Lue keskustelun säännöt.
Teinin selittämätön viha meitä vanhempia kohtaan. Olen niin surullinen :'(
13.06.2017 |
En enää tiedä, onko tämä normaalia teini-ikää vai ei, hän on esikoisemme. Koko ikänsä aikaisemmin ollut oikea kullanmuru, lapsi, josta vanhemmat saivat olla kokoajan ylpeitä. Menee hänellä yhä koulu hyvin, mutta käytöksensä meitä vanhempia kohtaan on ihan luokatonta nykyään. Ei mene päivääkään, ettei hän kertoisi vihaavansa meitä. Vielä 10- ja 11-vuotiaanakin tahtoi halailla päivittäin ja vastasi rakkaudentunnustuksiimme myös rakastavansa meitä. Nykyään 13-vuotiaana hän on ihan mahdoton suustaan. Ei välit yhtään vaikka saa esimerkiksi minut, äitinsä ja mumminsa itkemään ikävistä sanoistaan.
Viimeksi kun kehuttiin hänen hyvää todistustaan, niin siitäkin hän raivosi, ettei ole opiskellut meitä varten, vaan siksi että pääsee nopeasti pois meidän luota. Hän siis tahtoisi muuttaa mahdollisimman pian pois ja uskoo voivansa muuttaa viimeistään lukioon mennessään. Mitä ihmettä tuon tytön raivo oikein on, mistä se tulee? Paheneeko tämä tästä vaan?
Hän on ainokaisemme ja emme kestä jos hän todella tulee ulkoistamaan meidät elämästään täysin muutettuaan pois kotoa. Etenkin ilman syytä. Emme ole mitään alkoholisteja tai muuta, vaan ihan normaali perhe. Hänellä ei pitäisi olla mitään syytä vihata meitä, mutta niin vaan näyttää olevan. Itkettää edes kirjoittaa tästä. Olemmeko sittenkin epäonnistuneet huomaamattamme vanhempina ja onko mitään enää tehtävissä? :'(
Kommentit (145)
Hahhah, mä itseasiassa nauran, kun ajattelenkin ilkeää teiniä vetämässä ap:tä alta lipan 6-0. Ap on tyhmä ja kiltti, lapsensa on onneksi kova ja ilkeä. Sitä saa, mitä ansaitsee, kuten ap paskaa lapseltaan, kun ei osaa kasvattaa tälle käytöstapoja ja kunnioitusta itseään kohtaan. Tiesitkö ap, että olet lapsellesi pelkkä roskakasa, eikä sua ap tarvitse oman lapsesikaan kunnioittaa? Koska et ole sen arvoinen. Olet sellainen kilttipaskavanhempi, tukahduttaja. Sunlaisias vihataan, töissä varsinkin. Vain lapsesi uskaltaa sanoa sulle suorat sanat, vitun nynnerö!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki lapseni ovat poikia ja ei mitään tuollaista ollut.
Sanoisin tytölle, että nyt riittää. Äitinä en kuuntelisi tuollaista , sinäkin olet parhaasi tehnyt. Teetä enemmän kotitöitä ja tehkää kaikkea yhdessä. Tunteet saa näyttää, mutta ketään ei kohdella huonosti.
Jos on vakaasti sitä mieltä, että haluaa pärjätä itse, jättäkää viikoksi yksin kotiin ilman rahaa (ruokaa varatkaa toki) ja menkää aikuiset lomareissuun.
Omani olen kasvattanut kunnioittamaan vanhempia ihmisiä, myös itseäni.
Tuttu tilanne, tosin meillä alkoi se jo vähän ennen 11 ikävuotta. Ennen halailtiin paljon ym., yhtäkkiä alkoi linnoittautumaan omaan huoneeseensa tai oli kavereiden kanssa/koulussa, ei paljon nähty päivän aikana. Alkoi tiuskimaan eikä olis lähelle saanut mennä tai koskea..
Se oli itselle vaikea tilanne, itkin alussa usein kun sain kuulla haukkuja joka asiasta mitä tein. En ymmärtänyt mitä omalle lapselle oli tapahtunut. Lapsi on aina ollut kyllä vahvaluonteinen, mutta tällaista en ollut kokenut.
Nyt tytär täyttää kohta 13 vuotta ja joko olen jo tottunut kiukunpuuskiin tai sitten tilanne on jo vähän rauhoittunut. Olen oivaltanut että tämä kuuluu ikään, ja menee ohi. Olen huomannut että tyttö on pohjimmiltaan sama kuin ennenkin, ei vaan ole enää pieni lapsi ja se on täytynyt hyväksyä. Tarvitsee omaa tilaa, sekä kaverit on kaikki kaikessa.
Nyt on antanut jo halaillakin ja päästää lähelle, muttei liiaksi ;). Ja välillä jutellaankin ihan normaalisti päivän asioista, vaikka monta kertaa päivässä saakin hepuleita milloin mistäkin. Ei ole mikään pieniääninenkään...
Sinäkin selviät tästä, usko pois. Olin ihan hukassa alussa mutta nyt olen jo "tottunut", tilanne näyttää paremmalta ja kyllä se tästä. Muistat vain rakastaa ja yrittää ymmärtää, sekä antaa omaa tilaa. Tsemppiä!! :)
Tsemppiä! Mun esikoisen murkkuikä alkoi jo 11v. Nyt 13v ja alkaa helpottamaan. Mä ahdistuin aika tavalla aluksi. Varsinkin kun tuo murkkuikä alkoi niin nuorena ja voimalla. Toki murkku edelleen mut helpompaa jo. Pidä huoli et joka päivä juttelet lapsen kanssa. Jos ei muuta niin tekstariT on hyvä keino kommunikoida. Ihan tavallisia asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä! Mun esikoisen murkkuikä alkoi jo 11v. Nyt 13v ja alkaa helpottamaan. Mä ahdistuin aika tavalla aluksi. Varsinkin kun tuo murkkuikä alkoi niin nuorena ja voimalla. Toki murkku edelleen mut helpompaa jo. Pidä huoli et joka päivä juttelet lapsen kanssa. Jos ei muuta niin tekstariT on hyvä keino kommunikoida. Ihan tavallisia asioita.
Juuri näin. Keskusteluyhteys on hyvä pitää ja olla apuna/tavoitettavissa kun nuori tarvitsee, muttei tuputa itseään/neuvo liikaa. Kuunnella ja olla aidosti kiinnostunut nuoren asioista.
Kaikkea te äidit siedätte neideiltänne. Sanktiot kehiin eli kännykkä takavarikkoon tai jotain muuta menetystä. Mielestäni kommunikoinnissa on alkujaankin jotain häiriötä, jos pentu huutaa kovalla äänellä tai haukkuu omaa äitiään saati isovanhempiaan.
Opettakaa ne pennut puhumaan ja kertomaan tyyliin olen nyt vihainen tai väsynyt tai harmittaa. Tai haluan olla rauhassa tai jutellaan myöhemmin.
Yhtä' lailla nuo teinihirviöt kokeilee rajojaan kuten uhmaikäisetkin. Joutava lässytys ja lällätys pois teinien kanssa. Uhmaikäinen ei osaa sanoa harmituksen syytä, mutta aikuisen rauhallisuus ja jämäkkyys korjaa tilanteen, syli myös. Raivoava teini osaa kyllä kertoa harmituksen syyn ja pitää oppia vähitellen huomioimaan toistenkin tunteet.
Kyyneleitä vuodattava mamma on säälittävä teinin mielestä. Teini on saanut silloin vallan ja halveksii mielessään äitiään. Tarvitsee jämerää tukea ja nyyhkivä äiti edustaa kaikkea muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse pitää pysyä rauhallisena ja harjoittaa itsehillintää. Voi hokea vaikka itselleen "tyyni, varma, vakaa", jotta pysyy tasaisena. Sitten puuttuu huonoon käytökseen ihan asiallisesti ja rauhallisesti ja sanoo vaikka, että "älä käytä tuollaista sanaa, se on ruma". Toimii itse hyvin ja näyttää hyvää esimerkkiä kaikessa. Jotkut ilmeet ym. asenteet voi jättää ihan huomiotta, ettei tule joka pikkuasiasta huonoa palautetta. Puheenaihetta voi vaihtaa myös ihan yleisiin asioihin tai johonkin kivaan. Pyrkii tekemään myös pieniä asioita, jotka ilahduttaa häntä, ostaa vaikkapa litran jäätelöä yllätykseksi tms. Keskittyy siis omaan käytökseen ja omaan tunne-elämään ja sen hillitsemiseen, niin kyllä se siitä. Ja muistaa myös kehua ja kiittää aina kun on aihetta, mutta ei tee siitä sellaista numeroa, vaan tekee rauhallisesti senkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä nyt vaan kannattaisi antaa sille lapselle omaa tilaa eikä tukahduttaa. Niinkuin joku jo aikaisemmin sanoi: hanki itsellesi uusi harrastus ja keskity enemmän parisuhteeseesi. Ainokaisesi on muuttumassa lapsesta aikuiseksi ja samalla myös teidän täytyy muuttua aikuisen lapsen vanhemmiksi. Muutosta on siis tulossa teille kaikille ja sinuna keskittyisin nyt vaan omaan itseesi ja hyvinvointiisi. Älä kysele lapsen kuulumisia, jos selkeästi vaikuttaa, että hän niistä ärsyyntyy. Anna lapsen tulla ne kertomaan sinulle aikanaan.
Ap on niin pullossa kasvaneen pehmon oloinen, ettei varmaan kykene tähän. Menettäää lapsensa hahaa koska ei osaa antaa liekaa. Ap on epäkypsä!
Voisitko häipyä palstalta ikävine kommentteinesi. Ap pyysi apua/tukea joten voit pitää ilkeät mielipiteesi ihan ominasi, ketään ei kiinnosta! :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa ihan multa murrosikäisenä. Olin aina se kiltti tyttö ja kympin oppilas, josta vanhemmat odotti paljon. No, teini-iässä alkoi todella ottamaan päähän, että mulle asetettiin älyttömiä paineita koulunkäynnin suhteen, kun sisarukset kelpasivat sellaisenaan. Tuntui että mua ei rakastettu, vaan olin pelkkä ylpeilyn aihe. Sain "rakkautta" vain silloin, kun olin hyvä jossain tai sain kymppejä kokeista. Lisäksi aloin huomaamaan miten erilainen ihminen olen kuin kumpikaan vanhemmistani. En jotenkin pystynyt ihailemaan kumpaakaan heistä. Toinen oli äärikontrolloiva ja toinen täysi tossukka. Kummatkin myös lapsellisia ja itsekkäitä. Muutin pois kotoa 17-vuotiaana ja välit ovat nyt asialliset mutta aika viileät. On liian monta syytä, miksi en voi arvostaa vanhempiani. Osa liittyy heidän elämässään tekemiinsä juttuihin, osa siihen miten ovat minua kohdelleet kun asuin vielä kotona.
Nämä kommentit eivät tuo aina esiin koko kuvaa asioista. Esimerkiksi omasta kirjoituksestani joku voi ajatella, että tuo äiti ei ole mitenkään puuttunut tyttärensä kielenkäyttöön/käytökseen ja vain sietää sitä. Se ei pidä paikkaansa. Satoja kertoja on sanottu miten rumaa tuollainen kielenkäyttö on ja että omia vanhempia ei nimitellä/halveksuta sekä ym. Mutta kylmä totuus vain on se että se ei aina auta, ainakaan heti vaan vie aikaa, varsinkin jos on kyseessä on voimakastahtoisempi lapsi. Helppo on arvostella jos ei tiedä koko totuutta. En usko että monikaan äiti hyväksyy tuollaista käytöstä tuosta vaan. Joskus vaan on paras antaa raivon tulla ulos. Meillä ainakin tilanteet tulee ja menee, ovat äkkiä ohi. En enää ole viitsinyt ottaa ongelmaa niistä. Muuten ei muuta ehtisikään..
Meillä ei ole koskaan annettu paineita koulunkäynnin ym. suhteen vaikka lapsi hyvä koulussa onkin. Hän vaatii itse itseltään todella paljon, on sen luonteinen. Se ehkä turhauttaa ja hermostuttaa häntä, jos ei mene omasta mielestä asiat niin kuin olisi toivonut vaikka olisi tehnyt työtä sen eteen.
Ei kannata mielestäni liikaa analysoida ja miettiä kenen vika käytös on, itsellä ainakin on hyvä omatunto miten olen lastani kasvattanut, tämä vain on ikävaihe joka menee ohi. Ainakin on jo nyt helpottanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos teini uskaltaa raivota ja käyttäytyä huonosti kotona, mutta osaa käyttäytyä hyvin maailmalla, niin kaikki on hyvin!
Jos taas päinvastoin, niin sitten on syytä huoleen!
Eri mieltä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä nyt vaan kannattaisi antaa sille lapselle omaa tilaa eikä tukahduttaa. Niinkuin joku jo aikaisemmin sanoi: hanki itsellesi uusi harrastus ja keskity enemmän parisuhteeseesi. Ainokaisesi on muuttumassa lapsesta aikuiseksi ja samalla myös teidän täytyy muuttua aikuisen lapsen vanhemmiksi. Muutosta on siis tulossa teille kaikille ja sinuna keskittyisin nyt vaan omaan itseesi ja hyvinvointiisi. Älä kysele lapsen kuulumisia, jos selkeästi vaikuttaa, että hän niistä ärsyyntyy. Anna lapsen tulla ne kertomaan sinulle aikanaan.
Ap on niin pullossa kasvaneen pehmon oloinen, ettei varmaan kykene tähän. Menettäää lapsensa hahaa koska ei osaa antaa liekaa. Ap on epäkypsä!
Voisitko häipyä palstalta ikävine kommentteinesi. Ap pyysi apua/tukea joten voit pitää ilkeät mielipiteesi ihan ominasi, ketään ei kiinnosta! :D
No vähänkö on kuule muakin haukuttu palstalla tukea hakiessani, niin että lätty umpeen lätisijä, täällä määrään minä, siitä, mitä mä tänne suollan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa ihan multa murrosikäisenä. Olin aina se kiltti tyttö ja kympin oppilas, josta vanhemmat odotti paljon. No, teini-iässä alkoi todella ottamaan päähän, että mulle asetettiin älyttömiä paineita koulunkäynnin suhteen, kun sisarukset kelpasivat sellaisenaan. Tuntui että mua ei rakastettu, vaan olin pelkkä ylpeilyn aihe. Sain "rakkautta" vain silloin, kun olin hyvä jossain tai sain kymppejä kokeista. Lisäksi aloin huomaamaan miten erilainen ihminen olen kuin kumpikaan vanhemmistani. En jotenkin pystynyt ihailemaan kumpaakaan heistä. Toinen oli äärikontrolloiva ja toinen täysi tossukka. Kummatkin myös lapsellisia ja itsekkäitä. Muutin pois kotoa 17-vuotiaana ja välit ovat nyt asialliset mutta aika viileät. On liian monta syytä, miksi en voi arvostaa vanhempiani. Osa liittyy heidän elämässään tekemiinsä juttuihin, osa siihen miten ovat minua kohdelleet kun asuin vielä kotona.
Sinussakin on varmaan monia virheitä, minkä takia sinua ei voi kunnioittaa. Kehitäpä itseäsi hieman vielä, niin ehkä sustakin ihminen tulee.
Olen itse ollut murrosikäisenä tuollainen raivotar ja heitellyt kirosanoja erityisesti äidilleni. En pysty kaunistelemaan käytöstäni, sillä olen dokumentoinut sen päiväkirjoihini. Ulkopuolsille käyttäydyin kauniisti, ja ehkä olin liiankin ujo, joten purin pahaa mieltäni niihin, jotka koin turvallisiksi.
Täällä oli hyviä neuvoja siitä, miten voi olla tyrmäämättä itsenäistymistarpeita ja samalla johdatella keskustella niihin liittyviin vastuuasioihin. Eli jo asut yksin kämpässäsi, siivoat , hoidat, maksat ja huollat itse asiasi. Tyttäresi joutuu taistelemaan kovasti päästäkseen teistä irti, koska olette olleet todella läheisiä toisillenne, ehkä liiankin läheisiä - ja ehkä hän on ollut liiaksi sellainen unelmalapsi.
Muuten, sain sitten muuttaa omaan kämppään joksikin aikaa ja voi sitä ikävän tunnetta ja itkua, kun ei se yksinolo ollutkaan niin ihanaa. Olin todella iloinen, että minulla oli sadan kilometrin päässä koti ja oma huone siellä , jossa viihdyin viikonloppuisin.
Ihan normaalilta teiniltä kuulostaa. Välit paranee sitten, kun se siitä aikuistuu. Itse samanlainen teininä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää ainakaan tyrmätkö tytön muuttoajatuksia, vaikkette niitä hyväksyisikään/uskoisikaan tosissaan. Sen sijaan kannattanee ohjata keskustelua aikuisen/yksinasujan vastuisiin ja velvollisuuksiin ja alkaa harjoitella jo ihan käytännön juttuja, kodinkoneiden puhditusta ja huoltoa esim. Eikä mitenkään vihaiseen sävyyn tai "rangaistuksena" vaan hyvässä yhteishengessä, jos se on mitenkään saavutettavissa. Älkää saarnatko, pyrkikää opettamaan sellaisia asioita, jotka teini helposti ymmärtää tarpeellisiksi itsenäisessä elämässä.
Yrittäkää parhaanne avata keskusteluyhteys lapsen kanssa - siis kysyä ihan suoraan, miksi hän on vihainen ja mikä harmittaa. Tässäkin välttäkää saarnaamista ja omaa tunteilua. Tavoitteena pitäisi olla vain se, että teini saa tunteensa purettua puhumalla eikä raivoamalla. Älkää loukkaantuko teinin sanoista, vaan pyrkikää löytämään mahdollisiin ongelmiin yhdessä ratkaisuja ja kompromissejä. Antakaa hänelle vastuuta ja vapautta. Älkää koskeko, jos hän ei halua tulla halatuksi. Pyrkikää "samalle puolelle" hänen kanssaan.
En vaan voi päästää häntä muuttamaan niin pian, koska todennäköisesti se tapahtuisi ovet paukkuen. Miten voimme ikinä enää päästä osaksi tyttömme elämää jos hän muuttaisi meiltä vihoissaan pois? Pelkkä ajatuskin tästä on kuin pahimmista painajaisistani. Siksi uskon, että jos saan hänet pidettyä kotona ainakin täysi-ikäiseksi asti, niin välimme ehkä ehtisivät korjaantua ja muutto tapahtuisi hyvässä hengessä, jahka hänen teini-ikäaaltoilunsa tasoittuisi.
Ehkä jonkinlainen aikuismainen kohtelu voisi kuitenkin olla hyvä idea sitten, kun hän suostuu edes keskustelemaan kanssamme. Ainakin viimeisen vuoden olemme olleet hyvin irtaantuneita tyttäremme elämästä. Tietysti kuulemme opettajalta, miten koulussa menee ja siinä ei olekaan moitittavaa, mutta ei hän ole suostunut keskustelemaan kanssamme kunnolla pitkään aikaan. Heti vaan tulee tuota vihapuhetta jos vaikka kysymme kuulumisia.
Kunpa tietäisin, onko tässä nyt jotain, johon tarvittaisiin ihan ammattiapua vai onko tämä vaan normaalia teinin käytöstä?
ap
Tytär on nyt 13v, siis menossa yläasteelle vai jo seiskan suorittanut? Joka tapauksessa lukion alkuun on aikaa vielä. Kommentillani hain vähän sitäkin, että kun nuori konkreettisesti näkee mitä "vaaditaan" itsenäisesti asuvalta, kotitöitä sun muuta siis, ajatukset muuttuisivat pikkuhiljaa ja hän ehkä jäisikin asumaan kanssanne vielä vuodeksi-pariksi lukioon mennessään. Ehdottomasti kieltämällä vihaista teiniä tekemästä niin kuin hän haluaa (tulevaisuudessa) aiheutatte varmasti välienne lopullisen tulehtumisen. Siksi on parempi tulla vastaan hyvässä hengessä ja pyrkiä opettamaan ja opastamaan teiniä itsenäisestä asumisesta jo nyt. Tuossa iässä saattaa ajatukset muuttua aika radikaalisti lyhyessäkin ajassa, kuten olette nyt huomanneet. Kannattaa ehdottomasti ottaa esille myös raha-asiat ja kannustaa teiniä jo nyt töihin ja tienaamaan rahaa säästöön, jos mielii omaan kotiin nopeasti.
Sinulla on viestiesi perusteella todella ripustautuva suhtautuminen lapseesi. Varmasti tuossa kapinoinnissa on siitäkin kyse. Kuten jotkut kommentoivat aikaisemmin, "kiltit lapset" joutuvat monesti riuhtaisemaan itsensä irti lapsuudenperheestään aika rajustikin. Olin itse myös vihainen teini (en toki huutanut, mutta mökötin enimmäkseen huoneessani puhumattomana) ja muutin kotoa heti kun se oli minulle mahdollista, eli lukion loputtua. Tuossa vaiheessa vanhemmat vielä ehdottelivat lähellä sijainneita korkeakouluja, jotta olisin voinut asua vielä kotona... mutten olisi koskaan, mistään hinnasta halunnut enää heidän kattonsa alle jäädä. Kiukutteluuni vanhempani suhtautuivat henkilökohtaisena loukkauksena, joka johti siihen etten halunnut puhua heille mistään omista asioistani. Nykyään välimme ovat asialliset, lämpimätkin, mutta eivät kovin läheiset. En kerro heille asioistani kuin pintapuolisesti ja tapaan heitä harvakseltaan, koska he edelleen tavatessaan haluavat ripustautua ja tulla "liian lähelle" minua ilman minun lupaani.
Sinun on nyt työstettävä omia ajatuksiasi sen suhteen, että tyttäresi aikuistuminen ja itsenäistyminen on väistämättä edessä. Jos otat nyt puolustuskannan ja curlingvanhemman roolin, viestität lapsellesi ettet luota häneen. Anna hänelle vapautta ja mahdollisuuksia päättää itseään koskevista asioista (iän ja lain sallimissa rajoissa tietenkin).
Juuri tätä - itsellenikin tuli sellaiset flashbackit AP:n viesteistä, että ahdistaa. Kuulostaa siltä että AP on ripustautuvaa tyyppiä ja tytärtä ahdistaa koko tilanne. Kuulostaa todella tukahduttavalta. Anna AP lapsellesi tilaa. Lisäksi voin todeta ihan omasta kokemuksesta, että tuo "äitiä itkettää kun olet niin kamala" -tyyppinen emotionaalinen painostus saattaa toimia jonkin aikaa mutta sen jälkeen lapsi rupeaa kokemaan sen ainoastaan manipulatiivisena ja ne empatiantunteet joita on hyväksikäytetty häviävät kokonaan.
Hei ap haluaisin lohduttaa sinua hieman kertomalla oman tarinani. Minä olin juuri tuollainen raivoava teini mikä aiheutti loppujen lopuksi että välit äitini kanssa ovat vielä nyt aikuisiällä (olen kolmekymppinen) etäiset ja viileät. Minusta tuntui usein teininä mm. että äiti ei välitä minusta ja siksi raivosin.. olisin halunnu että äiti olisi ollut läheinen ja tehnyt kanssani jotain, ollut kiinnostunut ja kertonut minulle asioita (mm. murrosiästä), mutta en osannut pukea näitä sanoiksi ja turhauduin, eli raivosin. Äitikin turhautui kun olin niin vaikea, ja joskus sitten huusi minulle takaisin jne..minusta tulloin tuntui että äiti tavallaan hylkäsi minut...=( Anna lapsellesi tilaa jmutta ole kuitenkin läsnä tarvittaessa, tsemppiä kovasti vaikeaan aikaan!
Kasvatuksessa epäonnistuttu kunnioituksen suhteen, myös tapakasvatuksessa on jotain ongelmaa. Teini saa ja pitääkin ruveta kasvamaan vanhemmistaan erilleen! Ruokoton käytös, suunsoitto ja kunnioituksen puute, joka ilmenee parhaiten sillä, että ei kunnioita toisten rajoja, ei kuitenkaan kuulu normaaliin itsenäistymiseen. Ruokoton käytös teineillä vanhempiaan kohtaan on valitettavasti niin yleistä, että sitä on alettu pitämään normaalina käytöksenä. Tämä on ihan uusi ilmiö yhteiskunnassa! Teinit ovat itsenäistyneet aina, mutta tämä vanhempien naamalle "räkiminen" on suhteellisen uusi ilmiö! Meidän pappojen aikoihin tällaista ei yksinkertaisesti suvaittu, sillon oli kasvatus kunnossa, mutta teinit itsenäistyivät, ilman kapinaakin!
Meillä ihan samanlainen 16v. Samoin sanoin kertoo miten haluaa äkkiä pois vain täältä.
Meillä uusioperhe, vihaa miestäni ja eipä miehenikään hänestä enää tykkää kun käyttäytyy noin. Annas olla jos tulee ihmisiä meille kylään, esim hänen serkkunsa, alkaa se minun älytön haukkuminen. Antaa tulla kaikki ja vähän enemmänkin silloin.
Ei tuota enää meidän läheisyydessä näy vaan pysyttelee huoneessaan. Ihan sama teenkö vai jätänkö tekemättä, molemmissa tapauksissa olen idiootti. Saan viikottain kuulla miten huono äiti olen ja osaa kyllä vedellä oikeista naruista.
Minun ohjeeni, kysele silti kuulumisia, miten kokeessa meni jne. Kehu silti, vaikka olisitkin paska kun niin teet. Minä jos kysyn miten kokeessa meni, ei kuulu kuulemma v*ttuakaan minulle, seuraavaksi jos jätän kysymättä, niin mua ei kuulemma kiinnosta edes että miten hänen kokeensa meni.
Hän ei myöskään aio pitää mitään yhteyttä enää kun kotoa pois muuttaa.
Välillä ois kiva päästä teinin pään sisään. Et ole ainoa, kyllä se siitä