Lue keskustelun säännöt.
Te, joilla on lapsa. Kumpi oisi pahempi? Lapsenne joutuu henkirikoksen uhriksi vai että on tekijä
21.06.2017 |
Puhuttiin tästä miehen kanssa ja oli erimielisyyttä. Mies on sitä mieltä, että uhriksi joutuminen on aina pahempaa. Menettää lopullisesti lapsensa.
Minä puolestani ajattelen, että en pystyisi elämään sen kanssa, että olen tuottanut maailmaan toisille suunnatonta tuskaa tuottavan hirviön.
Miten te ajattelette? Raaseporin tapahtumat tietysti kirvoittivat tämän keskustelun, mutta aiemminkin on asiasta keskusteltu.
Kommentit (21)
Kumpikin olisi kammottavaa. Uhrin äitinä surisin menetystäni loppuelämäni, tekijän äitinä kokisin kaameaa häpeää ja syyllisyyttä ikuisesti siitä, että lapseni olisi tehnyt jotain niin peruuttamatonta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kai se uhrius olisi pahempi.
Se viha ja katkeruus.
Mutta tekijän äitinä tuntisi valtavaa syyllisyyttä ja häpeää.. Paha sanoa, hyvä kysymys.
Kumpikin olisi hirveää. Menettää lapsensa henkirikoksen uhrina olisi kauheaa, mutta siinä tietäisi että lapsi on syytön.
Jos lapseni tappaisi jonkun, se olisi myöskin hirveää. Että minun vauvani tekisi jotain niin kauheaa. Syyttäisin itseäni ja luultavasti sekoaisin.
Tuomita teko mutta rakastaa lastaan, siinäpä dilemma.
Kokisin, että uhriksi joutuminen olisi hankalampi käsiteltävä. Jos lapseni surmaisivat jonkun voisin sentään etsiä syitä ja seuraamuksia ja saada asioihin jotain järkeä. Edes joku syy "miksi". Verrattaen sitten, että " oli väärässä paikassa väärään aikaan" olisi jotain suurta kohtalon ivaa vailla mitään loogista syytä ja olisi tilaa jossitella loputtomiin. Semmoinen jatkumon kaltainen kehityssuunta vaikka huonon kotikasvatuksen perusteella olisi helpompi. Paljon helpompi niellä tehneensä virheitä ja ohjanneensa huonoon suuntaan kohti tragedian lakipistettä verrattaen " jos se olisi tullut aikaisemmalla bussilla kotiin, olisi lapseni vielä olemassa".
En tietenkään haluaisi kumpaakaan, mutta jos näistä olisi PAKKO valita, niin tekijä, koska henkirikoksia on monenlaisia ja monenlaisista syistä johtuvia. Jotkut pakkotilanteessa tehdyt voin jopa hyväksyä, ellei muita vaihtoehtoja ole ollut, mutta iljettävimpiä tekoja ja niiden tekijöitä en hyväksy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suunnaton suru ja ikävä versus kauhea häpeä.
Ihan pakko on sanoa, etten osaa valita. Kuolleen lapsen äitinä saa myötätunnon, sen murhaajan äitinä vain vihaa... vai onko näin?
Hankala kysymys.. ehkä kuitenkin pahempi olisi se, jos oma lapseni tekisi henkirikoksen. Olen monesti miettinyt esimerkiksi näitä koulusurmaajien vanhempia. Samalla tavalla olisi pahempi asia jos lapseni olisi koulukiusaaja kuin se, että häntä kiusattaisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se uhriksi joutuminen on pahempi asia. Jälkimmäisen olen kokenut, siitä selviää lopulta kuitenkin. Vaikka eihän se juuri silloin siltä tuntunut.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se uhriksi joutuminen on pahempi asia. Jälkimmäisen olen kokenut, siitä selviää lopulta kuitenkin. Vaikka eihän se juuri silloin siltä tuntunut.
Ei lapsesi on tappanut jonkun?
Tietysti olosuhteet ratkaisevat. Tappaa voi myös itsepuolustukseksi tai toisen suojelemiseksi. Mutta jos lapseni tappaisi toisen ihmisen ihan vain tappamisen halusta, niin olisi se itsemurhan paikka minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietin myös sitä, että jos tappaa itsepuolustukseksi, se olisi eri asia.
Entä jos oma lapsi olisi uhriksi joutuja, mutta tappaja olisi itsepuolustukseksi tappanut? Eli oma lapsi olisi niin kauhea, että häneltä oli puolustauduttava niin rajusti. Jos saan näin heittää vastakysymyksen.
Molemmissa sen lapsen menettää joten tasapeli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulee mieleen Seinäjoen "teinisurma" kahden vuoden takaa. Pahempi olisi silti uhrius. Tosin en tiedä, kuinka voisin omaan lapseen suhtautua, jos hän olisi tekijä. Molemmissa tapauksissa kaikkien elämä pilalla.
Vierailija kirjoitti:
Kokisin, että uhriksi joutuminen olisi hankalampi käsiteltävä. Jos lapseni surmaisivat jonkun voisin sentään etsiä syitä ja seuraamuksia ja saada asioihin jotain järkeä. Edes joku syy "miksi". Verrattaen sitten, että " oli väärässä paikassa väärään aikaan" olisi jotain suurta kohtalon ivaa vailla mitään loogista syytä ja olisi tilaa jossitella loputtomiin. Semmoinen jatkumon kaltainen kehityssuunta vaikka huonon kotikasvatuksen perusteella olisi helpompi. Paljon helpompi niellä tehneensä virheitä ja ohjanneensa huonoon suuntaan kohti tragedian lakipistettä verrattaen " jos se olisi tullut aikaisemmalla bussilla kotiin, olisi lapseni vielä olemassa".
Mun mielestä olisi helpompi käsitellä se, että lapseni on ollut vain väärässä paikassa väärään aikaan, kuin se että lapseni olisi kylmäverinen hirviö.
Toki se, että lapseni olisi kuollut, toisi rutkasti lisää käsiteltävää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos oma lapsi surmattaisiin, olisi se aivan kamalaa, lopullista.
En voisi antaa tekijälle ikinä anteeksi ja kokisin koko lopun elämäni tuskaa miettien lapseni viimeisiä hetkiä.
Jos taas oma lapsi olisi surmaaja, niin..., aivan järkyttävää sekin olisi.
Sen tietäisin kuitenkin, ettei häntä kotona sellaiseksi kasvatettu.
Jotain olisi täytynyt mennä pieleen ja pahasti. Väärä seura, huumeet tms.
Olisihan hän elossa ja vapautuisi aikanaan vankilasta, mutta miten häneen osaisi tuollaisen jälkeen sitten suhtautua. Tietäen, että on pystynyt toiselta hengen riistämään.
Kamala paikka molemmissa tapauksissa vanhemmille ja muille läheisille.
Olisitteko itse mieluummin henkirikoksen kohteita vai tekijöitä?
Uhriksi joutuminen olisi pahempaa.
Noh, siskoni luokkakaverin vanhemmat saivat molemmat vaihtoehdot kun veli lahtasi siskonsa.
Vierailija kirjoitti:
Kumpikin olisi hirveää. Menettää lapsensa henkirikoksen uhrina olisi kauheaa, mutta siinä tietäisi että lapsi on syytön.
Jos lapseni tappaisi jonkun, se olisi myöskin hirveää. Että minun vauvani tekisi jotain niin kauheaa. Syyttäisin itseäni ja luultavasti sekoaisin.
Tuomita teko mutta rakastaa lastaan, siinäpä dilemma.
Ihminen joka rakastaa tappajaa on syyllinen tapppoon ihan yhtä paljon kuin tappajakin.
Mitään kunnioitusta minulla ei ole ihmisille jotka millään tavalla tukevat tai ovat yhteyksissä tappajaan
Vierailija kirjoitti:
Molemmissa sen lapsen menettää joten tasapeli.
Suurin osa vanhemmista ottaa lapsensa joka on tappanut jonkun avosylin vastaan kotiin. Vielä puolustelee niitä päälle.
Joten minulla ei juurikaan ole hyvää sanottavaa keskiverto vanhemman sympatiasta uhria kohtaan eikä heidän oikeustajusta ja moraalista.
Ihminen joka voi olla edes tekemisissä tappajan kanssa (puhun nyt tappajasta en itsepuolustuksesta) on minusta yhtä vastenmielinen kuin tappajakin.
Uhri, koska se on lopullista. Lapsensa teon voi aina selittää itselleen parhain päin ja niin suurin osa vanhemmista tekeekin, etsii syytä itsestään jne.