Rippituoli; kerro salaisuutesi, jota kukaan muu ei tiedä kuin sinä itse

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä5973 kirjoitti:

Yläasteella ollessani joitakin vuosia sitten aloin fanittamaan yhtä artistia tosi paljon. Rupesin käymään keikoilla. En kuitenkaan ollu semmonen kiljuva teinityttö joka on aivan rakastunu idoliinsa. Seiskassa luki sillon mistä päin Helsinkiä oli asuntonsa hommannut. Löysin kuin löysinkin kyseisen kerrostalon. Sen jälkeen 2-3 vuoden ajan kävin aina joskus pyörimässä melkein kokonaisen päivän alueella. En missään tapauksessa halunnut törmätä siihen tai olis menny puhumaan jos ois vastaan tullu. Rehellisesti sanottuna en tiiä mikä tähän kaikkeen oli syynä. Pari kertaa näin sen kauempaa. Muistan kuinka kuset housuissa olin ku jossain haastiksessa kerto tykkäävänsä kattella ulos ikkunoista sillä ajatuksella kyylätäänkö sitä. Ajattelin tietty et oon jääny kiinni..

Nykypäivänä täysikäsenä kierrän artistin keikoilla edelleen ja se muistaa mut. On paljo kiitelly ku jaksan olla mukana yleisössä.:)

Ihan hävettää tätä kirjottaessa.. 

Ootko vähän ihastunut Cheekiin?

Enpä ole ihastunut eikä kyseessä ole Cheek.:D

Vierailija kirjoitti:

Pelkään olevani hullu. Muistan jo seitsemänvuotiaana kokeneeni tunteen, että joku tarkkailee ja että silloinen opettajani olisi ikkunan takana tai jossain lähellä tarkkailemassa. Tiesin, olen aina tiennyt, ettei oikeasti ole ja että olen yksin eikä kukaan tarkkaile, mutta samaan aikaan on aina tunne, että joku on ikkunan takana tai pystyy vaikka seuraamaan nytkin tätä kirjoittamaani. Henkilö tai henkilöt vaihtelee aina, on vanhoja opettajia, esimiehiä, luokka- tai työkavereita, joihin haluaisin tehdä jollain tapaa kai vaikutuksen. Pystyn irroittautumaan tästä tunteesta, jos oikein yritän (esim. seksin aikana ja kun en ole yksin, silloin se unohtuu), mutta jos en yritä, se tunne seuraa ainakin kotonani. En kaipaa hulluksi huutelua, en kaipaa hanki apua -huutelua, oikeastaan haluaisin tietää mistä on kyse mutta negatiivisen kommentoinnin voi jättää pois. Olen yrittänyt googlata ja tehnyt netissä ties mitä skitsofrenia- ja paranoia-testejä, mutta niiden tulokset, vaikkakin vain suuntaa-antavia eikä mitään diagnooseja, ovat aina puhtaat. Tämä on mulle todella vaikea ja etenkin nolo asia. Kukaan ei tiedä.

Huvikseni tulin lukemaan näitä ja tämä teksti iskeytyi silmiini nimittöin minulla on täysin sama ongelma tai ajatus tai mikä koskaan onkaan ! En olisi koskaan uskonut että kenelläkään toisella olisi tämä sama kuin minulla !! Minulla on vain eri henkilöt eli ei mitään työkavereita tai opettajia vaan mita ihmisi vain, kaikkia läheisimpiä jne. Kiitos kun jaksoit kirjoittaa tuon, tuli hyvä mieli etten olekkaan ainut. : D

Vierailija kirjoitti:

Löysin noin 12-vuotiaana kotoani kuvia, joissa olemme minä ja veljeni alasti, minä n. 5v, veljet 3v ja 2v. Kuvissa poseeraamme epäilyttävissä asennoissa, veljeni pyllistävät kohti kameraa ja levittävät pakaroitaan, itselläni on osassa kuvista valkoinen läpinäkyvä alushame, jossa mm. pyllistelen. Osassa kuvista makasimme alasti kasana toistemme päällä. En tiedä kuka on ottanut kuvat, enkä muista kuvaustilannetta. Olin 12 ja menin sokkiin, muistan tilanteesta häpeän tunteen ja sen miten tuntui että kuulen vereni kohisevan korvissani. En muista mitä tein kuville, ehkä heitin ne roskiin tai ehkä piilotin ne. 

Työnsin tämän muiston mielestäni vuosiksi, enkä muutenkaan muista lapsuudestani paljon. Nyt aikuisena kärsin mielenterveysongelmista, mutta edes terapeuttini ei tiedä tästä valokuva-asiasta. En tiedä ovatko kuvat yhä olemassa ja ahdistun tästä aika ajoin suuresti, enkä uskalla kysyä asiasta veljiltä tai vanhemmilta, joihin välit ovat hyvin etäiset. Näen usein unta hetkestä jona löydän kuvat, mutta uni loppuu aina siihen sokkitilaan, en ikään kuin koskaan pääse muistoissani siihen hetkeen, jossa kuvat on otettu. Pelkään että jos avaudun tästä terapiassa saatan muistaa jotain mitä en halua.

En ole koskaan kertonut tästä kenellekään, joten viestin kirjoittaminen keskustelupalstalle tuntuu oudolla tapaa vapauttavalta.

Tämä on ihan kamala. Kuvottaa ja ahdistaa. En voi edes kuvitella miltä sinusta tuntuu.

Pelkäsin isääni pienenä. Hän oli suuttuessaan pelottava ja väkivaltainen, joten en uskaltanut suututtaa häntä.

Kerran ehkä noin kymmenen vuotiaana suutuin, ja isäni mollatessa minua en ollutkaan hiljaa kuten yleensä, vaan muistan huutaneeni hänelle "paskapää" tai jotain tämän tyylistä. Sen jälkeen en muista mitä tapahtui, mutta isäni löi minua päähän jollain, ja takaraivoni aukesi. Sairaalaan mennessä isäni syytti minua ja uhkaili, että poliisit vievät hänet. Sairaalassa valehtelin tapahtuneesta, samoin koulussa kerroin paketoidun pääni takia tarinaa kuinka loukkaannuin harrastuksessani.

Sen jälkeen en uskaltanut enää panna isälle vastaan. Pelkäsin aikoja jolloin äiti lähti työmatkoille. Kerran isä kiskoi kehitysvammaisen siskoni päästä hiuksia niin ison tupon, että päälaelle jäi kalju kohta ja kuhmu. Istuin vieressä halvaannuttavan tuntuisessa paniikissa, enkä uskaltanut sanoa mitään. Aina jälkeenpäin menin hiljaa huoneeseeni ja itkin. Aina välillä muistan edelleen uusia juttuja, ja joskus itken vieläkin iltaisin, olen nyt 30 v. Osa on jäänyt paremmin mieleen, ja ilmeisesti traumatisoinut minua, pelkään että saadessani omia lapsia minäkin olen väkivaltainen.

En ole koskaan kertonut asiasta kenellekkään, edes puolisolleni tai parhaille ystävilleni. En tiedä miksi häpeän asiaa niin paljon.

Isäni kanssa olen nykyään väleissä ja tekemisissä, tosin harvemmin kuin äidin. Emme koskaan puhu asiasta, en usko että hän tietää kuinka paljon lapsuuteni asiat edelleen vaivaavat.

Olen taas kerran ihastunut työkaveriin. Työpäivät menee miettiessä, kehtaanko vielä käydä juttelemassa sen kanssa tästä muka tärkeästä jutusta. Mitään en tee, mutta himoitsen sen urheilijan kroppaa...

Mun uskoni ihmisyyteen hiipuu kun luen tätä ketjua. Ihminen on oikesti paha, se vain esittää hyvää ja sivistynyttä.

Olen syvästi ihastunut tuttuun yh-perheenisään, ja ymmärtääkseni hän pitää minusta myös. Olen itse naimisissa & lapsiperheen äiti, mutta liittomme on hajoamaisillaan. En tahdo kertoa tästä kenellekään.

Vierailija kirjoitti:

Olen nainen ja väitän olevani feministi (jotta naiset eivät nosta haloota), mutta sisimmässäni kaipaan ala-arvoista asemaa miestäni kohtaan. Siksi olen 24/7 seksiorja, jonka kaikki päätökset tekevät mieheni. Ja olen onnellisempi kuin ikinä olen ollut.

Montako niitä sulla on? Siis miehiä?

Vierailija kirjoitti:

Mun uskoni ihmisyyteen hiipuu kun luen tätä ketjua. Ihminen on oikesti paha, se vain esittää hyvää ja sivistynyttä.

Luet valikoiden.

Olen onnettomasti rakastunut. Kukaan ei tiedä sitä, eikä saakaan tietää. Ei edes tunteiden kohde.

Luen joskus Mv-lehteä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Simon Elo on mielestäni qma

Mitä tarkoittaa qma?

Kuuma, viehättävä.

Inhoan lapsia. Minulla ei ole minkäänlaista äidinvaistoa ja omaan vaikeuksia hahmottaa lapsille ihmisarvoa. On hankala yrittää selittää tätä sanoin. Inhoni rajoittuu vain tunnetasolle eli en siis voisi, haluaisi tai kykenisi satuttamaan lasta.  Lapset ovat ihmisiä alempiarvoisia ja kaikin tavoin vastemielisiä. Jossain kaupan kassajonossa saatan katsella pientä lasta rattaissa (vanhemman huomaamatta) ja tuntea vain vastenmielisyyttä ja inhoa. En keksi lapsista mitään muuta positiivista sanottavaa, kuin että onneksi ne kasvavat ja aikuistuvat. Negatiivisia seikkoja lapsista voisin luetella loputtomiin. Ikääntyessäni olen oppinut hyvin kätkemään lapsivihamielisyyteni ja ymmärrän täysin, ettei se ole hyväksyttävää. Mainittakoon, että ihmisistä (muista kuin lapsista) pidän paljon, eläimet ja luonto ovat tärkeitä. Toivottavasti en koskaan joudu tilanteeseen, jossa joutuisin tuomaan näkökantani konkreettisesti esille, sillä tälle tuskin löytyy ymmärrystä. Esimerkiksi jos naapuritaloni olisi tulessa, koettaisin parhaani mukaan pelastaa talosta lemmikit tai mahdolliset aikuiset, mutta lasten takia en olisi valmis vaarantamaan henkeäni tai ottamaan riskiä.

Vierailija kirjoitti:

Inhoan lapsia. Minulla ei ole minkäänlaista äidinvaistoa ja omaan vaikeuksia hahmottaa lapsille ihmisarvoa. On hankala yrittää selittää tätä sanoin. Inhoni rajoittuu vain tunnetasolle eli en siis voisi, haluaisi tai kykenisi satuttamaan lasta.  Lapset ovat ihmisiä alempiarvoisia ja kaikin tavoin vastemielisiä. Jossain kaupan kassajonossa saatan katsella pientä lasta rattaissa (vanhemman huomaamatta) ja tuntea vain vastenmielisyyttä ja inhoa. En keksi lapsista mitään muuta positiivista sanottavaa, kuin että onneksi ne kasvavat ja aikuistuvat. Negatiivisia seikkoja lapsista voisin luetella loputtomiin. Ikääntyessäni olen oppinut hyvin kätkemään lapsivihamielisyyteni ja ymmärrän täysin, ettei se ole hyväksyttävää. Mainittakoon, että ihmisistä (muista kuin lapsista) pidän paljon, eläimet ja luonto ovat tärkeitä. Toivottavasti en koskaan joudu tilanteeseen, jossa joutuisin tuomaan näkökantani konkreettisesti esille, sillä tälle tuskin löytyy ymmärrystä. Esimerkiksi jos naapuritaloni olisi tulessa, koettaisin parhaani mukaan pelastaa talosta lemmikit tai mahdolliset aikuiset, mutta lasten takia en olisi valmis vaarantamaan henkeäni tai ottamaan riskiä.

Mulla on täysin sama! Vihaan lasten korviasärkevää huutoa, loputonta itsekeskeisyyttä, epäkohteliasta käytöstä ja omatunnon puuttumista. Mieheni haluaisi lapsia, ja siksi olen koittanut psyykata itselleni edes alustavaa vauvakuumetta. Vielä ei ole onnistunut, inhottaa ne vauvojen varusteetkin, ällöjä pastellisävyjä. En uskalla kertoa tätä kenellekään, sillä olen rento, hyväsydäminen ja tavallinen nuori nainen.

Olen ihastunut siihen mieheen jota kaverini sanovat oudoksi ja ovat antaneet erikoisen lempinimen

Luin, että 'ripulituoli' 😂

Pukeudun kotona ollessani salaa naisen vaatteisiin. Joskus pidän päällä vain (aikuisten) vaippoja, imen tuttia, juon tuttipullosta, syön pienille lapsille tarkoitettuja soseruokia, puhun itsekseni lapsenkieltä, kuuntelen lastenmusiikkia, selaan kuvakirjoja (joita lainaan kirjastosta itsepalvelupisteellä, tiskille en niitä kehtaisi mennä lainaamaan), katson Pikku Kakkosta, leikin leluilla ja olen muutenkin aikuislapsi, siis aikuinen, joka käyttäytyy kuin lapsi. Minä käyttäydyn silloin noin 1½-3 vuotiaan lapsen tavalla.

Olen pettänyt miestäni joka kesänä vähintään kahden miehen kanssa. Usein kesääni on kuulunut useampi vieras. Yhdessä olemme olleet 23 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Inhoan vihreiden mustavalkoista maahanmuuttopolitiikkaa, mutta olen muka samaa mieltä ystävieni kanssa, että niitä sitä äänestetään seuraavissakin vaaleissa.

Samoin, sanasta sanaan.

En. Mä haluan pitää senkin salaisuuden vain omana tietonani.

Se etten välttämättä voi koskaan saada lapsia. Enkä ole pystynyt kertomaan kenellekkään edes vanhemmille vaikka asuin vielä kotona, kun sain tietää asiasta.