Lue keskustelun säännöt.
Ns "paremman perheen" lapset huom! Kertokaa kokemuksianne
24.06.2017 |
Anteeksi provokatiivinen sanavalinta otsikossa, mutta haluan kerätä kokemuksia nimenomaan erilaisten taustojen omaavilta. Kenen ympäristössä sitten mitäkin on pidetty "parempana". Sen voitte itse määrittää. Yleisesti ottaen sillä tarkoitetaan kaiketi sosiaalista ja taloudellista asemaa.
Tarina ketjun taustalla:
Minä ja mieheni tullaan aika vaatimattomista oloista. Olemme kuitenkin koulutuksen ja työn kautta päässeet pitkälle elämässä. Meillä on kummallakin hyvä itsetunto ja positiivinen asenne elämään, joten ei paljon kiinnosta mitä joku ulkopuolinen meistä ajattelee. Sen sijaan tuntuu ihan älyttömän epäreilulta, että meidän lapset joutuvat elämään ikäänkuin suurennuslasin alla. Lapsilla ei ole osaa eikä arpa meidän uravalintoihin, mutta joutuvat vastaamaan niistä tavalla tai toisella. Todella suuria ennakkoluuloja ihmisillä on ja näköjään sitä pidetään ihan hyväksyttävänäkin. Ihmisillä on oikeesti kanttia suorastaan pirullisia kommentteja latoa lapsille. Meidän lapset ei poikkea muista lapsista mitenkään.
Mitä ajatuksia herättää? Millaisia kokemuksia?
Kommentit (244)
Missä kunnat työllistävät köyhien lapsia? Olen törmännyt siihen että johtajien ja työntekijöiden lapsia työllistetään kesäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostava ketju. Keskiluokkaiset ihmiset vuodattavat elämäntarinoitaan, joissa he "eivät ole mitään ihmeellistä". Samalla he parhaansa mukaan etsivät mittareita, joilla voivat kokea olevansa parempia kuin muut.
Tämä status-tietoisuus elää teissä erittäin vahvana.
No sehän tässä niin outoa onkin kun MUUT alkavat kohdalla eri tavoin kun olet "herra". Itse on ajatellut vaan opiskelleensa itselleen kiinnostavan ammatin ja sitten tuosta "huimasta" maisterin tittelistä saa kuulla jatkuvaa kettuilua.
Mä muuten kerron todella harvoille olevani maisteri. Se on yllättävän kova pala monelle.
Maisterin tutkinnon saa nykyään melkein 25 % ikäluokasta. Missä ihmeessä te oikein liikutte, jos tuokin on jo kova pala jollekin?
Ilmeisesti omat vertailukohtani ovat nyt jotenkin pielessä, kun 6 tonnin kuukausitulot, satasen vuositulot jossain maaseudulla, rehtori-isä tai maisterin tutkinto ovat jotenkin erityisiä tai kateutta herättäviä juttuja. Pikkupaikkakunnilla en ole koskaan elänyt, joten ehkä se selittää.
Joo, missä ihmeen illuusiossa nämä ihmiset elävät?
Itse en ole varakas, vaikka vapaa-aika asutaan maalla ja viikot ison kaupungin keskustassa, niin kummassakaan en ole huomannut täällä väitettyä ilmiötä, vaikka naapurustossa on asunut kymmeniä vuosia perhe, joka kuuluu Suomen suuri tuloisiin ja varakkaampiin joukkoon.
Ja noita maistereitakin on pilvin pimein, enkä en tähän mennessä ole ymmärtänyt heitä pitää jonakin eliittinä, vaan tasavertaisena naapureina.
Olen todella hämmästynyt kommenteista, jota käydään 2000-luvulla ja on suoraan jostakin historiallisesta romaanista viime vuosisadan alusta.
Ihana tuokin DI määritelmä.
Muutapa pariksi vuodeksi dunne suuren kaupungin laidalle kerrostalolähiöön ja palataan sitten asiaan kun olet nähnyt vähän maailmaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostava ketju. Keskiluokkaiset ihmiset vuodattavat elämäntarinoitaan, joissa he "eivät ole mitään ihmeellistä". Samalla he parhaansa mukaan etsivät mittareita, joilla voivat kokea olevansa parempia kuin muut.
Tämä status-tietoisuus elää teissä erittäin vahvana.
No sehän tässä niin outoa onkin kun MUUT alkavat kohdalla eri tavoin kun olet "herra". Itse on ajatellut vaan opiskelleensa itselleen kiinnostavan ammatin ja sitten tuosta "huimasta" maisterin tittelistä saa kuulla jatkuvaa kettuilua.
Näinhän se on. Aika pienistä eroista saa Suomessa herravihan pystyyn, jo pelkkä yliopistokoulutus tosiaan riittää. Oma tätini sai aikoinaan monen vihat niskaansa koska sai pestin seurakunnan emäntänä. Siis joidenkin ihmisten mielestä hänen ei olisi pitänyt tätä pestiä edes hakea, koska oli naimisissa niin varakkaan miehen kanssa. Lisäksi monet epäilivät miehen junailleen kyseisen homman rouvalleen. Ja setäni on siis niinkin ökyisä porvari kuin eläinlääkäri. Ei luulisi että kaveri joka viettää ison osan ajastaan käsivarsi lehmän anuksessa olisi niin kateutta herättävä hahmo mutta niin kai sitten. Ei sedälläni myöskään ollut mitään erityistä vaikutuskanavaa seurakunnan päätöksiin.
Hyvä titteli miehellä jeesaa usein vaimonkin uraa. Ihan on nähty omallakin työpaikalla. Älä puhu potaskaa.
Olen töissä samalla työnantajalla kuin miehenikin. Ennen valintaa hakijat pistettiin 8 h kestäviin psykologisiin testeihin, sai parhaat pisteet ja minua suositeltiin ensisijaisena hakijana. Toki olen ihan varma, että meiltäkin löytyy töistä ihmisiä jotka arvelevat minun päässeen taloon suhteilla.
Vierailija kirjoitti:
Miten tänne onkaan eksyneet kaikki Suomen varakkaat ja vielä yhtä aikaa, kun todellisuudessa heitä on vain muutama sata.
Varakkuus syntyy palkkaerosta muihin nähden. Helsingissä on varmasti vaikea olla varakas, mutta muutahan kehä 3 pohjoispuolelle jollekin pienelle teollisuuspaikkakunnalle, jossa kuulut tehtaan päälikkötasoon... jo löytyy kadehtijoita. Tässä helpottaa, kun ei kerro naapurille mitä työkseen tekee :)
Tätä ei tähän keskusteluun kaivattu, enkä yleensä tykkää valittaa, vaan kantaa vastuun omasta elämästäni, mutta tuli vaan muutama hassu juttu pienipalkkaisen perheen lapsena mieleen:
- vanhemmat julkisella puolella töissä sellaisilla aloilla, ettei mahdollista päästä suhteilla kesätöihin töhöilemään. Myöskään perhetuttujen kautta ei liiemmin mitään hyödyllisiä suhteita.
- vanhemmat eivät kyenneet auttamaan lukion tehtävissä tai kertomaan jatkokoulutusmahdollisuuksista. Olin täysin opinto-ohjauksen ja sattuman varassa.
- vanhemmat ei olleet tottuneet käyttämään tietokoneita, joten eivät ymmärtäneet niiden tai Internetin päälle mitään. Sain oman koneen verrattain myöhään ja itse piti opetella kaikki.
- asuntolainan vuoksi ei varaa tehdä ulkomaanmatkoja, joten olen keskivertoa heikompi, mitä tulee kielitaitoon ja kansainvälisyyteen. Kielten opiskelua kyllä pidettiin tärkeänä, mutta sitä ei osattu perustella. Nyt sitten kärsin ja ihmettelen työelämässä.
- mulle jäi sellaisia "vaivoja", jotka olisi lapsuudessa voitu hoitaa kuntoon, mutta kun minä panin hanttiin, eikä vanhemmilla ollut kai tarpeeksi ymmärrystä.
Tässä oikeastaan ne asiat, joiden koen olevan "taustani syytä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä täällä valitetaan jostain asuntolainoista! Mä oon alkkisperheen lapsi, ja lainaa heruisi jos olisi joku vakuus. Ei oo vanhemmilla omaa asuntoa, säästöjä mitään. Ehkä saan sen oman asunnob, kun säästän ensin.. Eikä mun tee mieli olla yhtään kateellinen rikkaille eikä köyhille. Jokaisella on ihan varmasti omat haasteensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tänne onkaan eksyneet kaikki Suomen varakkaat ja vielä yhtä aikaa, kun todellisuudessa heitä on vain muutama sata.
Varakkuus syntyy palkkaerosta muihin nähden. Helsingissä on varmasti vaikea olla varakas, mutta muutahan kehä 3 pohjoispuolelle jollekin pienelle teollisuuspaikkakunnalle, jossa kuulut tehtaan päälikkötasoon... jo löytyy kadehtijoita. Tässä helpottaa, kun ei kerro naapurille mitä työkseen tekee :)
Asumme kaikki vapaa-aikamme pienessä n. 5000 asukkaan maalaiskunnassa ja täällä asuu todella vähävaraisia, että todella varakkaita, enkä ole ilmiöön törmännyt, vaikka suurin osa tietää taustani ja vanhempani lapsuudesta lähtien.
En ole koskaan tuntenut kateutta tai muuta, tosin en kuulukaan Suomen eliittiin, vaan olen keskituloinen ja omaisuuteni on kovin vaatimaton, jos sitä verrataan Suomen rikkaimpiin.
Jos ongelmaa on, niin todennäköisesti se koskee uusporvareita, jotka luovat oman illuusion omassa päässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se kateus on paljon myös itseaiheutettu ja on täysin ymmärrettävää, jos saa osakseen naljailua jostakin pörssikurssin laskusta tai marketista ei löydy tarpeeksi laadukkaita rapuja, jos vähävarainen ystävä kamppailee samaan aikaan laskujensa tai viikonlopun ruokien kanssa, kun rahaa ei ole.
Oli rikas tai vähävarainen hienotunteisuus ja empatia käyttöön.
Olen työläiskodista. Opin kotona vastuunkantoa ja olemaan kunnolla. Meillä pidettiin tärkeänä sitä, että toisia ihmisiä kunnioitetaan ja heille ollaan ystävällisiä ja puhutaan kauniisti toiselle. Mm näiden seikkojen vuoksi katson olevani "paremmasta perheestä" vaikka tiedänkin sen yleisesti tarkoittavan varakkuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aika tavallisesta keskiluokkaisesta perheestä, varakkaasta mutta säästeliäästä. Vanhempani ovat vaatimattomista oloista ja perheidensä ainoita kouluttautuneita. Lapsena en huomannut eroa muihin perheeseen, varmaankin siksi, että koulumme kaikki lapset olivat taloudellisesti aika samanlaisista lähtökohdista. Lukioon meno kirvoitti aikanaan sukulaisilta melko kärkkäitä kommentteja, mikä oli itsestäni hyvin hämmentävää, sillä muut eivät pitäneet valintaani mitenkään erikoisena. Osa sukulaisista ja lukiokavereista tosin kuvittelee edelleenkin, että vanhempani kustansivat minulle opiskelupaikan yliopistosta. Hyvät paperit lukiosta ja pääsykokeisiin panostaminen olivat seurausta omasta kovasta työstä ja määrätietoisuudesta, vaikka tietysti vanhempani kannustivat ja ohjasivat. En minä opiskelupaikkaa sattumalta saatikka vanhempieni ansiosta saanut.
Varsinaisia kommentteja "elämän helppoudesta" sain kuulla vasta mennessäni yliopistoon, jossa tutustuin enemmän monenlaisista taustoista tulleisiin nuoriin. Oli meitä, joita vanhemmat auttoivat hyvinkin paljon rahallisesti ja niitä, jotka kituuttivat ilman lainaa pelkällä opintotuella ja osa-aikaisissa töissä kaupankassalla. Jälkimmäiset omasivat hirveän hämmentävän asenteen "omillaan pärjäämisestä". Aina tuli tunne, että opintolainan ja vanhempieni tuen vastaanottaminen teki minusta jotenkin huonomman ihmisen. Tietysti asenne on kotoa peritty ja monesti säälitti nämä opiskelijakaverit, joita ei kotona tuettu. Pidemmän päälle heidän ainainen katkeruus kävi kuitenkin aika raskaaksi ja lopulta kaveripiiristäni löytyi lähinnä näitä "parempien perheiden lapsia". Heidän kanssaan ei tarvinnut selitellä mitään, eikä myöskään hävetä.
Omia lapsiani olen opettanut empaattisiksi ja anteliaiksi, ja että kaikki ovat tasa-arvoisia ihmisiä. Olen myös kertonut lapsilleni, että jotkut lapset jakavat huoneen sisarusten kanssa, kaikille aikuisille ei riitä työpaikkoja ja joidenkin vanhemmat voivat olla hyvinkin sairaita. Jotenkin olen yrittänyt hienovaraisesti kasvattaa lapsia ajatukseen, että kaikilla ei ole samanlaista kuin meillä kotona. Muutamien lasteni kavereiden vanhemmille, jotka pitäneet meitä "hienona" olen sanonut ihan suoraan, että ihan samanlaisia ihmisiä tässä ollaan! Lapset ovat tervetulleita meille leikkimään ja myös omat lapseni mielellään vierailevat heidän luonaan. Tosin jossain tapauksissa on parempi, että lapset tulevat meille. Pyrin ottamaan näitä lapsia mukaan puistoon ja tarjoan heille lounaan, koitan kohdella siis mahdollisimman samaan tapaan entä omiakin lapsiani.
Niinhän sitä sanotaan että kun asiat on hyvin henkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti niin on varaa olla ystävällinen kaikille ja antaa omastaan kuten myös ymmärtää niitä joilla ymmärrystä ei ole. Kun on huonosti asiat niin näihin kolmeen asiaan ei pysty.
Meillä lapset saavat mitä tarvitsevat. He saavat huipputodistukset joka vuosi koulusta, ovat suosittuja ja mukavia. Joillekin se on yksinkertaisesti liikaa mutta se ei häiritse meitä. Sellaisten ihmisten kanssa jotka keskittyvät liikaa muiden omaisuuteen ja olemiseen ei tule vietettyä aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo potkukelkkailija oli C. Ehrnrooth.
Saa hyvää liikuntaa ja silakat silloin tällöin on hyviä.
Molemmat vanhempani ovat työläisperheistä. Isäni kovan työn ansiosta meistä tuli hyvätuloinen perhe: asuimme kaupungin parhaalla alueella uniikissa arkkitehdin suunnittelemassa talossa, matkustimme ym. Kummassakin vanhemmissa tuo työläisyys kuitenkin asui tiukasti, eikä ikinä pröystäilty mitenkään. Päinvastoin äiti opetti meidät lapsetkin olemaan nöyriä ja vaatimattomia.
Siitä huolimatta, että koskaan ei ylpeilty millään, olen koko elämäni ollut erityisesti sukulaisten kateuden kohteena. Sain kuulla, että olen päässyt helpolla jne. Kunpa se helpolla pääsy olisikin vain kiinni rahasta. Nuorena aikuisena nimittäin puolet perheestäni on jo kuollut. Erityisen surulliseksi tämän tekee, että sukulaisistani, joita on kuitenkin melko paljon, ei ole minulle mitään tukea. Kai he ajattelevat, että kyllä se pärjää, saihan se ison perinnön! Miljoona kertaa mieluummin ottaisin läheisiä ihmisiä ympärilleni kuin rahaa.
Niin ja mieheni on myös hyvätuloinen ja korkeasti koulutettu, mikä varmaan sukulaisiani harmittaa. Itsekin olen kouluttautunut pitkälle mutta en hyvätuloiselle alalle.
Itselleni on aina ollut vaikeaa ymmärtää, miksi joku kokee kateutta rahasta ja materiasta. En ole koskaan osannut antaa niille arvoa. Tietenkin ymmärrän, että on kamalaa, jos rahat ei riitä. Mutta rikkauksista ei tarvitse kadehtia, ne eivät tuo onnea kellekään. Itse olen ollut koko aikuisikäni yksinäinen ja masentunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ollut mielenkiintoista lukea tätä ketjua, kun itse kuulun sinne toiselle puolelle, köyhemmistä lähtökohdista tulevien joukkoon. Ja aina jaksaa ihmetyttää kyllä nämä tämänkin ketjun herraviha-asenteet ja "mitä oikein kuvittelet itsestäsi" -kommentit.
Kun työskentelin myyjänä, vuosia sitten minulla oli asiakkaana noin viisikymppinen nainen. Hänellä oli aina samat ryntsät vaatteet. Kesäisin virttynyt neuletakki ja talvisin kulahtanut toppatakki. Meistä tuli keskenään hyviä juttukavereita, ja hänen taitonsa ja tapansa keskustella kyllä paljasti hänet. Hän oli sivistynyt, huomioiva, kohtelias keskustelija ja nautimme paljon toistemme keskusteluseurasta, juttelimme lämpimiksemme kaikenlaisista asia-aiheista. Arvelen, että hänen pukeutumiseensa liittyi se, että hän oli oikeasti varakkaasta taustasta, mutta joutunut siitä kärsimään, saanut siis huomiota siitä tavalla, kuten tässäkin ketjussa on kuvailtu. Joskus mietin, mitenköhän tällä naisella nyt menee.
Käyttäjä2123 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle ekaluokan luokkkakaveri sanoi, että mun vanhemmat ei (muka) haluaisi, että olen heidän kanssaan, koska ovat työläisten lapsia. Heidän vanhempansa olivat varmaan tuollaista lapsilleen sanoneet. Ei mun vanhemmat heitä mitenkään sorsineet.
Sitä me just muisteltiin miehen kans omaa lapsuutta, et kun jo alakoulussa lapset "tietää" niin hyvin kuka on minkälaisesta perheestä kotoisin. Vanhemmathan ne nämä ajatukset istuttaa lapsiin, ei lapset ajattelisi noin ilman vaikutteita.
Ap
Ikävää että tässäkin ketjussa on tullut selvästi ilmi se että opettajat ovat myös hyvin tietoisia lasten vanhempien tulo- ja koulutustasosta ja antavat tämän vaikuttaa myös omaan työhönsä.
Jouduin itse tähän törmäämään lapsuudessani 80-luvun alussa. Opettaja kyseli oppilaiden perheiden omistuksista ja ulkomaanmatkoista; oppilaan tuli viitata aina, kun väittämä tähän sopi. Muistan kuinka tämä opettaja erään välitunnin aikana tuli minulta selvittämään perheeni taustoja. Eräs kysymyksistä liittyi vanhempieni ammatteihin. Äitini oli niihin aikoihin koulussa ja opettaja kysyi missä tämä on työssä. Ajattelin tietysti, että jos ei ole työssä on työtön, joten tämä oli myös vastaukseni. Siihen aikaan työttömiä ei ehkä siinä määrin ollut, kuin niitä tänäpäivänä on.
Vastaukset vaikuttivat täysin siihen, kuinka tulimme kohdelluiksi ja minkälaisia arvosanoja saimme.
Nykyään opet eivät voisi vähempää välittää vanhempien ammateista. Ainakin niin pitkään, kun vanhempien toimet eivät haittaa lapsen koulunkäyntiä. En tiedä 95% oppilaitteni vanhempien ammateista tai koulutuksista mitään.
Ei ole omakohtaista kokemusta varakkaana olemisesta, mutta olin muutamia vuosia sitten "piikomassa" suvussa, joka löytyy Suomen top5-listalta. Aivan uskomattoman ystävällisiä ja mukavia ihmisiä ja kohtelivat minua todella hyvin. Tapasin niissä piireissä myös sukuun naidun "nousukkaan", joka todellakin teki selväksi, että olen alempaa kastia ja kohteli minua kuin jätettä. Oma kokemukseni on, että vanhan rahan kasvatit ovat todellista herrasväkeä käytöstään myöten, mutta nämä nousukkaat haluavat tuoda taloudellisen asemansa julki.
Ei lapsena tullut ajatelleeksi vanhempien varallisuutta. Tosin emme asuneet missään ökyomakotitalossa vaan uudessa kerrostaloasunnossa, jossa tosin oli tilaa. 6h+k, muistaakseni 128 m2. Vanhemmillani oli aika usein iltatilaisuuksia, joissa äidilläkin oli pitkä iltapuku. Enemmän ihailin niitä upeita pukuja kuin mietin, onko kaikkien vanhemmilla vastaavaa. Isällä oli usein työmatkoja ulkomaille ja niistä lapsi nyt lähinnä odotti vain tuliaisia. Vanhempani olivat kuuluisia vain tietyissä piireissä ja sen vuoksi sukunimeni ei aiheuttanut kenessäkään mitään mielikuvia.
Vasta, kun isosiskoni muutti lapsuudenkodista omilleen, tajusin vanhempieni varallisuuuden. Omaan asumiseen tarpeettomasti investoimisen ja elämään ylellisyyksien hankkimisen sijasta vanhempani olivat vuosien varrella hankkineet useita sijoitusasuntoja. Ja kuten siskoni, myös minäkin sain aikanaan yhden niistä ensimmäiseksi omaksi kodiksi.
Koulussa opettajilla oli ehkä jonkinlainen asenne vanhempien ammatin vuoksi. Edellytettiin hyvää käytöstä ja hyvää koulumenestystä. Jos luokassa ei kukaan viitannut (enkä viitannut minäkään), opettaja kysyi minulta. Siihen aikaan oli lapselle äärettömän noloa vastata kaikkien kuullen väärin, joten oli vähän pakko tehdä läksyt huolellisesti ja osata, jotta ei joutuisi nolaamaan itseään. Toisaalta kotona sai vanhemmilta tukea ja apua koulutehtäviin ja jos en jotain meinannut tajuta, vanhempani osasivat opettaa siten, että ymmärsin ja sen myötä osasin asian.
Kavereiden kanssa ei ollut koskaan mitään ongelmaa. Lapset eivät katsoneet kavereidensa vanhempien verotietoja eikä tainneet juuri katsoa kenenkään vanhemmatkaan. Vain suurituloisimpien verotiedot olivat siihen aikaan julkisia, mutta en koskaan kuullut sanaakaan vanhempieni varallisuudesta.
Lukemista, musiikkia, kuvataiteita ja yleensäkin kulttuuria arvostettin. Varmaan kävin useammin konserteissa, oopperassa, baletissa jne kuin kaverini keskimäärin. Lukio oli ehdoton must, ammattikoulusta ei edes keskusteltu. Minä valitsin kuitenkin eri alan kuin vanhempani ja sen vuoksi vanhemillani ei ollut sen paremmin nimeä kuin suhteitakaan alalla, jolle minä lähdin. Urakehitykseni oli siis omissa käsissäni. Myös omat lapseni ovat valinneet alat, joille ei minulla eikä vanhemmillanikaan ole suhteita.
Vierailija kirjoitti:
Olen aika tavallisesta keskiluokkaisesta perheestä, varakkaasta mutta säästeliäästä. Vanhempani ovat vaatimattomista oloista ja perheidensä ainoita kouluttautuneita. Lapsena en huomannut eroa muihin perheeseen, varmaankin siksi, että koulumme kaikki lapset olivat taloudellisesti aika samanlaisista lähtökohdista. Lukioon meno kirvoitti aikanaan sukulaisilta melko kärkkäitä kommentteja, mikä oli itsestäni hyvin hämmentävää, sillä muut eivät pitäneet valintaani mitenkään erikoisena. Osa sukulaisista ja lukiokavereista tosin kuvittelee edelleenkin, että vanhempani kustansivat minulle opiskelupaikan yliopistosta. Hyvät paperit lukiosta ja pääsykokeisiin panostaminen olivat seurausta omasta kovasta työstä ja määrätietoisuudesta, vaikka tietysti vanhempani kannustivat ja ohjasivat. En minä opiskelupaikkaa sattumalta saatikka vanhempieni ansiosta saanut.
Varsinaisia kommentteja "elämän helppoudesta" sain kuulla vasta mennessäni yliopistoon, jossa tutustuin enemmän monenlaisista taustoista tulleisiin nuoriin. Oli meitä, joita vanhemmat auttoivat hyvinkin paljon rahallisesti ja niitä, jotka kituuttivat ilman lainaa pelkällä opintotuella ja osa-aikaisissa töissä kaupankassalla. Jälkimmäiset omasivat hirveän hämmentävän asenteen "omillaan pärjäämisestä". Aina tuli tunne, että opintolainan ja vanhempieni tuen vastaanottaminen teki minusta jotenkin huonomman ihmisen. Tietysti asenne on kotoa peritty ja monesti säälitti nämä opiskelijakaverit, joita ei kotona tuettu. Pidemmän päälle heidän ainainen katkeruus kävi kuitenkin aika raskaaksi ja lopulta kaveripiiristäni löytyi lähinnä näitä "parempien perheiden lapsia". Heidän kanssaan ei tarvinnut selitellä mitään, eikä myöskään hävetä.
Omia lapsiani olen opettanut empaattisiksi ja anteliaiksi, ja että kaikki ovat tasa-arvoisia ihmisiä. Olen myös kertonut lapsilleni, että jotkut lapset jakavat huoneen sisarusten kanssa, kaikille aikuisille ei riitä työpaikkoja ja joidenkin vanhemmat voivat olla hyvinkin sairaita. Jotenkin olen yrittänyt hienovaraisesti kasvattaa lapsia ajatukseen, että kaikilla ei ole samanlaista kuin meillä kotona. Muutamien lasteni kavereiden vanhemmille, jotka pitäneet meitä "hienona" olen sanonut ihan suoraan, että ihan samanlaisia ihmisiä tässä ollaan! Lapset ovat tervetulleita meille leikkimään ja myös omat lapseni mielellään vierailevat heidän luonaan. Tosin jossain tapauksissa on parempi, että lapset tulevat meille. Pyrin ottamaan näitä lapsia mukaan puistoon ja tarjoan heille lounaan, koitan kohdella siis mahdollisimman samaan tapaan entä omiakin lapsiani.
Miten se on ilmennyt että lastesi kavereiden vanhemmat ovat pitäneet teitä "hienoina"? Mä olen itse vähemmän hienosta taustasta ja varmasti edelleen vähemmän hieno, siksi kyselen. Lasten kavereilla on monenlaista taustaa; jonkun vanhemmat ovat tulleet Suomeen muualta, joillakin perheillä on perittyä omaisuutta jne. Se missä taustojen erilaisuus näkyy arjessa minulle vanhempana, on erilaiset rahankäyttötavat. Varakkaampien perheiden lapsilla on kalliimpia kännyköitä. Raha ei tosin yksinään tee kenestäkään hienoa, monesti voi olla päinvastoinkin. En oikein osaa pitää ketään meitä hienompina tai huonompina. Kai meillä sitten on, kaikesta huolimatta, melko "tasalaatuinen" sosiaalinen ympäristö kun en ole juuri törmännyt tuohon hieno/parempiperhe -kuvioon.
Opiskeluaikana olin kyllä ylpeä siitä että elätin itseni ilman vanhempien apuja - olen siitä ylpeä edelleen. :)
Tuo potkukelkkailija oli C. Ehrnrooth.