40-vuotiaina raskautuneet

Meillä oli kaksi vuotta yritystä kunnes olimme yhteydessä lapsettomuusklinikkaan. Löysivät heti kasvaimen, joka tukki molemmat munajohtimet. Kun se saatiin poistettua niin raskaus alkoi heti ensimmäisestä yrityksestä kun olimme 40v. Olin h_i_e_m_a_n pettynyt omaan gyneen, joka ei ollut monen tarkastuksen jälkeen huomannut kasvainta.

Vierailija kirjoitti:

On sairasta hankkia lapsia 30v jälkeen.

Tulee ongelmia molemmille. Fyysisiä ja psyykkisiä.

40v synyttäjistä kärsivät lähinnä av-palstalla pyörivät teineinä lisääntyneet. Sekä nelikymppiset että heidän lapsensa voivat erinomaisesti

Ihan helppoa. Pullat uuniin vaan ja oon raskaana. Tosin se oli raskaus, jota en halunnut, joten tein abortin. Olin 42v.

En voi ymmärtää että yli nelikymppisenä mennään hedelmöityshoitoihin!  Luonnollisesti raskautuminen on

eri asia. Tuossa iässä pitäisi jo nauttia elämästä ilman vauvanhoitoa. Sairaan lapsen mahdollisuuskin kasvaa

ja iäkkäitten isien lapsillahan on usein autismia tms. Ehdointahdoin haetaan elämään vaikeuksia.

No kukin tavallaan...

Itse nelikymppisenä helposti raskaaksi tulleena myönnän, että tässä on ehkä jonkinlainen perspektiiviharha. Omat mummoni olivat minua vanhempia saadessaan kuopuksensa, ja äitini sai minut 37-vuotiaana 70-luvulla, kun lapset "tehtiin" selvästi nykyistä nuorempana. Eli tiedossa oli, että kuopuksen yrityksen voi todennäköisesti jättää sinne nelosen puolelle.

Samoin tuntuu tosi oudolta lukea näiltä palstoilta, kuinka vanhoja ja raihnaisia ja yövalvomiseen kykenemättömiä nelikymppiset ovat. Kovasti epäilen, että nämä nelikymppisten vanhuudesta valittajat itse eivät tiedä paljonkaan vanhenemisesta. Tai sitten tosiaan ihmisten kehot vanhenevat eri tahtia.

Itse en tunne mitään fyysisen rapistumisen merkkejä, päinvastoin olen energisempi kuin koskaan (no juoksu kulkee huonosti nyt kun olen raskaana) mutta naamaltani en näytä missään tapauksessa ikäistäni nuoremmalta. Luulisin, että synnytykseen ja imetykseen liittyvät hormonit pitävät meitä vanhoja äiteinä virkeinä ja jaksavina ikätovereita pitempään, mutta kulahtaneeseen naamaan ne eivät auta. Joten kiltit ihmiset, älkää arvioiko jaksamistamme naamamme perusteella.

Vierailija kirjoitti:

En voi ymmärtää että yli nelikymppisenä mennään hedelmöityshoitoihin!  Luonnollisesti raskautuminen on

eri asia. Tuossa iässä pitäisi jo nauttia elämästä ilman vauvanhoitoa. Sairaan lapsen mahdollisuuskin kasvaa

ja iäkkäitten isien lapsillahan on usein autismia tms. Ehdointahdoin haetaan elämään vaikeuksia.

No kukin tavallaan...

Just. Itse kehitysvammaisten autistien kanssa työskentelevään voin kertoa, että harvinaisia ovat iäkkäät vanhemmat. Downin oireyhtymän riski kasvaa, mutta se taas ei liity autismiin mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Itse nelikymppisenä helposti raskaaksi tulleena myönnän, että tässä on ehkä jonkinlainen perspektiiviharha. Omat mummoni olivat minua vanhempia saadessaan kuopuksensa, ja äitini sai minut 37-vuotiaana 70-luvulla, kun lapset "tehtiin" selvästi nykyistä nuorempana. Eli tiedossa oli, että kuopuksen yrityksen voi todennäköisesti jättää sinne nelosen puolelle.

Samoin tuntuu tosi oudolta lukea näiltä palstoilta, kuinka vanhoja ja raihnaisia ja yövalvomiseen kykenemättömiä nelikymppiset ovat. Kovasti epäilen, että nämä nelikymppisten vanhuudesta valittajat itse eivät tiedä paljonkaan vanhenemisesta. Tai sitten tosiaan ihmisten kehot vanhenevat eri tahtia.

Itse en tunne mitään fyysisen rapistumisen merkkejä, päinvastoin olen energisempi kuin koskaan (no juoksu kulkee huonosti nyt kun olen raskaana) mutta naamaltani en näytä missään tapauksessa ikäistäni nuoremmalta. Luulisin, että synnytykseen ja imetykseen liittyvät hormonit pitävät meitä vanhoja äiteinä virkeinä ja jaksavina ikätovereita pitempään, mutta kulahtaneeseen naamaan ne eivät auta. Joten kiltit ihmiset, älkää arvioiko jaksamistamme naamamme perusteella.

Allekirjoitan täysin! En ole parikymppisen näköinen, mutta jaksamisessa ei ole mitään vikaa. Pienen lapsen kanssa touhuaminen on minulle lomaa. Kannattaa huomioida, että ne jutut mitkä verottavat nuoren äidin jaksamista (opiskelu, sotkuiset ihmissuhteet, muutto isompaan asuntoon, juhliminen, matkustaminen, pelko työllistymisestä ja toimeentulosta sekä työelämässä olevat isovanhemmat) eivät koske meitä nelikymppisiä äitejä. Nautin täysillä äitinä olemisesta ilman minkäänlaisia paineita tai stressiä. Parikymppisenä olisin ollut surkea äiti, en olisi ehtinyt olla lapselleni läsnä.

Vierailija kirjoitti:

En voi ymmärtää että yli nelikymppisenä mennään hedelmöityshoitoihin!  Luonnollisesti raskautuminen on

eri asia. Tuossa iässä pitäisi jo nauttia elämästä ilman vauvanhoitoa. Sairaan lapsen mahdollisuuskin kasvaa

ja iäkkäitten isien lapsillahan on usein autismia tms. Ehdointahdoin haetaan elämään vaikeuksia.

No kukin tavallaan...

Nauttia elämästä ilman vauvanhoitoa? No onpa asenne... Minä ainakin olen nauttinut elämästä eniten juuri vauvoja hoitaessani. Rakkaus ja onni! Ihanaa on elää pienen ihmisen kanssa! Ehdin olla sinkkuna kolmekymppiseksi, joten maailmaa on matkattu reppu selässä sekä matkalaukku kädessä. Olen viettänyt kosteita baari-iltoja, istunut joutilaita kesäpäiviä terassilla, treenannut puolimaratonia varten, lukenut ainakin tuhat kirjaa. Ei kiinnosta enää. Kotona on parasta pienet ihmiset, joiden kanssa tutkia tätä maailmaa uudelta kantilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse nelikymppisenä helposti raskaaksi tulleena myönnän, että tässä on ehkä jonkinlainen perspektiiviharha. Omat mummoni olivat minua vanhempia saadessaan kuopuksensa, ja äitini sai minut 37-vuotiaana 70-luvulla, kun lapset "tehtiin" selvästi nykyistä nuorempana. Eli tiedossa oli, että kuopuksen yrityksen voi todennäköisesti jättää sinne nelosen puolelle.

Samoin tuntuu tosi oudolta lukea näiltä palstoilta, kuinka vanhoja ja raihnaisia ja yövalvomiseen kykenemättömiä nelikymppiset ovat. Kovasti epäilen, että nämä nelikymppisten vanhuudesta valittajat itse eivät tiedä paljonkaan vanhenemisesta. Tai sitten tosiaan ihmisten kehot vanhenevat eri tahtia.

Itse en tunne mitään fyysisen rapistumisen merkkejä, päinvastoin olen energisempi kuin koskaan (no juoksu kulkee huonosti nyt kun olen raskaana) mutta naamaltani en näytä missään tapauksessa ikäistäni nuoremmalta. Luulisin, että synnytykseen ja imetykseen liittyvät hormonit pitävät meitä vanhoja äiteinä virkeinä ja jaksavina ikätovereita pitempään, mutta kulahtaneeseen naamaan ne eivät auta. Joten kiltit ihmiset, älkää arvioiko jaksamistamme naamamme perusteella.

Allekirjoitan täysin! En ole parikymppisen näköinen, mutta jaksamisessa ei ole mitään vikaa. Pienen lapsen kanssa touhuaminen on minulle lomaa. Kannattaa huomioida, että ne jutut mitkä verottavat nuoren äidin jaksamista (opiskelu, sotkuiset ihmissuhteet, muutto isompaan asuntoon, juhliminen, matkustaminen, pelko työllistymisestä ja toimeentulosta sekä työelämässä olevat isovanhemmat) eivät koske meitä nelikymppisiä äitejä. Nautin täysillä äitinä olemisesta ilman minkäänlaisia paineita tai stressiä. Parikymppisenä olisin ollut surkea äiti, en olisi ehtinyt olla lapselleni läsnä.

Sama täällä. Olin parikymppisenä itsekäs ja monella tavalla keskeneräinen. Koskaan ei ollut rahaa. Ensin opiskelin, sitten opiskelin ulkomailla vuoden, sitten taas opiskelin Suomessa lisää, söin kaurapuuroa ja vaihtelin miesystäviä. Sitten olin pätkätöissä, singahdin ulkomaille asumaan, palasin takaisin ja kuvittelin, että elämä antaa jotain hienoa, ja vielä valmiina pakettina. Vasta nelikymppisenä uskallan nauttia arjesta. Minulle on luksusta oma piha, oma sauna ja oma perhe. Osaan myös olla vanhempana lapsilleni, kun en ole persoonana niin epäkypsä.

TULLA RASKAAKSI.

Ei raskautua.

Perkele!