Tuli tosi pahamieli veljen ujon tyttöystävän puolesta:( (sukujuhannus)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme että noin sairaan ujo pystyy edes seurustelemaan ja ihme että joku seurallinen tyyppi haluaa seurustelukumppaniksi sellaisen, joka ei saa muka vähänkää isommassa tai vieraammassa seurassa suutaan auki.

Rakkaus ei katso ikää, sukupuolta, ihonväriä, painoa, hiustenväriä, luonnetta jne....et taida olla koskaan ollut rakastunut ja olet katkera.

Kyllä se vaan kuule katsoo, ennemmin tai myöhemmin tulee arki vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme että noin sairaan ujo pystyy edes seurustelemaan ja ihme että joku seurallinen tyyppi haluaa seurustelukumppaniksi sellaisen, joka ei saa muka vähänkää isommassa tai vieraammassa seurassa suutaan auki.

Rakkaus ei katso ikää, sukupuolta, ihonväriä, painoa, hiustenväriä, luonnetta jne....et taida olla koskaan ollut rakastunut ja olet katkera.

Kyllä se vaan kuule katsoo, ennemmin tai myöhemmin tulee arki vastaan.

Kerrotko missä vaiheessa se arki tulee vastaan, kun itse olen ujo ja vähänkään isommat, tuntemattomista tyypeistä koostuvat ryhmät on mulle aivan kamalia, ja silti olen seurustellut noin 10 vuotta todella sosiaalisen ja ulospäinsuuntautuneen miehen kanssa? Onko se seuraava perhejuhla tai illanistujaiset miehen työkavereiden kanssa, jolloin se vihdoin tajuaa, että ei hyvät hyssykät kun tuo nainen on ujo ja hiljainen?

Ihmishirviöitä moiset naurajat.

Mielestäni on outoa että Suomessa vihataan ujoutta vaikka suurin osa kansasta on hyvinkin sisäänpäinkääntyneitä. Ei halata puolituttuja eikä vieraita, ei hymyillä tai jutella jne.

Mistä tämä tällainen vihamielisyys hiljaisia kohtaan sitten kumpuaa? Ei kuitenkaan ole siitä kyse että suomalainen olisi mitenkään erityisen sosiaalinen tapaus.

Paljon on opittavaa juhlien emännällä ja isännällä, joiden pitäisi huolehtia että kaikki viihtyvät ja kukaan ei jää syrjään. Liiallinen patistaminen ei kuitenkaan ole kivaa. Sellaista hauskaa ja rentoa yhdessäoloa! Miksi pitää olla jotain rituaaleja ja väkinäistä pönöttämistä?

Ymmärrän ujoutta, mutta olen myös sitämieltä, että sitäkin pystyy jollaintasolla "kouluttamaan" pois.

Opiskellessa ja ainakin viimeistään työpaikalla on ihan pakko joutua kommunikoimaan ja sopimaan asioista, tuomaan oman mielipiteensä julki, sopimaan lomista ja työajoista yms.

Monilla työpaikoilla on palavereja, kokouksia, koulutuksia yms. Aika outoa olisi, että työssäkäyvä ihminen on niin ujo, että ei pysyisi niihin osallistumaan.

Joten sitä kautta luulisi, että myös jonkintasoinen seurustelu(taito), vaikkakin oudossa porukassa, myös itseään "pakottamalla" onnistuu ja olisi ihan suotavaakin. Ihan jo sitä omaa elämääkin ajatellen, siis sen sujuvuutta.

Aina tulee näiden todella ujojen kohdalla mieleeni se, että miten ihmeessä ovat ollenkaan senvertaa saaneet suutaan auki, että ovat ryhtyneet seurustelemaan ja jopa saaneet parisuhteen aikaiseksi?

Moni aikuinen ihminen joutuu pakottamaan itseään tekemään sellaisia asioita, joita ei haluaisi, tai ovat vaikeita, mutta katsovat, että se on vain pakko tai kuuluu siihen aikuisuuteen. Vaikka nyt ei puhuttaisi ujoudesta, mutta muista tosielämän asioista.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ujoutta, mutta olen myös sitämieltä, että sitäkin pystyy jollaintasolla "kouluttamaan" pois.

Opiskellessa ja ainakin viimeistään työpaikalla on ihan pakko joutua kommunikoimaan ja sopimaan asioista, tuomaan oman mielipiteensä julki, sopimaan lomista ja työajoista yms.

Monilla työpaikoilla on palavereja, kokouksia, koulutuksia yms. Aika outoa olisi, että työssäkäyvä ihminen on niin ujo, että ei pysyisi niihin osallistumaan.

Joten sitä kautta luulisi, että myös jonkintasoinen seurustelu(taito), vaikkakin oudossa porukassa, myös itseään "pakottamalla" onnistuu ja olisi ihan suotavaakin. Ihan jo sitä omaa elämääkin ajatellen, siis sen sujuvuutta.

Aina tulee näiden todella ujojen kohdalla mieleeni se, että miten ihmeessä ovat ollenkaan senvertaa saaneet suutaan auki, että ovat ryhtyneet seurustelemaan ja jopa saaneet parisuhteen aikaiseksi?

Moni aikuinen ihminen joutuu pakottamaan itseään tekemään sellaisia asioita, joita ei haluaisi, tai ovat vaikeita, mutta katsovat, että se on vain pakko tai kuuluu siihen aikuisuuteen. Vaikka nyt ei puhuttaisi ujoudesta, mutta muista tosielämän asioista.

Minä pystyn kaikkeen tuohon mainitsemaasi (no olenkin enempi vaan introvertti), mutta kun sekään ei monille riitä! Saan silti kuulla olevani liian ujo, koska en ole hyvä small talkissa ja muissa extrajutuissa.

Vierailija kirjoitti:

Mä voisin olla tuo tyttö. Olen puhelias tutussa ja pienessä seurueessa, mutta just esim puolison sukulaiset on aina sellainen ahdistava tilanne. Samoin kaikki illanistujaiset sun muut, missä on enemmän ihmisiä. En saa edes työpaikan kahvipöydässä suutani auki, jos paikalla on enemmän kuin 3-4 ihmistä. :/ en mä mitenkään nauti tästä.

Täällä vähän sama tilanne. Välttelen monia isoja juhlia ja tilaisuuksia. Oon myös esim. kesätöissä kokenut sen, että oon helppo kiusoittelun kohde ollessani ujohko. Jotain kaksimielistä läppää ja "teeppä nuoremmuuttas tuo ja tuo". Tosi kivaa. 

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ujoutta, mutta olen myös sitämieltä, että sitäkin pystyy jollaintasolla "kouluttamaan" pois.

Opiskellessa ja ainakin viimeistään työpaikalla on ihan pakko joutua kommunikoimaan ja sopimaan asioista, tuomaan oman mielipiteensä julki, sopimaan lomista ja työajoista yms.

Monilla työpaikoilla on palavereja, kokouksia, koulutuksia yms. Aika outoa olisi, että työssäkäyvä ihminen on niin ujo, että ei pysyisi niihin osallistumaan.

Joten sitä kautta luulisi, että myös jonkintasoinen seurustelu(taito), vaikkakin oudossa porukassa, myös itseään "pakottamalla" onnistuu ja olisi ihan suotavaakin. Ihan jo sitä omaa elämääkin ajatellen, siis sen sujuvuutta.

Aina tulee näiden todella ujojen kohdalla mieleeni se, että miten ihmeessä ovat ollenkaan senvertaa saaneet suutaan auki, että ovat ryhtyneet seurustelemaan ja jopa saaneet parisuhteen aikaiseksi?

Moni aikuinen ihminen joutuu pakottamaan itseään tekemään sellaisia asioita, joita ei haluaisi, tai ovat vaikeita, mutta katsovat, että se on vain pakko tai kuuluu siihen aikuisuuteen. Vaikka nyt ei puhuttaisi ujoudesta, mutta muista tosielämän asioista.

Töissä pärjääminen ja ns. pakollisten asioiden hoitaminen ei ole kyllä verrattavissa "small talk-taitoon. "

Aina ei ole myöskään kyse ujoudesta, vaan sosiaalisesta jännittämisestä tai jopa fobiasta. Ulkopuoliselle ihmiselle henkilö voi näyttäytyä vain ujona, vaikka todellisuudessa kärsisi pahastakin jännittämisestä. Se ei ole myöskään asia, jota välttämättä haluaisi porukassa tuoda ilmi. Sen verran pitäisi jokaiselta löytyä kunnioitusta, että antaa hiljaisempien ottaa osaa keskusteluun omaan tahtiinsa.

Tsiisus. Paha mieli ei ole yhdyssana. Ei myöskään selän takana.

Ja miksi ihmeessä et osaa sanoa ääneen: "Tuo on asiatonta kommentointia, ja juuri tuollaisen ilkeilyn takia hän todennäköisesti ei uskalla täällä jutella."

Vierailija kirjoitti:

Usein on vaikea sanoa onko joku ujo vai vaan koppava.

?

Yleensä on muun käytöksen perusteella ilmiselvää, kummasta on kyse.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ujoutta, mutta olen myös sitämieltä, että sitäkin pystyy jollaintasolla "kouluttamaan" pois.

Opiskellessa ja ainakin viimeistään työpaikalla on ihan pakko joutua kommunikoimaan ja sopimaan asioista, tuomaan oman mielipiteensä julki, sopimaan lomista ja työajoista yms.

Monilla työpaikoilla on palavereja, kokouksia, koulutuksia yms. Aika outoa olisi, että työssäkäyvä ihminen on niin ujo, että ei pysyisi niihin osallistumaan.

Joten sitä kautta luulisi, että myös jonkintasoinen seurustelu(taito), vaikkakin oudossa porukassa, myös itseään "pakottamalla" onnistuu ja olisi ihan suotavaakin. Ihan jo sitä omaa elämääkin ajatellen, siis sen sujuvuutta.

Aina tulee näiden todella ujojen kohdalla mieleeni se, että miten ihmeessä ovat ollenkaan senvertaa saaneet suutaan auki, että ovat ryhtyneet seurustelemaan ja jopa saaneet parisuhteen aikaiseksi?

Moni aikuinen ihminen joutuu pakottamaan itseään tekemään sellaisia asioita, joita ei haluaisi, tai ovat vaikeita, mutta katsovat, että se on vain pakko tai kuuluu siihen aikuisuuteen. Vaikka nyt ei puhuttaisi ujoudesta, mutta muista tosielämän asioista.

Totta tuokin, mutta sitä kouluttautumista ei edistä ap:n kuvaileman kaltainen ilkeileminen.

Tuo lause "teeppä nuoremmaksi tuo ja tuo" ei mun mielestä liity siihen ujouteen millään lailla. Se nyt vaan on "tyypillistä" työpaikan läppää, eri asia kuinka asiallista.

Eli kyää ne vähemmän ujotkin saa kuulla samanlaista, mutta he ilmeisesti antavat sen mennä kuin vesi hanhen selästä tai vastaavat sitten samalla lailla.

Huumori on yksi asia, jolla selviää pitkälle noissa tilanteissa, mutta ujot jäävät ehkä siihen tilanteeseen jotenkin jumiin itsensä kanssa ja loukkaantuvat herkemmin.

Itse olen huomannut, että hiljaisemmat ihmiset jahkaavat ja miettivät pientäkin asiaa "mitä se nyt oikein tarkoitti kun sanoi mulle niin ja niin" kun itse ei edes huomannut, että siinä nyt mitään sen kummempaa olisi edes sanottu, ohitan siis vastaavat itseen kohdistuvat sanomiset ihan normaalina arkiasiana ja joskus perustelen itselleni ihmisten erilaisuutena.

Joo, en ole mielestäni ilkeä, sanon vain, miten asian koen, ja uskon, että moni muukin ajattelee näin. 

Ja olisi hyvä myös sen ujon ajatella asioita joskus tältä kannalta: jospa minulle olisikin hyötyä tai antaisi minusta paremman kuvan vastaisuudessa, että pyrin tästä ujoudestani edes jollain tasolla eroon.

Itse ainakin tekisin niin: jos minulle olisi koko ajan isossa porukassa oleminen täyttä tuskaa ja minut käsitettäisin väärin tai luonteeni tai älykkyyteni näyttäisi "huonommalta" kuin tosiasiassa ihmisenä olen, niin tottkai se minua itseänikin harmittaisi. Ja aika paljonkin.

Tulisi väistämättä mieleeni, että jukupliut, nyt otan ja näytän, sekä itselleni, että muille.

Jos minua joku asia ahdistaa, on se mikä tahansa, niin ainakin pyrkisin siitä olotilasta pois, jollain keinoilla.

Aina se ei kokonaan ole mahdollista, mutta joskus onneksi on ainakin hiukan.

Vierailija kirjoitti:

Joo, en ole mielestäni ilkeä, sanon vain, miten asian koen, ja uskon, että moni muukin ajattelee näin. 

Ja olisi hyvä myös sen ujon ajatella asioita joskus tältä kannalta: jospa minulle olisikin hyötyä tai antaisi minusta paremman kuvan vastaisuudessa, että pyrin tästä ujoudestani edes jollain tasolla eroon.

Itse ainakin tekisin niin: jos minulle olisi koko ajan isossa porukassa oleminen täyttä tuskaa ja minut käsitettäisin väärin tai luonteeni tai älykkyyteni näyttäisi "huonommalta" kuin tosiasiassa ihmisenä olen, niin tottkai se minua itseänikin harmittaisi. Ja aika paljonkin.

Tulisi väistämättä mieleeni, että jukupliut, nyt otan ja näytän, sekä itselleni, että muille.

Jos minua joku asia ahdistaa, on se mikä tahansa, niin ainakin pyrkisin siitä olotilasta pois, jollain keinoilla.

Aina se ei kokonaan ole mahdollista, mutta joskus onneksi on ainakin hiukan.

Voi jeesus. Olet "oikeassa", mutta luuletko, ettei tuota ole jo tullut miettineeksi ja yrittäneeksi jos yhtään itsetutkiskelua harrastaa... Olen altistanut itseni lukuisiin tilanteisiin, joissa monella olisi lirahtanut kusi sukkaan tai päähän, mutta minä olen vain huomannut, että oman perusluonteen muuttamisella on rajansa. Voin kasvaa ihmisenä, mutta minusta ei tule pöydällä joraavaa bilehilettä tai small talkista nauttivaa verkostoitujaa vaikka tekisin mitä. Loppujen lopuksi voin vain kysyä, miksi ihmeessä en saisi olla oma itseni.

Tai vaan introvertti? Introvertti ei koe tarvetta tuoda itseään esiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ujoutta, mutta olen myös sitämieltä, että sitäkin pystyy jollaintasolla "kouluttamaan" pois.

Opiskellessa ja ainakin viimeistään työpaikalla on ihan pakko joutua kommunikoimaan ja sopimaan asioista, tuomaan oman mielipiteensä julki, sopimaan lomista ja työajoista yms.

Monilla työpaikoilla on palavereja, kokouksia, koulutuksia yms. Aika outoa olisi, että työssäkäyvä ihminen on niin ujo, että ei pysyisi niihin osallistumaan.

Joten sitä kautta luulisi, että myös jonkintasoinen seurustelu(taito), vaikkakin oudossa porukassa, myös itseään "pakottamalla" onnistuu ja olisi ihan suotavaakin. Ihan jo sitä omaa elämääkin ajatellen, siis sen sujuvuutta.

Aina tulee näiden todella ujojen kohdalla mieleeni se, että miten ihmeessä ovat ollenkaan senvertaa saaneet suutaan auki, että ovat ryhtyneet seurustelemaan ja jopa saaneet parisuhteen aikaiseksi?

Moni aikuinen ihminen joutuu pakottamaan itseään tekemään sellaisia asioita, joita ei haluaisi, tai ovat vaikeita, mutta katsovat, että se on vain pakko tai kuuluu siihen aikuisuuteen. Vaikka nyt ei puhuttaisi ujoudesta, mutta muista tosielämän asioista.

Minä pystyn kaikkeen tuohon mainitsemaasi (no olenkin enempi vaan introvertti), mutta kun sekään ei monille riitä! Saan silti kuulla olevani liian ujo, koska en ole hyvä small talkissa ja muissa extrajutuissa.

Minkälaisia suupaltteja nämä sinun arvostelijasi sitten ovat? Viepä heidän juttusilleen ulkomaalainen turistiporukka ja katso miten selviytyvät. Onko oikeaoppiset poskisuudelmat, naurua ja hymyä? Enpä usko.

Voipi olla että ns. ujot ihmiset olisivat jossain muussa kulttuurissa kuin kala vedessä, mutta meidän väkivaltaisessa kulttuurissamme he ovat hiljaa. Vaistoavat että ilkeiden ihmisten kanssa ei kannata olla kovin syvällinen. Miksi pitäisikään?

Tuollaista se on jos ei saa sanaakaan suustaan, voin hyvin uskoa tarinan todeksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kukaan olisi ujo, ellei ajattelisi pahaa muista, ja pelkäisi sen paljastuvan? Se, ettei voi luottaa muihin ja puhua on myös todella epäkohteliasta, suorastaan vammaista.

Vammainen olet itse tai jotenkin keskeneräinen. Hohhoijaa, tympeää!

Urpoja riittää. Meillä yhden tuttavapariskunnan nainen pilkkaa 15- vuotiasta poikaamme, kun hän on vieraampien aikuisten seurassa aika hiljainen. Koko ajan saa kuulla että osaatkosinä edes puhua. Ja että miksi et ole kaupungilla naisia jahtaamassa. Ei sinusta mitään tule kun viihdytliikaa kotona. Myötähäpeä tulee tuollaista typeryyttä kuunnellessa. Oikeesti. Ja myötätunto nuorta kohtaan.

Minä olen huomannut, että hyvin moni aikuinen suhtautuu vihamielisesti ujoihin lapsiin ja nuoriin. Kommentointi aiheeseen liittyen on täysin ala-arvoista. Jos lapsen ikätoveri räksyttäisi samaan malliin, niin jo oltaisiin huutamassa kiusaamista. Jostain kumman syystä aikuinen saa kyllä mennä henkilökohtaisuuksiin aivan vapaasti.

Veikkaan, että nämä räksyttäjäaikuiset ovat heitä, joiden mielestä lasten ja nuorten tehtävä on viihdyttää heitä ja toimia heidän hupinumeronaan. Ilmeisesti purkavat turhautuneisuuttaan, kun kohdalle osuukin lapsi, josta ei noin vain saa otetta. Ei ole missään nimessä terveen ja tasapainoisen aikuisen käytöstä tuollainen. Näitä aikuisia riitti silloinkin, kun olin itse lapsi. Lähes poikkeuksetta itseään lapsirakkaiksi mainostavat aikuiset olivat pahimpia haukkujia, tivaajia ja ilkeilijöitä.