Lue keskustelun säännöt.
Onko joku palstan vapaaehtoisesti lapseton katunut sitä, ettei hankkinut lapsia? Edes välillä?
26.06.2017 |
Minkälaisissa tilanteissa nämä katumuksen tunteet ovat ilmenneet? Kauanko ne kestävät?
Kerro ikäsi.
Kommentit (40)
Olen 60 vuotias ja tiesin jo alle parikymppisenä, etten halua lasta. Päivääkään en ole katunut, ja aina kun tapaan kiljuvia ja sinne tänne säntäileviä ylilevottomia lapsia olen vain tyytyväisempi ja tyytyväisempi ratkaisuuni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nelikymppinen nainen ja olen paikoitellen miettinyt teinkö oikean ratkaisun. On vaikeaa perhekeskeisessä Suomessa olla erilainen, joten uskoisin tunteeni johtuvan ennemminkin siitä. Haluan löytää oman juttuni ja lapset eivät ole se. Joskus harmittaa miksi en voi olla kuin muut naiset, jolloin nauttisit lapsista ja elämän onnellisuus olisi kätevästi hoidettu ja sosiaalisesti hyväksyttyä. Nyt joutuu näkemään enemmän vaivaa löytääkseen itsensä ja oman tiensä. Lisäksi olet yhteiskunnan silmissä ulkopuolinen.
Olen toisinaan katunut, mutta sitten helpottaa, kun ymmärrän, että enemmän minä sitä lasta kuitenkin olisin katunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen nelikymppinen nainen ja olen paikoitellen miettinyt teinkö oikean ratkaisun. On vaikeaa perhekeskeisessä Suomessa olla erilainen, joten uskoisin tunteeni johtuvan ennemminkin siitä. Haluan löytää oman juttuni ja lapset eivät ole se. Joskus harmittaa miksi en voi olla kuin muut naiset, jolloin nauttisit lapsista ja elämän onnellisuus olisi kätevästi hoidettu ja sosiaalisesti hyväksyttyä. Nyt joutuu näkemään enemmän vaivaa löytääkseen itsensä ja oman tiensä. Lisäksi olet yhteiskunnan silmissä ulkopuolinen.
Tiedän mitä tarkoitat. Olisi niin paljon helpompaa haluta lapsia. Näin deittaillessa esimerkiksi minulla olisi potentiaalisia kumppaneita kymmennen kertaa enemmän! Mutta kun en kerran ole sellainen ihminen, joka lapsia haluaa, en tietenkään niitä hanki. Eli siinä mielessä en kadu, toisinaan harmittelen vain.
Ehkä homotkin joskus miettivät, että olisi helpompaa olla hetero?
En ole katunut koskaan, vaikka aktiivisesti olen tuntojani reflektoinut yksin ja vela-mieheni kanssa. Tyytyväisyys ja varmuus valinnan osumisesta on vah istunyt neljänkympin rajapyykin mentyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kohta tulee 10 mammaa kertomaan, kuinka hekin olivat parikymppisenä vannoutuneita veloja, ja sitten mieli muuttui, eikä mitään parempaa olisi voinut tapahtuakaan.
Ja mistä he voisivat tietään paremmasta, kun ei ole kokemuspohjaa muusta kuin siitä lapsiperhe arjesta. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Välillä jos näen vaikka tyylikkäästi pukeutuneen isän ravintolassa syömässä kahden hyvin käyttäytyvän ja fiksun lapsen kanssa, henkeviä keskustellen, mietin että vitsit, tuo on kyllä hieno kokemus kaikille. Mutta ehdottomasti se on sellaista rkaihoisaa rusinat pullasta -haaveilua. Oikeasti en halua muuttaa elämääni sillä tavalla kuin lasten takia pitäisi.
Voisin kyllä hyvin olla vaikkapa setä, mutta näillä näkymin kukaan sisaruksistani ei ole hankkimassa lapsia.
En ole koskaan katunut. Lapset ovat ihan kivoja muilla, mutta en ole koskaan tuntenut tarvetta saada lasta itse. Mulla ei ole siis ole motiivia hankkia lasta. Ikäni on 46v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen nelikymppinen nainen ja olen paikoitellen miettinyt teinkö oikean ratkaisun. On vaikeaa perhekeskeisessä Suomessa olla erilainen, joten uskoisin tunteeni johtuvan ennemminkin siitä. Haluan löytää oman juttuni ja lapset eivät ole se. Joskus harmittaa miksi en voi olla kuin muut naiset, jolloin nauttisit lapsista ja elämän onnellisuus olisi kätevästi hoidettu ja sosiaalisesti hyväksyttyä. Nyt joutuu näkemään enemmän vaivaa löytääkseen itsensä ja oman tiensä. Lisäksi olet yhteiskunnan silmissä ulkopuolinen.
Mikä siinä on niin vaikeaa?? Olla lapseton? Yhteiskunnan silmissä ulkopuolinen? Siis mitä? Avaatko vähän? Miten joudut näkemään enemmän vaivaa löytääksesi oman itsesi? Voisin kuvitella ja kuvittelenkin, että ruuhkavuosin perhearjen keskeltä, jos jostain ihminen kadottaa oman itsensä?
Kuvittelevatko lapsettomat todella olevansa jotenkin erilaisia naisia äiteihin verrattuna? Millä tavalla (muulla kun mitä nyt lapsiin liittyy)? Minulle tämä ei oikein aukea.
Mitä tehdä, kun sydän halajaa lasta, mutta järki tietää, että lapsen hankkimisessa ei ole oikeastaan mitään järkeä ja työtä, huolta ja murhetta riittää sitä myötä loppuelämäksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päivääkään en ole katunut voin sanoa käsi sydämellä. Tosin mulla nyt olis vielä ehkä aikaa,mutta en usko että mieli muuttuu. Sterilointia vakavasti harkitsen. N 35
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohta tulee 10 mammaa kertomaan, kuinka hekin olivat parikymppisenä vannoutuneita veloja, ja sitten mieli muuttui, eikä mitään parempaa olisi voinut tapahtuakaan.
Ja mistä he voisivat tietään paremmasta, kun ei ole kokemuspohjaa muusta kuin siitä lapsiperhe arjesta. :D
Höpön löpön, jos on vaikka saanut lapsensa esim. yli 35 vuotiaana, on siinä kertynyt aika rutkasti aikuisiän vuosia lapsetonta elämää!
En ole katunut. Oikea ratkaisu. N52
En ole katunut, neljänkympin korvilla mietin vielä uudemman kerran haluanko lapsen vai en ja päädyin samaan lopputulokseen kuin aina ennenkin, en halua. Mulla on monta läheistä kummilasta ikähaitarilla 3kk ja 20 vuotta, omia en ole ikinä kaivannut.
N 46
En niin ikinä. Olisin surkea äiti. Lapset eivät millään mittapuulla ole mun juttu. N28
Vierailija kirjoitti:
Mitä tehdä, kun sydän halajaa lasta, mutta järki tietää, että lapsen hankkimisessa ei ole oikeastaan mitään järkeä ja työtä, huolta ja murhetta riittää sitä myötä loppuelämäksi?
Tee niin kuin minä: hanki niille loistva iskä. Tosin se ei noita poista, mutta vähentää. Pahin on huoli ja murhe, tai sitten mieheni ei ole niin loistava. Mutta työmäärä on paljon pienempi, kun nakittaa siitä miehelle melkein kaiken.
Tosin on vaikea tietää miehistä tätä etukäteen. Meillä mies puhui lapsista aina toisinaan, vaikka olin ihan siinä uskossa, ettei niitä ainakaan meille kahdelle koskaan tule. Ja sanoin sen miehelle. Ei silti jättänyt mua. Lisäksi sanoin miehelle, että joudut varmaan olemaan toisinaan "yh" kun mä en pysty olemaan läsnä. Aika yksin mies on välillä saanut olla, mutta kai se isänä olemisen ihanuus sitten korvaa :) Ei ainakaan valita.
Kohta tulee 10 mammaa kertomaan, kuinka hekin olivat parikymppisenä vannoutuneita veloja, ja sitten mieli muuttui, eikä mitään parempaa olisi voinut tapahtuakaan.