Lue keskustelun säännöt.
Pelottaa, ahdistaa ja surettaa oma tyhmyys.
epäonnistuja
19.06.2017 |
Nyt on pakko avautua, jos vain sallit.
Viimeinen, no, vuosi on ollut kovin rankka minulle. Isähahmon olen menettänyt henkisellä tasolla ja muuttanut siksi omaan asuntoon. Kunnollista äitihahmoa minulla ei koskaan ole ollutkaan.
Olen voinut hyvin, hyvin pahoin tänä aikana. Liiankin pahoin: juteltuani kahden ystäväni kanssa negatiivisuuteni ja paha oloni on alkanut vaikuttaa heihinkin. Ymmärrän tämän täysin. En ole pystynyt purkamaan tunteitani aina oikealla tavalla ja siksi olen monesti äyskinyt heillekin. Olen kuulemma muuttunut vuoden aikana - en ole tätä edes tajunnut kunnes nyt.
Olen pahoitellut virheitäni molemmille ja pohtinut asioita. Suututtaa tyhmyyteni, se, kuinka tiedostamaton omasta käytöksestään voi olla.
Ihan lähiaikoina olen pitkästä aikaa tuntenut itseni onnelliseksi lukuunottamatta tätä kriisiä kahden ystäväni kanssa. Keskustelu ja avautuminen heudän kanssaan samalla ahdisti mutta myös kalvoi mieltäni: he yrittivät jo jonkin aikaa vältellä seuraani ja se tuntui pahalta.
Vaikka vika onkin minun, pelottaa nyt aivan suunnattomasti. En kai saisi valittaa. Mutta todella pelkään nyt jääväni yksin. On paljon kavereita, mutta heitä ei kiinnosta seurani tarpeeksi. Oikeastaan koko tuttavapiiri ja kiinnostuksenkohteet, ovat samoja ystävieni kanssa.
Nyt kesän vietän yksin omia virheitäni ja itseäni pohtiessa. Osittain töysin omasta halusta.
Ette ehkä tähän osaa mitään sanoa. Mutta helpottaisi, jos joku tämän lukisi. Ja ehkä vastaisikin.
Kommentit (30)
Vierailija kirjoitti:
Niin. Minä olen katkaissut välit kaltaiseesi "ystävään". Siihen asti apu ja seura masennuksessa yms. kelpasi, kun kuuntelin ja tuin loputtomasti. Ja ymmärsin paskaa käytöstä itseäni kohtaan. Sitten tuli oma romahdus, kun minäkuva oli tuon vuosien henkisen pahoinpitelyn jälkeen pirstaleina. Yritin ottaa etäisyyttä ja selvittää omia ongelmiani, kun kaverin todelliset kasvot paljastuivat: en saanut pisaraakaan myötätuntoa, olin kuulemma vain loukkaavan itsekäs. Kun sanoin, että hänen syyllistämisensä satutti näiden kaikkien vuosien jälkeen joita olin häntä auttanut, se oli kuulemma häntä vastaan julmasti suunniteltu perätön hyökkäys jne. Ei koskaan pyytänyt anteeksi tai ollut pahoillaan, hoki vain että minun tulee hyväksyä hänen käytöksensä koska hän on sairas eikä "voi" mitään sille. (Ei kyllä edes yrittänyt koskaan.) Silloin jotenkin valkeni, että ei tässä ikinä mitään ystävyyttä ole ollutkaan. Sanoin, että antaapa olla, hoidan nyt itseni kuntoon. Sain perään huorittelut. Päivääkään en ole katunut, ja oma tervehtymisprosessi etenee hitaasti mutta varmasti.
Ymmärrän kyllä näkökulmasi. Onneksi osaan myöntää virheeni, tässä ei ole ongelmaa. Vuosi vain on ollut sellainen, että kaikki lapsuudesta asti kestänyt paska on tullut ulos ensimmäistä kertaa kunnolla. Aiemmin olen ollut kaikesta vaitonainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella hienoa että pystyt itse tiedostamaan näitä asioita etkä vain elä kuplassa jossa muut ovat kaiken pahan olon keskus ja heidän pitäisi vain loputtomiin ymmärtää sinua.
Sinä et ole tyhmä etkä idiootti. Onhan se selvää että kun menee huonosti niin se alkaa väistämättä vaikuttaa muihinkin. Älä syyllistä itseäsi enää, olet nyt tiedostanut ongelmat ja voit alkaa käsitellä niitä.
Ennen kaikkea pitää antaa anteeksi itselleen, ja pyytää sitten muilta. Voimia ja tsemppiä tulevaan, ystäväsi kyllä ymmärtävät kun kerrot miten asiat on :) Jos ovat oikeita ystäviä, siis.
Vierailija kirjoitti:
Todella hienoa että pystyt itse tiedostamaan näitä asioita etkä vain elä kuplassa jossa muut ovat kaiken pahan olon keskus ja heidän pitäisi vain loputtomiin ymmärtää sinua.
Sinä et ole tyhmä etkä idiootti. Onhan se selvää että kun menee huonosti niin se alkaa väistämättä vaikuttaa muihinkin. Älä syyllistä itseäsi enää, olet nyt tiedostanut ongelmat ja voit alkaa käsitellä niitä.
Ennen kaikkea pitää antaa anteeksi itselleen, ja pyytää sitten muilta. Voimia ja tsemppiä tulevaan, ystäväsi kyllä ymmärtävät kun kerrot miten asiat on :) Jos ovat oikeita ystäviä, siis.
Kiitos! :) Rakentavaa palautetta tarvitsenkin ja sitä onneksi olenkin saanut.
Minä olen tehnyt sen rajavedon, että ystäville voin kertoa pintapuolisesti mitä kuuluu mutta ne elämäntilanteen ruotimiset ja synkät ajatukset kuuluu ammattiauttajille. Jos kertoisin ystävilleni täysin rehellisesti mitä kuuluu, ei minulla olisi lainkaan ystäviä. Tiedän ettei kukaan jaksaisi vuosi toisensa jälkeen kuulla miten huonosti menee, haluan kuolla, kaikki tuntuu turhalta ja olen niin pirun yksin. Ei se ole ystävieni vika vaan masennuksen, enkä sitä halua kaataa heidän niskaan. En itsekään jaksaisi sellaista taakkaa. Sen jätän terapiaan koska ammattilaiselle jolla ei ole mitään henkilökohtaista tunnesidettä minuun kyllä jaksaa sen kantaa, silloin kun sen taakan laittaa ystävien harteille, se on kymmenen kertaa enemmän. Itse olen joutunut katkaisemaan välit kolmeen entiseen ystävään koska en vaan enää jaksanut, koskaan ei puhuttu muusta kuin siitä kuinka surkeasti heillä menee eikä millekään muulle kanssakäymiselle jäänyt tilaa. Vuosia myöhemmin he vellovat edelleen samassa tilanteessa mutta eivät suostu puhumaan kellekään muulle koska "kyllä läheiset osaa tukea parhaiten".
Vanhempien suhteen olen luovuttanut. Meillä on asialliset välit mutta mitään tukea en saa enkä ole saanut. Mitään negatiivisia tunteita ei saanut lapsuudessakaan näyttää, enkä odota että suhtautuminen olisi muuttunut. Totesin että olen aikuinen ja pärjään omillani, en tarvitse vanhempia tukemaan vaan voin itse etsiä itselleni sen tuen mitä tarvitsen. Jos yrittäisin kertoa vanhemmilleni mitään siitä mitä minulle kuuluu, olisi seuraukseni pelkkä välien katkaisu. Been there, done that ja 15-vuotiaana kotoa ulos heitetty koska kävin psykologilla. Nyt pystymme olemaan samassa tilassa kun puhumme säästä ja juttelemme mukavia. Olen hyväksynyt tämän eikä se enää satuta. On oppinut hakemaan sen tuen niin ystäviltä kuin psykoterapiastakin.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen tehnyt sen rajavedon, että ystäville voin kertoa pintapuolisesti mitä kuuluu mutta ne elämäntilanteen ruotimiset ja synkät ajatukset kuuluu ammattiauttajille. Jos kertoisin ystävilleni täysin rehellisesti mitä kuuluu, ei minulla olisi lainkaan ystäviä. Tiedän ettei kukaan jaksaisi vuosi toisensa jälkeen kuulla miten huonosti menee, haluan kuolla, kaikki tuntuu turhalta ja olen niin pirun yksin. Ei se ole ystävieni vika vaan masennuksen, enkä sitä halua kaataa heidän niskaan. En itsekään jaksaisi sellaista taakkaa. Sen jätän terapiaan koska ammattilaiselle jolla ei ole mitään henkilökohtaista tunnesidettä minuun kyllä jaksaa sen kantaa, silloin kun sen taakan laittaa ystävien harteille, se on kymmenen kertaa enemmän. Itse olen joutunut katkaisemaan välit kolmeen entiseen ystävään koska en vaan enää jaksanut, koskaan ei puhuttu muusta kuin siitä kuinka surkeasti heillä menee eikä millekään muulle kanssakäymiselle jäänyt tilaa. Vuosia myöhemmin he vellovat edelleen samassa tilanteessa mutta eivät suostu puhumaan kellekään muulle koska "kyllä läheiset osaa tukea parhaiten".
Vanhempien suhteen olen luovuttanut. Meillä on asialliset välit mutta mitään tukea en saa enkä ole saanut. Mitään negatiivisia tunteita ei saanut lapsuudessakaan näyttää, enkä odota että suhtautuminen olisi muuttunut. Totesin että olen aikuinen ja pärjään omillani, en tarvitse vanhempia tukemaan vaan voin itse etsiä itselleni sen tuen mitä tarvitsen. Jos yrittäisin kertoa vanhemmilleni mitään siitä mitä minulle kuuluu, olisi seuraukseni pelkkä välien katkaisu. Been there, done that ja 15-vuotiaana kotoa ulos heitetty koska kävin psykologilla. Nyt pystymme olemaan samassa tilassa kun puhumme säästä ja juttelemme mukavia. Olen hyväksynyt tämän eikä se enää satuta. On oppinut hakemaan sen tuen niin ystäviltä kuin psykoterapiastakin.
Ihan hyvä idea. Minunkim olisi pitänyt tehdä näin. Toisaalta kun jossain vaiheessa harkitsin sitä, vaataus heiltä oli "auttaako se muka?" tai jotain sinne päin.
Nyt harkitsen terapiaa uudelleen, sillä lapsuudesta muistuu kaikenlaisia juttuja mieleen joilla yhteytensä myös viime vuoden tapahtumiin, enkä ole koskaan töysin niitä juttuja kenellekään kertonut.
(Ehkä alan tätä käyttämään.
-ap)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No tuo on vain inhimillistä. Ystäviesi ei pitäisi syyllistää sinua enää yhtään. Eikä olisi pitänyt lainkaan, kun vointisi on ollut niin huono. Älä jää syyllistävien marttyyriystävien seuraan, vaan etsi asioita, joista tulee sulle hyvä mieli. Kävele luonnossa, katsele kukkia ja eläimiä, lueskele puistossa, mene rannalle. Ole itsesi paras ystävä.
Minulla on ollut aivan kauheat viimeiset kolme vuotta, ja siinä on nähnyt, kuka on tosiystävä, kuka ei. Aika yllättäviä tyyppejä loppupeleissä. Jaksan kuunnella muitten murheita, mutta saatan olla myös tahtomattani rasittava. Kärsin vakavahkosta masennuksesta, joten itsesyytökset ja oman huonommuuden sekä kelpaamattomuuden tunteet kuuluvat sairaudenkuvaan. Osaan kuitenkin jo erottaa, mikä johtuu masennuksesta, ja mikä on vain sitä, että toinen ihminen on ilkeä (tai väsynyt minuun, mutta ei tarvitsisi olla julma).
Kannattaa kääntyä terveydenhuollon puoleen. Onko sinulla itsetuhoisia ajatuksia? Yksin et jää, aina on joku, joka kannattelee. Joskus henkilö, josta et olisi sitä uskonut.
Toivon, että jonakin päivänä, kun minulla menee paremmin, voin pitää niille ystäville juhlat, jotka ovat olleet tukenani monilla eri tavoilla. Niille, jotka eivät hylänneet - koska rasittavimmillani tarvitsen tukea eniten. Niin myös he.
Kohteletko kaikkia ystäviäsi paskasti ja ajattelet että se on ihan ok tehdä niin koska sulla on syy joten olet oikeutettu siihen?
Oletko pyytänyt näiltä ihmisiltä anteeksi joita olet satuttanut? Et kuitenkaan halua heitä juhliisi..
Tärkeintä on, että ymmärrät itse kuormittaneesi ystäviä ja ettei pitemmän päälle ystävyyssuhde voi perustua sille, että yksi vain aina lastaa pahan olonsa toisen kannettavaksi. Kertoo paljon ystävistäsi, että he ovat olleet rinnallasi vaikeina aikoina. Pidä heistä kiinni ja osoita kaikin tavoin arvostavasi heitä, sillä he ovat tosiystäviä. Anna heille nyt vuorostasi lupa halutessaan nojautua sinuun: kysele heidän kuulumisiaan ja kuuntele aidosti. Sinun ei tarvitse matelemaan ja anomaan anteeksiantoa, sillä he varmasti ymmärtävät, ettet tahallasi ollut hankala. Jokaiselle sattuu sellaista, että ymmärtää vasta jälkeenpäin käyttäytyneensä sopimattomasti.
Jos sinulla on edelleen pahaa oloa, niin suosittelisin minäkin miettimään ammattilaiselle juttelemista. Kelahan tukee nuorten psykoterapiaaa niin, ettei siitä jää itselle paljoakaan maksettavaksi. Hakeudu vaikka kuntasi/kaupunkisi mielenterveyskeskuksen kautta psykologin tai psykiatrin juttusille, niin he kyllä osaavat ohjata eteenpäin. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tärkeintä on, että ymmärrät itse kuormittaneesi ystäviä ja ettei pitemmän päälle ystävyyssuhde voi perustua sille, että yksi vain aina lastaa pahan olonsa toisen kannettavaksi. Kertoo paljon ystävistäsi, että he ovat olleet rinnallasi vaikeina aikoina. Pidä heistä kiinni ja osoita kaikin tavoin arvostavasi heitä, sillä he ovat tosiystäviä. Anna heille nyt vuorostasi lupa halutessaan nojautua sinuun: kysele heidän kuulumisiaan ja kuuntele aidosti. Sinun ei tarvitse matelemaan ja anomaan anteeksiantoa, sillä he varmasti ymmärtävät, ettet tahallasi ollut hankala. Jokaiselle sattuu sellaista, että ymmärtää vasta jälkeenpäin käyttäytyneensä sopimattomasti.
Jos sinulla on edelleen pahaa oloa, niin suosittelisin minäkin miettimään ammattilaiselle juttelemista. Kelahan tukee nuorten psykoterapiaaa niin, ettei siitä jää itselle paljoakaan maksettavaksi. Hakeudu vaikka kuntasi/kaupunkisi mielenterveyskeskuksen kautta psykologin tai psykiatrin juttusille, niin he kyllä osaavat ohjata eteenpäin. Tsemppiä!
Kiitos! :) Juu kyllä tässä varmaan ammattiauttajalle pitäisi mennä.
Niin. Minä olen katkaissut välit kaltaiseesi "ystävään". Siihen asti apu ja seura masennuksessa yms. kelpasi, kun kuuntelin ja tuin loputtomasti. Ja ymmärsin paskaa käytöstä itseäni kohtaan. Sitten tuli oma romahdus, kun minäkuva oli tuon vuosien henkisen pahoinpitelyn jälkeen pirstaleina. Yritin ottaa etäisyyttä ja selvittää omia ongelmiani, kun kaverin todelliset kasvot paljastuivat: en saanut pisaraakaan myötätuntoa, olin kuulemma vain loukkaavan itsekäs. Kun sanoin, että hänen syyllistämisensä satutti näiden kaikkien vuosien jälkeen joita olin häntä auttanut, se oli kuulemma häntä vastaan julmasti suunniteltu perätön hyökkäys jne. Ei koskaan pyytänyt anteeksi tai ollut pahoillaan, hoki vain että minun tulee hyväksyä hänen käytöksensä koska hän on sairas eikä "voi" mitään sille. (Ei kyllä edes yrittänyt koskaan.) Silloin jotenkin valkeni, että ei tässä ikinä mitään ystävyyttä ole ollutkaan. Sanoin, että antaapa olla, hoidan nyt itseni kuntoon. Sain perään huorittelut. Päivääkään en ole katunut, ja oma tervehtymisprosessi etenee hitaasti mutta varmasti.