aion opiskelemaan. (olin silloin 18) Aloin vastata, kun tämä hyökkäsi sivusta kummallisena, että "ei niitä tiedä, ja vaihtoehtoja on paljon jne." En saanut vastattua, kun tukki mun suuta jotenkin kummallisesti. Sukulaisnainenkin hämmentyi. Illalla sanoi vihaisena, että ei saa kertoa, kun toiset utelee hyötyäkseen ja saadakseen jotain tietoa, mihin omat lapset voisi hakea. Korosti vielä, että "ei kukaan muukaan kuule kerro, kaikki vaan yrittää toisista hyötyä". En tänä päivänä käsitä tätä asiaa. Tuohon aikaan otti vaan rankasti päähän, todella rankasti. Vieläkin tulee semmoinen kiukku, kun mietin näitä tapauksia.

Vietän viimeisiä teinivuosiani (19v), enkä ole koskaan hävennyt vanhempieni seurassa tai heitä ylipäätään. Tosin isän ahdasmielisyys ja suvaitsemattomuus herättää pientä myötähäpeää, mutta onneksi hän osaa pitää suunsa kiinni toisten seurassa.

Mä en hävennyt teininä kumpaakaan. En tiedä miksi en. Mutta lapsena nolotti kun isä simputti kaupassa kassarouvaa, jota piti yksinkertaisena ihmisenä. Jos kassa käänsi viilipurkit hintaa ottaessaan väärin päin, isä vaati saada vaihtaa ne uusiin, ettei kermapinta ole rikkoutunut.

Äitiä taas häpesin 25-vuotiaana kännykkäkaupassa (ne olivat silloin ihan uusi juttu), kun hän motkotti myyjäpojalle, miten "te kyllä tunnette ja osaatte nämä laitteet, mutta ette nyt kerro asiakkaalle niistä oleellisia asioita heidän kielellään". Tavallaanhan äiti oli oikeassa, mutta se aspa selkeästi teki parhaansa, niin olisi äiti voinut asian hiukan kohteliaamminkin esiin tuoda, kuin moittimalla ikään kuin.

Minua hävetti joskus 13-15-vuotiaana se, että äiti työskenteli kehitysvammaisten ohjaajana. Sen jälkeen hävetti, että olin joskus hävennyt sitä kun se on kuitenkin todella tärkeää työtä.

Tuo ikäjuttu on muuten jännä. 70-luvulla syntyneenä oli mun äiti vanhahko ja isän ikää en halunnut edes kertoa, kun oli niin noloa. Äiti oli mun syntyissä 25 ja isä 31. Toisten vanhemmat oli ihan teinivanhempia. Toisaalta mulla oli koulutetut vanhemmat hyvissä viroissa.

Oman esikoiseni sain 28-vuotiaana ja vanhempainilloissa huomasin, että olen nuorimmasta päästä vanhempia. Esikoistyttäreni kavereiden äideistä vain yksi on mua vuoden nuorempi. Muut on 2-13 vuotta vanhempia. Kuopuksen sain 34-vuotiaana ja siinä kai menen aika keskikastiin iän puolesta. Nyt olen itse alkuopetuksessa ja oppilaat aina kysyy ikää. Olen nyt 39 ja sanon sen kyllä. Puolet luokasta kiljaisee, että "oot saman ikäinen kuin mun isä/äiti" tai "mun isä on 37" tai "mun äiti on 36" tai "mun iskä ja äiti on 40" jne. Sitten kun opetan kutosia, niin nekin kysyy ja niiden vanhemmat on pääsääntöisesti mua vanhempia.

Isä hävettää joskus vieläkin, vaikka olen jo aikuinen. Kotona käydessä tuntuu aina kuin vanhat roolit (minä teininä) menisivät yhtäkkiä päälle.

Isän käytöksessä nolottaa piereskely, röyhtäily ja kassien kaivaminen. Hän on myös todella tönkkö ihmisten kanssa, ei osaa smalltalkia ja suhtautuu aina vähän ennakkoluuloisesti muita kohtaan. Isä on älykäs ja menestynyt tyyppi, mutta se maalaisuus on niin ilmiselvää että nolottaa.

Äitiä ihailin lapsena ja olin hänestä todella ylpeä. Nyt huomaan hänessäkin maalaispiirteitä, joita vähän salaa häpeän.

Tämän kirjoitettuani tajusin, että mä itse olen aika nolo, kun olen muka niin kaupunkilaistunut. :)

Sitä, että alkoholisti isäni kävi leipäjonossa. Se oli pikkukylän kirkolla ja kaikki tunsivat toisensa ja olivat tietoisia, että tuolla se *Tarjan isä taas jonottaa ja on taas ihan kännissä.

Häpesin ylipäätään kaikkea mikä ei ollut tasan samanlaista kuin muilla. Eli ei mitään hävettäviä asioita, mutta teinin laumavaisto on varmaan niin kaikenvoittava, että yrittää kaikin keinoin olla yhtään erottumatta joukosta.

Tajusin jo tavallaan silloinkin ettei äidissä ollut mitään hävettävää, mutta miten se selittämätön häpeän tunne kulkee mukana kaikissa elämänvaiheissa. Onko se jotain perittyä.

Häpesin vanhempieni juomista, pettämistä, tappelua, fyysistä ja henkistä väkivaltaa, tasapainottomuutta, minulle huutamista/häpäisemistä julkisella paikalla jne...

Sitä, että äidillä oli pipo päässä kun kävelimme koululle vanhempainiltaan. Eihän pakkasta ollut kun joku -20 astetta. Huippunoloa siis :,D

Vierailija kirjoitti:

Äidin kanssa asioimista häpesin, kun hän aina välillä innostui asiakkaan oikeudella kohtelemaan myyjiä ja kassoja palvelusväkenä, jota sopii vapaasti komentaa ja muistuttaa, että minun rahoillani te ootte täällä töissä. Ei juuri shoppailtu yhdessä.

Äitisi käyttäytyi niin kuin asiakkaan kuuluukin.

Mä en hävennyt vanhemmissani ikinä mitään. Välillä kavereiden seurassa hävetti vaan hiukan se, kun kaikki valittivat porukoistaan milloin mistäkin syystä ja minulla ei ollu asiaan mitään sanottavaa ja tuli sitten tuppisuuna seisoskeltua.

Mut ehkä ihan hyvä näinkin. :)

Häpesin, kun vanhempani olivat tosi ylisuojelevaisia. Jos vaikka menin kaverille yöksi, halusivat väkisin soittaa ko. kaverin vanhemmille varmistaakseen, että on ihan ihan ihan varmasti ok mennä... Sellaisillekin, joiden luona kävin paljon. Tuli sellainen tunne, että he suhtautuivat minuun kuin johonkin kamalaan vaivaan ja pikkurikolliseen, jonka sanaan ei voi luottaa. Tätä tapahtui siis pitkälle teini-ikään, 16-17v tytärkin kaipasi heidän mielestään varmistelusoittoja mennessään tutuille kavereille kylään. Enkä todellakaan koskaan antanut heille aihetta epäillä mitään salaisia bilesuunnitelmia tms. Ei mua sellaisiin kutsuttu.

Lapsena häpesin kun isäni aina vitsaili ja saikin eräillä synttärijuhlillani hassuttelullaan luokkalaisteni keskuudessa lempinimen "tanssiva tarjoilija". Oli jotenkin noloa, koska olin itse niin ujo ja epävarma.

Mun poikani on 16v, itse olen 32v. Myös hän on saanut kuulla koulussa ei niin hyvää siitä, että hänellä on teiniäiti.

Mua nolottaa mun isä, jonka huumorintaju oli aika outo. Ei ymmärtänyt ollenkaan normaalia vitsailua, vaan hermostui vitsailijoille ja alkoi tiuskia. Ja itse saattoi paukauttaa päin naamaa mun kavereille vaikka että "mitä pallinaamat?". Sepä olikin vitsikästä, hehheh.

Isä harrasti ja harrastaa edelleen talkoita, ja on vakaasti sitä mieltä että kaikki haluaa urakoi yhdessä. Niinpä meillä kaveritkin velvoitettiin halkoja pinoamaan, pihaa haravoimaan, pottuja kuorimaan jnejne.

Äiti taas yritti olla kauhean nuorekas ja kaveri meille, mutta sen yritykset puhua nuorisoslangia meni aina pieleen. Ja sitten tuli taas se kiusaantunut hiljaisuus kun minä ja kaverit koitettiin keksiä, mitä siihen nyt sitten sanoisi.

Häpesin meidän autoa (240 Volvo), no olihan se ruma kuin mikä, sitten häpesin ainakin sitä kun äiti ei ostanut koskaan ruokakaupasta muovikassia, hän nakkeli ostokset aina kärrystä suoraan johonkin koreihin mitä oli takakontissa.

Isä käytti samaa t-paitaa kaksi päivää ja käänsi sen toisena päivänä väärinpäin. Tämä kun hävetti, niin isä heitti vaan kovempaa läppää ja sanoi, että kalsareita voi kääntää vielä useampaan kertaan . Ei siis oikeasti (kai :o) tehnyt niin mutta selvästi nautti kun me lapset hävettiin. Ja äiti myös. Isä vaan hohotti kun oli niin hyvä juttu.

Äiti ei ollut nolo paitsi innostuessaan tanssimaan. Ja hiusvärit oli aina jotain sateenkaaren värejä. Niitä kaverit kyllä ihailikin joskus. Tuntui vaan että kadulla kävellessä näyimme kilometrin päähän.

Vanhemmissani hävetti teininä milloin mikäkin, tilanteesta riippuen, mutta kaipa se kuuluu ikään. Tuttujen ihmisten seurassa mikään ei yleensä hävettänyt, mutta vieraampien seurassa tuntui että kaikki hävetti, pukeutumisesta lähtien.

Kerran en tervehtinyt äitiäni, kun hän ajoi autolla ohi yhden naapurimme kanssa. Muijat viittilöivät autossa innokkaasti, mutta meikäläinen ei ollut tuntevinaan. Väitin kavereille, etten todellakaan tuntenut noita ihmisiä!

Muistan, että äiti suuttui niin, ettei puhunut minulle viikkoon :D 

Kännissä sohvalla makaava, kuorsaava ja haiseva isä. En vaan pystynyt kutsumaan kavereita kylään tästä syystä. Joka v*n viikonloppu. Vaikka viikolla isä oli normaali ja ihana ja olin aina isän tyttö.