Lue keskustelun säännöt.
Teinin selittämätön viha meitä vanhempia kohtaan. Olen niin surullinen :'(
13.06.2017 |
En enää tiedä, onko tämä normaalia teini-ikää vai ei, hän on esikoisemme. Koko ikänsä aikaisemmin ollut oikea kullanmuru, lapsi, josta vanhemmat saivat olla kokoajan ylpeitä. Menee hänellä yhä koulu hyvin, mutta käytöksensä meitä vanhempia kohtaan on ihan luokatonta nykyään. Ei mene päivääkään, ettei hän kertoisi vihaavansa meitä. Vielä 10- ja 11-vuotiaanakin tahtoi halailla päivittäin ja vastasi rakkaudentunnustuksiimme myös rakastavansa meitä. Nykyään 13-vuotiaana hän on ihan mahdoton suustaan. Ei välit yhtään vaikka saa esimerkiksi minut, äitinsä ja mumminsa itkemään ikävistä sanoistaan.
Viimeksi kun kehuttiin hänen hyvää todistustaan, niin siitäkin hän raivosi, ettei ole opiskellut meitä varten, vaan siksi että pääsee nopeasti pois meidän luota. Hän siis tahtoisi muuttaa mahdollisimman pian pois ja uskoo voivansa muuttaa viimeistään lukioon mennessään. Mitä ihmettä tuon tytön raivo oikein on, mistä se tulee? Paheneeko tämä tästä vaan?
Hän on ainokaisemme ja emme kestä jos hän todella tulee ulkoistamaan meidät elämästään täysin muutettuaan pois kotoa. Etenkin ilman syytä. Emme ole mitään alkoholisteja tai muuta, vaan ihan normaali perhe. Hänellä ei pitäisi olla mitään syytä vihata meitä, mutta niin vaan näyttää olevan. Itkettää edes kirjoittaa tästä. Olemmeko sittenkin epäonnistuneet huomaamattamme vanhempina ja onko mitään enää tehtävissä? :'(
Kommentit (145)
Vaikutat ap sairaalta. Tyttö on oma yksilönsä eikä sinun jatkeesi, ja sinäkin olet enemmän kuin pelkkä äiti. Älä roiku lapsessasi ja äitiydessäsi noin epätoivoisesti. En yhtään ihmettele, miksi lapsesi halveksuu sinua. Niin minäkin teen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekin olin usein raivoissani äidille 11-14 -vuotiaana. Siinä vaiheessa aloin ymmärtää, miten epäreilusti ja inhottavasti äitini kohteli minua (ja oli aina kohdellut), mutta olin sen verran nuori, etten osannut pukea sanoiksi, miltä minusta tuntui ja mitä äiti oikeasti oli tehnyt väärin. Seurauksena riitelyä ihan hölmöistä asioista. Riitelimme äidin kanssa jatkuvasti oikeastaan siihen asti että muutin kotoa, nykyään välit ihan ok. Nykyään jos äitini rupeaa käyttäytymään huonosti seurassani, voin vain jättää omaan arvoonsa ja lähteä omaan kotiini. Nähdään ehkä noin kerran-pari kuussa.
Tämä sen takia, että monet tuntuivat olevan sitä mieltä, että teini-ikään kuuluu tuommoinen käytös ja tuskin olet tehnyt mitään väärin yms. On olemassa myös sellaisia vanhempia, jotka oikeasti kohtelevat huonosti ja väärin lastaan ja sen takia lapsi kiukuttelee. En väitä että ap:n tapauksessa on kyse tästä, mutta joskus kannattaa pohtia myös omaa käytöstä ja suhtautumista lapseen.
Oletko varma, että lapsella on kaikki hyvin? Kiusataanko häntä tai onko kaveripiirissä tapahtunut jotain? Voi tokiolla normaalia murrosikääkin.
Mutta ettehän vain kehu vain koulusta ja saavutuksista? Kai kehutte myös vaatteista, käytöksestä, oikeudenmukaisuudesta, ulkonäöstä (uskokaa pois, se on aika iso asia tuossa iässä) ja kaikessta muustakin.
Ehkä hän etsii rajojaan. Ken tietää. Puhukaa kunnolla tytön kanssa. Istukaa kaikki olohuoneeseen, eikä mihinkään saa lähteä ennenkuin on kaikki puhuttu loppuun.
Vierailija kirjoitti:
Eri mieltä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä nyt vaan kannattaisi antaa sille lapselle omaa tilaa eikä tukahduttaa. Niinkuin joku jo aikaisemmin sanoi: hanki itsellesi uusi harrastus ja keskity enemmän parisuhteeseesi. Ainokaisesi on muuttumassa lapsesta aikuiseksi ja samalla myös teidän täytyy muuttua aikuisen lapsen vanhemmiksi. Muutosta on siis tulossa teille kaikille ja sinuna keskittyisin nyt vaan omaan itseesi ja hyvinvointiisi. Älä kysele lapsen kuulumisia, jos selkeästi vaikuttaa, että hän niistä ärsyyntyy. Anna lapsen tulla ne kertomaan sinulle aikanaan.
Ap on niin pullossa kasvaneen pehmon oloinen, ettei varmaan kykene tähän. Menettäää lapsensa hahaa koska ei osaa antaa liekaa. Ap on epäkypsä!
Voisitko häipyä palstalta ikävine kommentteinesi. Ap pyysi apua/tukea joten voit pitää ilkeät mielipiteesi ihan ominasi, ketään ei kiinnosta! :D
No vähänkö on kuule muakin haukuttu palstalla tukea hakiessani, niin että lätty umpeen lätisijä, täällä määrään minä, siitä, mitä mä tänne suollan.
Ei ihmekään että sinua haukuttiin kun hait tukea johonkin wt-ongelmaasi. Et ansaitse mitään muuta. Ja täällä määrään MINÄ.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä jo muutamaan kertaan sanottukin mutta sanonpa minäkin;
Teini-ikäisen irtaantumisvaihetta elää. Se voi olla nuorelle itselleenkin hyvin rankka ja tuskallinen mutta tärkeä käydä läpi.
Olette tod.näk hyvin läheiset toisillenne, nyt vanhemmista irtaantuminen ja aikuiseksi kasvaminen voi olla todella rankkaa. Teidän tehtävänne on pitää lujat ja turvalliset rajat, niitä nuori nyt hakee! Tehkää selväksi mitä hyväksytään ja mitä ei, ja pitäkää siitä kiinni. Kunnioittakaa tyttärenne yksityiselämää ja tukekaa häntä kasvussa.
Tehkää selväksi ja osoittakaa se (!) että hän on aina teille yhtä rakas. Kotiin voi ja saa tulla, voi turvallisesti kertoa huolistaan ja tuntea tulleensa kuulluksi. Hän voi turvallisesti kasvattaa siipiään.
Ihan varmasti hänestä kasvaa hieno ja vastuuntuntoinen nuori nainen ja aikuinen!
Vanhempien pitää myös osata päästää irti! Me emme omista lapsiamme.
Vierailija kirjoitti:
Oletko varma, että lapsella on kaikki hyvin? Kiusataanko häntä tai onko kaveripiirissä tapahtunut jotain? Voi tokiolla normaalia murrosikääkin.
Mutta ettehän vain kehu vain koulusta ja saavutuksista? Kai kehutte myös vaatteista, käytöksestä, oikeudenmukaisuudesta, ulkonäöstä (uskokaa pois, se on aika iso asia tuossa iässä) ja kaikessta muustakin.
Ehkä hän etsii rajojaan. Ken tietää. Puhukaa kunnolla tytön kanssa. Istukaa kaikki olohuoneeseen, eikä mihinkään saa lähteä ennenkuin on kaikki puhuttu loppuun.
Juu, tehkää näin. Pakkopuhuttaminen on itkettämisen ja syyllistämisen lisäksi aivan loistelias tapa kasvattaa teiniä. Jos nimittäin haluaa että se on joko loppuelämänsä katkera siitä miten vanhemmat eivät kunnioittaneet hänen rajojaan ja manipuloivat tai sitten kulkee huonosta parisuhteesta toiseen kun on omien rajojen ja kunnioittavan kohtelun taju häiriintynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiristys, lahjonta ja uhkailu - ne tehoavat aina!
Itse olin kiltti lapsi, mutta raivoaminen alkoi 18-vuotiaana. Aluksi kovan stressin takia, kun yritti kirjotuksiin lukea, mutta äiti vaati hoitamaan kotitöitä. Ymmärrän, että ne hoitaa pitää, mutta mulla on 2 muutakin sisarusta, jotka olisivat voineet panostaa niihin enemmän silloin.
Itsepäisyyteni sitten jatkui, kun aina piti tiettyinä päivinä olla hoitamassa kotitöitä, ja äidin koiria (vaikka itse olin jo ilmaissut, että minä en koiria hoida, jos ne päätetään ottaa). Äitihän ei itse niitä hoitanut. Kolme isoa koiraa, jotka myös vaati ulkoilutusta. Sillon nyt raivostutti muutenkin, vaikkei mitään syytä ollutkaan. Puolet viikosta olin poikaystäväni luona, mistä äiti ei pitänyt.
Muutettuani pois 20-vuotiaana, rauhoituin. Äiti oli aina iloinen kun menin käymään, eikä itseäkään ärsyttänyt kun ei heidän kotitöitä tarvinnut hoitaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiristys, lahjonta ja uhkailu - ne tehoavat aina!
Joo, niin tehoavat, jos haluaa saada tuhoa aikaan. Nuo kolme ovat rikollisten keinoja asioiden hoitamiseen! En keksi yhtään asiaa tässä maailmassa, joka olisi hyvä hoitaa kiristämällä toista, lahjomalla toista tai uhkailemalla toista.
Ihan normalia teini-ikää. Meillä esikoinen on samanlainen, tosin alkaa nyt jo rauhoittua. Muutos takaisin parempaan lähti, kun me vanhemmat hyväksyttiin tilanne ja tiedostettiin, että mitä eemmän lapsi kiukkuaa sitä kovemmin me kiristetään sitä liekaa ja lapsi ahdistuu enemmän Lapsi suuttui mahdottomasti kun kyseltiin kuulumisia, halattiin, illalla käytiin sanomassa hyvää yötä ja käskettiin syömään muun perheen kanssa ja lapsi huusi vihaavansa meitä ja käski suksia helvettiin.
Lopulta todettiin, että selvä. Ei kyselty enää mitään mitä kuuluu ja onko läksyjä, jos mentiin ulos grillaamaan sanottiin kerran, että ollaan menossa ja tulee jos tulee. Nukkumaan mennessä ei menty häiritsemään. Reissuun lähdöt ilmoitettiin, että lähtö silloin ja silloin ja jos aikoo lähteä mukaan on oltava perseilemättä tai jää kotiin pilaamasta nuorempien lasten reissua. Aika pian alkoi teinillä käytös muuttua kun ensinnäkin jäi oman äksyilyn takia väliin päivä Ranualla ihan vain sillä, että käski mun aamulla ollahiljaa sanoilla "voitko tukkia vittu turpas". Sai haluamansa rauhan ja alkoi rauhoittua ja ruuan alkoi syödä keittiössä ja kertoa itse mitä kuuluu. Pahin kausi oli meillä 14-15-vuotiaana, nyt on 16 ja puoli vuotta toteutettu tätä tulee jos tulee ja saa sitä tilaa enkä ole niskassa painostamassa ja välit alkaa parantua. Nykyään kärsii jo kysyä mitä kuuluu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No siis niin normaalia teinin käytöstä. Koska IHAN PAKKOBon irtautua. Mitä kiinteämpi suhde, sitä rajummin konstein. Kyllä te siitä selviätte :)
Minun ainokaiseni on nyt 15. Aikoinaan kärsimme lapsettomuudesta, odotimme lasta yli 5 v ja kun hänet lopulta saimme, olemme olleet lakkaamattoman onnellisia. Emme ole ripustautuneet lapseen - en minäkään, Mrs. Palvonnan Mestaruuteen kykenevä. Kun tyttö 13-vuotiaana alkoi potea teineyttä, olin kauhuissani. Minne hävisi minun hyvin käyttäytyvä, hyvin kasvatettu kultapupuseni!?! Aikansa ko. pupunen oli häveyksissä, kunnes tajusin että hei tämä on murrosikää, teineyttä, irtiottoa - ja niiiiiiiiiiin kovin tavallista ja normaalia. Nyt tyttö on 15 ja teineilee kovasti välillä edelleen. Mutta välillä tulee ja painaa poskensa poskeani vasten, halaa ja sanoo että "Muistathan äiti että mä oon teini, anteeksi, Älä ota äskeistä niin tosissaan!" Tyttö ei kylläkään haistattele, huorittele tms koska meillä ei muutenkaan toimita niin eikä edes murrosikä ole tekosyy luokattoman rumalle käytökselle. Kyllä se kultapupunen sieltä välillä pilkahtelee ja palautuu vielä kokonaan. Mutta ou nou, kestääkö se yli 20-vuotiaaksi kuten yksi vastaaja sanoi =oO
Nimimerkki vain yhden äiti - kaikki opittava kerralla.......
Itselläni oli yksi noin vuoden pituinen jakso jolloin olin satunnaisesti erittäin vihainen ja katkera vanhemmilleni ilman mitään järkevää syytä ja loukkasin etenkin isääni johon minulla on aina ollut ja nytkin on erittäin läheiset ja hyvät välit. Olin myös masentunut ja tilanne ratkesikin kun aloitin uuden masennuslääkityksen emmekä ole enää sen jälkeen riidelleet likimainkaan yhtä pahasti. Asia vieläkin hieman kaduttaa ja hävettää minua sillä isäni ei ansainnut saamaansa kohtelua.
En tiedä oliko masennuksen ja riitaisuuden taustalla muutto kodista vai jokin viivästynyt "murrosikä"/itsenäistyminen mutta lääkitystä olen jatkanut vielä vuosien jälkeenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teillä on muutakin ongelmia kuin tytön teini- ikä. Tuntuu että elätte osaksi hänen kauttaan elämää ja se millainen hän on on liian iso osa identiteettiänne. Lapsi ei synny teitä varten vaan omaa elämäänsä varten. Olette liian sitovia .
Tarvitsette terapiaa tähän jo nyt sillä hän tulee aina vaan vihaisemmaksi ja vihaisemmaksi kun ennakoitte hänen elämäänsä näin. Päästäkää irti mutta olkaa silti taempana. Antakaa hekistä tilaa liikkua ja tehdä myös virheitä. Älkää tunnekiristäkö tätä lasta " olemaan teille yhtään mitään.".
Antakaa hänen löytää itse itsensä pikkuhiljaa ettekä määrittele mitä hänen tulisi missäkin kohtaa tejdä ja tuntea. Vaaditte vaan lainmukaista käytöstä tuolla maailmalla. Antakaa raivota siis ja lähteä irti ihan rauhassa ja hylkäämättä häntä silti.
Tiedättekö että kaikkein varmin tapa ladata lapsi aggressioilla on olla se. Urlingvanhempi joka ennakoi kaikki lapsen vaiheet etukäteen ja tunteetkin ja tarpeet ja muka tietää hänen puolestaan , maksaa hönen puolestaan ja ajattelee hänen puolestaan.
Juuri näitä " läheisiä " siteitä lapsi sitten tulee katkomaan vaikka väkisin ellei muuten pääse henkisesti irti.
Anatakaa olla ja kestäkää. Teidän tehtävä on kestää eikä vaatia häneltä juuri mitään muuta kuin ne säännöt jotka jokaisen omaan kotiin kuuluu. Niistä pitäkää kiinni niistä rajoista jotka yhdessä määrittelette. Muu: anatakaa olla!
Vierailija kirjoitti:
En enää tiedä, onko tämä normaalia teini-ikää vai ei, hän on esikoisemme. Koko ikänsä aikaisemmin ollut oikea kullanmuru, lapsi, josta vanhemmat saivat olla kokoajan ylpeitä. Menee hänellä yhä koulu hyvin, mutta käytöksensä meitä vanhempia kohtaan on ihan luokatonta nykyään. Ei mene päivääkään, ettei hän kertoisi vihaavansa meitä. Vielä 10- ja 11-vuotiaanakin tahtoi halailla päivittäin ja vastasi rakkaudentunnustuksiimme myös rakastavansa meitä. Nykyään 13-vuotiaana hän on ihan mahdoton suustaan. Ei välit yhtään vaikka saa esimerkiksi minut, äitinsä ja mumminsa itkemään ikävistä sanoistaan.
Viimeksi kun kehuttiin hänen hyvää todistustaan, niin siitäkin hän raivosi, ettei ole opiskellut meitä varten, vaan siksi että pääsee nopeasti pois meidän luota. Hän siis tahtoisi muuttaa mahdollisimman pian pois ja uskoo voivansa muuttaa viimeistään lukioon mennessään. Mitä ihmettä tuon tytön raivo oikein on, mistä se tulee? Paheneeko tämä tästä vaan?
Hän on ainokaisemme ja emme kestä jos hän todella tulee ulkoistamaan meidät elämästään täysin muutettuaan pois kotoa. Etenkin ilman syytä. Emme ole mitään alkoholisteja tai muuta, vaan ihan normaali perhe. Hänellä ei pitäisi olla mitään syytä vihata meitä, mutta niin vaan näyttää olevan. Itkettää edes kirjoittaa tästä. Olemmeko sittenkin epäonnistuneet huomaamattamme vanhempina ja onko mitään enää tehtävissä? :'([/quote
kunhan keskimääräistä pahemmin siltojaan polttelee teihin ja hakee omaa identiteettiään. Nyt teidän pitää vain kestää ja pitää kahta kauheammin kiinni. Kyllä se sit tasaantuu ajan kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensin on esikoinen ja sitten ainokainen...
No eikö sinusta voi ainoasta lapsesta muka käyttää sanaa esikoinen? Minusta voi ja siksi käytin sitä. Meillä ei siis ole muita lapsia kuin hän, eli ei ole vertailukohdetta.
ap
No ei voi, jos on ainoa.
Esikoinen - ensimmäinen lapsi. Hyvin voi käyttää ainoastakin.
Ja tapahtui sinä yönä, että Maria synnytti lapsen, esikoisensa...
Vierailija kirjoitti:
Oonko mä nyt ainoa jonka mielestä tuo ei kuulosta normaalilta? Oli teini-ikä miten rankka vaan niin ei sitä nyt ihan ilman syytä koeta tuollaista vihaa. Katselisin nyt sinuna äitinä ympärille: onko joku sukulaismies, peräti isä, jolla ei nyt ole ihan puhtaita jauhoja pussissa. Oon pahoillani suorasta puheesta, mutta tuollainen viha ei kyllä kumpua ihan tyhjästä.
Mä oon ihan samaa mieltä sun kanssa. Kaksi murrosikäistä perheessä ja itsellä ollut raju murrosikä. On ihan ok, että välillä vihataan - ja sitten halataan. Murrosiässä kuohuu eikä kaikesta tarvitse avatua, mutta..
Noin raju viha minusta kuvastaa jonkinlaista (itseinhoa ja/tai) syvää pettymystä vanhempiin. Hyväksikäyttö? Kiusaaminen? Tai jotain vastaavaa, jonka toivoo vanhemman tajuavan, mutta kun se on v***u niin idiootti älykääpiö ja omassa söpössä kuplassaan, ettei se tajua.
Jos ei perheessä selviä, ulkopuolista apua. Minä en aikuisena ainakaan ole niin nössö, että edes sietäisin lapseltani jatkuvaa vihaa ja solvaamista. Ihan jo siihen olisi tässä perheessa haettava apua. Jopa teinin pitää osata käyttäytyä, satunnaisia puuskia lukuunottamatta.
Murrosikäisten kuohunta on heille itselleen vaikeaa. Omieni kanssa juuri äiti-tytär-suhteet olivat kovilla, poikien kanssa ei juuri huomannut.
Ei kannata pahastua vaan venytä pinnaasi, äläkä suotta ärsytä. - Minkään sortin lässytystä eivät siedä alkuunkaan.
Kiinnitä huomiota siihen, miten käyttäytyy silloin, kun on vailla jotain, kuten rahaa. Omieni kanssa aina silloin oli suhteet kohdillaan - hetken :)
Älä puhu, ellei sinulta kysytä ja sillloinkin lyhyesti ja asiaa.
16-17- vuotiaana pitäis alkaa olla taas keskustelu mahdollista.
Lue aihetta käsittelevää kirjallisuutta, hae vertaistukea muista murrosikäisten vanhemmista.
Tsemppiä, voimia, huumoria.
Lapsellinen nuija. Hyvä, että pystyt jo myöntämään asian.